Työurani aikana niin usein törmään siihen, että ihmisillä on usein kovin yksipuolinen näkemys puheterapiasta. Tämä koskee niin suurta yleisöä kuin terapeuttejakin. Niin ja tietysti maksavaa tahoa Kelaa. Puheterapiavihko, tyypillinen terapiatapahtuma jne. Odotusaulasta terapeutti hakee lapsen vihkoineen huoneeseen, jossa sitten tehdään moninaisia lapselle mieluisia asioita.
Yksi äiti, jonka lapsella on CP ja siihen liittyen vaikeita haasteita liikunnassa ja kommunikoinnissa tuumasi muistelevansa niitä aikoja, kun kävivät luonani toimintaterapiassa. Terapiassa oli mukana koko perhe ja tavoitteena oli puhelaitteen käytön motivointi. Tilana oli Terapeijan iso sali. Johtuen tilasta ja ehkä siitä että tuokiot olivat enimmäkseen liikunnallisia, äiti näki toiminnan toimintaterapiana.
Vakituinen työni on koulutusta, työnohjausta ja konsultointia. En koe, että tätä työtä voi tehdä ilman, että koko ajan tekee myös terapiatyötä. Onnekseni minulla on mahdollisuus tarjota terapiaa muutamalle lapselle ns. virkatyön ohella. Nautin suunnattomasti siitä, että voin lähteä tekemään työtäni niin että voin tutustua lapseen ja lapsen lähiyhteisöön. Ilokseni myös kuntoutuksesta vastaavien tahojen kanssa olemme löytäneet yhteiset tavoitteet terapiatyölle. Usein tavoitteena on lähiyhteisöjen ohjaaminen.
Kun pieni ihminen tulee ensimmäistä kertaa vastaanotolle tai kun käyn vaikkapa lapsen kotona, yritän saada mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan lapsen tilanteesta. Sen mukaan suunnittelen tavan vaikuttaa, niihin asioihin, joihin koen voivani vaikuttaa. Niin ja tärkeintä, oleellisinta on löytää yhteinen sävel, yhteinen rytmi. Aah se mahdottoman tärkeä aarteenmetsästys alkaa: mikä pistää lapsen tikittämään!
Nuori puheterapeuttiopiskelija tuumasi, kun kuvasin työtäni artikulaatiolasten kanssa: "Voiko noinkin toimia!". No siitä on todella kauan aikaa, kun minä olen opiskellut ja varsinaisia direktiivejä siitä miten puheterapeutin tulee toimia ei ainakaan minulle kerrottu - tai sitten en ollut juuri niillä luennoilla:) Mutta ehdottomasti keskusteltiin paljon siitä, että puheterapeutin tärkein työkalu on persoona itse!
Onkos se puheterapeutin päänsärky, jos lapsi on hypotooninen (löysä), tai myötäliikkeet puuttuvat tai pikku-vipeltäjän perustaidoissa on puutteita, jotka hän korvaa vauhdilla? Oikein tai väärin, niin ihanilla pienillä asiakkaillani on usein varsinkin ensinmainittuja haasteita. Ensin mennään kuntosalitilaan tärinäkoneen päälle ajelemaan formulaa. Jotkut tosin ensi alkuun varovasti pistävät kättä levyn päälle ja vähitellen rohkeus kasvaa. Sitten trampoliinille ja kyllähän D potkii hienosti tai liike mahdollistaa vastavuoroisen ääntelyn. Niin tietenkin tässä kohtaa on helppo toimia, kun on siihen mahdollistavat tilat.
Entä jos ei ole? Onko siellä huoneessa pakko olla. Aikaa on usein 30-60min. Voihan ottaa vaikka Ikeasta ostetun hienon aarreminigrip -pussin kätösiin. Mennä ympäristöön keräämään aarteita: kiviä, oksia, käpyjä. Sieltä voi palata huoneeseen, piirtää keskustelukuvat kotiin... Kun lapsi on vaikkapa menossa Korkeasaareen voi tehdä suunnistustaulun - erilaisia eläimiä laminoituun karttaan - tarranauhaa ja merkitä kaikki nähdyt eläimet..
Tämä työ on vaan niin uskomatonta. Ihania ideoita syntyy, ne useimiten lähtee lapsista. Ja hyvä idea on se joka toimii, se joka on nautinnollista puolin ja toisin. Viestinnässä on kaikki sallittua, mikä toimii ja jos ei toimi, niin se kuuluu ehdottomasti puheterapeutille:D Ja kullekin omalla persoonallaan!!!
Yksi äiti, jonka lapsella on CP ja siihen liittyen vaikeita haasteita liikunnassa ja kommunikoinnissa tuumasi muistelevansa niitä aikoja, kun kävivät luonani toimintaterapiassa. Terapiassa oli mukana koko perhe ja tavoitteena oli puhelaitteen käytön motivointi. Tilana oli Terapeijan iso sali. Johtuen tilasta ja ehkä siitä että tuokiot olivat enimmäkseen liikunnallisia, äiti näki toiminnan toimintaterapiana.
Vakituinen työni on koulutusta, työnohjausta ja konsultointia. En koe, että tätä työtä voi tehdä ilman, että koko ajan tekee myös terapiatyötä. Onnekseni minulla on mahdollisuus tarjota terapiaa muutamalle lapselle ns. virkatyön ohella. Nautin suunnattomasti siitä, että voin lähteä tekemään työtäni niin että voin tutustua lapseen ja lapsen lähiyhteisöön. Ilokseni myös kuntoutuksesta vastaavien tahojen kanssa olemme löytäneet yhteiset tavoitteet terapiatyölle. Usein tavoitteena on lähiyhteisöjen ohjaaminen.
Kun pieni ihminen tulee ensimmäistä kertaa vastaanotolle tai kun käyn vaikkapa lapsen kotona, yritän saada mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan lapsen tilanteesta. Sen mukaan suunnittelen tavan vaikuttaa, niihin asioihin, joihin koen voivani vaikuttaa. Niin ja tärkeintä, oleellisinta on löytää yhteinen sävel, yhteinen rytmi. Aah se mahdottoman tärkeä aarteenmetsästys alkaa: mikä pistää lapsen tikittämään!
Nuori puheterapeuttiopiskelija tuumasi, kun kuvasin työtäni artikulaatiolasten kanssa: "Voiko noinkin toimia!". No siitä on todella kauan aikaa, kun minä olen opiskellut ja varsinaisia direktiivejä siitä miten puheterapeutin tulee toimia ei ainakaan minulle kerrottu - tai sitten en ollut juuri niillä luennoilla:) Mutta ehdottomasti keskusteltiin paljon siitä, että puheterapeutin tärkein työkalu on persoona itse!
Onkos se puheterapeutin päänsärky, jos lapsi on hypotooninen (löysä), tai myötäliikkeet puuttuvat tai pikku-vipeltäjän perustaidoissa on puutteita, jotka hän korvaa vauhdilla? Oikein tai väärin, niin ihanilla pienillä asiakkaillani on usein varsinkin ensinmainittuja haasteita. Ensin mennään kuntosalitilaan tärinäkoneen päälle ajelemaan formulaa. Jotkut tosin ensi alkuun varovasti pistävät kättä levyn päälle ja vähitellen rohkeus kasvaa. Sitten trampoliinille ja kyllähän D potkii hienosti tai liike mahdollistaa vastavuoroisen ääntelyn. Niin tietenkin tässä kohtaa on helppo toimia, kun on siihen mahdollistavat tilat.
Entä jos ei ole? Onko siellä huoneessa pakko olla. Aikaa on usein 30-60min. Voihan ottaa vaikka Ikeasta ostetun hienon aarreminigrip -pussin kätösiin. Mennä ympäristöön keräämään aarteita: kiviä, oksia, käpyjä. Sieltä voi palata huoneeseen, piirtää keskustelukuvat kotiin... Kun lapsi on vaikkapa menossa Korkeasaareen voi tehdä suunnistustaulun - erilaisia eläimiä laminoituun karttaan - tarranauhaa ja merkitä kaikki nähdyt eläimet..
Tämä työ on vaan niin uskomatonta. Ihania ideoita syntyy, ne useimiten lähtee lapsista. Ja hyvä idea on se joka toimii, se joka on nautinnollista puolin ja toisin. Viestinnässä on kaikki sallittua, mikä toimii ja jos ei toimi, niin se kuuluu ehdottomasti puheterapeutille:D Ja kullekin omalla persoonallaan!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti