Suomalaismummon kotouttaminen Vantaalla sujuu juohevasti

Vantaalaismummo joutui Peijaksen sairaalaan. Ihan tarkkaa selvyyttä, miksi Mummo ei päässyt sängystään kotona ylös, ei kai löytynytkään. Selkä vaan oli äitynyt kipeäksi ja särky oli kova. Mummo on yli 80v. Ei aiemmin juuri sairastellu ja sairaalaan joutuminen vanhan kansan ajattelumallin mukaan mahdollisimman epämiellyttävä asia. Tämä oli jo toinen kerta parin kuukauden sisällä, kun Mummo kiidätetään sairaalaan.

En ole Peijaksessa ennen käynytkään. Viihtyisä sairaala ja mukavat hoitajat. Lääkäriä ei näkynyt, mutta missäs niitä näkyisi. Huoli Mummon yksin pärjäämisestä kotona on kuitenkin päällimmäisenä. Ennen kun mitään oikeastaan on selvitetty tai ainakaan tiedotettu alkaa osaston "kotiinlähtökuume". Hoitaja kertoo, että on tehty depressiotesti ja Mummo on pisteiden mukaan masentunut. Kysyn, kuka tekee näitä muisti/depressiokartoituksia: perushoitaja tai sairaanhoitaja. Tiedustelen, että kun masennusarvot on korkeat, tutkiiko psykologi. Ei tutki, vaan annetaan mielialalääkkeitä. Ja kun kerran kivut on kovat niin isketään hurjalta kuulostava kipulääkitys. Kun pitäisi kotiuttaa, kun ei ole resursseja, ja koska Vantaa säästää, ja näin se vain on? Kaupunkikorttiakaan liikkumiseen ei välttämättä saa, vaikka olisi kummatkin jalat amputoitu? Kiitän Luojaani, etten ole vantaalainen - Espoossa on asu ja elä -vanhusprojekti - kädet kyynerpäitä myöten ristiin, että asiat on paremmin! ONHAN!?

Kävimme taas eilen. Mummo rönötti kipeällä selällä aivan käsittämättömässä asennossa ruokapöydän ääressä. Tyynyä ei saanut itse tuolinsa taakse tueksi. Jutut olivat hiukka sekavia, mutta selkeästi ilmaisi, ettei oikeen kotona uskonut pärjäävänsä yksin. Mummo ei usko, emmekä mekään, mutta vastaava lääkäri uskoo ja kun on paineet ja kun Vantaa säästää. Hoitaja selittää, että on se parempi jos kuitenkin vielä jäisi sairaalaan, kun ei ole kenenkään etu, että taas on parin päivän päästä takaisin. Niin ei olekaan! Ai, että ei ole tehty kotona kartoitusta, miten pääsee kynnyksen yli vessaan, ja on kynnyksiäkin - niinkö. No pitää kyllä kartoitus tehdä.

Soitto sairaalasta tänään: kyllä se kotoutus nyt tehdään perjantaina. Hoitaja ja toimintaterapeutti käy tekemässä kartoituksen. Jos sitten poika hakisi sängyn korotukset terveyskeskuksesta. Millaiset - ei kai sen väliä. Miten niiden kahvojen kanssa on? Apuvälinepalvelut itsepalveluna. Kuulkaahan nyt monella on vielä huonommin asiat - asenteella - tätä on koettu tällä sairaalareissulla.

Mitkä on siis kotouttamisen perusteet. Hoitaja (perushoitaja sairaanhoitaja) tekee kartoituksia, tosin lääkäri päättää niistä huolimatta asioita ihan itsenäisesti - näemmä. Selittelykoneessa puhelimitse löytyy. Perusteet siis ovat: potilas on tajuissaan, kykenee sairaassa rollaattorilla liikkumaan (siinä määrin että yrittää ulos vaikka ei saisikaan), saa jotenkuten vaatteet päälleen, asioi WC:ssä joka täyttää kaikki INVA -standardit ja on hyvä muisti (lyhytaikainen pelittää), mutta mielikuvitukselliset tarinat tosina ei kuulu hoitajien tekemiin testeihin. Ja hoitaja sanoo, että jos vaan silmä välttää niin Mummo pakenee peiton alle sänkyyn. Masennukseen erittäin toivottava toiminto, ja kipeään selkään loistava hoito. Kipulääkityksen vaikutuksesta saadaan tietoa sitten huomenna, sanoo lääkäri. Ja silloinhan mennään kotiin. Ihan sama mitä järki sanoo - kotouttaminen tapahtuu!

Markkaakaan en kadu!

Olen 20v ollut yksinnauttija eli vastuussa kahdesta ihanasta pojasta. Suomalaisella kuuluisalla sisulla olen mielestäni suoriutunut äidin roolista hyvin. Se ei ole minulle koskaan ollut taakka ja siksi en halua käyttää itsestäni nimitystä "yksinhuoltaja". Se on jotenkin masentava, ihan kun olisi jotenkin hylätty ja tuomittu yksin vastaamaan omista lapsista.

Alku oli hieman totuttelua. Ystävä ehdotti "sosiaalipankkia" - olinhan opiskelija ja nuorempi lapsista oli vasta 1,5v. Kävin ja koin "myy kämppäs - ittepähän oot to liriin ittes pistäny" -asenteen. Eli ei herunut sossusta rahaa. Kämppää oli sikäli hankala myydä että lukuunottamatta vaatehuoneen nurkkaa, omistajana oli pankki. Sitä paitsi tein pari pyhää päätöstä: koti ja sen myötä ihana lähiyhteisö ei muutu ja pahaa sanaa isästä en sano ja sitä oikeutta ei ole muillakaan lasten ollessa kuulolla. (Olen niin allerginen poissaolevan vanhemman arvostelulle). Koska taloudellisesti olin hiukka lirissä - varsinkin kun olin lasten ainoa elättäjä, oli pakko valmistua ja saada ammatti. Pääsin kuten blogistani selviää Lastenlinnaan töihin.

Koska minä ja lapseni elimme ihan eri "elintasoa", mitä palkkani edellytti, aloitin myös ilta- ja viikonloppuvastaanotot Terapeijassa. Intensiivinen työntekohan ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman vanhempiani, jotka auttoivat lasten hoitamisessa. Ja kaverit, ystävät - varsinkin pihapiirimme ihanat ihmiset.

Mihin sitä rahaa sitten tarvittiin. Tietysti asunto- ja opintovelkoihin. Opintovelkoja muuten maksoin piiiiitkään. Ja noihin lapsiin. Tarvittiin suksia, pyöriä, laskettelutunteja, laskettelureissuja, risteilyitä, matkoja, pianonsoittotunteja (ehkä Espoon kallein mutta hyvä opettaja), tennistunteja, sählyä, jääkiekkoa, turnausreissuja, mopoa jne. Olen niin nauttinut siitä kaikesta, mitä olen lapsilleni voinut tarjota. Sen mukaan mistä lapset ovat olleet innostuneita - kuitenkin kohtuus mielessä. Ja perussääntö: itse pitää haluta.

Tänään olin pankissa nuorempani kanssa. Suurta onnea tuntien nautin poikien innostuksesta uusista projekteista. Ja äitihän tukee lapsiaan. Kädestä pitää hetken, sydämessä ikuisesti. Isäni aikoinaan sanoi minulle (kun olin 40v), että "Kuule, sä oot aina Pappan pikku tyttö". Näin on!

Eli markkaakaan en kadu. Elämäni paras sijoitus on ollut sijoittaa lapsiin. Siksi minua todella harmittaa, kun joskust kuulee asiakkaiden vanhemmilta esim. jostain lelusta, urheiluvälineestä yms, että maksaakohan Linna tai onpas kallis! Jos lapsi sen tarvitsee ja se on hänelle iloksi ja hyödyksi, minä vaikka seison päälläni ja hankin sen. Eikä tämä todellakaan ole mitään Curling -kasvatusta. Eli haluta saa - kaikkea ei tietenkään voi saada - eikä pidäkään!

Mitä on oikea puheterapia?

Työurani aikana niin usein törmään siihen, että ihmisillä on usein kovin yksipuolinen näkemys puheterapiasta. Tämä koskee niin suurta yleisöä kuin terapeuttejakin. Niin ja tietysti maksavaa tahoa Kelaa. Puheterapiavihko, tyypillinen terapiatapahtuma jne. Odotusaulasta terapeutti hakee lapsen vihkoineen huoneeseen, jossa sitten tehdään moninaisia lapselle mieluisia asioita.

Yksi äiti, jonka lapsella on CP ja siihen liittyen vaikeita haasteita liikunnassa ja kommunikoinnissa tuumasi muistelevansa niitä aikoja, kun kävivät luonani toimintaterapiassa. Terapiassa oli mukana koko perhe ja tavoitteena oli puhelaitteen käytön motivointi. Tilana oli Terapeijan iso sali. Johtuen tilasta ja ehkä siitä että tuokiot olivat enimmäkseen liikunnallisia, äiti näki toiminnan toimintaterapiana.

Vakituinen työni on koulutusta, työnohjausta ja konsultointia. En koe, että tätä työtä voi tehdä ilman, että koko ajan tekee myös terapiatyötä. Onnekseni minulla on mahdollisuus tarjota terapiaa muutamalle lapselle ns. virkatyön ohella. Nautin suunnattomasti siitä, että voin lähteä tekemään työtäni niin että voin tutustua lapseen ja lapsen lähiyhteisöön. Ilokseni myös kuntoutuksesta vastaavien tahojen kanssa olemme löytäneet yhteiset tavoitteet terapiatyölle. Usein tavoitteena on lähiyhteisöjen ohjaaminen.

Kun pieni ihminen tulee ensimmäistä kertaa vastaanotolle tai kun käyn vaikkapa lapsen kotona, yritän saada mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan lapsen tilanteesta. Sen mukaan suunnittelen tavan vaikuttaa, niihin asioihin, joihin koen voivani vaikuttaa. Niin ja tärkeintä, oleellisinta on löytää yhteinen sävel, yhteinen rytmi. Aah se mahdottoman tärkeä aarteenmetsästys alkaa: mikä pistää lapsen tikittämään!

Nuori puheterapeuttiopiskelija tuumasi, kun kuvasin työtäni artikulaatiolasten kanssa: "Voiko noinkin toimia!". No siitä on todella kauan aikaa, kun minä olen opiskellut ja varsinaisia direktiivejä siitä miten puheterapeutin tulee toimia ei ainakaan minulle kerrottu - tai sitten en ollut juuri niillä luennoilla:) Mutta ehdottomasti keskusteltiin paljon siitä, että puheterapeutin tärkein työkalu on persoona itse!

Onkos se puheterapeutin päänsärky, jos lapsi on hypotooninen (löysä), tai myötäliikkeet puuttuvat tai pikku-vipeltäjän perustaidoissa on puutteita, jotka hän korvaa vauhdilla? Oikein tai väärin, niin ihanilla pienillä asiakkaillani on usein varsinkin ensinmainittuja haasteita. Ensin mennään kuntosalitilaan tärinäkoneen päälle ajelemaan formulaa. Jotkut tosin ensi alkuun varovasti pistävät kättä levyn päälle ja vähitellen rohkeus kasvaa. Sitten trampoliinille ja kyllähän D potkii hienosti tai liike mahdollistaa vastavuoroisen ääntelyn. Niin tietenkin tässä kohtaa on helppo toimia, kun on siihen mahdollistavat tilat.

Entä jos ei ole? Onko siellä huoneessa pakko olla. Aikaa on usein 30-60min. Voihan ottaa vaikka Ikeasta ostetun hienon aarreminigrip -pussin kätösiin. Mennä ympäristöön keräämään aarteita: kiviä, oksia, käpyjä. Sieltä voi palata huoneeseen, piirtää keskustelukuvat kotiin... Kun lapsi on vaikkapa menossa Korkeasaareen voi tehdä suunnistustaulun - erilaisia eläimiä laminoituun karttaan - tarranauhaa ja merkitä kaikki nähdyt eläimet..

Tämä työ on vaan niin uskomatonta. Ihania ideoita syntyy, ne useimiten lähtee lapsista. Ja hyvä idea on se joka toimii, se joka on nautinnollista puolin ja toisin. Viestinnässä on kaikki sallittua, mikä toimii ja jos ei toimi, niin se kuuluu ehdottomasti puheterapeutille:D Ja kullekin omalla persoonallaan!!!

Tiimityöskentyn kymmenen käskyä

Papereita etsiessäni törmäsin tähän Taisto Orreksen työyhteisöisökoulutuksesta keräämääni kymmeneen käskyyn:

Tiimityöskentelyn kymmenen käskyä

1. Kunnioita erilaisuutta - Mitä se on? Älä arvostele tai tuomitse muita, äläkä sulje pois muiden erilaisia näkökohtia.
2. Älä laiskottele - Mitä se on? Orja tekee sen, mitä käsketään, vapaa ihminen enemmän.
3. Ole avoin - Mitä se on? Jaa tietojasi ja kokemuksiasi, vaikka ne tuntuisivatkin vähäisiltä äläkä salaile tarkoitusperiäsi.
4. Ole johdonmukainen - Mitä se on? Älä yllätä, sillä ihmiset kestävät hyvän ja paha, mutta ei yllätyksiä.
5. Käytä omia aivojasi - Mitä se on? Ei tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen ja osallistuakseen. Pyri "menemään toisen näkemyksiin" ja lisää omat ajatuksesi.
6. Sano jotain. - Mitä se on? Suostu lähettämään tietoa sillä persoonalla, näkemyksellä ja suoruudella, mikä sinulla on.
7. Hallitse tunteesi. - Mitä se on? Pitää suostua tekemään itsensä kanssa jotain - älä turhaa kerää tietoa, jos et ole vamis omaksumaan. Ei noin voi ajatella, vaikka toinen osoittaa voivansa ajatella toisella tavalla.
8. Kunnioita toistenkin periaatteita. - Mitä se on? Joutuu aina väittelyyn, jos suostuu toimimaan vain omien periaatteittensa pohjalta. Todellisuus ei ohjaa vaan käsitys siitä, mitä se on.
9. Ole motivoitunut. - Mitä se on? Jos et ole mukana tunteella, et voi olla osallinen.
10. Ole luotettava. - Mitä se on? Tee se, minkä sanot tekeväsi

Kiina 2007-2009

Yhteisöllinen kuntoutus ja sen kehittäminen
Huilingin päiväkodissa ja koulussa 2007-2009
Guangzhou, Kiina

Hannele Merikoski, FM, puheterapeutti ja työnohjaaja


Taustaa ja projektin tavoitteet

Ensimmäistä käyntiämme edelsi suomalaisryhmän käynti Huilingissa vuonna 2006. Ryhmän kanssa oltiin tiiviissä yhteistyössä seuraavaa käyntiä suunniteltaessa. Lisäksi Guangzhousta, Huiling keskuksesta kävi vierailijoita tutustumassa suomalaiseen erityishuoltoon.

Päätavoitteena puheterapeuttisesta näkökulmasta on vuorovaikutuksen tukeminen mm. puhetta tukevin ja korvaavin kommunikointikeinoin (AAC – Augmentative and Alternative Communication). Tavoitteena on myös, että vuorovaikutuksen tukemiseen liittyvä tietotaito vähitellen jäisi Huilingin omaksi asiantuntijuudeksi.

Vuoden 2007 koulutus

Ensimmäinen koulutusjakso sisälsi paljon tutustumista ja todella monia kohtaamisia. Edellisen ryhmän ehdotuksesta jakaannuimme eri ryhmiin. Omaksi vastuualueekseni muodostui Huilingin integroitu päiväkoti. Pääpaino oli päiväkodissa tapahtuvassa koulutuksessa. Koulutuksen sisältö oli hyvin käytännönläheinen. Käytännössä harjoiteltiin erilaisten puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käyttöä. Harjoittelimme erilaisten tuokioiden pitämistä: suujumppaa, Nopeaa piirroskuvakommunikointia,

reaaliaikaista piirtämistä, viittomia ja sadutusta.

Kurssilaiset olivat innokkaasti mukana. Mallista oppiminen on helppoa mutta soveltaminen ei. Päivähoitomallissa vahvuuksia ovat toiminnallisuus ja ilo. Pedagogiset tavoitteet uskotaan saavutettavan vain eksplisiittisesti. Niinpä jo pienetkin istuvat pulpeteissaan ja opettajan johdolla toistavat kuorossa. Erityislasten integrointi on pääasiassa fyysistä – ovat mukana joissakin toiminnoissa ja sielläkin niin, että avustava aikuinen työntää, vetää ja taputtelee. Erityislapsi on esim. opetustilanteessa ilman kirjaa. Päivittäisissä toiminnoissa tuetaan passiiviseksi oppimista mm. pukemalla vaatteet ilman lapsen minkäänlaista osallistumista. Lapsille, joilla kontaktissa olo on vaikeaa järjestetään tehtäviä pulpetissa katse päin seinää.

Kouluttajana ja työnohjaajana haasteita ovat mm. autismidiagnoosin käyttö kaikille, joilla on haasteita kehityksessään. Yhteisöllinen kuntoutus ei toki ole diagnoosikeskeinen vaan päinvastoin mutta perustuu hyvään yksilön tuntemukseen. Ammatillinen kirjo on myös kohtuullisen kirjava ja siitä on vaikea saada selvää.

Vuoden 2008 koulutus

Seuraavan jakson toivoimme sisältävän pääasiassa työryhmätyöskentelyä. Oman ryhmäni muodostivat nyt koulun ja päiväkodin henkilökunta. Tavoitteena oli ottaa mukaeltuna käyttöön Espoon Kahvakeskuksen kehittämä Viiden portaan videoanalyysi – Hyvin pian analyysi sai uuden nimen ”Ipu Ipu Analyses” eli kiinaksi ”askel askeleelta”.

Päivät olivat pitkiä ja raskaita tällä jaksolla mutta ryhmät työskentelivät innokkaasti ja väsymättä. Koulutuksen sisältönä videoanalyysia varten olivat pääteemat:
• Fyysinen ympäristö – miltä lapsi näyttää, minkälainen ympäristö, minkälaiset kuvat jne
• Sisältö – sisäinen motivaatio, onko lapsi aiheesta kiinnostunut, minkälaisia tavoitteita mm. pedagogiset tavoitteet
• Vuorovaikutuksen tasapaino – tekeekö lapsi aloitteita, keskustelevatko lapset keskenään, minkälaisia puheenvuoroja aikuiset käyttää, kuinka paljon suoria kysymyksiä ja käyttäytymisen ohjaamista

Kurssilaiset omaksuivat perusasioiden näkemistä videoanalyysissä ja tavoitteeksi asetettu videoanalyysin aloittaminen Huilingissa toteutui. Sovittiin, että sekä koulun että päiväkodin henkilökunta videoivat toimintaansa ja analysoivat niitä em. kolmen osa-aaslueen mukaisesti

Vuoden aikana sain sovitut videot (3kpl) ja niihin liittyvät analyysit. Kurssilaiset kykenivät löytämään erityisen hyvin esimerkiksi tavoitteet. Videoissa näkyi paljonkin muutosta, vaikka pääosiltaan noudattivat opittuja opetuksen malleja. Opetukseen oli lisätty toimintaa ja pyritty tukemaan lasten tekemiä aloitteita.


Vuoden 2009 koulutus

Harjoitusanalyysit onnistuivat tavoitteiden mukaisesti. Seuraavan koulutusjakson tavoitteena oli paneutua syvemmin analysoinnin tekoon työryhmätyöskentelynä. Huilingia oli pyydetti valitsemaan avainhenkilöitä koulutukseen joita oli 7-10 viikon aikana. Ihmisten vaihtuvuus on hankala asia ja tällä jaksolla pyrittiin ratkaisemaan tätä ongelmaa niin että kurssin lopuksi valittiin kolme avainhenkilöä, joiden vastuulla on koulun ja päiväkodin henkilökunnan opastus käyttämällä videoanalyysia. Kurssin lopulla pääsimme vaiheeseen, jossa pitäisi ratkaista suuri kysymys Miten?. Eli analyysin teko useiden harjoitusanalyysien jälkeen sujuu jo, mutta työskentelyä sen suhteen, miten analyysissa havaitut asiat ratkaistaan, tarvitaan vielä lisäkoulutusta.

Tämän vuoden tavoitteena on, että avainhenkilöt yhdessä tekevät kahden tiimin kanssa videoanalyysit ja analyysi toistetaan kaksi kertaa. Ensimmäiset tulevat ennen vuoden loppua ja seuranta-analyysit maaliskuun 2010 loppuun mennessä.

Jatkossa

Seuraavan jakson tavoitteita on perehtyä Miten –kysymykseen. Alussa käytyjä puhetta tukevia ja korvaavia keinoja arjessa käydään uudelleen ja laaja-alaisemmin läpi. Koulutus toteutuu jälleen työryhmätyöskentelynä, jossa avainhenkilöiden lisäksi on 3-6 aktiivia toimijaa Huilingkeskuksesta.

Työskentely Huiling keskuksen henkilökunnan kanssa on ollut ihmeellinen ja voimaannuttava kokemus. Erityisesti ihastelee henkilökunnan tarmoa, sitkeyttä ja työniloa. Kaikki mitä on luvattu toteutuu ja esimerkiksi videoanalyysin toimivuuden kannalta sitoutuminen on oleellinen kysymys. Samoin oma sisäinen motivaatio ja tahtotila kehittyä työssään.

30v risat Helsingin Yliopistoa - yksi oppimishistoria

Se oli vuonna 1977, kun innokkaana opiskelijana aloitin Fonetiikka-B linjalla Helsingin yliopiston Fonetiikan laitoksella. Ehdin olemaan kokonaisen syyslukukauden kokopäiväopiskelija. Sitten alkoi seurustelu, kihlaus ja muutettiin yhteen sekä avioliitto. Vuoden -78 aloitin myös kokopäiväisen työn. Väliin tuliin pari ihanaa poikalasta -82 ja 85 ja niihin kuuluvat äitiyslomat. Opiskelu tuli hoidettua vasemmalla kädellä - välillä ei silläkään.

Avioerosta -87 oli se valtava hyöty, että oli pakko valmistua. Tutkintovaatimukset olivat tietenkin muuttuneet, mutta kaikenlaisten kommervenkkien jälkeen sain opiskelun saatettua loppuun vanhoilla vaatimuksilla, eli HuK + vuoden kliininen harjoittelu. Koska olen syntynyt onnellisten tähtien alla sain kuin sainkin suorittaa sen unelmieni paikassa: Lastenlinnassa. Sille tielle jäin 10 vuodeksi. Unelmaopiskelupaikka muuttui unelmatyöpaikaksi. Lastenlinnan työn ohella aloitin myös itsenäisen ammatinharjoittajan uran Lasten Terapiakeskus Terapeijassa. Nuorena jaksaa - varsinkin kun elintaso asuntolainoineen ei jotenkin hoitunut pelkällä Linnan palkalla. Lapsia terapoin iltaisin ja viikonloppuisin. Ihanat vanhempani tukivat ja lapsilla oli aina maailman paras hoitopaikka.

Vuonna -98 aloimme rakkaan ystäväni ja kollegani kanssa puuhailla tutkimusta. Alunperin ajatuksena, että teemme sitä ihan omaksi iloksemme. Jotenkin siitä vaan sitten muodostui eriskummallisen ihana matka, prosessi, josta kummatkin nautimme suunnattomasti (Gradu löytyy Papunetin sivuilta nimellä "Se on nyt mun vuoro" Aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus puhetta tukevan ja korvaavan kommunikoinnin perustana päiväkodin ryhmätuokioissa .

Gradu siis tehtiin ja se hyväksyttiin 2006. Pientä painostusta ilmassa aloin tutkinnonuudistuksen vellotessa yliopistolla elämäni suurimpaan ja hankalimpaan prosessiin pari vuotta sitten. Olisi kuitenkin kiva saada ne maisterin paperit. Ensin piti tietysti anoa uudelleen opinto-oikeutta. Kun en ollut ilmoittautunut läsnä tai poissaolevaksi. Suurimmaksi ongelmaksi muotoitui, että olin hukannut aiemman opintokirjan ja "uudessa" oli vain merkintä HuK:in ja kliinisen kurssin suorittamisesta.

Suuntasin päärakennuksen opintotoimistoon. Ensimmäiseksi mukava virkailija ohjasi minut kahvioon, jossa kassalla maksoin monistemaksun. Takaisin officeen, jossa sitten printattiin opintosuoriteote. Täytin opintoanomuskaavakkeen ja minut ohjattiin yläkertaan pudottamaanse humanististen tieteiden oven postilaatikosta sisään. Kului viikko, postista tuli ilmoitus, että läpyskä oli tullut väärään paikkaan. Pitää mennä käyttäytymistieteellisen. No sinne, jossa ensimmäiseksi sanottiin, että kuuluisi mennä humanistiseen tiedekuntaan - pienehkön ärsyyntymisen ja nuoren virkailijan "luulis jo että tohon ikään mennessä ois valmistunu" kommentin jälkeen oikea läpyskä ja oikea paikka.

Taas kului viikko ja tuli ilmoitus, että pitää mennä maksulapun kanssa joko päärakennukseen tai Viikin toimipisteeseen, joka on auki 9-14 tai jotain. Toimistoon päästyäni ovessa ilmoitus: tänään poikkeuksellisesti aukeaa kello 12.00. No pientä shoppailua ja takaisin toimistoon. Nuori virkailija yrittää epätoivoisesti saada minua koneeseen - ei onnistu. Parin soiton jälkeen joku "Akseli" lopulta sai minut koneeseen. Tyttö pyytää opintokorttia, annan kirjani, jota hän katsoo hetken totaalisen ihmetyksen vallassa "Mikä tämä on?". Kerron, hän laittaa pienen läsnäolotarran etusivulle ja sanoo, että saahan sillä alennusta VR:ltä - no ei saa, mutta kaunis ajatus:)

Sitten seuraava ponnistus. Kielikeskus - voi taivas! En todellakaan tiedä, kuinka paljon siellä juoksentelin, mutta oli kyllä ahdistus ja burn out lähellä. Minulla ei ole mitään suoritteita, koska niitä ei ole kirjattu tietokoneelle. !977 suoritettua latinan pro exercitiota ei ole siis suoritettu - eikä mitään muutakaan - ainoa vaihtoehto on suorittaa kaikki ihan uusiksi. Ja siitä se sitten alkoi - kieliopiskelut! Ihana ohjaajani nauroi itsensä varmaan kipeäksi kun totesi minulle, että "eihän sen kielitoimiston virkailijan äitikään ollut syntynyt kun sinä olet latinasi suorittanut).

Ensin ruotsi. Ensimmäinen kirjallinen - en edes päässyt läpi. Ruotsinkielisen asiakkaani äiti tuumas, että mitä enemmän puhuu ruotsia suomenruotsalaisten kanssa, sitä enemmän kielioppi kärsii. Juu huomasin. Aikoinaan puhdas virheetön laudatur ruotsista (jolloin en suutani ruotsiksi avannut) oli historiaa. Toisaalta ammattisanasto - kielenjänne yms olivat totaalisesti hukassa. No sitkeää yritystä, toisella kerralla toimi. Pääsin suulliseen haastatteluun, jossa mm. haukuin ruotsinkielisen keilihäiriökirjan vuodelta anno dominoo hyvin suorin sanoin. Esseen kirjoitin tarjolla olevista artikkeleista - siitä, joka sattui olemaan omani. Mielenkiintoinen prosessi ja ole tyytyväinen, että nyt suullinen osaaminen on parempaa kuin kirjallinen.

Sitten englanti. Yritin vikistä, että on tässä tullut tehtyä abstrakteja kansaivälisiin konferensseihin ja pidetty trational platform esityksiä. Ja ylioppilaspaperitkin olen aikoinaan saanut Texasista. Juu, ei. Mikään ei käy. Ensin piti kirjoittaa essee. Miltä ylioppilaskirjoitukset tuntui, miltä opiskelun aloitus tuntuu ja mitä mieltä olet yliopiston pääsykokeista. Kirjoittelin 30v takaisista tunnoista kirjoituksissa ja mietin pääsykoekäytäntöjä. Lehtori soitti, että saako käyttää tekstiä, johonkin tutkimukseen. Tässä vaiheessa, tein kaikkea lähinnä huvittuneen kiinnostuneena. Kuinka pitkälle yliopisto vanhaa kyykyttää!! Ja se kyykytti. Seuraavaksi oli artikkelin referointi - ihan hyödyllinen työ -oikeasti. Ja voi taivas, kuvittelin, että haastattelujuttu on ihan piece of cake, mutta ei. Piti löytää itselleen pari ja valita aihe. "Talking Pictures" kuulosti mukavalta ja sain parikseni samassa tilanteessa olevan miesopiskelija. Hieman meni pullat väärään kurkkuun, kun tajusin että kyseessä ei todellakaan ole kuvien käyttö vuorovaikutuksessa, vaan elokuvan historia. Luin hulluna artikkelia ja yritin päntätä vuosilukuja ja saada jotain käsitystä elokuvahistorian myrskyisistä alkuvaiheista. Mielenkiintoinen parihaastattelu - ei kauaa kestänyt, tuumasivat, että voitte jatkaa keskenänne keskustelua. Emme jatkaneet. Haastattelukokeen odotushuoneessa oli Marianne karkkeja. Huh englanti suoritettu!

Ja koska minusta siis oli tulossa maisteri ihan uusien vaatimusten mukaisesti, piti suorittaa vielä TVT. Tässä kohtaa meinasi kyllä usko mennä. Ohjaajani tuumasi, että se on ihan helppo juttu sulle, kun osaat ja olet käyttänyt tietokonetta. Juu, mutta en yliopistolla ja tuntu, että pitäis osata jopa rakentaa niitä. Ja vielä pahuksen PuuCeeta koko homma. Näyttökoe oli kyllä ihan kauhea. Mitä teet jos yliopiston työasema on ollut käytteetön 20min. Mitä väliä - mä en sinne mene. Miten saat printattua johonkin Porthanian kerrokseen jotain. Ihan kaikkea jonninjoutavaa MINULLE, tietysti jos olisin nuori opiskelija, niin ilmeisen hyödyllinen juttu. Fiksuja tehtäviä oli mm. liittyen exceliin, kuvien pakkaamiseen, tiedostojen luomiseen ja hakemiseen jne. Suunnattoman jännityksen ja ponnistelujen jälkeen homma tehty. AAAH.

Meidän laitoksen - puhetieteiden porukat - olivat kaiken aikaa ihan kartalla, vaikka oli valtavaa myllerrystä meneillään. Kun vanhoja suorituksia kuten approja piti muuttaa - yhdeltäkin laitokselta tuli kommentti "Minä nyt en ymmärrä mitä pitäisi muuntaa ja miksi" - Ooh en minäkään, mutta lopulta kaikki sitten saatiin muunnettua.

Pisteitä 358+TVT kun maisterin tutkintoon tarvitaan 300. Jäi siis varalle. Paitsi vaan. että varmaan vanhenevat, kun tämän uuden tutkinnomuutoksen tultua voimaan, myös vanhenemissäännöt muuttuivat - huonompaan suuntaan - tietysti.

Pieni ryppy oli vielä loppumetreillä. Oli ihan pakko toimittaa kopio alkuperäisestä Huk todistuksesta. Onneksi löytyi.

Pitkä tie ja suuri vaiva - ei näy palkkakukkarossa, mutta kyllä tuntuu hyvältä. Vaikeuksin kautta onneen. Hieno pahvikansio tuli postissa syyskuussa.

Hyvän ystäväni opettaja sanoi: "Ei kukaan tule kysymään sinulta kuinka pitkään siihen meni vaan miten sen teit ". Todella ihmettelen itsekin!

In Memoriam - Lennart von Wendt

Kun ihminen vanhenee myös suhtautuminen kuolemaan muuttuu. Itse koen tärkeäksi ja kantavaksi voimaksi surussa eletyn elämän juhlistamisen. Minulla on tarve kirjoittaa tämä teksti - lähinnä siksi, että olen Lennulle niin paljosta kiitollinen.

AD 90 -luvun taitteessa kiiruhdan Linnan tornia kohden. Jään hetkeksi katsomaan hissiä lähestyvää miestä. Omituinen nahkainen lippalakki, nahkatakki ja sellanen litteä salku kädessään. Hän kävelee verkkaisesti, jalkaterät hieman sisäänpäin kääntyen. Kiinnitin häneen huomiota ehkä siksi, että yleensä käytävällä kulkevilla ihmisillä on niin jumalaton hoppu - eikö hyvillä ihmisillä aina ole?

Henkilökunta oli tietoinen, että uusi pomo oli tullut taloon. Mahtipontinen nimi, kerrassaan vaikuttavaa ja vielä maailmalta, Göteborgista. Tuo hissiä lähestyvä mies - ei mitenkään voinut yhdistää.

Olin aivan täpinöissäni Tietoteekin silloisen kommunkaatiokeskuksen kehittämisestä. Commodore 64 oli vessassa, pöntön päälle "heitetyn" levyn päällä. Uutuutena pöydällä nökötti myös Apple - pieni "kottaraisen pönttö". uusi johtaja Lennart von Wendt oli tulossa tutustumaan Apuvälinekeskukseen. Jännitystä oli ilmassa. Kun Lennu tuli huoneeseen ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Ai toi!". Onneksi en sentään sanonut ääneen!. Ei ole koiraa karvoihin katsomista - se tuli välittömästi selväksi. Lennu mielellään provosoi ihmisiä. Hän esitti toiminnasta tiukkoja kysymyksiä kuten: Mitä teet lapsen istuma-asennon kanssa. Tuumasin, etten mitään. Sitä varten lapsella on toiminta- ja fysioterapeutti. Ensimmäiseksi Lennu oli sitä mieltä, että tarvitaan vielä toimivampi tietokoneratkaisu ja pyysi, että selvitän asiaa. minä selvittelin. Kävin Kirkkonummella ja Lahdessa tutustumassa BBC-merkkiseen opetukseen ja kuntoutukseen suunniteltuun laitteistoon. Sain tarjouksen. Samaan aikaan vähän joka taholta tuli neuvoja tyyliin "minun mieheni on sitä mieltä että PC sen olla pitää". Kokous jossa asiasta päätettiin oli lyhyt. Ainoa tarjous oli BBC ja muita mielipiteitä toki oli. Lennu soitti Bräckeen ja kysyi heidän mielipidettään - käskivät soittaa Lahteen. Asia oli sillä selvä. Jälkeenpäin Lennu tuumasi, että pitää tavastani tehdä töitä. Ehkä olin hieman ylpeä:)

Alkoi Tietoteekin toiminnan kehittäminen ja oman ammattitaidon lisääminen. Lennu oli keksimässä milloin mitäkin haasteita. Pahin oli alkuaikoina Tampereella Valtakunnalliset lastenneurologia päivät. Jännitin kuukausi tolkulla tapahtumaa. Yksi lääkäreistä antoi minulle Beetasalpaajaa, jonka voisin tarvittaessa ottaa. Ohjeet oli, että ota yksi ja sitten toinen jos ei helpota. Minä nappasin ennen esitystä yhden, kädet hikoilivat ja olin vakaasti sitä mieltä että hermot menee. Otin toisen ja niin rela meininki. Lennu tuumasi ajomatkalla, että mikä sua oikein vaivas. Kerroin ja hän vannotti, että älä enää koskaan tee noin. En tehnyt.

Noin viikkoa ennen Lennun kuolemaa, tuumasin hänelle: "Olet paras esimies, mitä minulla on koskaan ollut". Ei tarvinnut turhia kysellä ja byrokratia oli hänelle kauhistus. Esimiehenä loistava myös siksi, että jos minulla oli joku hyvä idea, hän teki kaikkensa sen toteutumiseksi. Göteborgissa olin opissa useaan kertaan. Lennu järjesti mitä kummallisempiin ja innostavampiin työryhmiin. Handikapp Instituten kahden viikon matka Minnesotaan ja New Yorkiin oli mullistava kokemus. Erilaiset konferenssit, opintomatkat, koulutukset - kaikki oli mahdollista ja tukea löytyi. Koska Linnassa ei tällaisia rahoja ollut ja loppuaikoina vielä piti omalla ajalla kehittyä - Lennu teki lausuntoja, jotta mitä erilaisemmilta tahoilta löytyi apurahoja. Apuvälinekeskuksen kehittämispäiviin Lennu osallistui aktiivisesti - oli ne sitten Lennun mökillä tai jonkun kotona, risteilyllä - milloin missäkin.

Kun 1996 lähdin Linnasta Kilon päiväkotiin uuteen ammatilliseen haasteeseen kehittämään yhteisöllistä kuntoutusta, Lennu oli innoittajana ja aktiivisesti mukana osallistumalla mm. projektin seurantaryhmään. Hän oli ensimmäinen, joka onnitteli onnistuneesta projektista: muistan vieläkin viestissä lauseen "kansainvälisestikin ainutlaatuista toimintaa". En ole pelännyt haasteita - toisaalta Lennun ansiosta tuli välillä ylitettyä itsensäkin.

Kun vuosia sitten tein aktiivisesti viran ohella yksityisterapiaa, Lennu saattoi soittaa ja tarjota mielenkiintoisia asiakkaita. Kun itselläni oli näkemäesteitä visioissani, saatoin Lennulle purkaa usein aika raivoisiakin tunnelmia. Ja kun jokin asia onnistui loistavasti, tartuin luuriin ja lapsellisen innokkaana aloitin: "Arvaa mitä?

Lennu ymmärsi myös minun tasapainoiluni työn ja yksinnauttijaäidin elämän välillä. Hulluina vuosina oli pari kolme työtä ja talon rakennus. Lennu tuumasikin poikien opiskelujen alkaessa, että nyt on todistettu, että yksinhuoltajan lapsistakin voi tulla ihmisiä:). Erityisesti koin tärkeänä Lennun tuen ja myötäelämisen, kun isäni kuoli. Hän tiesi, että isäni oli elämäni tärkein mies. Hän sanoi että, voisin olla onnellinen siitä, että hän kuoli ns. saappaat jalassa. Isän ikävä ei häviä koskaan!. Erityisesti Hannalle voimia ja ihmisiä ympärille, jotka osaavat oikealla tavalla olla tukena. 

En ole vieläkään poistanut puhelimestani Lennun tietoja. Tiedän, ettei näytössä enää tule lukemaan "Lennu soittaa" . Tuntuu hyvältä muistella kaikkea sitä mitä Lennu oli ja teki. Helposti lähestyttävä ja jokaisen työntekijän työpanoksen arvostaja ja innotti niin monia meitä terapeutteja tekemään tutkimusta. Mm. Suomen CP-terapiayhdistyksen koulutus "Hei me tehdään tiedettä" oli loistava esimerkki tästä. 

Sanotaan, että jokainen kohtaaminen vaikuttaa siihen minkälaisiksi tulemme. Lennun kohtaamisesta olen ikuisesti kiitollinen. En voisi kuvitella, että ammatillisesti olisin tässä ilman Lennua.

Venäläista runoilijaa lainatakseni: "Ei sanaa, kättä ole tässä. Kuolla ei lie uutta elämässä. Elää! ei lie uudempaa".