perjantai 23. syyskuuta 2022

Kyllä lopettaminen pistää hiljaiseksi

 Olen kasvanut perheessä, jossa työnteko on vahvasti määritellyt ihmistä. Isän ensimmäinen kysymys ystävistä ja poikaystävistä oli aina ”Mitä sen isä tekee?”. Koska se oli tärkeää siskoni teininä vastasi kysymykseen ”Opettaa veistoa yliopistossa!” Ystävän isä oli kirvesmies.


Työ on ollut minulle aina tärkeää ja merkityksellistä. Jo ennen yliopistoon pääsyä olin välivuoden töissä. Sihteerikirjeenvaihtajana Finnboardissa. Vaatimuksena kielitaito ja konekirjoituskurssi. Todella ihana kokemus. Upeita työkavereita ja työntekemisen arvostus suurta. Sen sen ansiosta oli otettava ruotsin puhuminenkin haltuun.


Vuonna 1977 aloitin puheterapiaopinnot Helsingin Yliopistossa. Ensimmäinen syyslukukausi kokopäiväisenä

Opiskelija. Sen jälkeen aina kokopäivätyössä lyhyitä äitiyslomia lukuunottamatta. Valmistumiseen pakotti viimein 1987 Kun minusta tuli kahden pienen pojan yksinnauttijaäiti.


Siihen aikaan puheteraåeuttikoulutuksen kuului vuoden kestävä kliininen kurssi. Haaveena oli päästä Lastenlinnaan, mutta laitokselta ilmoitettiin, että sinne pääsee vain gradun tekijät (uusi tutkintovaatimus). Vahvuuteni on ollut aina periksiantamattomuus. Psnelin Linnaan ja löysin johtavan puheterapeutin Liisa Pirkkalaisen ruokasalista. Esitin asiani ja hän kysyi koska pääsen aloittamaan. Seuraavana päivänä. Siitä alkoi ihan paras ensimmäinen lähes kymmenen vuoden työrupeama  nupulle (nuori puheterapeutti). Talo täynnä Suomen huoppuja, guruja, jotka kaikki auliisti jakoivat osaamistaan ja opastivat väsymättä. Tänä päivänäkin tuosta porukasta osa on rakkaita ystäviä, hyviä ihmisiä!


Kokemusta kerttyi lastenneurologiasta eri osastoilla. Jonkun verran tuli konsultoitua myös lastenpsykiatrian puolella. Lasteöinnsn aikaan oli runsaasti opintokäyntejä Ruotsissa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Konferensseja ympäri maailmaa. Kehittämistyötä tehtiin paljon. 1989 perustin Tietoteekin. Idea kumpusi Bräcke Östergårdissa käymästäni Lekotek kurssista (Mary Triechman, USA). Lidäksi verkoistoituminen kuului talon tapaan. Mielellään tuettiin henkiläkunnan osallisuutta esim alan yhdistyksiin. Itselle tärkeitä olivat Bliss-yhdistys. Sittemon ISAAC. Ja edelleen vielä vuoteen 2024 asti Laneku. 


Lastenlinnan ajasta voisi kirjoittaa kootut teokset. Erityisen rakkaaksi ja suorastaan intohimoisesti (tilassa!) aloin uskoa yhteisölliseen puheterapiaan. Mahdollisuus lähteä kehittämään tätä espoolaiseen Kilon päiväkotiin oli sellainen, että sitä ei voinut ohittaa. Erityisesti kun esimieheni, lastenneurologian professori Lennart von Wendt siihen kannusti. Hän oli

lämpimästi  yhteisöllisen kutoutuksen puolestapuhuja. Hän osallistui hankkeen seurantaryhmään asiantuntijana.


Kilon toiminta laajeni ja saimme RAY-rahoituksen Valtakunnalliselle erityispäivähoidon keskukselle. Nimeksi tuli pian Valtakunnallinen Kahvakeskusverkosto. Aluksi toiminta oli Kilom päiväkodin tuki ry:n hallinnoimaa ja sittemmin siirtyi Avainsäätiölle. Kahvatoiminnassa ja esteettömän viestinnän hankkeessa olin 14v. Erilaisia heittäytymisiä varhaiskasvatukseen, kouluihin, vastaanottokeskuksiin sekä tehostetun palvelun yksiköihin. Ihan mieletyömän monialaista ja kiinnostavaa työtä.


Jos nyt joku kipeä asia on työelämässä on ollut, niin se oli minulle puskista tulleet potkut työstä 24v jälkeen. Nyt ajattelen lähinnä, että tässäkin olen yhtä kokemusta rikkaampi. 


Loppu-ura on ollut Aivoliitossa. Tuttu liitto minulle 40 vuoden ajan! Terttu Elon silloisen toiminnanjohtajan kanssa kohdattiin muistaakseni -89 Harrogatessa konferenssissa. Vaikka suurimman osan työelämästä olen tehnyt vaikeasti moniaisten lasten ja heidän perheidensä kanssa on kehityksellisellä kielihäiriöllä aina ollut oma paikkansa sydämessä. On ollut etuoikeus saada olla yhteistyössä Aivoliiton kanssa kielhäiriötyössä ja nyttemmin liitossa töissä.


Varsinaisen työn lisäksi olen kiitollinen mahdollisuudestani aktiivisesti olla mukana kehittämässä vammaistyötä vapaaehtoisena Kiinassa vuodesta 2006. Vuosittain muutamia viikkoja on saanut siellä kouluttaa ja mm vetää Aivoliiton mallia mukaillen Esteetön viestintä -kursseja.


Työn ohella olen myös vuosia  sivutoimisesti tehnyt kelaterapioita kunnes kilpailutus kävi liian raskaaksi.


Niin lupasin somessa, että ei tartte kysellä, koska jään eläkkeelle. Ilmoitan sitten. Viimeinen työpäivä on 31.11 ja eläkepäivät alkaa 1.12. 2022. Ei ollut vielä aikeissa, mutta indeksiteknisistä syistä tämä oli järkevää. 


Koska ratkaisu nyt itsellekin tuli yhtäkäkkiä niin on kummallisen tyhjä olo. Vuosikymmenien työn jälki tuntuu piirtyvän kovin pieneksi. 


No kokonaan en työtä lopeta. Työkykyä on siis vielä jäljellä. Keikkoja, koulutuksia ja työnohjauksia toki teen. 


Ihania asioita eläkevuosiin: Mummin muru! Tärkein, ihanin ja upein. Miten upeaa saada keskittyä häneen. Kohtaamisia ja matkustelua. Ja ehkä ne kuuluisat valokuvat ja videot järjestykseen - ne kymmenet tuhannet. 


tiistai 8. maaliskuuta 2022

Edessä toimiva tulevaisuus - hajatelmia hyvinvointialueista ja kehityksellisestä kielihäiriöstä

 


Hyvinvointikeskuksia suunniteltaessa ja uudistusinnon huumassa tuntuu unohtuvan se, että myös vanhoissa rakenteissa ja sisällöissä on paljon hyvää, jota kannattaisi hyödyntää. 


Tänään kun on mielen päällä hyvinvointialueiden tulevaisuus,  niin ajattelin kirjoittaa näistä hajatelmista. Kun on vuosikausien kokemusta  erikoissairaanhoidosta, aluevastuupuheterapeutin työstä, varhaiserityiskasvatuksesta ja  kuntouttavasta puheterapeutin työstä sekä järjestötyöstä.


Itseäni kiinnostaa luonnollisesti, miten kehityksellinen kielihäiriö tulee huomioiduksi hyvinvointialueilla ja miten lapsi perheineen pääsee hoitopolulle, jossa tulee aidosti kohdatuksia ja kuulluksi. Kuntoutuminen perustuu aina laadukkaaseen diagnosointiin.


Miten lapset sitten saataisiin mahdollisimman varhain arviointeihin ja diagnosoitua. Tähän tulisi minusta erityisesti panostaa hyvinvointialueilla. 


Ensimmäisenä tulee mieleen neuvola! Silläkin jo 100 v kehitystä takanaan. Neuvoloissa resurssit ovat vähentyneet. Lisäresurssoinnilla saataisiin uudelleen viritettyä ns. oma terveydenhoitaja perheelle -malli.  Terveydenhoitajat ovat ammattilaisia, joiden osaaminen on todella paljon muuta kuin punnitus ja mittaaminen. 


Itselläni 80-luvulla kokemusta Järnefeltistä, joka jo äidin otsaluun asennosta oli huolissaan miten äiti jaksaa. Opasti, neuvoi ja tuki. Jos oli huoli, sitä käsiteltiin. Ei pistetty kiireessä ulos ja sanottu ”seurataan”. Ja kun se huoli on, pienikin, se käsitellään ja tarvittaessa ohjataan asiantuntijalle.


Ollessani aluevastuupuheterapeuttina Espoossa meillä oli tapana kokoustaa kerran kuussa alueen neuvoloiden työntekijöiden kanssa. Käytiin läpi lapsia, joista heillä oli huoli. Keskusteltiin onko syytä ohjata puheterapeutille tai esimerkiksi psykologille tai muulle asiantuntijalle. Tämä johtui mm siitä, että oli ongelmasta riippumatta saatettiin ohjata ensin puheterapeutille. Olen aina ollut sitä mieltä, että seuranta ilman toimenpiteitä pitäisi kieltää


Lapset, joilla on kehityksellinen kielihäiriö ovat laaja ryhmä, joiden kielelliset vaikeudet ilmenevät eri tavoin. Ei ole mitään yhteneväistä ryhmää.


Kielihäiriön tutkiminen ja diagnosointi ei ole yksinkertaista ja helppoa. Siihen tarvitaan kuten käypähoidostakin ilmenee. Moniammatillinen tiimi. Kuinka monta sanaa lapsella on tai ymmärtääkö lapsi, ei siis riitä. Diagnoosiin tarvitaan aina mm kielellinen tutkimus.


Toki tulevissa perhekeskuksissa niin kuin nytkin pitäisi olla mahdollista (kun resurssit ovat riittävät) on sekä neuvolassa että varhaiskasvatuksessa osaamista ja ammattitaitoa tukea lapsen kehitystä ja kasvua. Myös he tarvitsevat moniammatillisen tiimin tukea työssään ja hyötyvät laadukkaasti tehdyistä tutkimuksista, joista selviää lapsen yksilölliset haasteet.


Hyvinvointialueita suunniteltaessa neuvoisin ottamaan esimerkiksi kielihäiriön kohdalla käypähoidon osviitaksi miten edetä näiden lasten ja perheiden hoitopolkua suunniteltaessa. Viime vuosina tutkimukset, diagnosointi ovat toteutuneet ennemminkin myöhään kuin varhain ja aivan liian moni on ”ei-tapahdu-mitään” -seurannassa.

 

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Suutari pysyköön lestissään - ammattitaito ja koulutus kunniaan

Luin juuri Ylen uutisoimana, että Naistenklinikalle on palkattu huonoa johtajuutta paenneiden kätilöiden tilalle lähihoitajia. Kaikki kunnia lähihoitajille ja heidän koulutukselleen, mutta onhan tämä todella erikoista! 


Terveydenhuollossa, kuntoutuksessa tarvitaan kaikkea osaamista ja ammattitaitoa.  Kun kyse on erikoissairaanhoidosta jo nimi sanoo, että sen tulee olla erityisen osaavaa, huippua! Itselle tulee mieleen Lastenlinnan sairaalan apuvälineajoista viime vuosituhannelta konkreettinen esimerkki (kootut virheet puheterapeuttina -teos):


Lastenklinikalta tuli lapsosen kanssa fysioterapeutti apuvälinekäynnille. Kyseinen fysioterapeutti työskenteli hallinnon puolella ja sanoikin heti alkuun, että hänellä ei ole apuvälienosaamista. Pikkuinen poika juoksenteli vilkkaasti käytävällä. Jotain hemiongelmaa näytti olevan. Siinä sitten ihmettelin, että tälle lapselleko, joka juoksee!? Lapsen hoitava fyiosterapeutti oli toivonut Nottingham -merkkistä seisomatelinettä, jotta pystyisi paremmin manipuloimaan lasta. Pysyisi hetken paikallaan. Koska apuvälinekeskuksen fysioterapeutti ei ollut saatavilla, niin minähän ryhdyin avuliaana hommiin. 


Sanoin, että olen eri mieltä tuosta seisomatelineesta. Ehkä kuitenkin R82 (hauska, että vieläkin muistan noita nimiä) olisi parempi kun ei olisi niin staattinen. No sitä lähdettiin alakertaan sovittamaan. Sain lapsen telineeseen. Huikkasin erikoisammattimiehellemme, jos hän voisi sovittaa siihen pöytää. Lapsella olisi jotain tekemistä, että hän viihtyisi. Hieman epävarmana koko hommasta kysyin paikalle tulleelta yhden osaston fysioterapeutilta, että miltä vaikuttaa. Sanoi, että näyttää todella hyvältä (ei tietenkään tiennyt, että kyseessä on liikkuva lapsi).  Sitten saapuikin paikalle appuvälinekeskuksen fysioterapeutti ja minä lähdin syömään. Fysioterapeutti tuli puolen tunnin päästä syömään ja puuskahti, että nyt hän todella ymmärtää, miksi apuvälinekeskuksessa on fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja puheterapeutti. Hänellä oli ollut iso työ vakuuttaa, että tälle lapselle ei missään tapauksessa voi suositella seisomatelinettä.


Aika ajoin törmää siihen, että ammatillista erityisosaamista ei arvosteta. Tilanne on erityisen hankala, jollei johto osaa sitä arvostaa ja kunnioittaa. Useasti vuosien varrella olen ollut tilanteessa, missä omaa funktiota olen joutunut puolustelemaan. Esimerkiksi, miksi tarvitaan erikseen aikuisten puolen ja lasten puolen puheterapeuttia. Niin miksi ei gynegologi voi hoitaa hammaslääkärin hommia!? Kummatkin on lääkäreitä. 


Lastenlinnan sairaalassa työskentely oli ammatillinen unelmani. Minulla oli huikean upeat 10 vuotta työelämää siellä. Superhieno tiimi ja ennen kaikkea mahtava esimies Lennart von Wendt. Yhtään en tiedä minkälaista johtajuuskoulutusta hän oli saanut (jos mitään). Hän kannusti, innosti ja mahdollisti. Ennen kaikkea hän oli kiinnostunut meidän osaamisestamme ja siitä mitä voisimme saavuttaa. Muistan yhdenkin keskustelun, kun hän sanoi jotain puheterapiasta. Närkästyin ja sanoin, että tiedätkö oikeasti mitä puheterapia on. Hän vastasi, ettei tiedä ja nyt varmaan kerrot. 


Käytän usein esimerkkiä: kaikki on mahdollista paitsi pyöryovessa hiihtäminen. En muista koskaan kuulleeni hänen sanovan mutta. Päin vastoin apuvälinekeskuksen tiimin yltiöpäisimmissäkin ideoissa ennemminkin entä jos tai mikä ettei -asenne. Tietoteekin perustaminen apuvälinekeskukseen ja sen kehittäminen ei olisi ikinä onnistunut ilman tätä asennetta.  Ennen kaikkeahan kyse oli siitä, miten hän osasi viedä asioita Lastenlinnan liittohallitukseen.


1996 lähdin pitkälle virkavapaalle yhteisöllisen kuntoutuksen hankkeeseen hänen myötävaikutuksellaan. Sen jälkeen Linna liitettiin HYKS:iin. Kirjoitin aiheesta Tornipöllöön (sairaalan lehti) : Parempi yksin, kuin HYKS:n) ja kuinka oikeassa olen ollut. Sittemmin tuli HUS. Murheisena katson miten eri puolella HUS:ssa ihmiset väsyvät ja lähtevät. Ja nimenomaan kertovat syyksy johtajuuden ongelmat. Ehkä niille juurisyille pitäisi viimein tehdä jotain!