Olen 20v ollut yksinnauttija eli vastuussa kahdesta ihanasta pojasta. Suomalaisella kuuluisalla sisulla olen mielestäni suoriutunut äidin roolista hyvin. Se ei ole minulle koskaan ollut taakka ja siksi en halua käyttää itsestäni nimitystä "yksinhuoltaja". Se on jotenkin masentava, ihan kun olisi jotenkin hylätty ja tuomittu yksin vastaamaan omista lapsista.
Alku oli hieman totuttelua. Ystävä ehdotti "sosiaalipankkia" - olinhan opiskelija ja nuorempi lapsista oli vasta 1,5v. Kävin ja koin "myy kämppäs - ittepähän oot to liriin ittes pistäny" -asenteen. Eli ei herunut sossusta rahaa. Kämppää oli sikäli hankala myydä että lukuunottamatta vaatehuoneen nurkkaa, omistajana oli pankki. Sitä paitsi tein pari pyhää päätöstä: koti ja sen myötä ihana lähiyhteisö ei muutu ja pahaa sanaa isästä en sano ja sitä oikeutta ei ole muillakaan lasten ollessa kuulolla. (Olen niin allerginen poissaolevan vanhemman arvostelulle). Koska taloudellisesti olin hiukka lirissä - varsinkin kun olin lasten ainoa elättäjä, oli pakko valmistua ja saada ammatti. Pääsin kuten blogistani selviää Lastenlinnaan töihin.
Koska minä ja lapseni elimme ihan eri "elintasoa", mitä palkkani edellytti, aloitin myös ilta- ja viikonloppuvastaanotot Terapeijassa. Intensiivinen työntekohan ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman vanhempiani, jotka auttoivat lasten hoitamisessa. Ja kaverit, ystävät - varsinkin pihapiirimme ihanat ihmiset.
Mihin sitä rahaa sitten tarvittiin. Tietysti asunto- ja opintovelkoihin. Opintovelkoja muuten maksoin piiiiitkään. Ja noihin lapsiin. Tarvittiin suksia, pyöriä, laskettelutunteja, laskettelureissuja, risteilyitä, matkoja, pianonsoittotunteja (ehkä Espoon kallein mutta hyvä opettaja), tennistunteja, sählyä, jääkiekkoa, turnausreissuja, mopoa jne. Olen niin nauttinut siitä kaikesta, mitä olen lapsilleni voinut tarjota. Sen mukaan mistä lapset ovat olleet innostuneita - kuitenkin kohtuus mielessä. Ja perussääntö: itse pitää haluta.
Tänään olin pankissa nuorempani kanssa. Suurta onnea tuntien nautin poikien innostuksesta uusista projekteista. Ja äitihän tukee lapsiaan. Kädestä pitää hetken, sydämessä ikuisesti. Isäni aikoinaan sanoi minulle (kun olin 40v), että "Kuule, sä oot aina Pappan pikku tyttö". Näin on!
Eli markkaakaan en kadu. Elämäni paras sijoitus on ollut sijoittaa lapsiin. Siksi minua todella harmittaa, kun joskust kuulee asiakkaiden vanhemmilta esim. jostain lelusta, urheiluvälineestä yms, että maksaakohan Linna tai onpas kallis! Jos lapsi sen tarvitsee ja se on hänelle iloksi ja hyödyksi, minä vaikka seison päälläni ja hankin sen. Eikä tämä todellakaan ole mitään Curling -kasvatusta. Eli haluta saa - kaikkea ei tietenkään voi saada - eikä pidäkään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti