perjantai 18. kesäkuuta 2010

Markkaakaan en kadu!

Olen 20v ollut yksinnauttija eli vastuussa kahdesta ihanasta pojasta. Suomalaisella kuuluisalla sisulla olen mielestäni suoriutunut äidin roolista hyvin. Se ei ole minulle koskaan ollut taakka ja siksi en halua käyttää itsestäni nimitystä "yksinhuoltaja". Se on jotenkin masentava, ihan kun olisi jotenkin hylätty ja tuomittu yksin vastaamaan omista lapsista.
Alku oli hieman totuttelua. Ystävä ehdotti "sosiaalipankkia" - olinhan opiskelija ja nuorempi lapsista oli vasta 1,5v. Kävin ja koin "myy kämppäs - ittepähän oot to liriin ittes pistäny" -asenteen. Eli ei herunut sossusta rahaa. Kämppää oli sikäli hankala myydä että lukuunottamatta vaatehuoneen nurkkaa, omistajana oli pankki. Sitä paitsi tein pari pyhää päätöstä: koti ja sen myötä ihana lähiyhteisö ei muutu ja pahaa sanaa isästä en sano ja sitä oikeutta ei ole muillakaan lasten ollessa kuulolla. (Olen niin allerginen poissaolevan vanhemman arvostelulle). Koska taloudellisesti olin hiukka lirissä - varsinkin kun olin lasten ainoa elättäjä, oli pakko valmistua ja saada ammatti. Pääsin kuten blogistani selviää Lastenlinnaan töihin.
Koska minä ja lapseni elimme ihan eri "elintasoa", mitä palkkani edellytti, aloitin myös ilta- ja viikonloppuvastaanotot Terapeijassa. Intensiivinen työntekohan ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman vanhempiani, jotka auttoivat lasten hoitamisessa. Ja kaverit, ystävät - varsinkin pihapiirimme ihanat ihmiset.
Mihin sitä rahaa sitten tarvittiin. Tietysti asunto- ja opintovelkoihin. Opintovelkoja muuten maksoin piiiiitkään. Ja noihin lapsiin. Tarvittiin suksia, pyöriä, laskettelutunteja, laskettelureissuja, risteilyitä, matkoja, pianonsoittotunteja (ehkä Espoon kallein mutta hyvä opettaja), tennistunteja, sählyä, jääkiekkoa, turnausreissuja, mopoa jne. Olen niin nauttinut siitä kaikesta, mitä olen lapsilleni voinut tarjota. Sen mukaan mistä lapset ovat olleet innostuneita - kuitenkin kohtuus mielessä. Ja perussääntö: itse pitää haluta.
Tänään olin pankissa nuorempani kanssa. Suurta onnea tuntien nautin poikien innostuksesta uusista projekteista. Ja äitihän tukee lapsiaan. Kädestä pitää hetken, sydämessä ikuisesti. Isäni aikoinaan sanoi minulle (kun olin 40v), että "Kuule, sä oot aina Pappan pikku tyttö". Näin on!
Eli markkaakaan en kadu. Elämäni paras sijoitus on ollut sijoittaa lapsiin. Siksi minua todella harmittaa, kun joskust kuulee asiakkaiden vanhemmilta esim. jostain lelusta, urheiluvälineestä yms, että maksaakohan Linna tai onpas kallis! Jos lapsi sen tarvitsee ja se on hänelle iloksi ja hyödyksi, minä vaikka seison päälläni ja hankin sen. Eikä tämä todellakaan ole mitään Curling -kasvatusta. Eli haluta saa - kaikkea ei tietenkään voi saada - eikä pidäkään!

torstai 17. kesäkuuta 2010

Mitä on oikea puheterapia?

Työurani aikana niin usein törmään siihen, että ihmisillä on usein kovin yksipuolinen näkemys puheterapiasta. Tämä koskee niin suurta yleisöä kuin terapeuttejakin. Niin ja tietysti maksavaa tahoa Kelaa. Puheterapiavihko, tyypillinen terapiatapahtuma jne. Odotusaulasta terapeutti hakee lapsen vihkoineen huoneeseen, jossa sitten tehdään moninaisia lapselle mieluisia asioita.

Yksi äiti, jonka lapsella on CP ja siihen liittyen vaikeita haasteita liikunnassa ja kommunikoinnissa tuumasi muistelevansa niitä aikoja, kun kävivät luonani toimintaterapiassa. Terapiassa oli mukana koko perhe ja tavoitteena oli puhelaitteen käytön motivointi. Tilana oli Terapeijan iso sali. Johtuen tilasta ja ehkä siitä että tuokiot olivat enimmäkseen liikunnallisia, äiti näki toiminnan toimintaterapiana.

Vakituinen työni on koulutusta, työnohjausta ja konsultointia. En koe, että tätä työtä voi tehdä ilman, että koko ajan tekee myös terapiatyötä. Onnekseni minulla on mahdollisuus tarjota terapiaa muutamalle lapselle ns. virkatyön ohella. Nautin suunnattomasti siitä, että voin lähteä tekemään työtäni niin että voin tutustua lapseen ja lapsen lähiyhteisöön. Ilokseni myös kuntoutuksesta vastaavien tahojen kanssa olemme löytäneet yhteiset tavoitteet terapiatyölle. Usein tavoitteena on lähiyhteisöjen ohjaaminen.

Kun pieni ihminen tulee ensimmäistä kertaa vastaanotolle tai kun käyn vaikkapa lapsen kotona, yritän saada mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan lapsen tilanteesta. Sen mukaan suunnittelen tavan vaikuttaa, niihin asioihin, joihin koen voivani vaikuttaa. Niin ja tärkeintä, oleellisinta on löytää yhteinen sävel, yhteinen rytmi. Aah se mahdottoman tärkeä aarteenmetsästys alkaa: mikä pistää lapsen tikittämään!

Nuori puheterapeuttiopiskelija tuumasi, kun kuvasin työtäni artikulaatiolasten kanssa: "Voiko noinkin toimia!". No siitä on todella kauan aikaa, kun minä olen opiskellut ja varsinaisia direktiivejä siitä miten puheterapeutin tulee toimia ei ainakaan minulle kerrottu - tai sitten en ollut juuri niillä luennoilla:) Mutta ehdottomasti keskusteltiin paljon siitä, että puheterapeutin tärkein työkalu on persoona itse!

Onkos se puheterapeutin päänsärky, jos lapsi on hypotooninen (löysä), tai myötäliikkeet puuttuvat tai pikku-vipeltäjän perustaidoissa on puutteita, jotka hän korvaa vauhdilla? Oikein tai väärin, niin ihanilla pienillä asiakkaillani on usein varsinkin ensinmainittuja haasteita. Ensin mennään kuntosalitilaan tärinäkoneen päälle ajelemaan formulaa. Jotkut tosin ensi alkuun varovasti pistävät kättä levyn päälle ja vähitellen rohkeus kasvaa. Sitten trampoliinille ja kyllähän D potkii hienosti tai liike mahdollistaa vastavuoroisen ääntelyn. Niin tietenkin tässä kohtaa on helppo toimia, kun on siihen mahdollistavat tilat.

Entä jos ei ole? Onko siellä huoneessa pakko olla. Aikaa on usein 30-60min. Voihan ottaa vaikka Ikeasta ostetun hienon aarreminigrip -pussin kätösiin. Mennä ympäristöön keräämään aarteita: kiviä, oksia, käpyjä. Sieltä voi palata huoneeseen, piirtää keskustelukuvat kotiin... Kun lapsi on vaikkapa menossa Korkeasaareen voi tehdä suunnistustaulun - erilaisia eläimiä laminoituun karttaan - tarranauhaa ja merkitä kaikki nähdyt eläimet..

Tämä työ on vaan niin uskomatonta. Ihania ideoita syntyy, ne useimiten lähtee lapsista. Ja hyvä idea on se joka toimii, se joka on nautinnollista puolin ja toisin. Viestinnässä on kaikki sallittua, mikä toimii ja jos ei toimi, niin se kuuluu ehdottomasti puheterapeutille:D Ja kullekin omalla persoonallaan!!!