tiistai 8. maaliskuuta 2022

Edessä toimiva tulevaisuus - hajatelmia hyvinvointialueista ja kehityksellisestä kielihäiriöstä

 


Hyvinvointikeskuksia suunniteltaessa ja uudistusinnon huumassa tuntuu unohtuvan se, että myös vanhoissa rakenteissa ja sisällöissä on paljon hyvää, jota kannattaisi hyödyntää. 


Tänään kun on mielen päällä hyvinvointialueiden tulevaisuus,  niin ajattelin kirjoittaa näistä hajatelmista. Kun on vuosikausien kokemusta  erikoissairaanhoidosta, aluevastuupuheterapeutin työstä, varhaiserityiskasvatuksesta ja  kuntouttavasta puheterapeutin työstä sekä järjestötyöstä.


Itseäni kiinnostaa luonnollisesti, miten kehityksellinen kielihäiriö tulee huomioiduksi hyvinvointialueilla ja miten lapsi perheineen pääsee hoitopolulle, jossa tulee aidosti kohdatuksia ja kuulluksi. Kuntoutuminen perustuu aina laadukkaaseen diagnosointiin.


Miten lapset sitten saataisiin mahdollisimman varhain arviointeihin ja diagnosoitua. Tähän tulisi minusta erityisesti panostaa hyvinvointialueilla. 


Ensimmäisenä tulee mieleen neuvola! Silläkin jo 100 v kehitystä takanaan. Neuvoloissa resurssit ovat vähentyneet. Lisäresurssoinnilla saataisiin uudelleen viritettyä ns. oma terveydenhoitaja perheelle -malli.  Terveydenhoitajat ovat ammattilaisia, joiden osaaminen on todella paljon muuta kuin punnitus ja mittaaminen. 


Itselläni 80-luvulla kokemusta Järnefeltistä, joka jo äidin otsaluun asennosta oli huolissaan miten äiti jaksaa. Opasti, neuvoi ja tuki. Jos oli huoli, sitä käsiteltiin. Ei pistetty kiireessä ulos ja sanottu ”seurataan”. Ja kun se huoli on, pienikin, se käsitellään ja tarvittaessa ohjataan asiantuntijalle.


Ollessani aluevastuupuheterapeuttina Espoossa meillä oli tapana kokoustaa kerran kuussa alueen neuvoloiden työntekijöiden kanssa. Käytiin läpi lapsia, joista heillä oli huoli. Keskusteltiin onko syytä ohjata puheterapeutille tai esimerkiksi psykologille tai muulle asiantuntijalle. Tämä johtui mm siitä, että oli ongelmasta riippumatta saatettiin ohjata ensin puheterapeutille. Olen aina ollut sitä mieltä, että seuranta ilman toimenpiteitä pitäisi kieltää


Lapset, joilla on kehityksellinen kielihäiriö ovat laaja ryhmä, joiden kielelliset vaikeudet ilmenevät eri tavoin. Ei ole mitään yhteneväistä ryhmää.


Kielihäiriön tutkiminen ja diagnosointi ei ole yksinkertaista ja helppoa. Siihen tarvitaan kuten käypähoidostakin ilmenee. Moniammatillinen tiimi. Kuinka monta sanaa lapsella on tai ymmärtääkö lapsi, ei siis riitä. Diagnoosiin tarvitaan aina mm kielellinen tutkimus.


Toki tulevissa perhekeskuksissa niin kuin nytkin pitäisi olla mahdollista (kun resurssit ovat riittävät) on sekä neuvolassa että varhaiskasvatuksessa osaamista ja ammattitaitoa tukea lapsen kehitystä ja kasvua. Myös he tarvitsevat moniammatillisen tiimin tukea työssään ja hyötyvät laadukkaasti tehdyistä tutkimuksista, joista selviää lapsen yksilölliset haasteet.


Hyvinvointialueita suunniteltaessa neuvoisin ottamaan esimerkiksi kielihäiriön kohdalla käypähoidon osviitaksi miten edetä näiden lasten ja perheiden hoitopolkua suunniteltaessa. Viime vuosina tutkimukset, diagnosointi ovat toteutuneet ennemminkin myöhään kuin varhain ja aivan liian moni on ”ei-tapahdu-mitään” -seurannassa.

 

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Suutari pysyköön lestissään - ammattitaito ja koulutus kunniaan

Luin juuri Ylen uutisoimana, että Naistenklinikalle on palkattu huonoa johtajuutta paenneiden kätilöiden tilalle lähihoitajia. Kaikki kunnia lähihoitajille ja heidän koulutukselleen, mutta onhan tämä todella erikoista! 


Terveydenhuollossa, kuntoutuksessa tarvitaan kaikkea osaamista ja ammattitaitoa.  Kun kyse on erikoissairaanhoidosta jo nimi sanoo, että sen tulee olla erityisen osaavaa, huippua! Itselle tulee mieleen Lastenlinnan sairaalan apuvälineajoista viime vuosituhannelta konkreettinen esimerkki (kootut virheet puheterapeuttina -teos):


Lastenklinikalta tuli lapsosen kanssa fysioterapeutti apuvälinekäynnille. Kyseinen fysioterapeutti työskenteli hallinnon puolella ja sanoikin heti alkuun, että hänellä ei ole apuvälienosaamista. Pikkuinen poika juoksenteli vilkkaasti käytävällä. Jotain hemiongelmaa näytti olevan. Siinä sitten ihmettelin, että tälle lapselleko, joka juoksee!? Lapsen hoitava fyiosterapeutti oli toivonut Nottingham -merkkistä seisomatelinettä, jotta pystyisi paremmin manipuloimaan lasta. Pysyisi hetken paikallaan. Koska apuvälinekeskuksen fysioterapeutti ei ollut saatavilla, niin minähän ryhdyin avuliaana hommiin. 


Sanoin, että olen eri mieltä tuosta seisomatelineesta. Ehkä kuitenkin R82 (hauska, että vieläkin muistan noita nimiä) olisi parempi kun ei olisi niin staattinen. No sitä lähdettiin alakertaan sovittamaan. Sain lapsen telineeseen. Huikkasin erikoisammattimiehellemme, jos hän voisi sovittaa siihen pöytää. Lapsella olisi jotain tekemistä, että hän viihtyisi. Hieman epävarmana koko hommasta kysyin paikalle tulleelta yhden osaston fysioterapeutilta, että miltä vaikuttaa. Sanoi, että näyttää todella hyvältä (ei tietenkään tiennyt, että kyseessä on liikkuva lapsi).  Sitten saapuikin paikalle appuvälinekeskuksen fysioterapeutti ja minä lähdin syömään. Fysioterapeutti tuli puolen tunnin päästä syömään ja puuskahti, että nyt hän todella ymmärtää, miksi apuvälinekeskuksessa on fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja puheterapeutti. Hänellä oli ollut iso työ vakuuttaa, että tälle lapselle ei missään tapauksessa voi suositella seisomatelinettä.


Aika ajoin törmää siihen, että ammatillista erityisosaamista ei arvosteta. Tilanne on erityisen hankala, jollei johto osaa sitä arvostaa ja kunnioittaa. Useasti vuosien varrella olen ollut tilanteessa, missä omaa funktiota olen joutunut puolustelemaan. Esimerkiksi, miksi tarvitaan erikseen aikuisten puolen ja lasten puolen puheterapeuttia. Niin miksi ei gynegologi voi hoitaa hammaslääkärin hommia!? Kummatkin on lääkäreitä. 


Lastenlinnan sairaalassa työskentely oli ammatillinen unelmani. Minulla oli huikean upeat 10 vuotta työelämää siellä. Superhieno tiimi ja ennen kaikkea mahtava esimies Lennart von Wendt. Yhtään en tiedä minkälaista johtajuuskoulutusta hän oli saanut (jos mitään). Hän kannusti, innosti ja mahdollisti. Ennen kaikkea hän oli kiinnostunut meidän osaamisestamme ja siitä mitä voisimme saavuttaa. Muistan yhdenkin keskustelun, kun hän sanoi jotain puheterapiasta. Närkästyin ja sanoin, että tiedätkö oikeasti mitä puheterapia on. Hän vastasi, ettei tiedä ja nyt varmaan kerrot. 


Käytän usein esimerkkiä: kaikki on mahdollista paitsi pyöryovessa hiihtäminen. En muista koskaan kuulleeni hänen sanovan mutta. Päin vastoin apuvälinekeskuksen tiimin yltiöpäisimmissäkin ideoissa ennemminkin entä jos tai mikä ettei -asenne. Tietoteekin perustaminen apuvälinekeskukseen ja sen kehittäminen ei olisi ikinä onnistunut ilman tätä asennetta.  Ennen kaikkeahan kyse oli siitä, miten hän osasi viedä asioita Lastenlinnan liittohallitukseen.


1996 lähdin pitkälle virkavapaalle yhteisöllisen kuntoutuksen hankkeeseen hänen myötävaikutuksellaan. Sen jälkeen Linna liitettiin HYKS:iin. Kirjoitin aiheesta Tornipöllöön (sairaalan lehti) : Parempi yksin, kuin HYKS:n) ja kuinka oikeassa olen ollut. Sittemmin tuli HUS. Murheisena katson miten eri puolella HUS:ssa ihmiset väsyvät ja lähtevät. Ja nimenomaan kertovat syyksy johtajuuden ongelmat. Ehkä niille juurisyille pitäisi viimein tehdä jotain!