Olen tehnyt yhteisöllisellä otteella puheterapiaa jo 80-luvun loppupuolelta. Opiskeluni alkuvaiheessa harjoittelun espoolaisessa Laajalahden päiväkodissa, jossa ohjaava puheterapeutti kannusti menemään ryhmään ja tekemään terapiaa niin, että lapsi sai valita kaverin mukaan. Olen todella kiitollinen Helena Jalasojalle siitä, että sain hyvän perustan työskentelylle varhaiskasvatuksen ammattilaisten kanssa.
Aloitin pitkän opiskelun ja sittemmin jäin valmistuttuani Lastenlinnan sairaalaan töihin. Onnekseni opiskelijana oli vapaus kokeilla kaikenmoista. Ohjaajani Liisa Pirkkalainen oli mahdollistamassa toisin tekemistä. Muistan kun ensi kertaa aloin hakata päätäni seinään sillä, että haluan työskennellä yhteisöissä, joissa lapsi on. Olin vaihtamassa pienelle movivammaiselle lapselle vaippoja. Göögöögii. Lapsi ääntelee ja meillä on ihastuttavaa vuoropuhelua. Tavoitteena oli saada kuvaa lapsen vuorovaikutustaidoista. Yksi osaston hoitajista tulee kuin myrskynmerkki ja tiuskasee, että meidän osastolla ei puheterapeutti vaippoja vaihda. Jälkeenpäin on kyllä jopa huvittanut tilanne. Olisiko pitänyt viedä huoneeseen ja tehdä joku testi! Olin siihen maailman aikaan erityisen tomera ja vastasin, että tämäpä vaihtaa. Muutaman kerran osastonhoitajat ottivat puhutteluun. Häiritsin kuulemma hoitajien työtä.
Lastenlinna oli oiva paikka tehdä myös moniammatillista yhteistyötä. Ja sitä ei todellakaan tehty vain sairaalan seinien sisäpuolella. Tiimi (terapeutit, omahoitaja) teki koti-, päiväkoti- ja koulukäyntejä. Jo ensimmäisellä käynnillä mietin, että miten erilaisen kuvan perheestä sai perheen omalla reviirillä. Miten käynnin jälkeen tuntui kuin luottamus meihin työntekijöihin kasvoi huiman harppauksen.
Täydellinen uskoon tulo yhteisölliseen puheterapiaan oli ISAAC:n konferenssi Philadelphiassa 1992. Olin kuulemassa luentoa aiheena Community Based Rehabilitation. Esittäjä kertoi kokemuksia Unescon hankkeesta pienessä afrikkalaisessa kylässä. Hankkeen asiantuntijat olivat paikalla puoli vuotta ja sen sijaan, että olisivat keskittyneet kuntouttamaan vammaisia, he alkoivat mallittamaan ja ohjaamaan valikoituja kylän aktiiveja. Siitä asti tämä näkökulma on ollut työssäni punaisena lankana. Oman asiantuntijuuden vieminen arkeen. Tätä ole hyödyntänyt myös työssäni Kiinassa vuosikaudet.
Perustamassani Tietoteekissa kotikäynnit olivat tavallisia. Lapsille lainattiin erilaista teknologiaa. Luonnollisesti ympäristö niin koti, varhaiskasvatus kuin koulukin tarvitsivat ohjausta ja opastusta laitteiden käytössä. Edesmenneen neuropsykologi Kati Appelqvistin kanssa kehitimme Tietoteekin palvelua yhteisöllisessä hengessä. Mm osastoille koulutettiin ns. tietoteekkivastaavia. Teimme myös yhteistyötä varhaiskasvatuksen ja koulujen kanssa epilepsiaosaston potilaiden kuntoutumisen tukemisessa. Usein olen maininnut, että monella tavalla 90-luku lamasta huolimatta oli lastenneurogian vahvaa kehittämisen aikaa. Edellä mainittuihin kehittämishankkeisiin saimme Professori Lennart von Wendtin tukemana rahoitusta Arvo Ylppö-säätiöltä.
Lastenlinnan virkatyön lisäksi tein työtä ammatinharjoittajana Lasten Terapiakeskus Terapeijassa. Erityisesti alkuvuosina yhteistyö oli helppoa ja joustavaa eri terapeuttien kanssa. Yhteisten asiakkaiden kanssa pystyimme tekemään kuntoutussuunnitelmat niin että tuimme toinen toistemme tavoitteita. Tämä oli erityisen hienoa kun jossakin terapiassa oli tauko. Usein teimme yhteisterapiaa. Ehkä eniten tuli tehtyä yhteisterapiaa toimintaterapeutin kanssa. Toteutimme myös yhteisiä koti- ja päiväkotikäyntejä. Niin monia hienoja toimintoja, jotka jäivät päiväkodin arkeen elämään kuten autohuolto, grillikioski, kauppa, suunnistus etc.
Hienointa oli kun avautui aivan uusi mahdollisuus toteuttaa yhteisöllistä kuntoutusta Kilon päiväkodissa Espoossa 1996. Tiimissä oli fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja puheterapeutti sekä varhais- ja varhaiserityiskasvatuksen työntekijät. Joskus olen miettinyt, että minun urani on ollut yhtä kokkikerhoa (yksi ryhmistämme). Olen intohimoinen kouluttautuja. Olen tilassa milloin mistäkin. Näistä koulutuksista sitten nappailen kokeiltavaksi asioita. Jotkut toimii jotkut ei. Menetelmänä on siis à la carte. On oikeastaan ihan käsittämättömän mielenkiintoista miten paljon kuntoutumisen tavoitteita voi sisällyttää ihan kaikkiin arjen toimintoihin! Tehokasta kuntoutumista on vaikkapa vessassa käynti. Se jopa toistuu usein. Puheterapia kuten ei mikään muukaan terapia ole opetustuokio tai oppitunti. Kuten hienossa fine dining ravintolassa Finnjävelissä räjäytetään läskisoosi atomeiksi ja tehdään siitä huikea annos, niin samalla tavalla voi toimia arjen toimintojen kanssa. Miten vessakäynti toteutetaan kun kyseessä on lapsi, jolla on liikuntavamma ja hän on puhumaton. Avustaja kävelyttää pöntölle. Poistuu ulkopuolelle. Lapsella on saatavilla puhelaite ”Pyyhkimään!” Avustaja menee avustamaan ja kävelyttää lavuaarin luo. Saa itse erikoishanan auki. Pesee kädet. Kuivaa. Ja avustaja kävelyttää takaisin ryhmään.
Esimerkki kuulostaa yksinkertaiselta. Ei kovin kummoiseltakaan, mutta jostain syystä muutos itsenäisen toiminnan tukemiseen tapahtuu hitaasti. Toimintoin on kuitenkin sisällytetty toimintaterapeuttiset, fysioterapeuttiset, puheterapeuttiset ja pedagogiset tavoitteet. Näitä esimerkkejä niin terapiassa kuin virkatyössäkin riittää. Vuosikymmenet kun on kädet olleet ns. savessa!
Onhan se ollut päänhakkaamista seinään. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ihastuttavaa, että tämä asia on jälleen noussut puheenaiheeksi. Ihmetyttää, että edelleen on sitkeässä ajatus, että yhteisöllinen puheterapia jotenkin poissulkisi yksilöllisen puheterapian tarpeen. Eihän se terapian muoto ole mikään tavoite! Nykyisin olen tilassa ICF:stä. Kiitos Pia Lindevallin. Kun lähdetään miettimään toimintarajoitteita pystytään asettamaan yksilön kannalta oikeit tavoitteet.
Muistan kun ennen tätä hurahtaneisuuttani kirjoitin lausuntoihini: lapsi toimii kahdenkeskisissä tilanteissa puheterapeutin kanssa hyvin tai että hän pystyy hyvin pöytätason työskentelyyn aikuisen tuella kahden kesken. Samaan aikaan opettaja kertoo, että lapsi pitää aina poistaa aamupiiristä. Ehkä minun pitäisi olla siellä aamupiirissä ihmettelemässä, miten tilanteeseen tulee muutos! Erityisesti esteetön viestintä on lääke moneen tilanteeseen.
Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä. Jaksaneekohan kukaan lukea. Mielelläni jaan kokemuksia. Olen kyllä helposti saavutettavissa vaikka missä, joten ottakaa vaan yhteyttä. Minullahan ei nyt eläkkeellä muuta ole kuin aikaa! Todellakaan tässä ei ole kaikki, on sitten vielä vaikkapa vanhukset ja yhteisöllinen puheterapia.
Niin vielä lopuksi neuvo. Älä mene asiantuntijaviitta harteilla tarkeänä kovistelemaan mihinkään yhteisöön. Kunnioittakaamme toistemme ammatillisuutta. Yhdessä olemme enemmän. Uskoni siihen, että tulevaisuuden kuntoutuminen tulee olemaan yhä enemmän ohjaavaa. Asiantuntijuuden viemistä arkeen. Kuten Miina Weckroth sanoi: ”Arki ei sinällään ole kuntouttavaa”.
Jossakin forumissa juuri eilen totesin, että postuumisti tuolla pilven päällä nautin kun porukat miettii, että miten ihmeessä olemme puheterapiaa tehneet ennen yhteisöllisyyttä.
