maanantai 22. helmikuuta 2021

Inkluusio - 10 vuotta sitten ajatukset edelleen tätä päivää!

 


Vuoden 1999 alussa astui voimaan uusi perusopetuslaki. Uuden lain peruslahtokohta on, että kunkin lapsen ensisijainen koulu on hänen lähikoulunsa. Kun kyseessä on vammainen lapsi, vanhemmat joutuvat valinnan eteen; valitsevatko he normaalikoulun vai erityiskoulun. Valinta ei ole helppo ja vanhemmat tarvitsevat tietoaeri vaihtoehdoista. Tätä tietoa he voivat saada viranomaisilta ja muilta vanhemmilta.


INKLUUSIO


HANNELE MERIKOSKI

Puheterapeutti, Kilo -projekti


Uudessa perusopetulaissa sanotaan, että ¨opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen". Lisåksi opetuksen tulee edistãä tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa. Moniarvoistuvassa maailmassa suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat tärkeitā arvoja. Kaikille yhteinen koulu kasvattaa yhteiskuntaan, joka on kaikille yhteinen. (Kauhanen, 1999) 


Paivakodin maailmasta,jossa inkluusiossa ollaan jo pitkällä ja integraatiota on toteutettu vuosia koulumaailman segregaatio tuntuu vieraalta. Pienet vammaisetlapset tottuvat päivakodissa siihen, etta maailmassa on hyvin erilaisia lapsia. Henkilökunta on kehittanyt työtāän opiskelemalla ja omaksumalla keinoja ja malleja, joilla vammaisen lapsen inkluusiota päivähoitoon toteutetaan.


Integraatio - Inkluusio


Integraatio on mukaan pääsemistä (Kauhanen, 1999). Päivähoidossa integraatio on tuttu asia, mutta koulumaailmassa se on ennemminkin ollut poikkeuksellista. Kun vammainen lapsi integroidaan ryhmään, se yleensä tapahtuu ryhmän vaatimusten mukaisesti ja vammaista lasta pyritään sopeuttamaan näihin lainalaisuuksiin. Integraatio on eräänlainen vierelle vienti, jossa lapsi on ryhmässä, ryhmän ehdoin. Integraation ongelma on usein erityisesti vaikeasti vammaisen lapsen kohdalla, että hänestä tulee ryhmän toiminnassa helposti passiivinen sivustakatsoja. Hänelle tarjotaan kuntoutusta, apuvälineitä ja muita erityistuki toimia kuten henkilökohtainen avustaja jotta hän voisi paremmin toimia ryhmän vaatimusten mukaisesti.


Inkluusio on mukana olemista. Ryhmään esim. koulussa pyritään vaikuttamaan niin, että se pystyisi niin joustavaksi, että se pystyy vastaanottamaan kaikenlaiset lapset (Kauhanen, 1999). Inkluusio menee pidemmälle tavoitteessaan kuin integraatio - se on yksilön täysivaltainen jäsenyys ryhmässä. Inkluusio vaatii paljon lasta opettavalta tai ohjaavalta henkilökunnalta. Erityisesti koulutuksella on tärkeä rooli Inkluusio on onnistumiselle.


Kohti kaikille yhteistä koulua 


UNESCO on julistanut että tavallinen koulu inkluusio -toimintaperiaatteella on tehokkain keino taistella eriarvoisuutta vastaan, luoda avoimuutta yhteisöihin, rakentaa inkluusiota yhteiskuntaan sekä varmistaa koulutus kaikille. UNESCO kehottaa hallituksia varmistamaan inkluusio lailla tai periaatteella, jotta kaikilla olisi mahdollisuus koulunkäyntiin tavallisissa kouluissa. Kehitys on kulkenut tähän suuntaan jo vuosia. Tämä ei ole ollut helppo tie. 50 luvulla se merkitsi kokonaan eroa tavallisesta koulusta. Erityiskoulut pitivät huolen erityislasten opetuksesta. Paitsi opetuksen, erityiskoulu tarjosin usein myös vammaisen lapsen yhteisön, sillä jotkut lapset asuivat kouluissa. Erityisopetusta tämä järjestely oli kuitenkin omiaan kehittämään, sillä se tarjosi mahdollisuuden erikoistumiseen. (Eigner,1995)


Inkluusio tarjoaa haasteita paitsi kouluille myös yhteiskunnalle ja sitä ajaville tahoille. Uusi vammaisten lasten vanhempien sukupolvi vastustaa leimautumista ja esteitä, jotka ovat liittyneet erilaisiin vammaisuuden määritelmiin. Tämä vaatii vanhemmilta yhteistyötä ja edunvalvontaa. Vanhemmilla ja kouluilla on edessään esteitä kahdella rintamalla. Asennemuutos kouluissa, jossa ollaan totuttu eristämiseen ¨parhaana mahdollisena opetusmuotona¨ erityis apsille sekä opetuksen puolelta, jossa tarvitaan uusien keinoja ja tapoja kehittää Inkluusion toteutuminen toimivaksi käytännöksi. (Eigner,1995) Inkluusio on yleistynyt muun muassa Yhdysvalloissa. Viime vuosina esim ISAAC:in (International Society for Augmentative and Alternative Communication) konferenseissa on esitelty inkluusiomalleja sekä peer-study -tutkimuksia.



Vanhemmat vaikean valinnan edessä


Koulun valinta on tämän päivàn vanhemmille yleisesti ottaen tuskaista. Pitää miettiä jo painotuksia päiväkodista alkaen. Tarjolla on kielipainotteista, matemaattista, taiteellista JNE. Lapsilta katua koti piiristä kaverit, kontakteja ei synny. ala-asteen jälkeen pyritään yläasteelle riippuen siitä, mikä koulu tarjoaa sopivat painotukset. Ollaan siellä jälleen vieraiden luokka kun kavereiden kanssa muutama vuosi, josta matka jatkuu eteenpäin sopivan lukioon. 


Vanhemmat päättävät, mihin kouluun lapsensa haluavat laittaa. Päätös on erityisen vaikeaa kun vastakkain on Inkluusio tavallisessa koulussa tai erityiskoulu. Usein vanhemmat pelkäävät, että heidän vammainen lapsensa ei opi mitään tai vähän tavallisessa koulussa. Hän ei ehkä pysty samoihin akateemisiin tavoitteisiin kuin luokan muut lapset. Huoli on todella aiheellista, mikäli tarkoituksena on vain sijoittaa lapsi normaali luokalle ilman perusteellista Inkluusio ohjelmaa. Koulujen väliset tehokkuuden ja toimivuuden tutkiminen on osoittautunut erittäin hankalaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että akateemisessa suoriutumisesa ei normaalin koulu ja erityiskouluun välillä näytä olevan eroa. (Eigner, 1995)


Vanhemmat haluavat että heidän lapsistaan tulee aikuisena vastuuntuntoinen ja että hänellä on paikka vaikka yhteiskunnassa sekä ystäviä. Niinpä sosiaalinen oppiminen luokassa muodostuu erittäin tärkeäksi. Se, että kasvaa yhdessä ja oppii kuinka eletään yhdessä. Näitä taitoja on vaikeampi oppia erityiskoulussa. Erityiskoulun kautta lapsi ei voi rakentaa ystäväverkkoa lähiyhteisöönsä kotona. (Eiger,19959


Haaste kouluille ja opettajille


Harva meistä alunperin uskoi inkluusioon koulussa ja monet ovat vieläkin skeptisiä. Osittain se johtuu siitä, että itse olemme koulumme käynyt hyvin erittävässä ympäristössä. Se on jopa tuntunut luonnolliselta. Tätä on puolustautuu muun muassa sillä että se on vammaisen lapsen parhaaksi. Perinteinen sanoma omasta koulumaailmastamme on omiaan pitämään vanhoista asenteista kiinni ja ruokkii skeptisyyttä. Tästä kierteistä päästään, kun käytetään niin sanottua maalaisjärkeä. Lapset oppivat paljon toisilta saman ikäisilta lapsilta. Opettajat ovat tästä tietoisia ja käyttävät ammattitaitoaan käyttämällä ns.  ¨peer learning¨:iä eli kavereilta oppimista opetuksessa. Parhaiten se toimii heterogeenisissä ryhmissä. (Einger, 1995)


Professori Sakari Mobergin (1998) tutkimusten mukaan opettajat pitävät integraatiota sinänsä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta edistävänä, kauniina ajatuksena. Mutta he uskovat että yleisopetuksen ei nykyisellään pysty vastaamaan riittävästi vammaisten lasten yksilöllisiin tarpeisiin. Lisäksi opettajat kokevat, ettei heillä ole uuden tilanteen vaatima koulutusta.


Kaikkia lapsia ja heidän erilaisia ominaisuuksiaan arvostavan ilmapiirin luominen kouluun tai luokkaan on yleensä pitkä prosessi. Opetuksen suunnittelua ja opetusta tulee kehittää niin että ne edistävät oikeudenmukaisuutta kunnioitusta ja Inkluusio periaatteen (erilaiset oppijat työskentelevät samoissa opetusryhmissä) kehittämistä. On tärkeää, että opettaja tutki itseään, omia asenteita on, arvojaan ja uskomuksiaan suhteessa erilaisuuteen. Yhdessä oleminen ja toimiminen on ensimmäinen askel kohti kaikille yhteistä kuulua. Se on totta vasta kun jokainen oppilas hyväksytään lähi koulussa tasa-arvoisena jäsenenä. Erilaisuus toivotetaan tervetulleeksi eikä sitä vain siedettävä. Opettajan tulee kiinnittää huomiota siihen mitä opettaa ja miten esittää oppimis sisällöt. Oppimissuunnitelma ja opetustrategiat laaditaan siten, että huomioidaan oppilaiden erilaisuus ja heidän omat oppimistapansa. Näin laadittu opetus-ja oppimis suunnitelma on henkilökohtainen (HOPS). (Ikonen 1999)


Inkluusio on haaste, joka voi onnistua vain jos opettaja haluaa sen sellaisena ottaa vastaan. 


Erityisesti vaikeasti vammaisen lapsen kohdalla haasteita saattaa olla monella eri saralla. Nykyisessä koulussa opettajat tekevät työtään varsin yksin. Yhteistyön tekeminen ja ammattirajojen rikkominen on vierasta. Pelkäämme astuvamme toistemme tontille ja toisaalta pelkäämme arvioinnin kohteeksi joutumisesta. Oma epävarmuuden näyttäminen tai tietämättömyyden myöntäminen ei onnistu työyhteisössä, jonka ilmapiiri ei anna tähän lupaa. Yhteistyö on tärkeää. Voimien kokoaminen yhteen edistää lapsen oppimista ja tukee työntekijöiden jaksamista. Tiimityöskentely sitoo opettajan, erityisopettajan, avustajan, rehtorin vanhemmat ja mahdollisesti terapeutit yhdessä ratkaisemaan jokapäiväiset kysymykset ja mahdolliset ongelmat (Udd-Ståhl 1998) 


Vammaisen lapsen erityistarpeiden huomioon ottamiseksi sekä opettaja että mahdollinen avustava henkilöstö tarvitsee tukea mum. koulutusta. Koulutukseen osallistuminen tulee mahdollistaa työjärjestelyin ja siihen pitää varata määrärahoja. Koulutusta ja työnohjausta tulee olla tarjolla tarpeen mukaan. Laadukas kouluttaminen - sisällöllisesti ja prosessina - vaatii myös asiantuntemusta aikuiskoulutuksesta. (Bruder, 2000)


Onko inkluusio vaihtoehto kun kommunikointi on vaikeaa 


Kommunikointi on ystävyyden ja kaiken inhimillisen liittymisen ydin. Iänmukainen puheen ja kielen kehitys mahdollistaa lapsen leikin ja sosiaalisen kanssakäymisen toisten kanssa. Puheen puuttuminen tai poikkeava kielen kehitys vaikeuttavat tätä vuorovaikutusta ja saattavat aiheuttaa sosiaalisia, emotionaalisia tai kehityksellisiä ongelmia. Kun lapsi ei pysty ilmaisemaan itseään tai hänellä on ongelmia vastaanottaa muiden viestejä, mikä on hänelle oikea koulumuoto. Usein se sekä vanhemmat ja palveluntuottajat ovat päätyneet siihen, että he kuuluvat erityisympäristöön. Heidät laitetaan automaattisesti erityisryhmiin, usein jo päiväkodissa. Uskotaan, että erityislapsiin erikoistuneet asiantuntijat ovat ainoat, joilla on tarvittava tieto ja taito opettaa erityislapsia. 


On totta, että yhteisöpohjaisissa asetelmissa henkilökunnalla ei yleensä ole sen kaltaista koulutusta tai osaamista. Oli miten oli, he oppivat kyllä tarvittavat asiat perheeltä ja muilta asiantuntijoilta mikäli heitä konsultoidaan tai tehdään yhteistyötä. Yhteisöpohjainen asetelma tarjoaa jotain mitä segregaatioasetelmassa ei ole: ryhmään normaalisti kehittyneitä kavereita, jotka leikkivät, toimivat ja kommunikoivat keskenään. (Venn&al, 1999)


Puhevammaisen lapsen sijoittuminen normaaliluokkaympäristöön on opettajille erityisen haasteellista. Helposti oletetaan, että joku toinen tietää enemmân tai että kylla minun pitäisi osata. AAC:ssa (puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikoinnissa) jokainen kamppailee ensimmäisen oppilaansa kanssa ja sitten seuraavien. Jokaisen, joka tarvitsee AAC:ta tarpeet ovat hyvin erilaiset, joten yleistys on vaikeaa. On tärkeää luottaa omiin taitoihinsa ja käyttaa tervettá järkeä päätosten teossa. Opimme kaikki yhdessä. (Johnson&al 1996)


Puheterapeuttien kuten muidenkin erityistyötekijöiden rooli inkluusiomallin yleistyessä tulee entistă keskeisemmäksi. Lapsen kommunikointitarpeiden arviointiin ja tarvittavien keinojen löytymiseen

tarvitaan asiantuntijuutta. Puheterapeutin tietotaidon kehittäminen AAC:ssa puhevammaisten lasten kohdalla on olennaista. Tämän tietotaidon jakamiseen vaaditaan myös työnkuvan muuttamista entistä enemmän ympäristöä ohjaavaan suuntaan. Käytännössä on usein niin, että perhe pystyy lapsensa kanssa kommunikoimaan yhdessä omaksumallaan ele- ja merkkikielella ja puheterapeutti yksilollisessä terapiatilanteessa käyttää lapsen tarvitsemia AAC-keinoja. Päiväkoti ja koulu saattavat tuntea jáäneensä ohjaustaja opastusta vaille.



Lähteet:

Bruder, Mary, Beth: Child Care Bulletin. Issue 21

Eigner, Walter: The Most Effective Means of

Combatting Discriminatory Attitudes. Getting

There. International Update on Inclusive

Education. Inclusion International no. 1.

May 1995ja no. 2. October 1995

Ikonen, Oiva: Kaikille yhteinen koulu.

Kehitysvammaisten Tukiliitto ry.

Kehitysvammaliitto ry. PainoHame. Ylojarvi

Johnson, Jeanne M., Baumgart, Diane, Helmstetter,

Edwin, Curry, Chris A.: Augmenting Basic

Communication in Natural Contexts. Paul H.

Brookes Publishing Co. Baltimore 1996

Kauhanen, Anne: Kaikille yhteinen koulu.

Kehitysvammaisten Tukilitto ry.

Kehitysvammaliitto ry. PainoHame. Ylöjarvi

Moberg, Sakari: Opettajat vastustavat erilaisten

oppilaiden tuloa tavallisiin luokkkiin.

Erityiskasvatus 4/1998

Udd-Stdhl, Helena: Ida i skola.

Lakd och lära 1/1998.


vaiset kysymykset ja mahdolliset ongel-

mat (Udd-Stáhl 1998)


mahdollinen avustava henkilóstò tarvitsee


osallistuminen tulee mahdollistaa työjär-

jestelyin ja siihen pitāâ varata määràraho-

ja. Koulutusta ja työnohjausta tulee olla

tarjolla tarpeen mukaan. Laadukas kou-

luttaminen - sisållőllisesti ja prosessina-

vaati myös asiantuntemusta aikuiskoulu-

tuksesta. (Bruder, 2000)


va tieto ja taito opetta erityislapsia.


On totta, että yhteisöpohjaisissa asetel-

missa henkilókunnalla ei yleenså ole sen

kaltaista koulutusta tai osaamista. Oli mi-

ten oli, he oppivat kyllā tarvittavat asiat


12

lauantai 1. elokuuta 2020

Järjestöt koronan jälkeen

Olen ollut onnekas. Koko elämäni olen saanut tehdä merkityksellistä työtä merkityksellisten ihmisten kanssa. Työni hienoin puoli on se kun vanhempi kokee antamani tuen ja avun arvokkaaksi. Työni loppumetreillä uskon, että olen jättänyt puheterapeuttina omanlaiseni, persoonallisen ja omien arvojeni mukaisen jäljen. Siinä on keskiössä vuorovaikutus, elämän tarkoitus.


Olen juuri jäänyt lomalle tämän erikoisen kevään jälkeen. Mieleeni on piirtynyt 13.3. Sillalla -seminaari. Omien kanssa kokoontuminen ja viimeisimmän läsnäluennon pitäminen. Ihana ja syvällisten keskustelujen viini-ilta. Kunnes kaikki muuttui. Miten minä kaipaankaan halaamista ja inhimillistä läsnäoloa. Työssäni verkkokokoukset eivät ole todellakaan uusi asia. Kaikki kuulumis- ja aikataulutustyyppiset kokouksethan sujuvat loistavasti verkossa. Mutta kehittäminen, johon tarvitaan keskustelua, rönsyilyä, heittäytymistä, reflektointia ja toisten innostuksesta ammentamista on kyllä minulle ihan mahdotonta ilman toisten fyysistä läsnäoloa..


Toki on tullut pidettyä webinaareja - jopa usean päivän koulutuksia. Mielenkiintoista on se, että erityisesti omat kollegat kaipasivat käytäväkeskusteluja, kahvi- ja lounasseuraa. Eipä mikään olekaan hienompaa kuin yhteisten kokemusten jakaminen ja keskustelu. Itse olen yrittänyt seurata joitakin webinaareja. Tarkkaavaisuuteni on sitä luokkaa, että se on ollut todella ylivoimaista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Saatan eksyä sähköposteihin ja someen. Enkä oikein ole podcastienkaan kuuntelija. Ajatukset harhailevat. Kirja toimii aina. Ehkä minä kerta kaikkiaan kuulun siihen joukkoon, joka parhaiten ammentaa ihan perinteisistä koulutuksista ja luennoista. Olen paikan päällä ja läsnä. Ja vaikka tietotekniikka on vuodesta 1987 ollut intohimoni enkä usko lasten ruutuaikaan, niin saattaisin itse hyötyä rajoitetusta ruutuajasta.


Niin teknologia on ollut korona-aikana korvaamatonta. Työn kannalta ja muunkin elämän kannalta. Yhteydenpito, sosiaalinen kanssakäyminen, ostostenteko on mahdollistunut teknologian avulla. Mutta mitä koronan jälkeen?


Aivoliiton Esteetön viestintä -kurssi Turun Suvituulessa heinäkuussa oli minulle työntekijänä erittäin voimauttava. Miten hyvältä ja niin oikealta tuntui aito kohtaaminen perheiden kanssa. Miten meillä kaikilla oli ollut ikävä ihmisiä! Vertaiskohtaaminen on kyllä niin ylivertaista. Yhteinen tekeminen ja toiminta tuo keinoja arjen hyvään kuntoutukseen. Koronan aikaan chateissa ja sähköposteissa on selkeästi tullut esille, että perheet ovat jääneet kovin yksin. Osalla ei ole tarvittavaa teknologiaa, kaikki etäopetus ei ole ollut kielihäiriöisille oppilaille laadullista, vanhemmat eivät välttämättä ole ole osanneet tukea etäopetusta. Sama koskee etäterapioita. Monen lapsen kohdalla diagnosointi ja kuntoutuksen suunnittelu viivästyy. Puoli vuotta tai vuosi on lapsen kehityksessä todella pitkä aika. Me tiedämme, että varhainen puuttuminen vähentää tuen tarvetta myöhemmässä vaiheessa. 


Järjestöjen rooli on kaiken kaikkiaan yhteiskunnassamme perinteisesti erityisen tärkeä ja vakiintunut. Lomalle jäädessäni pohdituttaa järjestöjen tulevaisuus. Kaikkea sitä mitä järjestöissä tehdään on mahdoton korvata terveydenhuollossa tai sosiaalipalveluissa. Yksityinen sektorikaan ei tule kyseeseen, kun sen tarkoitus on tuottaa voittoa.




lauantai 14. syyskuuta 2019

Laneku - syyskuun pj-mietteet

Puheenjohtajan mietteitä

Kauan sitten, viime vuosituhannella, Laneku järjesti koulutuksen, jonka aiheena oli multdisiplinäärinen tiimikoulutus. Kouluttajana oli USA:ssa vaikuttava toimintaterapeutti Marjut Lohtari-Kuklin. Kuten monesti, olin koulutuksesta aivan tilassa. Painelin Lastenlinnaan ja kerroin, että tämä olisi aivan loistava malli ja että meidän pitäisi ottaa vanhemmat mukaan kiertoille. Vastaanotto oli aivan tyrmistynyt. Ei, ei missään tapauksessa. Meidän kierrothan toimii niin hyvin. No tuo oli siis 80-luvun loppupuolta. Välillä on todella hyvä vilkaista peruutuspeiliin ja oikeasti pohtia muutosta ja uskomatonta kehitystä. Muutokseen ja kehitykseen tarvitaan aina reflektointia ja tietysti sitä suurta visiota.

Muistan koulutuksesta myös yksityiskohdan, joka on vahvasti vaikuttanut omaan työhöni. Lohtari-Kuklin lainasi jotain amerikkalaista lastenneurologian gurua: ”Jo viisi prosenttia, siitä mitä asiantuntija katsoo välttämättömäksi lapsen kannalta kuntoutuksessa, saattaa olla perheelle liikaa!”

Tulee myös mieleen Patricia Grittendenin vaikuttava luento samalta aikakaudelta, jossa hän painottaa, että asiantuntijan tärkein tehtävä on tehdä työnsä niin, että vanhempi kokee onnistumisen eikä todista terapeutin erinomaisuutta ja osaamista.

Olen tänä kesänä ollut jälleen monella  sopeutumisvalmennuskurssilla töissä. Niitä olen tehnyt jo 90-luvulta alkaen. Ensimmäisten kurssien jälkeen olen perustanut eräänlaisen ”armahtakaa vanhemmat” -yhdistyksen. Kursseilla on ainutlaatuisessa tilanteessa kun pääsee kurkkaamaan perheiden elämään viikon (viime vuosina oli käytäntönä kaksi kertaa toteutetut kurssiviikot) ajan samassa kurssikeskuksessa. Erityisesti Turun Suvituulessa, Aivoliiton kursseilla pienessä kurssikeskuskeskuksessa asuminen antoi vielä selkeämpää näkökulmaa perheiden elämään. 

En tiedä onko minusta tullut pehmeämpi vai realistisempi kuin nuorempana. Perheiden arki vaan tuntuu olevan entistä hektisempää. Lisäksi tuntuu, että peruselämänhallinta on yhä useammalle hankalaa. Kun yleinen puheenaihe  on terveys, liikunta, ruokailu, tuntuu, että törmää aika paljon tämän puolen ongelmiin. Enpä ole näiden vuosikymmenien aikana kohannut näin paljon perheitä, joissa liikkumattomuus ja lihavuus on ongelma.  Perheillä saattaa olla myös olla kovat paineet, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja ehtiä. Yhä useampi vanhempi tuntee syyllisyyttä siitä, että ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Niin, kuinka moni vanhempi ajatteleenkaan, teenkö tarpeeksi, tuenko tarpeeksi, olenko tarpeeksi läsnä. Riittämättömyyden pelko on vahvasti tämän päivän vanhemmuutta.

Ammatillisesti oma riittämättömyyden tunne on vuosien mittaan helpottanut. Kun katsoo perhettä kokonaisuutena on itselle helpompaa nykyisin miettiä, mikä perheen kannalta on ensisijaista. Onko asioita, jotka ovat jopa tärkeämpiä kuin puheterapeuttiset tavoitteet. 

Hienous yhteisöllisessä toiminnassa puheterapiassa on se, että se on yhteistyötä. Se on se orkesteri, jossa jokaisella on oma osuutensa ja riippuen tilanteesta jollakin on suurempi osuus ja vastuu. 

Koska perhekurssit ovat vain viikon kestäviä, ei niillä useinkaan pysty vastaamaan kun hyvin yksinkertaisiin ja selkeisiin puherapeuttisiin tavoitteisiin. Vuoropuhelulla yritän omalta osaltani löytää sopivan yksittäisen tavoitteen, jonka voimme kirjata GAS:iin. Välillä onnistumme, välillä pääsemme ehkä sitä kohti.  

Tätä kirjoittaessani syksy tekee tuloaan. Vielä muutama kurssi ja pääsen nauttimaan lomasta. Kesän rutistuksen jälkeen se on todella tarpeen. Kesään kuului myös vapaaehtoistyö Kiinassa. Tällä kertaa koulutusta vanhemmille ja Kiinan Autismiiliiton työntekijöille. Kolmentoista vuoden aikana olen sielläkin omaksunut yhä paremmin, että ihan kaikessa muutoksessa ja kehityksessä on kyse siitä,  että etenemme pienin askelin ”ipu ipu”.  Ehkä pitäisi perustaa ”Armahda itsesi” -yhdistys.

Ihanaa syksyä rakkaat jäsenet

T. Hannele, pj




sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Ilmiökuntoutuminen - asiantuntijuuden vieminen kuntoutujan arkeen

Olin Educassa kuulemassa futuristi Perttu Pölöstä. Hyvin innostava nuori mies, viisaita pohdintoja ja näkökulmia tulevaisuuden koulusta ja ammateista. Tulevaisuuden lukujärjestyksessä voisi olla seuraavanlaisia lukuaineita: tarinan kerronta, vuorovaikutus, viestintä, intohimoT, uteliaisuus, kokeilu, pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, myötätunto, etiikka, moraaliset kysymykset, tulkinta, mediakriittisyys, luova ilmaisu, improvisaatio, koodauksen ymmärtäminen, yrittäminen, myyminen ja hyvinvointi. Työnkuvat muuttuvat, ammattinimikkeitä katoaa ja tulee uusia. 

Hän toi myös esille, että meidän tulisi muuttaa ajattelutapaamme. Mikä historiassa oli outoa ja mahdotonta, on tänään normaalia. Mikä nyt on outoa kuten esimerkiksi teleportaaminen, saattaa olla tulevaisuudessa ihan tavallista. Me osaamme vielä kääntää puhelimen numerolevyä. Mutta nuorille se on tarpeeton taito. Vanhemman  sukupolven  on vaikea ymmärtää modernia teknologiaa. Muista jo isäni hokeneen, että ota siitä faksista kopio. Tai kuinka hän oli aluksi sitä mieltä, että ei se internet kovin kummallinen ole. Kävin sen eilen läpi (MTV:n verkkosivut) kunnes hullaantui netin loputtomasta maailmasta. Analyyttiset, matemaattiset ja monet tämänsuuntaiset taidot siirtyvät tekoälylle. Koska se osaa ja on nopeampi, väsymätön ja varmempi. 

Olin Heurekassa kouluttamassa esteettömästä viestinnästä innoittajia. Todella kadehdittava ammattinimike. Innoittajan tehtävänä on opastaa, ohjata ja innostaa Heurekan näyttelyssä kävijöitä. Lisäksi he järjestävät erilaisia pajoja. Vuorovaikutustaidot tulee innoittajalla olla vahvat. Tärkein työväline työssä.

Näistä kokemuksista ja kohtaamisista intouduin miettimään tulevaisuuden puheterapeutin tai muunkin kuntoutuksen ammattilaisen tulevaisuuden työnkuvaa. Olen kiitollinen siitä että useat vuosikymmenet tässä työssä ja monenlaisessa työnkuvassa, antavat myös perspektiiviä siihen, miten näitä asioita tulisi järjestää ja ennen kaikkea vanhoja rakenteita pitää ravistella, jopa rajusti!

Juuri julkaisussa uudessa kehityksellisen kielihäiriön (aiemmin dysfasia ja sittemmin kielellinen erityisvaikeus) Käypä hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Mieltä lämmittää, kun sanotaan, että jo 2 vuotiaan lapsen kielenkehityksen ja vuorovaikutuksen huoleen tulee puuttua ja lapsen saada puheterapeutin ohjausta perusterveydenhuollossa. Käypä hoito on suositus. Kaunis ajatus, joka puheterapeuttien riittämättömyyden vuoksi jää toteutumatta kunnes kymmenien vuosien päästä ikäluokat ovat niin pieniä että perinteinen diagnoosikohtainen puuttuminen olisi  mahdollista.

Miten siis rakenteiden, työnkuvan ja  palveluiden monialaistaminen ja kehittäminen voisi vastata näihin todellisiin ja ihmisen tulevaisuuteen vahvasti vaikuttaviin tarpeisiin. Siitä, että varhainen puuttuminen on järkevää ja jopa kustannustehokasta on varmasti kaikki yhtä mieltä.

Tulevaisuuden koulussa Perttu mainitsee kouluaineeksi heti toisena vuorovaikutuksen. Itse laittaisin sen toki ensimmäisenä. Elämän tarkoitus on vuorovaikutus. Sitä ei voi tekoäly hoitaa. Olen 30 vuotta missioinut yhteisöllisestä toiminnasta puheterapiassa. Sen juuret ovat kansainvälisessä kehitysyhteistyössä. Afrikan kylissä Unescon työntekijät kehittivät mallin, jossa kyläyhteisön aktiiveja ohjattiin, opastettiin ja koulutettiin, jotta osaaminen jäisi kyläyhteisöön. Vammaiskeskeisyydestä yhteisöllisyyteen.

Mitä on ilmiökuntoutuminen? Miten asiantuntijuus viedään ihmisen arkeen? Kun haasteet ovat vuorovaikutuksessa ja osallisuudessa ongelma on ensisijaisesti yhteisössä. Tilanne on sama kuin Afrikan kyläyhteisöissä. Kuntoutettavien määrä ylittää kuntouttajien määrä. Täsä on puhetieteiden emeritus professori Matti Lehtihalmes puhunut jo 90-luvulla. Puheterapeutin asiantuntijuutta tarvitaan niin lasten kuin aikuistenkin vuorovaikutukseen liittyvissä asioissa. Mm muistisairaus on kasvava ryhmä, jossa vuorovaikutuksen asiantuntijalla olisi annettavaa.

Puheterapeutti ei ole yksin asiantuntijana. Suomessa on huippuosaamista ja asiantuntijuutta neuvoloissa, varhaiskasvatuksessa, varhaiserityiskasvatuksessa, opetuksessa, erityisopetuksessa kuntoutuksen ammattilaisten lisäksi. Valtava resurssi on kolmas sektori, jota itse edustan. Toimintaa leimaa erityisesti matala kynnys päästä ohjauksen ja neuvonnan piiriin. Eikä voi olla painottamatta koulutettujen kokemusasiantuntijoiden roolia. Se, että joku muukin on samassa tilanteessa auttaa kertomaan omasta arjesta. Siitä mikä siellä toimii ja mikä ei.

Tulevaisuudessa näen kuntoutuksen ammattilaiset yhä enemmän yhteisöllisinä asiantuntijoina. Järjestämässä ja organisoimassa hyvin monialaista koulutusta ja opastusta. Teknologia tuo mahdollisuuksia verkossa tapahtuvaan kouluttamiseen toki enenevästi. Näen myös Pop up -toimintaa, jossa yhteisöjä voi valistaa. Kokemukseni arjen vinkki-tapahtumasta Kuopion Matkuksen Kauppakeskuksessa oli huikea. Äidit, isät ja muutkin läheiset tulivat niin luontevasti keskustelemaan. 

Toki yksi iso kysymys on rakenteet. Perusterveydenhuollosssa kunnissa tämä on joustavampaa. Kunta voi omassa toiminnassaan kehittää palveluja ketterämmin yhteisölliseen suuntaa. Kela on jo kymmenisen vuotta pyrkinyt yhteisölliseen suuntaan ja resurssoinut tutkimukseen kehittämiseen, mutta muutos kentällä on hidasta. Tarvitaan edelleen resurssointia kehittämiseen, tutkimukseen ja erityisesti vuoropuheluun niin Kelan kuin erikoissairaanhoidonkin kanssa.

Uuden kehityksellisen kielihäiriön Käypä hoidon myötä on puheterapia kuntoutuksena tieteellisesti osoitettavissa entistä vaikuttavammiksi. En usko, että tulevaisuudessa yhteisöllisenä toimintana vaikuttavuus heikkenee,  päinvastoin. Arvostan kovasti tutkimusta, mutta hyvä on myös muistaa kuten nuori futuristi sanoo: ”Vuorovaikutuksesta ei kovaa dataa saa”




sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Ei kovin kummoistakaan, mutta ihmeellistä!

Meillä oli nuorehko kiinalaispari juhannusvierailuilla. Jostain luin, että ihminen ei tule ajatelleeksi kaikkea sitä ihanaa ihmeellisyyttä, mitä omassa maassa on, ennen kuin sen vierasmaalainen osoittaa. Olimme pitkään Kiinassa puhuneet, että he tulevat kokemaan aitoa suomalaista mökkielämää. Olimme pienellä joella mökkeilemässä ja Päijänteellä. Tehtiin kaikenmoista: kalasteltiin, kaadettiin puita moottorisahalla, tehtiin klabeja, poltettiin juhannuskokkoa, kyläiltiin, käytiin Karkkilan torilla, savustettiin omaa saalista, ajeltiin traktorilla ja saunottiin niin en vihdat olivat hetkessä tuusannuuskana. Istuttiin kuumassa paljussa joten kylmähkö luonnonvesi ei tuntunut missään. Ruokaa laitettiin yhdessä. Haettiin tuoreita mansikoita ja uusia perunoita. Pulkkilanharju pisti kauneudellaan miltei kiljumaan. Kuvia, videoita ja ennen kaikkea elämyksellisiä muistoja. Kummatkin olivat niin tilassa kaikesta siitä, mikä ei ole kovin kummoistakaan - meidän mielestä.

Olen nyt kesän ihastellut kerrassaan käsittämättömän upeita mökkeilykuvia perheistä ja lapsista mökeillään. Ihania ja niin idyllisiäkuvia. Ihan kun maailma olisi pysähtynyt eikä mikään olisi muuttunut sitten esi-isiemme. Söpöliinit vahtaavat tiskivesikattilaa. Tiskaavat. Puita kannetaan, saunaa lämmitetään yhdessä. Kävelyllä kerätään kukkia ja tehdään kukkaseppeleitä. Metsämaniskoita laitetaan heinään. Pikkuisille tehdään pikkuvihtoja. Mökeillä ollaan isovanhempien ja vanhempien kanssa. Joillakin on enemmän sukua ja jotkut viettävät kesää perheen kesken. Pikkuiset on apuna ihan kaikessa. Mattopyykillä on kiva olla, soudellaan ja ennen kaikkea uidaan. Kun sade tulee (ei varmaan yllätä) ollaan sisätiloissa. Piirrellään, leivotaan, katsellaan piirrettyjä - kuka mitäkin.

Meillä on ainutlaatuinen kesäkulttuuri. Ja sehän on hyvin monimuotoinen. Omat lapsuuden mökkikokemukset ovat juuri tuollaisia idyllejä. Lomat vietin äitini suvun saarella Lepäisillä. Äitiä ei tosin sinne saaneet mitkään voimat. Vanhempieni kanssa kesä oli erilainen ja kävimme joka kesä autolla kiertelemässä Eurooppaa ja suurimman osan aikaa vietimme ihanassa Monettin perhehotellissa Adrianmeren rannalla. Onneksi kesälomat olivat pitkiä. Sain kokea kummatkin. Muistoihin on piirtyneet maidonhakumatkatkannua kantaen sukulaisten maatilalle, äitini serkun savustetut Mariankalat hesarin päällä, joita söimme uimapatjoilla ulkosaaressa. Taitoja karttui koko ajan. Ensimmäiset klabit tein kuusivuotiaana. Mansikkakiisseliä tein allekouluikäisenä. Kummitätini oli aivan uskomaton ja mahdollisti kaiken tekemisen. Niin, toki oli kurjiakin kokemuksia. Huussissa haisi, ei ollut vessapaperia vaan sanomalehtiä. Hämärä muistikuvajostain virkatuista sidehommista. Kymmenet kyyt loikoilemassa rantakivillä. Ei ollut pelkästään auvoista - ei tietenkään!

Kun olin 17v vanhempani intoutuivat ostamaan mökin Päijänteen rannalta. Siitä asti tämä on ollut minulle rakkain paikka ikinä. Kun geeneihin on kirjoitettu saaristolaisuus, maalaisuus ja mökkeily, niin mikään ei ole vaikeaa tai outoa! Selviän melkein mistä vaan. Huussin tyhjennyksestäkin olen tehnyt kuninkaallisen ohjelmanumeron! Olen niin kiitollinen, että olen omilla lapsillani on ollut mahdollisuus kokea lapsuuden kesät mökillä. Kiitos siitä erityisesti vanhemmille, joiden kanssa pojat paljon viettivät aikaa mökillä tehden juuri noita perushommia. Vieläkin on lasten ja Pappa-Kallen puukot seinällä omilla paikoillaan. Perintömoottorihalla kaatuu puut.

Käsi ylös kuinka moni on lapsena uinut niin pitkään, että huulet sinertää, kuinka moni on iltamyöhään onkinut laiturilla koska silloin se kala syö. Kuinka moni on ihanasti nukahtanu puutarhakeinuun tai tuvan soffalle kun väsy tuli. Kesälomalla nautitaan, rentoillaan ja tehdään niin paljon asioita yhdessä kun voidaan. Eikä haittaa vaikka rutiinit hieman kiepsahtaa.

Olin aikuisen poikani kanssa muutaman päivän mökillä. Selkeästi hän omaa mökkigeenit. Yhtenä päivänä hän tuumasi (kun tuo Päijänne on edelleen hiukan viileähköä), että tänään lämmitetään saunaa koko päivän! Lapsena juuri se, että sauna on koko päivän päällä oli hienointa. Ei yhtään hullumpaa käydä mökkipuuhastelun lomassa löylyssä ja uimassa.

Kesä tekee lapsen kehityksessä taikojaan. Siihen on varmasti moniakin syitä, mutta ehdottomasti yhteinen aika, tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat keskeisiä asioita. Muistetaan nauttia kesästä, niin kuin me suomalaiset osaamme. Ihan säästä huolimatta tai juuri sen takia!


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Yhteisöllinen vanhemmuus - yhteisöllinen toiminta puheterapiassa

Nuori isä tulee pikkuisen tytteliinin kansssa bussiin. Isi on pienessä maistissa. Lapsosella ihanasti  suklaajäätelön jäljet ympäri naamaa. Isi nostaa lapsosen viereeni istumaan. Penkki on korkealla ja edessä ei ole edes penkkiä tukena. Siinä hän istuu, ihan reunalla, käsissään tavaroita. Sanon tytölle, että minäpä vähän autan sinua ja otan tyttöä vyötäisistä kiinni ja siiirrän hänet nojaamaan selkänojaan. Isi hymyili kauniisti ja kiitti.

Olen matkalla kotiin ja ajatukseni olivat vielä Jukka Mäkelän 60-vuotis juhlaluennollla. Suosittelen kuuntelemaan luentoa YouTubesta.  Siitä löytyy yhä uudelleen uusia näkökulmia. On niin tervehdyttävää kuunnella asiantuntijaa, joka jakaa viisauttaan ja kokemusta ilman provosointia, ilman syyllistämistä. Koko luennossa on lämmin ja postiivinen ote. Lapsi on itsestään selvästi niin tärkeä. Lisäksi oli hyvin virkistävää, ettei jauheta vuosikymmeniä samoja mantroja. Selkeästi Jukka Mäkelä on asiantuntijana sellainen, että hänellä on ymmärrystä ja taitoa pohtia sitä elämää ja yhteiskuntaa, missä nykypäivän perheet elävät. Onhan kasvatuksen evoluutio juuri aihe mitä hän tutkii. Ei ole myöskään mitään kymmenen kohdan ohjelmaa, millä lasten kasvatuksesta selvitään. Jokainen hetki luentoa piti kiinnostuksen vahvasti yllä. Tämän luennon myötä tähti, idoli on syttynyt, minulle. 

Päällimäisenä mieleen jäi yhteisöllinen vanhemmuus, yhteinen mieli ja erityisesti anteliaisuus. Ihminen on ainoa elollinen, joka on antelias. ”Olen kiinnostunut ja ymmärrän, mikä on toisen tarve”. Sanasta, käsitteestä anteliaisuus, nousi niin paljon asioita mieleen. Miten pieni lapsi on innoissaan jakamassa ja tarjoamassa. Eräs toinen ammattielämäni tähdistä Terttu Arajärvi sanoi aikoinaan: ”Kun lapsi tarjoaa, aikuisen on velvollisuus ottaa”. Lapset ovat myös tekemisen suhteen anteliaita. Halua auttaa aikuista on suuri ja toki meidän aikuisten velvollisuus on huomata ja olla kiitollisia avusta. Kuten Mäkelä sanoo ”Lasta pitää auttaa olemaan kiva, tämä on keino auttaa lapsia kohti hyvää. Koko kylä tarvitaan lapsen lasvattimiseen!”

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa sopii luonnollisesti tähän yhteisöllisen vanhemmuuden ajatusmalliin. Kuten Mäkelä painottaa: kaikki vamhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Jos vanhemmat eivät jaksa tai eivät osaa, he tarvitsevat apua. Ja heidän tulee saada apua. Ihan pienestä jo ihminen ymmärtää, että toinen tarvitsee apua. On paljon asioita, jotka omassa työssä jäävät mieleen juuri tästä aiheesta. Erityisesti sellaiset, joissa lapsi opettaa ja mallittaa: pienten puolella pikkuinen tyttö toi vaikeasti vammaisen lapsen viereen tämän kengät pukeutumistilanteessa. Kukaan ei pyytänyt tai käskenyt. Tai kun pieni ihminen tulee ovelle ja kysyy, saanko tulla kastelemaan sun kukat, kun osaan paremmin. Nyt mietin, että tämä perustuu juurikin Mäkelän pohdintoihin siihen, kuinka lapsi ymmärtää vahvasti toisen tilan ja tarpeen. Ja todellakin haluaa olla iloksi ja avuksi.

Miksi varhaiskasvatus tekee lapsille hyvää. Mäkelä puhuu myös siitä. Onnistunut, hyvin toteutettu varhaiskasvatus toki. Järjestelmämme on hieno ja ainutlaatuinen. Mäkelä näyttää videoita, joita on varhaiskasvatuksen henkilökunnan kanssa analysoitu. Me kaikki teemme asioita, joita emme huomaa. Emme toki, koska emme voi analysoida itseämme, kun olemme vuorovaikutustilanteessa. Kehitämäni ja käyttämäni työnohjauksellinen Viiden portaan videoanalyysi on ollut vuosikausia erinomainen työkalu, jolla voimme katsoa vuorovaikutusta hetki hetkeltä. Olen käyttänyt sitä erilaisissa toimintaympäristöissä niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa. Näitä malleja on toki monia, mutta lähtökohtaisesti video on suositeltava työkalu.

Lopuksi Mäkelä pohtii yhteisöllistä kiintymystä. Niin, mietin, että miten me välittäisimme toisistamme enemmän ja paremmin. Kuinka kuuntelisimme sisäsyntyistä taitoamme huomata toisen hätä ja avun tarve. Miten me huomaisimme hyvän itsessämme ja toisissamme. Kulkisimme kohti hyvää. Kiitos Jukka Mäkelä. 


maanantai 26. syyskuuta 2016

Ällillä ja ärrillä saattaa olla väliä.

"Pitääkö olla huolissaan" on yksi tavanomainen kysymys, kun vanhemmat miettivät lapsensa kielenkehitystä. Jo kysymys kuvaa, että jonkun asteista huolta on vanhemman mielessä syntynyt. Varhainen vuorovaikutus on herkkää aikaa lapsen kehityksessä. Lapsi aistii ja peilaa vanhempansa tunteita ja olotiloja herkästi. Huolta ei voi useinkaan poistaa ja ehkä ei pidäkään sanomalla "ei se mitään ole", "älä turhaan huolehdi", "meidän suvussa kaikki on olleet niin hitaita", "Eino-enokin oppi vasta viisivuotiaana puhumaan"

Huoli lapsesta on vähän niin kuin kipu. Pahin yöllä ja yksin. Sitä pohtii ja míettii ja googlettaa. Pienestä huolesta saattaa tulla kohtuuttomankin iso. Se tuntuu eräänlaisena möykkynä rinnan alla. Ihan fyysisesti. Pitäisiköhän viedä tutkimuksiin. Vai luotanko  maallikkoasiantuntijoiden lausumiin. Muistan yhdenkin äidin, joka soitti minulle huolesta ihan käppyrässä.  Naapurin rouva, joka kuulemma oli melkein puheterapeutti , mutta toimi opettajana oli sanonut että Maijalla on kauhea ääinihäiriö, että jos ei sitä heti korjata niin sitä,kurkkua sitten leikellään koko lapsen ikä. Onneksi äiti luotti asiantuntijuuteeni ja sain hänet vakuuttumaan että Maijan ääni oli mitä tervein ja kirkkain.

Vuosia sitten kun olin Espooosssa töissä ja toimenkuvaani kuului ns. aluevastuu yksi äti soitti kaksivuotiaan poikansa ärrästä. Kun ei poika vielä osaa.  Olisin voinut todeta, että vielä ei tarvitsekaan. Puhelimessa aistin, että äidin huoli oli ärrää isompi asia. Pyysin vastaanotolle. Lyhyt noin 15 minuuttia käynti helpotti selkeästi huolestunutta äitä ja oli vielä kiitollinen kun kerroin miten lapsen leikeissä ja toiminnassa voi tehdä Suujumppaa. Kyllähän jokainen kuulee, että äänteitä on hukassa tai ne kuulostavat oudoilta. Se, mitä on niiden takana on ammatti-ihmisen arvioitava.

Kun vanhemmalla on huoli lapsen kielenkehityksestä, vaikkapa niistä ikuisista ärristä ja ässistä, on huoli otettava vakavasti. Äännevirheidenkin taustalla saattaa olla muutakin kuin vain nykyisin mielellään käytettävä termi: kosmeettinen haitta. Ja entäs sitten jos onkin vain kosmeettinen haitta? Vaikka se ei ole presidenttiä haitannut, niin olemme jokainen yksilöitä. Tuoee mieleen erilaiset kosmeettiset leikkaukset. Kun itsetunto on kiinni rintojen tai nenän koosta, niin ongelman poistaa leikkaus. Voisihan sitä todeta, että ovat ihan hyvät ja kyllähän noilla pärjää. 

Luin juuri kuinka Vihdissä eskarilaisille tarjotaan uima-opetusta, kun kaikkea ei voi sälyttää vanhempien vastuulle. Kuntaan on palkattu lasten liikuntakoordinaattori. Voin kertoa, että kuulun siihen joukkoon, joka ei mitenkään onnistunut kotiharjoituksissa kotona lapsen ärrän ja ällän kanssa. Minä todellakin tiedän että puheterapeuteista on huutava pula. Ehkäpä tarvittaisiinkin rohkeampaa muutosta. Jospa tuo alati toitotettu Sote toisi sen.  Hyvinkään mallia laajemmin eli yhteisöllisen toiminnan puheterapeutteja. Voisipa kunnilla olla vuorovaikuuskoordinaattoreita. Niitä jotka näkevät myös artikulaation taakse. Jo pienten puolella saisi tukea vuorovaikutustaitoihin, vanhemmat saisivat neuvolassa ohjausta. Tehtäisiin suujumppaa (http://merikoski.blogspot.com/2012/09/suut-suppuun-ja-suujumppaamaan.html), joka on paljon muuta kuin vain motoriikkaa. Sikälikin olisi tehokasta, että poisoppiminen on se kaikkein vaikein asia. Jos on vuosia käyttänyt hienoa ranskalaista ärrää, niin mikäli siihen halutaan muutos on se tietysti isompi urakka, kun pitää oppia jostain tutusta ja omasta pois.

Nykyisin suuri osa puheterapeuteista suuntautuu yksityiselle puolelle. Varmasti moni mielelläänkin ottaisi ns. kevyitä artikulaatioasikkaita. Terapian lisäksihän se on myös kotiharjoituksia. Hauskasti ja innostavasti. Oleellista on lapsen motivaatio. Ei se, että äiti ja mummo haluavat lapsen omaksuvan oikean äänteen. 

Ennen vanhaan lasten vakuutukset kattoivat puheterapian, mikä oli aivan loistavaa. Muistan yhdenkin perheen, jossa kolmannen lapsen kohdalla isä soitti ja tuumasi, että nyt on viimeinenkin tullut siihen ikään, että tarvitaan artikulaatioterapiaa. Monelle lukihäiriöiselle lapselle todella upea asia ajatellen koulunkäyntiä ja oppimista. Puheterapia kokonaan omakustanteisena on kallista. Mutta toki siihenkin on vanhemmalla oikeus. Saahan muitakin terveyspalveluja ostaa ja maksaa ihan itse. Ne kosmeettiset leikkauksetkin!


Kaiken kaikkiaan artikulaatioasiat ovat toki pieniä. Ja tietenkin lapsen itsetunto pitää kummuta ihan muista asioista kuin siitä miten hän puhuu. Kun varhaisessa vaiheessa luodaan hyvä perusta vuorovaikutukselle luodaan hyvä perusta myös elämälle ja osallisuudelle.