torstai 21. marraskuuta 2013

Accessibility = Ability to Access

Ability to Access - Dreams Come True

Apple Accessiblity Summit Prague 2013

On ollut joitakin asioita ja uudistuksia, jotka ovat suuresti ärsyttäneet ja pistänyt pohtimaan, että mahtaa Steve Jobs kääntyillä haudassaan ja kuten eräs sanoi "Joo on varmaan kyljet ihan kipeinä!". Konferenssin yhden ADE:n (Apple Distinguished Educator) Daniela Rubion (Espanja) puheenvuoron  johdosta ei tarvinnut kääntyillä. Esitys piti sisällään niin konkreettisesti sen, mitä Apple on parhaimmillaan aina ollut.  Mahdollisimman esteetön käyttöliittymä ja kaikkien laitteiden perusominaisuus.

Huomasin juuri, että olin niin vaikuttunut esityksestä, että en kirjannut mitään ylös. Ehkä olin koko esityksen ajan myös kirjaimellisesti suu auki!

Daniela istui eturivillä opaskoira vierellään. Hän astui estraadille ja opaskoira valvoi valppaana paikallaan esitystä. Ensimmäisenä Daniela kommentoi "Where is my ipad". Daniela kertoi lapsuudestaan. Ihana kuva pikkuisesta, rakastetusta tyttösestä valkokankaalla. Minusta oli erikoista, että aika varhain Danielalle oli viehtymys visuaaliseen maailmaan. Outo kummitäti osti hänelle lahjaksi kameran. Ympäristö kummeksui. Mitä sokea pikkutyttö teki kameralla. Mutta Daniela otti kuvia ja hänellä oli unelma, että hän joskus pystyisi tekemään filmin. Esityksen aikana Daniela käytti VoiceOveria sekä puheentunnistusta sovellusten avaamiseksi. Hän käytti myös TapTapSeeta  ja demonstroi kuvien ja videon ottamista. Hän teki elokuvan iMoviella käyttämällä juuri otettuja ja vanhoja kuvia.  Kaikki tämä oli mahdollista, sillä toden totta: Daniela now has the ability to access.

Vieläkin olen esityksestä leijuvassa tilassa. Vaikeaa on jälleen välittää sitä hämmästystä ja epäuskoa. Oli kun olisi ollut taikuria katsomassa. Sillä erotuksella, että näytettiin miten temput onnistuu. Ja että välineet on olemassa, ne on otettava käyttöön. Juuri leiki TapTapSeen kanssa: musta ruuanlaitto potin indukstioliesi (=on pata induktioliedelläni). Ihme sovellus. Kiva leikkiä ajatuksella, miten sitä voisi soveltaa, mitä kaikkea sillä voisi tehdä!

Huomaan, että minä tarvitsin tuon konferenssin, jotta inspiroidun. Jotta löydän unelmia uudelleeen. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka ovat innostuneita omasta työstään ja elämästään työn äärellä!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Magic, Joy and Dreams

Magic, Joy and Dreams 

Apple Accessiblity Summit Prague 2013

Minulla oli ilo osallistua rakkaan harrastukseni Ipadin puitteissa Prahassa Applen järjestämään konferenssiin, jossa aiheena oli ipadin käyttö lasten kanssa, joilla on erilaisia haasteita kehityksessään. Tarkoitukseni on kertoa enemmänkin tapahtumasta, mutta ajattelin käyttää tämän lentomatkan jakamalla teidän kanssanne yhden ihmisen tarinan, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Srini Swaminathan, intialainen mies, joka on syntynyt Mumbain köyhälistökorttelissa. Srini aloitti esityksensä ilmakuvalla, joka oli otettu hänen kotikaupungistaan. Siinä oli kaksi aluetta. Täyteen tupattu hökkelikylä ja hyvin väljästi asutettu hienostoalue. Näiden alueiden poikki kulki leveä rautatie. Srini leikki ajatuksella, että jos enkelit pudottavat taivaasta lapsen maan päälle, niin on kaksi mahdollisuutta, mihin tuulet kuljettavat lapsen. Hän kulki tuulen mukana köyhälle puolelle.

Srinin isä kuoli  ja äiti hoiti yksinään kahta poikaansa. Illalla kun Srini kertoi historiaansa,  olin hyvin liikuttunut tavasta, jolla hän puhui äidistään. Niin äidit ja poikalapset. Ja yksinnauttijuus. Niin tuttu maailma minulle. Ja tarinan edetessä, totean vain kyllä minun osani on ollut niin helppo!

Äidille oli tärkeintä elämässä että pojat saisivat koulutuksen. Hän ei ollut itse päässyt koulutukseen, koska oli niin köyhistä oloista. Äiti kamppaili, jotta sai unelmansa toteuttettua ja Srini valmistui insinööriksi ja tekikin sitä työtä jonkun aikaa. Hän alkoi kuitenkin miettiä, miten voisi korvata rakkaalle äidilleen kaiken, minkä tämä oli poikansa vuoksi tehnyt ja uhrannut. Hän mietti, että äiti ei halua rikkauksia vaan paras tapa on auttaa muita samassa asemassa olevia köyhiä lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta koulutukseen.

Hän meni mukaan projektiin, jossa kuukauden koulutuksen jälkeen hän sai itselleen oman luokan, neljäkymmentä pientä ala-asteen oppilasta. Koulu sijaitsi köyhällä alueella, monsuunisateen aikana Srini aloitti työnsä. Koulua oli vaikea löytää sokkeleoisesta hökkelikylästä, lapset kahlasivat syvässä vedessä, jotta pääsivät kouluun.

Srini edustaa varsinaista heittäytyjää. Uskaltaa luottaa intuitioonsa ja on kekseliäs ja lannistumaton. Lapset eivät ylettäneet liitutaululle. Srini teki lattiasta liitutaulun. Lapsilla ei ollut pulpetteja tai tuoleja. Srini istui lasten kanssa lattialla. Hyvässä asennossa, joka on Srinille tärkeää. Välillä Srini puki tiikerivaatteet päälle, välillä apinan. Hänen tärkein mottonsa ovat että täytyy olla iloa ja unelmia! Hän auttoi lapsia luomaan unelmia esimerkiksi pääsystä SUUREEN yliopistoon, sillä se on kova juttu. Hän askartelee vaikka minkälaisia virityksiä matikasta tai lukemisesta, lattialle ja mihin tahansa. Valkokankaan hän on saanut kierrätyksestä. Päälleen hän pukee esiliinana ja siihen muovitetun paperin johon lapset saavat vuorollaan piirtää tai kirjoittaa vastauksen. Ujompia ja arempia oppilaita kannustetaan eri tavoin, vaikkapa meikkausvuorolla. Kuukauden opettajakoulutuksella hän saa 40 lasta, osalla erilaisia haasteita oppimisessaan, oppimaan ja jopa kirimään oppimista oitteensa kiinni sitä missä ovat jääneet jälkeen. 

Srinillä on suuri sydän. Hän kertoi, että erityiskouluissa on lapsilla erityisen huono tilanne. Hän opetti lapsille intian kansallislaulun viittomin. Videosta näki miten taitavia lapset olivat ja kuinka intoa täynnä, jokainen pikku viittoja oli. He kiersivät esiintymässä eri paikoissa ja saivat kerättyä läheiseen erityiskouluin 400 dollaria koulutarvikkeisiin.

Koko mies pursuaa iloa, rakkautta, välittämistä ja ennen kaikkea intoa. Minkä hän koulutuksessa häviää maailmalla kolleegoileen, hän kyllä tahdossa voittaa. Tietotekniikan nuori insinööri toi tietysti luokkaansa. 300 dollaria kuussa on hänen palkkansa ja sillä pitää saada myös tarvittavat välineet, päivittäiset kulut yms lapsille koulussa. Läppäri ja tykki sekä itsekursittu valkokangas toivat uuden ulottuvuuden opetukseen. Loi ihmetyksen kuten Srini kuvaa lasten reaktioita. Srini tutustui iPadiin. Ymmärsi, että se on lasten tulevaisuuden ja opetuksenkin kannalta huikea harppaus modernin teknologian ihmeelliseen maailmaan.
iPadin hankkimiseen ei ollut varoja. Intiassa voi kerätä varoja esimerkiksi juoksemalla maratonin. Srini ei ollut mitenkään erityisen urheilullinen, mutta sisukkaana miehenä juoksi sitten useampiakin maratoneja ja sai hankituksi luokkaan iPadin. Sen käyttöä hän soveltaa laaja-alaisesti.  

Sanotaan, että me olemme kaikkien kohtaamistemme summa. Olen erityisen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Jos lapsella ei ole unelmia, meidän tehtävämme on auttaa häntä se löytämään. Yksi pikkuinen tuumasi viedeolla, kun Srini kysyi, mistä tämä unelmoi: "Löön to liid and lite". Ja unelmaa kohti matkalla!

maanantai 20. toukokuuta 2013

Lastenneurologisen kuntoutuksen yhdistyksen Teema - pääkirjoitus

Suomalainen lastenneurologinen kuntoutus ja tutkimus on kansainvälisesti katsoen huippuluokkaa. Viimeaikaiset kuntoutukseen liittyvät rajaukset kuten "ota tai jätä setelit" ja hintaekvivalenssikäytäntö ovat kuitenkin ristiriidassa tutkimuksissa hyviksi nähdyissä kehitystarpeissa. Teema-lehdessä julkaisimme taannoin artikkelin Salla Siparin väitöskirjasta, jossa painotettiin lapsen kuntouttavaa arkea. Tässä lehdessä julkaisemme artikkelin Ira Jeglinskyn väitöskirjasta perhekeskeisestä kuntoutusmallista. Toivotaan, että näiden tutkimusten myötä, myös kuntoutuksen sisältöjä voidaan uudelleen arvioida ja muodostaa uusia käytäntöjä. 

Kun aloitimme yhteisöllisen toiminnan kehittämishanketta 1996 Espoossa Kilon päiväkodissa, soitin silloiselle lastenneurologian professorille Matti Iivanaiselle. Kysyin hänen näkemystään kuntoutuksellisesta työotteesta päivähoidossa. Hän näki, että tulevaisuudessa tällaisen kuntoutuksellisen työotteen merkitys vain kasvaa. 

Olen itse kehitellyt ajatusta KolmenOoon-ohjelmasta kuntoutuksessa: oikea-aikaisuus, oikealaatuisuus ja oikeamääräisyys. Oikea-aikaisuus on sitä, että kuntoutuksellinen toimenpide tehdään mahdollisimman aikaisin. Jopa ennaltaehkäisevästi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voidaan varhain ohjata lapsen lähiyhteisöä. Se tarkoittaa myös sitä, että lapsi pääsee mahdollisimman varhain arvioon ja tutkimuksiin. Aiemmin itselläni on ollut mahdollisuus saada erikoissairaanhoidon maksusitoumus vaikkapa 10 kerran käynnistä kotona lapsen vuorovaikutuksen tukemisesta puhetta tukevin ja korvaavin viestintä keinoin. Nuorin asiakkaani vuorovaikutuksen arvioinnissa on ollut 3kk ikäinen vauva, joka tuli fysioterapeuttinsa aloitteesta. Fysioterapeutti näki, että lapsi saattaisi hyötyä esimerkiksi viittomien ja puhelaitteen käytöstä. Oikealaatuisuus onkin jo hankalampi asia yhteiskunnassa vallitsevien kuntoutuskäytäntöjen kannalta. Kuntoutus on valtaosin vammaiskeskeistä yksilöterapiaa. Monen asiakkaan kanssa tekee ensin pääasiassa kuntoutusta fysioterapeutti. Välttämättä puheterapiaa ei tarvittaisi yksilöterapiana, mutta tarpeen voisi olla vaikkapa fysioterapeutin ohjaaminen erilaisissa viestintäkeinoissa ja niiden toiminnallisessa käytössä. Kun yhteistyö sujuu, voi puheterapeutti toimia pitkään konsultoiden fysioterapeuttia. Videoita voi hyödyntää mainiosti ohjauksessa. Tavoitteena ei ole, että puheterapeutti on ainoa, joka osaa viestiä asiakkaan kanssa, vaan että lapsen lähiyhteisö omaksuu erilaisten keinojen käytön. Päijät-Hämeessä ja Hämeenlinnan seudulla on ilolla vastaanotettu puhevammaisten tulkkien yhteisönohjaus. Ohjaajat voivat mennä kotiin, päiväkotiin tai kouluun ohjaamaan lähiyhteisöä puhetta tukevien ja korvaavien viestintäkeinojen käytössä. Tämä tietysti edellyttää, että heillä on erityisosaamista yhteisöjen ohjaamisesta. Liikuntavaamisen lapsen ollessa kyseessä on tarpeen, että lapsen lähiyhteisöä ohjataan lapsen liikuntaan, liikkumiseen, käisttelyyn ja päivittäisiin toimii. Liittyvissä asioissa. Samoin voi olla tarpeen monen lapsen kannalta toimintaterapeutin ohjaus. Onpa niinkin, että lähiyhteisö arvioi lapsen haasteellisen käyttätymisen johtuvan kielellisestä erityisvaikeudesta, kun kyseessä onkin sensoriikkaan liittyvät asiat. Kuntoutus on moniammatillista. Kun yritän kävelyttää lasta mahdollisimman hyvin fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti, ei tarkoita, että tekisin fysioterapiaa. En pysty arvioimaan kuinka hyvin onnistuin, enkä osaa asettaa uusia tavoitteita. Eli kaikki eivät tee kaikkea, mutta kaikki tukevat toisiaan. Kahden terapeutin yhteisterapia on aina ollut hedelmällistä. Kun tehdään lapsen kanssa aika ajoin terapiaa yhdessä, saa upeita oivalluksia ja arvokasta tietoa. 

Oikeamääräisyys on myös haasteellinen asia. Kuka määrittelee kuinka paljon kuntoutusta pitää määrätä. Se, joka tutkii (joka ei itse olemahdollisesti tehnyt kuntoutusta) vai se joka tekee sitä (ja saa siitä elantonsa). Kysymys ei niinkään ole siitä kuinka paljon vaan miten. Joskus tuntuu, että yhteisön tarve ohjaukseen on suurempi kuin saatetaan ymmärtääkään. "Voitko taas opettaa meille ne viittomat, kun ne on päässy unohtumaan". No unohtuuhan ne jos ei niitä käytetä. Yhteisön ohjaus on haasteellista ja pitkäjänteistä työtä. Se ei parilla kerralla hoidu. Eikä se hoidu kokouksissa. Pitää mallittaa, näyttää ja aina uudelleen! Hyvin suunnitellulla ja perinpohjaisesti läpiviedyllä ohjauksella on se hyvä puoli, että mitä enemmän esimerkiksi päivähoidon henkilökunta kartuttaa näin erityisosaamistaan, sitä vähemmän pitkällä juoksulla tarvitaan ohjausta. 

Moniammatillinen työ sinällään ei ole uusi asia lastenneurologisessa kuntoutuksessa. Erityisesti päivähoidon kanssa on perinteisesti tehty yhteistyötä. Se on luontaista, sillä usein kuntoutus tapahtuu päivähoidossa. Tavallista on kuitenkin yhä edelleen, että kuntouttaja tulee ja vie lapsen erilliseen tilaan. Yhteistyön uusi haaste on tehdä yhdessä töitä lapsen kuntoutumisen eteen. Kuntouttajilla sinällään on valmiuksia ja haluakin, mutta rakenteet koetaan edelleen esteeksi. Ja sitten on niitäkin, joilla ei ole kokemusta tai osaamista ohjaukseen. Esteenä ovat myös odotukset. Kuntoutus nähdään tehokkaaksi vain jos se on yksilökuntoutusta. 

Taannoin eräässä päiväkodissa todettiin, että eivät halua ohjausta, kun ei ole resursseja. Keskustelin asiasta kiertävän erityislastentarhanopettajan kanssa, kun omat perustelut eivät johtaneet mihinkään. Hän otti yhteyttä päiväkotiin ja keskusteli aiheesta, jonka jälkeen yhteistyö alkoi toimia. Kun lapsi on erityispäivähoidossa, tulee kuntoutusta tekevien kanssa tehdä yhteistyötä. Puolin ja toisin, tämä vaatii opettelua ja asenteiden muokkaamista. Kuntoutus saatetaan kokea irralliseksi, ei lähiyhteisöä koskevaksi asiaksi. Asiantuntijoiden tulee myös olla herkkiä sille, kuinka paljon voi olettaa, että arjessa voidaan huomioida lapsen erityistarpeita. Yhteistä kaikelle ohjaukselle on se, että kuntouttaja on toisen viulun, tai viidennen, soittaja. Meidän tehtävämme on tehdä työmme niin, että onnistuneen kokemuksen saa ensin vanhempi tai vaikkapa lastentarhanopettaja. Muistan elävästi, kun Patricia Grittenden sanoi koulutuksessaan, että pahinta, mitä terapeutti voi tehdä on se, että terapeutti osaa olla vauvan kanssa, eikä äiti. Toivon, että kuntoutuskäytännöt kehittyvät niin, että kun epäillään kielellistä erityisvaikeutta tai kun lapsella on selkeä riski siihen, että hänen vuorovaikutuksensa ei kehity tyypillisesti, neuvolasta voidaan määrätä ohjausta perheelle tai päiväkodille. 

Puheterapian suhteen toivoisin, että yhteisölliset puheterapiamallit Riihimäen ja Hyvinkään tapaan leviäisivät. Kun meillä on vahvaa lastenneurologista osaamista, sitä pitää hyödyntää. Hyvä laadukas kuntoutus on aivan varmasti kannattavaa. Eikä pelkästään yksilön kannalta, vaikka sekin riittäisi. 80-luvun lopulla Lastenlinnassa osastolle tuli kouluikäinen poika, jolla oli vaikea CP. Poikaa oli "piiloteltu" ja hän oli saanut ainoastaan jotain epämääräistä hierontaa. Hän oli kuin korkkiruuvilla ja jalat olivat ihan vääntyneet. Fysioterapeuttimme tuumasi meille nuorille erityistyöntekijöille, että tässä näette miltä näyttää lapsi, jota ei ole kuntoutettu! 

Olen kiitollinen, että saan asua maassa, jossa koulutetaan osaavia asiantuntijoita. Vielä kiitollisempi olen kun asiantuntijuutta osataan hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman monipuolisesti.  

Lämpöisiä , aurinkoisia päiviä ja leppoisaa tuulta Toivottaen hannele, pj

Kylmä ja joustamaton Espoon vanhusten terveydenhuolto

Taannoin kirjoitin Vantaan Peijaksen toiminnasta ja sen jouheasta tavasta yrittää kotouttaa kotona pärjäämätön vanhus hyvinkin jouheasti. No Vantaalla ei todellakaan kaikki ole edelleenkään hyvin. Kirjoituksessani mainitsin, että onpa hienoa olla espoolainen ja että täällä tuntuu asiat olevan paljon paremmin. Mutta onpa sitä epäkohtia täälläkin.

Minulla on ihana, upea ja sangen persoonallinen äiti. Pienen sukumme Mamma. Juuri 80 vuotta täyttänyt äitini erikoisuuksiin kuuluu poikkeava elämän rytmi. Hän on herännyt jo vuosikymmeniä joka aamu kello 12.00. Heräilee. Hitaasti. Sitten käy pariinkin kertaan kävellen kaupassa, jotta ei tarvitse kannella raskaita kasseja. Jutustelua raitilla tuttujen kanssa. Tekee huushollihommat ja ruuat. Ruokailussa usein joku ruokavieras. Ruokailun jälkeen 19.00 tienoilla päiväunet ja herätys puoli yhdeksän maissa. Sitten TV:tä ja lueskelua ja yöunet alkavat sitten todella yömyöhään. Äitini hoitaa terveyttään tarkalla ruokavaliolla, liikunnalla ja on täysin absolutisti ja ylipainoa ei ole.  Edelleen autoilee ja vuosittain alkukesästä siirtyy kesäksi mökillemme keski-Suomeen.

Terveydellisiä ongelmia on kakkostyypin Diabetes ja muut metaboliset ongelmat. Lisäksi haasteena on erilaisten huolien aiheuttama stressi ja paniikkioireet. Yleensä paniikki iskee kun minä olen lähdössä matkalle tai tulen pitkältä matkalta. Olen nimittäin äitini lääkärikäyntiavustaja. Tämä alkoi jo vuosia sitten, kun äitini pitkään jatkunut kuumeilu ja sairaus ei oikein lähtenyt hoitumaan. Painelin äitini kanssa Espoonlahden terveyskeskukseen ja vaadin kunnon hoitoa. Komea nuori mieslääkäri oli kyllä varsinainen tapaus, mutta pääsimme sitten Jorviin, jossa hoito oli erinomaista. Pari viikkoa taisi silloin Jorvissa vierähtää.

Espoonlahdessa äitini on käynyt pääasiassa ilman minua. Aikoinaan Ritola, joka oli minunkin Diabeteshoitajani, hoiti mallikkaasti ja ymmärryksellä äitäni ja säännöllisenä ja pedanttisena, äitini terveydentila on ollut hyvien hoito-ohjeiden ansiosta erinomainen. Lääkärielämä on ollut viime vuosina Espoonlahdessa aivan ala-arvoista. Viime syksynä, kun olin matkalla, äitini oli oma-aloitteisesti poikani saattamana mennyt ensin Jorviin, jossa ei otettu vastaan. Henkilökunta ei edes pyydettäessä antanut äidilleni vettä. Hänet ohjattiin Espoonlahteen, jossa erittäin korkeaa verenpainetta ja paniikkioireita hoidettiin: jos tilanne jatkuu, niin tulkaa kahden viikon päästä uudelleen ja lisättiin verenpainelääkettä. Onneksi äitini ei oikein luottanut tuohon valtavaan sitoutuneeseen hoitoon vaan odotti seuraavaan päivään, jolloin menimme Dextraan päivystykseen ja verenpainelääkkeet puolitettiin ja todettiin, että äitini oli kovasti laihtunut ja selkeästi joi liian vähän nesteitä.

Äitini kuitenkin jatkoi vielä Espoonlahdessa käyntejä. Hoitajat ja varsinkin Hus-lab toimi  hienosti. Nyt sitten meni sukset ristiin uuden diabeteshoitajan kanssa. Oikein ylilääkäriltä on saanut ohjeet, että jos käy yksityisellä ei voi käyttää Espoon palveluja. Mitä hittoa! Äidillä oli sokeriarvot nousseet ja pitäisi hotiajan mukaan varata aika lääkärille. Seuraava mahdollinen aika on 17.6 klo. 15.45 ja se on ihan ainoa. Muuta ei ole. Kaikki muut ajat ovat aamuaikoja kertoi hoitaja, joka soitti äidin ollessa häneen vastaanotollaan. No niin. Tiesin, jo soiton päätyttyä, että nyt alkoi paineet nousta ja ahdistus ja kaikki muukin. Hemmetin hoitaja! Niin, että kuukauden päästä. Sanoin, että äitini lähtee mökille ja että muutoinkaan aika ei sovi. Nykyisin äitini vaatii ehdottomasti, että olen lääkärillä mukana, kun se vaan on niin jännittävää ja pelottavaa ja kun on huonokuuloinen (toinen korva kokonaan pois pelistä ja toisessa kuulokoje, johon ei vielä oikein ole mukautunut). Tuumasin, että voisinko nyt saada ne labratulokset, jotta voimme mennä Dextraan. Jos nyt menette sinne, niin sitten ei ole Espoon palveluja käyttäminen. Niin, että otatko nyt tuon ajan, kun jos minä en nyt sitä varaa niin sitten sitä ei ole. En ota! Sanoi, että soitan ylilääkärille, että voiko olla niin, että jos espoolainen käy yksityisellä, niin ei saa enää Espoon palveluja. No tiedän että näin ei ole.

En soita kuin Dextraan ja varaan ajan. Espoolainen veronmaksaja kiittää - ei mistään!

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ilon pisaroita


Ilon pisaroita

Esteettömän viestinnän hankekumppaneiden kanssa on kuljettu yhdessä vaihtelevaa matkaa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, niistähän on kehittämistyössä kysymys. Näin kevään juhlan kunniaksi haluan jakaa teidän kanssanne ilon ja riemun jota olen kokenut vanhuudenkodin Mannan toiminnassa hankkeemme aikana. Kiitos Mannan henkilökunnalle, esimiehillä ja ennen kaikkea energisille ja innoittaville Kirsille ja Susannalle!

Manna oli ensimmäinen Esteettömän viestinnän hankekumppanimme. Itse koin ensimmäisen käyntimme ajatuksia herättävänä ja hieman ahdistavanakin. Kun en ollut koskaan ollut samanlaisessa paikassa. Hoitotyön johtaja tuumasi, kun kysyin, että mitkä heidän odotukset hankkeelle ovat: ilon tuominen yhteisöön. Niin kun viestintä toimii, kun tulemme kuulluksi ja pystymme ilmaisemaan itseämme, se on toden totta iloinen asia.

Hankkeen sisältö on ollut koulutuksen tarjoamista, videoanalyysiä henkilökunnan työskentelystä, arjen toiminnallisuuden rikastuttamista mallittamalla. Monenmoista tapahtumaa ja erilaista ohjausta ja kokeilua. Perusajatuksena on ollut liikkeelle, osallistumaan ja iloitsemaan kaikesta siitä mihin sunkin kykenee ja ennen kaikkea omaan arkeen osallistumista. Myös muiden auttamista ja esimerkiksi kohteliaisuutta vaikkapa ruokapöydässä tarjoamalla toiselle. Kaikki muu on mahdollista paitsi pyöröovesta hiihtäminen.

Yks herroistamme tuumasi minulle joululaulutuokion aluksi: "Mä en yhtään muista kuka sä oot, tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!". Tässä reissussa olen omaksunut ainakin yhden asian: tunnekieli ovat muistisairaiden ihmisten kanssa toimiessa niin tärkeä asia! Kyseisen herran ja muidenkin asukkaiden kanssa olimme olleet kesällä onkireissulla. Nastolan ihana, hurmaava nuoriso otti meidätavosylin vastaan kunnan laiturilla. Aitoa ja mahtavaa vuorovaikutusta! Kun meillä oli huono kala-onni, niin nuoret miehet antoivat meille jopa saaliinsa.

Muutokset ovat olleet pieniä ja niistä on tullut iso joki, jonka virrassa on rentouttavaa ja mukavaa lasketella. Kuntosali, jossa tehdään helposti toteutettavia fyysisen kunnon kannalta oleellisia liikkeitä kuten kuntonyrkkeilyä ilmapallon kanssa, tuolista nousua kaiteesta kiinni pitäen, pyykin ripustamista jne. Huipennuksena hieno uusi tuote Keijon kuntokortit, joiden avulla voi konkreettisesti tehdä oman ohjelman. Niin ja hyvänolon huone on nyt valosa ja selkeä. Tavarat ja kalusteet on minimoitu. Siellä voivat asukkaat lakata toistensa kynsiä ja laittaa vaikkapa papiljotit kaverille. Siellä käy myös kampaaja ja jalkojenhoitaja. Käsityötarvikkeet löytyvät harrastajille ja sukkaa on syntynyt myyntiin asti! Rentoutukset ja jumpat vedetään mielikuvia käyttäen. Saunomisen maailma on tuttu. Kuvitteellinen vihta ylettää mukavasti selkään ja varpaita yritetään pestä ja käsi kurottaa lähemmäs ja lähemmäs. Tanssi! Yhtä tanssia. Monet aiheet on tanssiin ollut. Viimeisimpänä ratkiriemukkaat vapputanssit. Koska jonkin verran vanhassa talossa on liikkumisen esteitä tai hidasteita, niin yksi asukas hieman valitteli, että ei jaksa Levyraatiin lähteä. Pitkän suostuttelen jälkeen lähti kuitenkin ja kun Abba läksi soimaan, niin johan lähti Mummokin rokkaamaan ja rollaatori työnnettiin sivuun.

Eräs hoitaja (ei hankekumppani) taannoin koulutuksessa tuumasi: "Kuule, ei kaikki haluu olla sosiaalisii!". Sepä se kun pitäisi oikeasti selvittää toisen mieltymyksiäja haluja. Prustyötä sanoisin. Kuinka usein sitten kuulenkaan: "Olipa niin kiva kun lähdettiin". Se vaan käy niin nopeasti ja salakavalasti se osallistujasta sivustakatsojaksi muuttuminen.

Miltei itken ilosta kun käyn nykyisin Mannassa. Ilo on jokaipäiväinen vieras ja paljon tapahtuu pieniä ihmeitä ihan koko ajan. Meillä oli suuret juhlat. Taiteita hyödyntävää toimintaa. Juhlassa esitettiin koko hieno useiden kertojen prosessi. Tämän kuvauksen teemme vielä tuonempana yksityiskohtaisesti. Juhlassa siirryimme aitoon Niskavuoren maailmaan. Muistisairaiden asukkaiden upea näytelmä. Ei ollut kirjoitettua käsikirjoitusta, näyttelijät eläytyivät maailmaan täydellisesti.

Toivotan teille kaikille oikein ihanaan kevään juhlaa: iloa ja esteetöntä viestintää