maanantai 26. syyskuuta 2016

Ällillä ja ärrillä saattaa olla väliä.

"Pitääkö olla huolissaan" on yksi tavanomainen kysymys, kun vanhemmat miettivät lapsensa kielenkehitystä. Jo kysymys kuvaa, että jonkun asteista huolta on vanhemman mielessä syntynyt. Varhainen vuorovaikutus on herkkää aikaa lapsen kehityksessä. Lapsi aistii ja peilaa vanhempansa tunteita ja olotiloja herkästi. Huolta ei voi useinkaan poistaa ja ehkä ei pidäkään sanomalla "ei se mitään ole", "älä turhaan huolehdi", "meidän suvussa kaikki on olleet niin hitaita", "Eino-enokin oppi vasta viisivuotiaana puhumaan"

Huoli lapsesta on vähän niin kuin kipu. Pahin yöllä ja yksin. Sitä pohtii ja míettii ja googlettaa. Pienestä huolesta saattaa tulla kohtuuttomankin iso. Se tuntuu eräänlaisena möykkynä rinnan alla. Ihan fyysisesti. Pitäisiköhän viedä tutkimuksiin. Vai luotanko  maallikkoasiantuntijoiden lausumiin. Muistan yhdenkin äidin, joka soitti minulle huolesta ihan käppyrässä.  Naapurin rouva, joka kuulemma oli melkein puheterapeutti , mutta toimi opettajana oli sanonut että Maijalla on kauhea ääinihäiriö, että jos ei sitä heti korjata niin sitä,kurkkua sitten leikellään koko lapsen ikä. Onneksi äiti luotti asiantuntijuuteeni ja sain hänet vakuuttumaan että Maijan ääni oli mitä tervein ja kirkkain.

Vuosia sitten kun olin Espooosssa töissä ja toimenkuvaani kuului ns. aluevastuu yksi äti soitti kaksivuotiaan poikansa ärrästä. Kun ei poika vielä osaa.  Olisin voinut todeta, että vielä ei tarvitsekaan. Puhelimessa aistin, että äidin huoli oli ärrää isompi asia. Pyysin vastaanotolle. Lyhyt noin 15 minuuttia käynti helpotti selkeästi huolestunutta äitä ja oli vielä kiitollinen kun kerroin miten lapsen leikeissä ja toiminnassa voi tehdä Suujumppaa. Kyllähän jokainen kuulee, että äänteitä on hukassa tai ne kuulostavat oudoilta. Se, mitä on niiden takana on ammatti-ihmisen arvioitava.

Kun vanhemmalla on huoli lapsen kielenkehityksestä, vaikkapa niistä ikuisista ärristä ja ässistä, on huoli otettava vakavasti. Äännevirheidenkin taustalla saattaa olla muutakin kuin vain nykyisin mielellään käytettävä termi: kosmeettinen haitta. Ja entäs sitten jos onkin vain kosmeettinen haitta? Vaikka se ei ole presidenttiä haitannut, niin olemme jokainen yksilöitä. Tuoee mieleen erilaiset kosmeettiset leikkaukset. Kun itsetunto on kiinni rintojen tai nenän koosta, niin ongelman poistaa leikkaus. Voisihan sitä todeta, että ovat ihan hyvät ja kyllähän noilla pärjää. 

Luin juuri kuinka Vihdissä eskarilaisille tarjotaan uima-opetusta, kun kaikkea ei voi sälyttää vanhempien vastuulle. Kuntaan on palkattu lasten liikuntakoordinaattori. Voin kertoa, että kuulun siihen joukkoon, joka ei mitenkään onnistunut kotiharjoituksissa kotona lapsen ärrän ja ällän kanssa. Minä todellakin tiedän että puheterapeuteista on huutava pula. Ehkäpä tarvittaisiinkin rohkeampaa muutosta. Jospa tuo alati toitotettu Sote toisi sen.  Hyvinkään mallia laajemmin eli yhteisöllisen toiminnan puheterapeutteja. Voisipa kunnilla olla vuorovaikuuskoordinaattoreita. Niitä jotka näkevät myös artikulaation taakse. Jo pienten puolella saisi tukea vuorovaikutustaitoihin, vanhemmat saisivat neuvolassa ohjausta. Tehtäisiin suujumppaa (http://merikoski.blogspot.com/2012/09/suut-suppuun-ja-suujumppaamaan.html), joka on paljon muuta kuin vain motoriikkaa. Sikälikin olisi tehokasta, että poisoppiminen on se kaikkein vaikein asia. Jos on vuosia käyttänyt hienoa ranskalaista ärrää, niin mikäli siihen halutaan muutos on se tietysti isompi urakka, kun pitää oppia jostain tutusta ja omasta pois.

Nykyisin suuri osa puheterapeuteista suuntautuu yksityiselle puolelle. Varmasti moni mielelläänkin ottaisi ns. kevyitä artikulaatioasikkaita. Terapian lisäksihän se on myös kotiharjoituksia. Hauskasti ja innostavasti. Oleellista on lapsen motivaatio. Ei se, että äiti ja mummo haluavat lapsen omaksuvan oikean äänteen. 

Ennen vanhaan lasten vakuutukset kattoivat puheterapian, mikä oli aivan loistavaa. Muistan yhdenkin perheen, jossa kolmannen lapsen kohdalla isä soitti ja tuumasi, että nyt on viimeinenkin tullut siihen ikään, että tarvitaan artikulaatioterapiaa. Monelle lukihäiriöiselle lapselle todella upea asia ajatellen koulunkäyntiä ja oppimista. Puheterapia kokonaan omakustanteisena on kallista. Mutta toki siihenkin on vanhemmalla oikeus. Saahan muitakin terveyspalveluja ostaa ja maksaa ihan itse. Ne kosmeettiset leikkauksetkin!


Kaiken kaikkiaan artikulaatioasiat ovat toki pieniä. Ja tietenkin lapsen itsetunto pitää kummuta ihan muista asioista kuin siitä miten hän puhuu. Kun varhaisessa vaiheessa luodaan hyvä perusta vuorovaikutukselle luodaan hyvä perusta myös elämälle ja osallisuudelle. 

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kaikille aikuisille yhteinen koulu

Viime päivinä on kovasti puhututtanut terapeuttien ja opettajien välinen yhteistyö kouluissa. Jossain on menty niin pitkälle, että terapeuteilta vaaditaan vuokranmaksua käyttämistään tiloista koulussa. Kyseessä on siis jonkun sortin yhteentörmäys, viestintäkatkos, yhteistyön puute tms. Toki varmasti suurimmassa osassa kouluissa terapeuttien ja opettajien yhteistyö ehkä toimii hyvinkin moitteettomasti.

Mietin, mistä tämä kumpuaa. Vähän niin kuin avioerotilanteissa. Ei vain toisessa voi olla vika. Kuinka paljon vaikuttaa terapioiden pull-off käytäntö. Jos luokassa on kahdeksankin erityisoppilasta ja jokaisella on useita terapioita viikossa, niin saattaa olla, että opettaja on ihmeissään, miten tämä logistikoidaan viikkotyöskentelyssä. Toisaalta jos kyseessä on yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa, niin kuinka paljon aikuisia sitten hyppäisi ryhmässä. Eri tahojen olisi syytä istua alas. KELA ei hyväksy juurikaan enää erillisiä ohjauskertoja mutta tukee lähiyhteisössä tapahtuvaa kuntoutusta. Tämähän on tietysti eri asia kuin pull-off -terapia. Mutta oli muoto mikä tahansa tarvitaan myös monien koulussa käyvien terapeuttienkin yhteispuhelua. Miten se organisoitaisiin?

Jos ajatellaan oppilaan tarpeita, niin sehän on meille kaikille yhteinen asia. Se vuori, jota kiivetään ja johon meillä kaikilla on tarjota  erilaista osaamista ja keinoja. Yhteiseen hyvään. Ne tulee saada tietysti yhteiseen käyttöön. Vaatii muuten aika isojakin rakenteellisia muutoksia. Kuten kuntoutus muutoinkin. Opetusmaailmassahan on tällä hetkellä suuri murros päällänsä ja mitä nyt olen ymmärtänyt niin hyvinkin oikeaan suuntaa. Pois oppimisesta omaksumiseen. Viedään opetus oppilaille. Koetaan, tehdään yhdessä.

Ehkä kuntoutuksessa tarvitaan enemmänkin yhteisöllistä loikkaa. Yksilöterapialla on toki edelleen omat  tavoitteensa, mutta kuinka paljon enemmän tarvittaisiin aikuisten yhteistoimintaa. Varsinkin kun pulmat ovat vuorovaikutuksessa, joka edelleen on elämän tarkoitus, lähiyhteisön kanssa tehtävä yhteistyö esimerkiksi puheterapeutilla on pääasiallinen tehtävä.

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa ei ole ihan yksinkertainen juttu. Itse olen tehnyt sitä, ohjannut ja kouluttanut vuodesta 1996. Kantapään kautta ja hakkaamalla välillä päätä kovastikin seinään. Suurin ahaa-elämys on ollut se, että kaikki lähtee kunnioituksesta. Kun me kunnioitamme toisiamme ammatillisesti ja pidämme arvossa toisen osaamista, syntyy hedelmällistä yhteistyötä ennemmin tai myöhemmin. Olemme kukin osaltamme luomassa luottamuksellista suhdetta. 

Itse käytän työntekjöiden ja yhteisöjen työnohjaukseen yksilöllistä Viiden portaan videoanalyysia. Siihen ei ole kenenkään pakko ryhtyä. On ollut upeaa seurata ihmisiä, jotka ovat siihen lähteneet. Useimiten oma käsiala työssä vahvistuu ja syventyy. Oman työn analysointi tuo onnistumisen kokemusta ja uskoa että voi kehittyä työssään.

Jokaisellahan on tavoitteena oppilaan paras! Siinä olemme samanlaisia. Enemmän vuorovaikutusta ja uudenlaisia ideoita miten rakennamme kaikille aikuisille yhteistä koulua. Olkoon tämä teksti yksi avaus!