tiistai 24. marraskuuta 2015

Reissuvihkojen ja wilmojen luvattu maa

Vieläkin vuosikymmenien jälkeen ensimmäisenä mieleen tulee muutamankin kerran kuulemani lause vanhempainillassa: "Täällä puuttuu ne vanhemmat, joiden lapsilla on ongelmia!"

Vanhempien, varhaiskasvatuksen ja opettajien yhteistyö on sekin oma taitolajinsa. Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Wilmasta. Koulun ja kodin välisestä viestintäkanavasta. Loistava mahdollisuus, mutta taitamattomasti käytettynä todellinen uhka puolin ja toisin! Toisen vanhemmuuden asettaminen kyseenalaiseksi on kaikin tavoin vältettävä asia. Vain luottamuksen kautta voidaan tukea vanhemmuutta ja lapsen kasvua.

Kun poikani oli ala-asteella hän  tuli kotiin kotimuikkarilapun kanssa. Kotimuistutus oli yliviivattu ja lapussa kehuttiin ja  kiitettiin, kuinka oppilas oli auttanut pienempiä luokkatovereitaan tietokoneen käytössä. Vieläkin parin vuosikymmenen jälkeen lappu on tallella sekä paperilla että äidin sydämessä. 

Mikään ei varmastikaan ole järkyttävämpää kuin jatkuva virta kielteistä palautetta lapsen koulunkäynnistä. Koko ammatilisen urani olen paasannut, että kuulun "Reissuvihkovastustusyhdistykseen". Tämä aiheuttaa reissuvihkojen ja Wilmojen luvatussa maassa suuria tunteita ja intohimoisia reaktioita. Mitä! Miten voi vastustaa sitä, että tietoa välitetään. 

Olen seurannut  päiväkotien ja koulujen  sekä vanhempien viestien sisältöjä varsinkin erityislasten osalta. Päivittäin saatetaan listata, mikä oli tänään vaikeaa. Kuinka vaatteet ei menneet päälle eikä ruokailusta tullut mitään ja kuinka aamupiirissä ei pystynyt olemaan vaan piti mennä taas ulkopuolelle. Ja Ville löy taas Kallea lapiolla päähän! Vanhemmat kyllä oikeasti tietävät mitkä asiat ovat vaikeita omalle lapselleen. Ei ammatti-ihmisten tarvitse joka päivä kirjata, missä he ovat taas epäonnistuneet! Voitaisiinko kirjata, missä on onnistuttu, mikä asia, pienikin on mennyt hyvin. Voidaanko oikeasti tukea ihmisten joskus kovinkin haurasta vanhemmuutta.

Vanhemmat ovat myös järkyttyneitä, kun sanon että vastustan reissuvihkoja. Miksi ihmeessä! No siksi, että ensinnäkään lapsen viestintä ei kulje samoissa kansissa kuin aikuisten välinen informaatio. Kyllä voi olla vihko, ihan jokaiselle lapselle, missä kerrotaan, että joulujuhlat alkavat klo 9.00 tai tuokaa vaihtovaatteet tai retkirahaa. Se, että siellä on kuvitettuna, mitä lapsi on tehnyt useastikaan ei todellakaan edes tue lapsen vuorovaikutustaitoja. Ai jaa olet ollut sirkuksessa, kappas vaan sinulla oli kivaa. Ketään, ei lastakaan kiinnosta vanhan informaation välittäminen. Lapsi siinä sitten nyökyttelee, jos on enää edes paikalla, kun niitä kuvia vihkossa ihmetellään. No miten tämä pitäisi hoitaa, siihen saa koulutusta vaikkapa minulta:) Voiko yksityiskohtaisen kirjaamisen sijasta tehdä lapselle vaikka omat viestintäkuvat, jotta hän voi itse kertoa omat asiansa? Käytetään liikenevä aika lapsen viestinnän onnistumisen varmistamiseen.

Myös vanhemmat tarvitsevat ohjausta, miten reissuvihkoa käytetään. Ei sen tarkoitus ole antaa yksityiskohtaisia ohjeita miten oman kullannupun arki pitäisi hoitaa päiväkodissa tai koulussa. On pukeutumisohjeita, valituksia kuinka nyt ei taaskaan saatu lasta nukkumaan illalla. Onko lapsi varmasti herätetty ajoissa rääkyvänä sieltä päiväunilta. Aah kuulun niin "Kannatan nukkaria yhdistykseen". Sekin oma pitkä juttunsa, mutta sanottakoon, että idolini on unitutkija Timo Partonen. 

Vuorovaikutus on elämän tärkein asia! Tätä olen hokenut ja hoen edelleen. Eipä ne keinot, hienot Wilmat sun muut mitään auta, jos niitä ei osata käyttää!

torstai 19. marraskuuta 2015

Jälleen asiat hyvin Tanskan maalla! - ulkomaalaistaustaisten ihmisten erikoisklinikka



Maahanmuuttajataustainen vammainen lapsi ja hänen perheensä palvelujärjestelmissä 18.11. 2015

Eilinen Vamlasin seminaaripäivä oli mielenkiintoinen kokonaisuus maahanmuuttajataustaisista vammaisista lapsista ja heidän perheistään palvelujärjestelmissä. Enemmän tietoja löytyy vamlas.fi sivuilta mm. tutkimusta. Tässä blogissa pohdiskelen  tanskalaisen prifessorin Morten Sodemannin ajatuksia herättävää esitystä. Morten kertoo erityiskilinikastaan Odensessa ulkomaalaistaustaisille ihmisille, joilla on monimuotoisia ongelmia. Toiminta  on moniammatillista ja  polikliinista. Huomio kiinnittyi siihen, että esteettömän viestinnän asiantuntijuutta ei kuitenkaan tiimissä ollut. Tästä keskustelimmekin mm lounastauolla ja siitä että Esteettömän viestinnän hankkeella olisi osaamista ja kokemusta, josta tanskalaisetkin voisivat hyötyä.

Morten tuo esille, ettö vähemmistöön kuuluminen nykyisin saattaa johtua monista muistakin syistä kuin erilaisesta kulttuuritaustasta: sairaudesta, huolista, ahdistuksesta, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, sosiaalisten taitojen puutteesta, vammaisuudesta, puhumattomuudesta ja yksinäisyydestä.

Morten kertoo klinikan toiminnan perusasioista. Ihimiset pitävät siitä että saavat kertoa elämästään. Ja siitä miten voivat. Esimerkiksi sukupuun piirtäminen - perheestä kertominen on tärkeää. Joskus siitä jättää pois jotain. Sekin on keskustelun aihe. Miksi jätit pois? 

Pyydä tekemään lista kaikista kaikista ongelmista! Onko tässä todella kaikki. Yleensä porukat aloittavat pienistä ongelmista ja ihan viimeinen on yleensä se suurin ja oleellisin ongelma. Kirjoitetaan. Itselle tuli mieleen Linnassa ja pk:ssa - aina viimeisenä vuorovaikutusasiat. Tietysti nykyisin on asiat varmaankin toisin ja aloitetaan elämän tärkeimmästä asiasta, vuorovaikutuksesta.

Mietin listaa ja ajattelin, että voisi toimia hyvin myös kuntoutussuunŋtelmassa. Eli mitä parempi luottamusja tarjotaan aikaa ja mahdollisuuksia, niin ehkä tässäkin suhteessa voisi tärkeimmät, isoimmat, vaikeimmat tulla viimeisenä.

Asiakkaasta kiinni kuinka paljon haluaa avautua. Avoimia kysymyksiä. Asiakas saa päättää vastaako. Haavat (fyysiset ja henkiset) on saatava näkyviin. Luottamus, niin eipä sitä voi missään asiakastyössä liikaa painottaa!


Autetaan ihmisiä astumaan uudelleen omaan elämäänsä! Tulkkien käyttöäkin on kehitetty klinikan toimintamalleihin sopivaksi. Käytetään mm Skypeä. Mikäli tulkkia ei ole käytössä, Ihmiset puhuvat helposti vain asioista,  joista osaavat puhua. Morten kertoo, että tulkit ovat usein tilanteessa mukana ja alkavat tulkkaamaan vasta kun näkevät, että siihen on tarve. Tanskassa (kuten meilläkin) on eritasoisia tulkkeja ja ammattitaitoiset, osaavat tulkit ovat kullanarvoisia - ja kalliimpia. Puheterapeuttina ymmärtää, että tulkki läsnäolollaan vie paineen ilmaisulta, joten se tietysti helpottaa vuorovaikutusta. Ja itse olen kokenut, että erityisesti osaamattomattomat tulkit helposti tulkitsevat. Erityisesti Kiinassa on jatkuvasti ongelma siitä, että en voi olla varma onko minun sanomani todella se jonka tulkki tulkkaa. Erityisesti Morten kehottaa kysymään. Jollei kysy, asiat voivat mennä todella vaikeiksi!

Kun päästään ongelman syntysijoille/juurille tulee apu koko lähiyhteisölle. Milenkiintoista oli erityisesti se, että ei voi mennä kulttuuri edellä. Eri kulttuurien sisälläkin on hyvin erilaisia kulttuureja. Yksilöön ja lähiyhteisöön tutustuminen on oleellista.

Morten kertoo äidistä, joka on selvinnyt jo 10v vaikeasti vammaisen  lapsensa kanssa ja lapsi on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Yhtäkkiä systeemi ottaa ohjakset ja äiti ei ymmärrä mitään ja pelkää, että tekee jotain väärin. Tämä on varmaan asia, jonka monet vaikeasti vammaisten lasten perheet kohtaavat. Asiantuntjiat tietävät  ja suosittelevat rajattoman määrän kuntoutustoimenpiteitä ja antavat suuren määrän ohjeita ja tilannetta seurataan monella eri taholla. Luukkujen viidakko on loputon. Tanskalaisen kirjailija  viisaus pistää miettimään:
Loppujen lopuksi mikä oikeasti on vaarallista. Voi selvitä kirveeniskusta mutta kuolla hyttysen pistoon. Amerikkalainen lastenlääkäri muuten tuumasi vuosikymmeniä sitten:"Se vähäkin, jonka asiantuntijat näkevät tarpeellikseksi kuntoutumisessa, saattaa olla perheelle liikaa!"

Toimintaan kuuluu itsestäänselvänä kotikäynnit. Kyllä nyt tunsin piston sydämessäni. Jostain syystä ulkomaalaistaustaisten lasten terapiat toteutuu päiväkotikäynteinä! Mikä on normaalia esim yksittäisessä somaliperheessä. Vuorovaikutuksen kannalta todellakin tärkeää. Sieltähän pitää aloittaa! Tulee mieleen yksikin perhe, jossa isä kielsi kotikäynnit!

Kun ihmiset ovat yksinäisiä, eristyneitä, niin ongelmat ja ahdistukset kasaantuvat. Sairauksista ja oireista neuvotellaan ystävien ja sukulaisten kanssa! Usein huoli häviää ja jopa jotkut oireetkin!

Jokainen tietää itsestään. Jollei yhtään saa avautua ja jakaa kokemuksia se alkaa huolestuttaa enemmän ja enemmän!

Hyvä myös muistaa, että voit olla ulkomaalaistaustaisen ihmisen ainoa kaveri! Ja luottamus ei synny itsestään - sen eteen on tehtävä töitä. Voi myös miettiä, että täytyy ymmärtää miltä tuntuu kun ei ymmärretä, jotta ymmärtää miltä se tuntuu!

Onneksi on tämä sähköinen maailma, keskustelu ja toivottavasti jonkin sortin yhteistyökin jatkuu! Erityisesti Esteettömän viestinnän osalta! Ja viidn portaan videoanalyysista Morten oli myös kiinnostunut. Sitähän olemme tehneet Lammilla ja Ruovedellä. 

Olisi hienoa, jos Suomeen saataisiin samanmoinen klinikka. Erityisosaamiskeskus saattaa todellakin olla pitkällä tähtäimellä järkevä toimiva ratkaisu. Ei räpiköintiä tuloksetta ja ihmisten pallottelua luukulta luukulle,  jossa jokainen turhakin käynti maksaa. Ja tämähän on totta läpi koko tereydenhuollon. Täsmäosaamista, täsmähoitoa ja erityisesti todellisten tarpeiden kuuntelua ja selvittelyä. Järkevyyttä tähän palveluviidakkoon!





































.





keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Saanko esitellä: Katja Kosken kirja "Selvitä lapsiperheen takkutilanteet"

Kerrassaan historiallinen hetki: ensimmäinen vierasblogini. Eli tällainenkin on mahdollista. Lupasin kolleegalleni puheterapeutti Katja Koskelle, että julkaisisin hänen kirjoituksensa kirjastaan "Selvitä lapsiperheen ongelmatilanteet". Kirja on eräänlainen "niksipirkka", ratkaisukeskeinen ja arkipäiväntilanteita kuvaava kirja.

Sanoin Katjalle, että kirjoitan alustuksen hänen kirjoittamaansa tekstiin. Näin vanhana, kun asioita katselee aina sellainen iso "MUTTA" pään päällä. Niinhän se vaan on, että yksi teoria vastaan kerrallaan yhteen kysymykseen, jos siihenkään. Yhdet kasvatusneuvot ja tavat toimia, eivät vastaa kaikkiin kasvatuksellisiin pulmiin. Kun kyseessä on perusturvallinen ja tyypillisesti kehittyvä lapsi, niin hyvät käytännön neuvot kuten kirjassa esitetään ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsen kehitys on eri syistä ongelmallista, niin ei varmasti voi liikaa painottaa: ammattiapua on hyvä hakea, kun lapsen kehitys pohdituttaa. Elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa ja perusterveydenhuollossa vanhemmuuden tukipalvelut ovat osittain jopa lakisääteisiä.

Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta on se, että se on varsinainen taiteenlaji. Kun tuntee oman lapsensa, tietää mikä pistää lapsen tikittämään niin hyvässä kuin pahassa on jatkuva seikkailu ja löytää välillä yllättäviä ja kummallisiakin ilmiöitä. Yksinnauttijaäitinä 20v ja puheterapeuttina sekä sitä ennen erityisopettajan sijaisena muutaman vuoden - ammatlllista elämää takana miltei 30v.- minulla on edelleen kasvatuksesta hyvin armollinen kuva. Sitä kun tekee parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, mikä sillä hetkellä on, se riitttää. Vaikeaa on kuitenkin olla näin jälkeen pohtimatta "entä jos".  Ja ihan jokaiselle, lapsellekin on ominaista se, että olemme kaikki hyvin kovasti erilaisia! Ja oma tarinani lapsen kasvatuksesta voisi olla enemminkin "kootut virheet" -teos. Siitä huolimatta minulla on kaksi upeaa ja täydellistä aikuista poikaa.

Kirjaan liittyen on perustettu oma ryhmä, jossa voi asioista keskustella. Tämä on minusta kovasti jännittävää ja koska kyseessä on niksit, niin olisi todella hienoa jos niiden onnistumisista ja toimivuudesta syntyisi hedelmällistä keskustelua.

Katjan teksti:

"Vuorovaikutus = elämän tarkoitus

Kysyin tuossa viikko sitten haluaisiko Hannele tulla mukaan kirjani Selvitä lapsiperheen takkutilanteet lanseeraukseen mukaan. Hannele oli heti mukana ja pyysi minua kirjoittamaan jutun tänne Hannelen blogiin vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.

Kirjoitin eka jotain liibalaabaa ja vaikka mitä tosi hyviä korulauseita.

Sitten tajusin, ettei tällä ole mitään tekemistä arjen kanssa.

Tällä on:
Meille tulee lasten kanssa väärinymmärryksiä ja olemme eri mieltä asioista.

MInä ymmärrän väärin lapsiani, joskus tahattomasti ja joskus tahallaan. Näin käy myös mukuloille.
Olemme eri mieltä asioista.

Tässä arjen tapahtuma:

Laitappa vaatteet päälle niin mennään tarhaan, eka huppari, sitten haalarit. 
En laita.
”Alkaa tunkea vaatetta väkisin”
Whäääää.
Nyt laitat sen hupparin, mikä tässä nyt voi olla, sä tarvit lämpimät vaatteet.
En laitaaaa….
Mikset voi…laita nyt…Sä saat ottaa sen hupparin pois sitten tarhassa ja näyttää sen mekon.
”Nikottelua”
”Vaatteet päälle ja menoks.”

Mä tunnen mun lapset. Yleensä jos ne ei halua laittaa hupparia, on siksi että heidän mielestään huppari on ruma ja peittää kauniin mekon.

Minun mielestä huppari pitää laittaa, koska ulkona oli kylmää.

Minulla oli kolme mahdollisuutta toimia:

1) Mitä jos olisin jättänyt hupparin laittamatta ja ollut mieliksi lapselle. —> Olis tullut flunssa. Huppari on pakko laittaa.
2) Mitä jos olisin pakottanut hupparin päälle. —> Fyysinen taistelu olis saanut meidät kumpikin ihan raivon partaalle.
3) Ymmärsin lapsen näkökulman. Huppari on ruma (vaikka oikeesti se on pinkki ja siinä on glitteriä ja on ihan hirveän vaikea ymmärtää et miten se mekko jossa on pinkkiä ja glitteriä on nätti mutta se huppari ei oo?), lapsen mielestä. Hän ei halua laittaa sitä peittämään kaunista mekkoaan, jonka hän haluaa esitellä päiväkodin aikuisille. Tällä kertaa riitti toteamus: sä saat ottaa sen pois.

Ja tässä meillä tuli mielestäni väärinymmärrys, ei niinkään erimielisyys. Mukula luuli, että huppari piti laittaa peittämään mekkoa. Minä vaan ajattelin että se laitetaan automatkalle ettei tule flunssa. Kun huomasin sen, mikä mättää, väärinymmärrys selveni.

Olen oppinut meidän mukuloista yhden asian. Aika harvoin se vastaan vänkääminen on ihan periaatteellista. Siellä on yleensä aina joku asia takana. Ja jos sen lapsen näkökulman yrittää miettiä, niin ollaan jo voiton puolella.

Luin kerran, että käskeminen ja määräily sytyttää lapsessa vain ja ainoastaan kapinaa. Jos lapsi ”tahallaan” laitetaan alistettuun asemaan ja hänen näkökulmansa jätetään täysin huomioimatta, nousee myös kapina. Myös meillä aikuisilla nousee sama kapina, jos joku pyrkii päsmäröimään ja määräilemään meitä. 

Siksi pyrin miettimään lapsen näkökulman aina, kun meillä tulee jotain skismaa. Aina en onnistu siinä, niinkuin en varmaan mieheni kanssa vuorovaikuttaessanikaan. Mutta usein bongaan sen jutun, mikä mättää. Jos sen huomioi, yleensä tilanteet laukeaa.

Vuorovaikutukseen on olemassa hyviä teorioita, joista kaikki voi poimia sen omansa. Tästä netissä olevasta Papunetin Vuorotellen oppaasta olen tykännyt, kun se ei ole saarnaava ja se kiteyttää aika paljon niitä toimintatapoja, joita itsekin käytän. http://papunet.net/fileadmin/muut/Esitteet/Vuorotellen.pdf

Sitten ihan lopuksi haluan antaa teille meidän perheen parhaan yhdessäolo/hassutteluvuorovaikutusleikin:

Minä: ”Kuka on maailman ihanin”
Lapsi: ”Minä”
Minä: ”Ketä äiti rakastaa maailman eniten”
Lapsi: ”Minua”
Minä: ”Kellä on maailman ihanimmat varpaat”
Lapsi: ”Minulla”
Minä: ”Näytä, en usko!”
Lapsi näyttää ja sitten kutitellaan ja pussaillaan varpaita.
Tällä tulee aina takuuvarma hyvä mieli.



torstai 5. marraskuuta 2015

Keskustelutilaisuus erityista tukea tarvitsevien lasten tilanteesta

Juuri tällaiset tilaisuudet, joissa keskustellaan asioista hyvässä hengessä, positiivinen ajattelu edellä, on työn parhaita puolia. Tänään olin siis keskustelutilaisuudessa, jossa tavoitteena oli pohtia erityistä tukea tarvitsevien lasten ja vammaisten lasten tilannetta. No otsikko on hiukan toistava, sillä eiköhän vammaiset lapset tarvitse myös erityistä tukea.

Tilaisuuden avasi Juhani Eskola, ylijohtaja THL. Oli ilahduttavaa todeta, että yli 30v sitten esikoistani hoitanut lääkäri oli edelleen charmantti ja sydän paikallaan oleva mies. Muistan kun hän kohtasi pienen potilaan ilman, että alkuun yhtään huomio äitiä. Kipuileva lapsi rauhoittui ja oli hyvässä yhteistyössä lääkärin kanssa. Eskolan puheenvuorosta erityisesti tarttui korvaan ja ehkä vähän sieluunkin: "vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus vaan ympäristössä olevien esteiden poistamista. Ei vain yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä".

No niin todellakin mannaa korville, kun kaikki nämä vuodet olen hakannut enemmän tai vähemmän päätä seinään. Surullisen kuuluisa Kilon yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa. Nousu ja tuho! Ja jos kiinnostaa, niin aiheesta kyllä löytyy aiemmin blogissani vuodatuksia . Tässä keskustelutilaisuudessa oli edustettuna myös Hyvinkääläisiä ja aina jaksan mainita, että Hyvinkää on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on yhteisöllisen toiminnan puheterapeutin toimi. Jotain upeaa syntyi Kilon yhteisöllisen toiminnan ansiosta.

Eskola puhuu myös siitä kuinka vammaisen lapsen tulee saada nauttia kaikista lapsen oikeuksista toisten lasten kanssa. Elää mahdollisimman normaalia elämää lähiyhteisössä. Jos tuki on riittävää voidaan palvelut järjestää kotiin jopa ympärivuorokautisesti. Huom myös vammaisella lapsella on oikeus lastensuojelunpalveluihin! Pallottelun aika on ohi. Tarvitaan yhteistyötä. Jos kuuluu lastensuojelun piiriin se ei poista vammaispalvelun velvotteita. Lasten kuuleminen, osallistaminen ja miten pienen ääni saadaan sellaiseksi että iso palvelujärjestelmä sen kuulee!

Eskolan puheen edetessä huomasin nyökytteleväni päätäni ja hyvä, ettei tullut pari aamentakin tokaistua. Nyt kun työelämää on todella enemmän takana kuin edessä. Tosi vähän muuten jäljellä! Niin yhä enemmän tulee varmuutta siitä, että suuremminkin voisi pitää älämölöä, puhua, paasata, mennä ja tehdä, jotta muutos tulisi. Niinpä, vain  olemalla itse muutos, sen voi mahdollistaa.

Ja todellakin siellä ja täällä toki tehdään hyvää työtä. On valtavasti projekteja ja hankkeita. Itsekin ollut pelkissä projekteissa vuodesta 1996. Tehdään projekti. Päätetään projekti. Elääkö projekti, leviääkö se? Toisinaan tietysti ja onneksi!

Kun on monessa ja paljossa mukana, on myös se hienous, että voi katsoa asioita monesta kulmasta, nähdä myöskin esteitä, mitkä estävät suuren kokonaisuuden hyvin toimimisen. Esteet ovat erityisesti jäykät rakenteet, eri kukkarot ja ennen kaikkea asenteet sekä muutosvastarinta. Vanhat rutiinit ja työskentelymallit, kun ovat tuttuja ja tuttuhan on helpompaa kun vierauden ja uuden kohtaaminen. Toisaalta eipä se juuri innostakaan! Todellakin pitäisi tappaa rutiinit ennen kuin ne tappaa työntekijän.

Vanhan haikailu pitäisi ehkä lailla kieltää. Toisaalta sieltä saisi tähän moderniin aikaan hyviä ja toimivia malleja. Ehkä ammatillinen aivovuoto yksityiselle puolelle saataisiin vähenemään, jos julkisella sektorilla tehtäisiin kehitystyötä ja pyrittäisiin oikeasti erityisosaamiseen. Ja jos kolmas sektori ei kipuilisi rahoituksen epävarmuudesta, jolloin mahdollistuisi työntekijöiden sitoutuminen ja sitouttaminen pitkäjänteiseen kehitystyöhön. 

Yhä enemmän lääkinnällisen kuntoutuksen ammattilaiset siirtyvät yksityiseksi. Sellaiset instanssit, jotka ovat ennen olleet edelläkävijöitä menettävät moninaisista syistä kokeneita ja äärimmäisen ammattitaitoisia työntekijöitä. Yksityisellä puolella KELA on merkittävin palveluntilaaja. Kilpailutuksessa on paljon hyviä puolia, mutta se, että hinnat painottuvat koulutuksiin on johtanut hurjaan koulutusvimmaan. Hyvä näin tietysti, mutta on siinäkin puolensa. On tärkeää, että ihmiset kouluttautuvat ja syntyy erityisosaamista. Mutta saattaa siinä olla sekin puoli, että mennään enemmän ja enemmän diagnoosi- ja vammaiskeskeisyyteen. 

Seuraava puheenvuoro oli juristi Susanna Lehdellä. Aiheenaan uusi Sosiaalihuoltolaki. Hän puhui erityisesti lapsen oikeudesta osallisuuteen. Ja niinhän jo 1991 voimaan tulleessa Lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että se on lapsen ).  Erityisesti puhevammaisten lasten ja nuorten kannalta on ensi arvoisen tärkeää löytää keinot ja mallit, joiden avulla kaveriy ottavat esteettömän viestinnän keinot käyttöön. Ei voi olla osallinen jos vain joku aikuisista hallitsee keinojen käytön. 

Aamupäivän puheenvuorot saivat aikaan varsinaisen ajatusmyrskyn päässäni. Loppupäivän olimme työryhmissä ja minulla oli ilo olla Susanna Lhden johtamassa ryhmässä. Selkeä ja käsittämättömän tehokas ryhmänvetäjä. Olen todella imponeerattu. Ja pakko mainita myös THL kehittämispäällikkö Päivi Nurmi-Koikkalainen, jolla oli aidosti aistittava tahtotila kehittää toimintaa niin, että arvioidaan todelliset tarpeet.  Keskustelu johti käytännön sopimukseen seuraavasta askeleesta kohti unelmien toteutumisesta - Innopaja alkuvuodesta Hyvinkäällä.

Niin,  saimme unelmoida. Minkälainen olisi hyvä palvelumalli. Ajellessani autolla kotiin mietin, että koko ammattiurani olen saanut elää unelmaani! Yhteisöllisen toiminnan puheterapiaa. Vaikka paljon on rakentamaani sortunut, uskon edelleen vahvasti kehittämääni malliin eli Kolmen OOO:n ohjelmaan. Oikea-aikaisuus (mahdollisimman varhain ja ennaltaehkäisevästi), oikealaatuisuus (kaiken ei tarvitse olla terapiaa) ja oikeamääräisyys (kerrat sinällään ei kuntouta ketään).
































Järjestetään erityisesti lasten ja nuorten peruspalvelut niin, että ne mahdollistavat osallisuuden!

tiistai 3. marraskuuta 2015

Oikeus teknologiaan - onko meillä velvollisuus?

Kaikki eivät voi olla innostuneita samoista asioista. Saati sitten, että tuntisimme intohimoja samoista asioista. Itse olen ollut jo opiskeluajoilta hurahtanut teknologiaan. Tietoteekkia perustaessani 80-luvun lopussa alkaen pidin erilaisia luentoja tietokoneavusteisesta kuntoutuksessa ja tietotekniikan roolista apuvälineteknologiassa. Yksi itsepiirretty  kalvokin oli sellainen, jossa oli poika tietokoneen sisällä ja ojensi ruusua ulkopuolelle. Otsikkona: Joka Jussille mikro! Tällä tiellä siis olen vieläkin ja koko ajan innostuneempi siitä, miten suuri mahdollistaja tietotekniikka on vammaisille ihmisille. Ja edelleen olen sitä mieltä, että tietotekniikka on huono isäntä, mutta hyvä renki. Välillä karkaa käsistä pahastikin - itsellä. Myönnetään.

Olin pitämässä Lastentarhanopettajaliiton päivillä Turussa esitystä aiheenani iPad ja kosketuksen taika varhaiskasvatuksessa. Ennen esitystä korviini kantautui kahden osallistujan keskustelu kahviossa,  jossa he tuumasivat, etteivät he ole menossa sitä iPad juttua kuuntelemaan, sillä heidän ryhmään ei teknologiaa tule, sillä he eivät ole pätkääkään kiinnostuneita. Kyllä on hyvä tehdä käsillä jne. 

Tämä on jäänyt vaivaamaan. Ja vaivaa edelleenkin. Onko se jotenkin hyveellistä, eettisesti hienompaa olla kiinnostumatta, oppimatta, ottamatta käyttöön teknologiaa, jota voidaan todellakin  käyttää viisaasti, sen mahdollisuudet ovat nykyisellään sellaiset, että meidän on vaikea hahmottaa edes kaikkia mahdollisuuksia. 

Puhutaan vammaisten ihmisten oikeudesta teknologiaan, perusopetuslakia ollaan muokkaamassa niin, että lapsilla on oikeus teknologiaan eri oppiaineissa. Erilaisia verkkosivuja ja ohjelmia pyritään tekemään selkokäyttöisiksi ja helposti saavutettaviksi. Kirjastoissa on omia opetusryhmiä ikäihmisille.  Selkeästi yleisesti ottaen ymmärretään teknisten laitteiden hallinnan merkitys, mutta kun puhutaan oikeuksista, pitäisikö myös puhua velvollisuuksista.

Onko asiantuntijoilla opettajilla ja kuntoutuksen alan ammattilaisilla oikeutta sanoa, etteivät ole kiinnostuneita, etteivät osaa, etteivät halua. Tanskan perusopetuslaissa opettajille taataan oikeus teknologiaopetukseen, mikäli eivät osaa ja siihen liittyvää täydennyskoulutusta. Siellä ei enää kysytä haluatko, teknologia on yksi tähän päivään kuuluva oppimisen väline. 

Toisaalta aloin miettimään puheterapeuttina ja varhaiskasvatuksenkin kannalta, onko kenelläkään oikeutta sanoa, en osaa, en halua. Onko lapsella oikeus teknologiaan, jos sillä voidaan tukea hänen kehitystään. Onko meillä aikuisilla ja erityisesti ammattilaisilla velvollisuus perehtyä ja ottaa selvää. Edes niin, että näemme mahdollisen hyödyn. Omalla alallani on paljon erityisosaamista. Tällä puheterapian saralla kun ei todellakaan voi hallita kaikkea. Mutta tiedän mitä erityisosaamista tarvitaan ja mistä sitä on löydettävissä.

Tämä kirjoitus kumpusi Somesta. Peukut reksille, jolla se on hallussa!

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

"Armahtakaa vanhemmat" yhdistys - syyllistämisen sijaan tukea

Taidan perustaa oikeasti "Armahtakaa vanhemmat" -yhdistyksen. Ei varmasti ole päivää, jolloin vanhemmat miettivät tukevatko he lapsensa kasvatusta riittävästi tai oikein. Omat virheeni kasvattajana on varsinainen kirjakokoelma. Vieläkin aikuisten miesten äitinä mietin, että olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin. Olla ehdottomasti enemmän läsnä, näkemässä ja kokemassa lasteni kasvua. Mutta yksinnauttijaäitinä kahden työn tekeminen, rajoitti lasten kanssa vietettävää aikaa. Olen edelleen kiitollinen hienosta lähiyhteisöstä, jotka takasivat lapsilleni turvaisan ja hyvä hoidon. Niin ja sitä isää ei ollut kuvioissa. Yksi Suuri Syyllistäjä aikoinaan oli sitä mieltä, että vaikea on ilman isää kasvaa aikuiseksi. Oli siitäkin aiheesta lööpeissä juttuja. Ja niistä pirun käpylehmistä, steinernukeista ja kehittävistä puuleluista. Ja tuli sitten DVD:t, pleikkarit, tietokoneet. Viimeistään näillä sitten menee kaikki pieleen. Omaa lapsuuttani varjosti televisio. Sen syyksi pistettiin ihan kaikki kasvatuksessa pieleen menneet asiat. Huolimatta omista vajavaisista kyvyistäni ja resursseista onnistuivat lapseni kasvamaan hienoiksi miehiksi. Elämä on useimiten vanhemmille hyvinkinn armollista. Toisin kuin koirankasvatuksessa: yksi virhe ja se on sitten siinä. Tulee sänkyyn, menee soffalle ja kerjää!

Niin mihin nämä lapset nykymaailmassa päätyvät. Yksi asia on aivan varmaan ja ihan mututiedolla ilman tutkimusta, kun se tuntuu olevan trendi ja sillä saa huomiota: lähtökohtaisesti vanhemmat rakastavat lapsiaan. Ja vauvan saaminen on nykyisin jopa suunnitellumpi, isompi ja odotetumpi asia kuin ennen. Lapsen päiväkoti- ja koulupolut suunnitellaan tarkasti. Vastasyntyneenä pitää jo olla kerhokelpoinen. Pitää olla altistusta kaikenlaiseen taiteeseen. Tässä me olemme samanlaisia aina. Haluamme tarjota mahdollisuuksia. Itsekin vein alle kaksivuotiaan yksityiseen muskariin, jossa soitettiin melodicaa! (itse kun ei asioista ymmärrä). Lapsi päätti ensimmäisen kerran jälkeen, että tämä ei ollut hänen juttunsa. Päiväkodin viisas, ihana ammattilainen tuumasi minulle, että eiköhän me täällä päiväkodissa lauleta ja soiteta ihan tarpeeksi. Syyslukukausi oli maksettu. Se harmitti, mutta luottavaisesti uskoin ammattilaista ja olihan hän todellakin oikeassa. Ja juuri ehkä tämän takia poikani edelleen nauttii soittamisesta! 

Vanhempia revitään siis joka suuntaan. Kilpaillaan siitä, miten lapsen harrastuksia tuetaan. Miten aikaisin ollaan kerhoissa. Kuinka paljon kenelläkin on omaa aikaa. Kuinka nopeasti keho palautuu entisiin mittoihin ellei parempiin. Äitiblogeja on netti täynnä. Niitä lukemalla pahimmillaan syyllistyy. Tulee tunne, että olen huono äiti. No äidithän kuitenkin enemmän bloggaavat. Olen seurannut joskus ahdistuneena 24 -keskusteluryhmää. Uskomattomia kommentteja puheterapiasta. Lopetin, kun tuntui, että ei todellakaan voi voittaa. Siellä oli mm. Valmistuva Puheterapeutti, joka tarjosi aivan pöyristyttäviä kommentteja. Ihan varma olen, että haaveissa oli lähinnä puheterapeutin koulutus. Toivottavasti aikanaan pääsi opiskelemaan. Tarvetta oli.

Herkkää, kovin herkkää on vanhemmuus. Jälleen kerran koen, että meidän asiantuntijoiden tehtävä on tuoda esille sitä, mitä on hyvä vuorovaikutus. Miten se arjen tuoksinnoissa toteutetaan. Pian kolmekymmentä vuotta puheterapeuttina on opettanut minua. Ehkä vanhemmat ovat jopa kasvattaneet MINUA! Se miten olen toiminut vanhempien kanssa on myös kokoelma virheistä, joka on suuren opuksen kokoinen. Annan itselleni anteeksi, koska olen toiminut niin sen tiedon ja osaamisen valossa, mikä minulla on kulloinkin ollut. Varmoilla vesillä olen ollut, kun olen ymmärtänyt, että toisen vanhemmuuden kyseenalaiseksi asettaminen, on aina loukkaavaa. Omassa työssäni luottamus puolin ja toisin on ensiarvoisen tärkeää. Olen kiitollinen erityisesti kaikista vuosista, jotka olen saanut olla sopeutumisvalmennuskursseilla asiantuntijana sekä Kehitysvammaisten tukiliitossa ja Aivoliitossa. 

Miten tämä liittyy nyt tämän hetken keskusteluun vanhempien somettelusta ja lasten puhumattomuudesta. No kuten aina, lööppi on raflaava ja itse tekstissä tuodaan esille, että syyt ovat moninaiset. Erityisesti monen äidin jaksaminen pienokaisensa kanssa kotona voi helpottua, kun asioista voi keskustella toisten äitien kanssa. Ja tietenkin on myös haittaa jos mennään syvemmälle ja syvemmälle turhautumiseen ja suorastaan vihaan. Somessa on vaaransa, mutta tosiaan myös niin paljon hyvää. Ehkä voisi tutkia, missä siellä somessa mennään, minkälaisissa keskusteluissa. 

Mikä lääkkeeksi. Neuvolatoimintaa pitää ehdottomasti tiivistää. Hieno uutinen oli, kun Helsinki hoitaa neuvolakäyntejä vaihtoehtoisesti päiväkodeissa. Mutta varhaisen vuorovaikutuksen haasteet alkavat heti syntymästä tai paremminkin jo ennen sitä. Riskiperheille on monissa kunnissa omaa perhevalmennusta. Oma unelmani olisi, että kuten ennen vanhaan, kun omat lapset olivat pieniä, oli se sama terveydenhoitaja, joka tarvittaessa pystyi lukemaan niin tilannetta, että halusi jopa normaalia tiiviimmän seurannan. Olipa niin upeaa, kun sekä kuopuksella että esikoisella oli sama terveydenhoitaja. Varhainen puuttuminen. Sitä tarvitaan. Kaikessa ollaan menossa siihen suuntaan kuin ennen 80-lukua,  jolloin mm kapealaisia, oppimiseen kuitenkin vahvasti vaikuttavia diagnooseja alettiin tekemään kolmannella luokalla. Tällöin ongelmat olivat liitännäisineen kasvaneet niin suuriksi, että erityisopetus oli ainoa vaihtoehto.

Suunta on tämä. Hyvä, että näistä asioista nousee keskustelua. Kyllä olisi niin äärettömän viisasta satsata neuvolaan. Puheterapeutit joukolla perhevalmennukseen (jo ennen vauvan syntymää) pitämään kerhoja siitä, mitä on hyvä vuorovaikutus ja miten se tukee lapsen kielenkehitystä. Ja lopuksi ihan pakko sanoa: puhe sinällään on yliavostettua. Ymmärtäminen ja sosiaalisuus on kielenkehityksen kannalta oleellista! Näin puhevammaisten viikon kunniaksi itse kukin voisi miettiä: miten sanoisin, jos en osaisi puhua!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Suuret Syyllistäjät käpylehmien varjoista

Vanhemmuus ja lastenkasvatus (tai kasvun tukeminen paremminkin) ja opettaminen sekä kuntouttaminen vaativat huikeaa osaamista ja taitamista. Lapsen maailman ymmärtäminen ja sen valossa päätyminen ratkaisuihin, jotka ihan oikeasti ovat lapsen parhaaksi, on hyvin haasteellista. Maailman sivu on ollut erilaisia guruja. Suuria Syyllistäjiä, jotka saattavat ihan hyvää tarkoittaen tuomita asioita, joista eivät mitään tiedä. Tuntematonta on vaarallista tuomita.

Kun omat lapseni olivat pieniä syyllistyin milloin mistäkin. Yksi esimerkki oli lelut. Lehdissä , lastenkasvatusopuksissa ja televisiossa paasattiin siitä, että kyllä lelut ovat pahasta. Ihan pitäisi olla vaan palikoita tai korkeintaan puuleluja. Meillä oli pyykkikopat täynnä duploja ja legoja. Vähitellen tuli uskomaton vimma kerätä Masters of The Universe -ukkoja. Kummitätikin tiesi, mitkä Masterit olivat jo hallussa Ja leluhulluin olin tietysti minä. Pikkuiset pojat repivät minua ulos Stor och Litenistä ja halusivat takaisin laivaan ja hyttiin leikkimään laivaa pyöreän ikkunan luo. Hämmennyksen vallassa luin usein yleisönosaston keskusteluja, missä yksi ja toinen valistunut kansalainen ja asiantuntijakin  avautui huolesta, kuinka lapset ei enää ymmärrä mitään käpylehmien päälle.

Onneksi minulla on viisaita ystäviä. Kerran mökillä eräs toimintaterapeuttiystäväni, joka oli erityisen vihkiytynyt leikkiin ja sen tutkimiseen valaisi minua ja antoi synninpäästön leluhullulle äidille. Hän oli pitkin aamua seurannut poikien Masters leikkiä ja analysoinnut sitä. Liikuttuneena hän kertoi kuinka ihanaa oli seurata miten lapset rakensivat leikkinsä. Miten hyvä ja paha taistelivat ja kuinka hyvä sitten voitti. Samaisen toimintaterapeutin kanssa teimme myös sen viikonlopun aikana käpylehmiä. Viimein minäkin sain tuntuman siihen Suurten Syyllistäjien käpylehmäelämään. Ja olihan se hauskaa ja kyllä me kaikki tykkäsimme käpylehmistä. Myös Masters of the Universe -hahmot, jotka kummasti liitettiin leikkiin! "Tää ois niin kun tän kotieläin!"

Kun asiantuntijat yksioikoisesti lausuvat, että digielämä on pahasta lapselle ja lapsen kasvulle, syyllistetään vanhempia vahvasti. Asiantuntijoilla on useimiten hyvin kapealainen kuva pelaamisesta, mutta ei kaikesta siitä muusta, mitä teknologia mahdollistaa. Oma osaaminen rajoittuu ehkä puhelimeen, sähköpostiin ja yksinkertaisten voimapisteiden tekemiseen sekä googlettamiseen. Kasvatuksen ja yleensä lasten elämään vaikuttavien asiantuntijoiden velvollisuus on tutustua ja opetella digimaailmaa. Ei voi sano, että minä en noista tietokoneista perusta. Ja jos ei oikeasti ole perehtynyt eikä aio perehtyä, niin  on kyllä väärin asiantuntijaviitta hartioilla antaa tuomioita. Tietotekniikan mahdollisuudet ovat rajattomat niin pahassa kuin hyvässä. Aikuisten tehtävä on viitoittaa sellainen tie, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen ja luovuuden tietotekniikan avulla. Me mahdollistamme myös tietotekniikan turvallisen hyödyntämisen, jos me kehitämme itseämme osaaviksi aikuisiksi.

Jos tietotekniikan hyödyntämistä, sen mahdollisuuksia vuorovaikutuksen lisäämiseen, porukassa tekemiseen, upeaan luovuuteen ja ennen kaikkea ilon ja ihmeen jakamiseen, ei nähdä tämän ajan mahdollisuudeksi, on se kovasti surullista. Viikonloppuna oli Turussa valatakunnalliset lastentarhanopettajaliiton päivät. Oma aiheeni oli "iPad ja kosketuksen ihme varhaiskasvatuksessa". Aihe innoitti 300 kuulijaa saliin. Toivon, että tavoitteeni siitä, että tietotekniikka on tämän päivän lapsille arkipäivää, mutta sisällöllisesti esimerkiksi varhaiskasvatuksen asiantuntijat ovat suuren ja uuden äärellä. Toivon, että kipinä tablettiin tarttumiseen on sytytetty. Ja että se nähtäisiin eräänlaisena värikynänä. Kyllähän värit tuo mustavalkoiseen elämään ihan toisen tunnelman. Ja oikeasti mikä sen hienompaa kuin saada vaikka käpylehmät puhumaan ja liikkumaan ihan omassa elokuvassa! Ja todellakin jos joku sanoo, että pelaamisesta on haittaa, kuvastaa vaan sanojan omaa kapea-alaista ja rajallista näkemystä tämän päivän teknologiasta ja epäuskoa siihen, että aikuisella olisi mahdollisuutta vaikuttaa lapsen digielämään!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Vapaaehtoistyö Kiinassa - ipu ipu eli askel askeleelta

Taustaa
Tänä vuonna tulee yhdeksän vuotta täyteen siitä, kun ensi kertaa suuntasimme erikoispsykologi Anna-Elina Leskelä-Rannan kanssa Kiinan Guangzhouhun tekemään vapaaehtoistyötä Huilingissa. Ensi askeleista olen kertonut aiemmin blogissani. Joka vuosi olemme suunnanneet tekemään pitkäjänteistä työtämme työntekijöiden vuorovaikutustaitojen kehittämiseksi Kiinassa. Vaatimaton missio, jossa askeleet eteenpäin ovat todella pieniä. Ja harppaukset taaksepäin joskus jopa valtavia. Itselläni on ollut mahdollisuus viettää enemmän aikaa - "lomaa" - Kiinassa. Tämän vuoden matkan aikana ja sen jälkeen olen huomannut pysähtyväni ja katsovani peruutuspeiliin: mitä on tapahtunut, mitkä ovat aikaansaannokset ja ennen kaikkea yritän ottaa opikseni ja miettiä mihin ollaan menossa ja onko suunta oikea.

Vuonna 1990 perustettu Huiling on Kiinan suurin vammaispalveluja tuottava kansalaisjärjestö. Se toimii 18 kaupungissa 14 maakunnassa ympäri Kiinaa. Huiling tuottaa yhteisöpohjaisia tukipalveluja koko ihmisen elämänkaaren ajalle, alkaen integroidusta päiväkodista jatkuen perus- ja ammattillisen koulutuksen kautta työ- ja asumispalveluihin.
Huiling toimii aktiivisesti Kiinalaisessa yhteiskunnassa. Huilingin toimintaan osallistuu tuhansia vapaaehtoisia, ja sen järjestämiin yleisötapahtumiin osallistuu vuosittain kymmeniätuhansia ihmisiä. Huiling toimii tiiviissä yhteistyössä Kiinan viranomaisten sekä paikallisen yritysten kanssa. Kansainvälisistä yrityksistä Huilingin toimintaa tukevat mm. Pepsico, Starbucks, HSBC, P&G, UPS ja AIA.

Suomella on ollut erityinen osuus Huilingin kehityksessä. Suomen Ulkoasianministeriö tuki Huilingin kehitystoimintaa vuosina 2006-2013, jona aikana syntynyt osaaminen on johtanut Huilingin johtavaan rooliin Kiinan vammaiskentässä. Nykyisin Huilingin kehitysjohtajana toimii suomalainen Jani Jalavisto.

Matkan alku
Kaikin puolin tämä oli erilainen reissu. Ajallisesti pisin ja varsinkin oli outoa olla ihan uusissa ja vieraissa paikoissa ilman tuttuja ihmisiä. Lähdin sinisin siivin kohti Pekingiä. Heti koneessa muistin kiinalaisten käsittämättömän tunkeilun ja ryysäämiseen. Odottelin kaikessa rauhassa. Ilmeisesti olin ainoa, jolla oli paikkalippu! No aikani odoteltuani yksi kiinalaispari hyvin kohteliaasti antoi minulle tilaa mennä. Sanoin tietyst Xie xie ja he olivat hyvin otettuja valtavasta kiinankielen taidostani. Olen havainnut, että joku aina pysähtyy, kun kummallinen länsimaalainen nainen vaan on, katselee ja antaa kiireisempien mennä. Lennolla jotenkin tuntui kotoisalta, kun aikuisten ihmisten vöitä pyydettiin useaan kertaa laittamaan kiinni, penkkejä pyydettiin nostamaan ja heti nousun jälkeen alkoi kansainvaellus hakemaan termareihin kuumaa vettä. Pääasiassa hyvät unenlahjat omaavana nukahdin jo kesken ensimmäistä elokuvaa.  Pekingin kentällä olikin sitten aikaa, kun lento Xianiin oli kokonaan peruutettu. Selvittelin erikoista wi-fi systeemiä ja sain sen toimimaan. Jonottelin uudet liput. Jonottelin check-inniin, jonottelin turvatarkastukseen. Vihdoin iltapäivän kone lähti ja ihan ajallaan.

Xianissa vastaanottajat oli helppo löytää. Isolla kirjoitettu Hannele. Lähdimme bussilla kohti kaupunkia. Tehokas Phoebe (Guangzhoun Huilingista) vei hotellille. Kiinalainen hotelli ja tulee jälleen mieleen, että totta,  kiinankielessä ei todella ole sanaa kunnossapito. Käytävät olivat tunkkaiset. Tuhkakuppipysteissä hirmumäärä vedessä kelluvia tupakantumppeja. Savuverho ympäröi soffalla polttelevaa kiinalaismiestä. Kokolattiamatot käytävillä täydensivät käytävän raikasta ilmaa! Huoneessa oli se hyvä puoli, että sänky oli erinomainen. Kylppärissä oli viemärin epämiellyttävä tuoksu. Iskin oven tiukasti kiinni. Hetken tutkailin ympäristöä ja lähdin vastaanottokomitean kanssa illalliselle. Läheiseen pikanuudelipaikkaan. Hyvin uupuneena palasin hotellille ja pyöriskelin pitkään sängyssä viereisen torin hervottoman metelin vuoksi. No tuli uni ja aamulla oli virkistynyt olo. Hieman latisti ensimmäistä kiina-aamua aamupala toisessa pikanuudelipaikassa.

Kehitysvammaisten nuorten itsenäistymisleiri
Seuraavat kolme päivää viettäisin nuorten kehitysvammaisten leirillä. Omalla vastuulla oli yksi päivä. Tarkoitus oli, että toisen järjestön vetäjien kanssa suunnittelisimme yhdessä, miten kurssi toteutetaan ja mitä kukin tekee. No suunnittelu kävi näpsäkästi, sillä kiinalaiset ohjaajat (sosiaalityöntekijä ja itseoppinut ohjaaja) ilmoittavat tekevänsä, sitä mitä olivat suunnitelleet jo itse. Selkeästi olisivat halunneet, että en olisi tullut maanantaina paikalle. Mutta jääräpäinen suomalaisnainen ilmoitti tulevansa.

Iltapäivän käytimme Xianin kaupungin muuriin tutustumiseen kahden tulkkini kanssa. Suurin anti oli tietysti keskustelu näiden upeiden nuorten naisten kanssa. Vapaaehtoistyö on Kiinassa todella hyvin järjestäytynyttä. Tytöt kertoivat, että heidän englanninkielen opintoihinsa yliopistossa kuuluu määrätty määrä vapaaehtoistyötä ja Huilingista he saavat sitten todistuksen. Kaikkina näinä vuosina tulkit ovat olleet enimmäkseen opiskelijoita. Tulkkauksen taso enemmän kuin usein on mietityttänyt. Tälläkin kertaa jossain oleellisessa kohtaa päätulkki (pidempään opiskellut) käänsi heizö (musta)  valkoiseksi. Nuorempi korjasi ja vanhemman auktoriteetilla jyräsi nuorempaa siihen malliin, että valkoisesta meinasi oikeasti tulla mustaa. Täysi tekeminen oli, että saimme päätulkin myöntämään asian oikean laidan. Vuosien varrella olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että jotain kiinaa on tarttunut vaatteisiin. Muutamat sanat ja ilmaukset kummasti tehostavat "huutongia" eli vuorovaikutusta.

Söimme kauppakadula pikkukuppilassa nuudelilammaskeittoa. Ihan maukasta. Illalla en halunnut syömään vaan hotelille. Ostin hedelmiä ja valmistelin omaa päivääni. Nukuin hyvin pitkät yöunet. Aamulla lähdin omatoimisesti Huilingin toimistoon, entiseen hotelliin, jossa leiriä pidettiin. Xianin liikenne on hektistä ja vain moottoriajoneuvoilla on oikeudet. Tosin ei läheskään niin mahdotonta kuin Ho Chi Minhissä. Oma ratkaisuni on reippaasti kävellä paikallisen vieressä. Onnittelin itseäni suorituksesta. Hyvin vähän on ollut mahdollisuuksia kuljeskella itsekseen. Kaupungit ovart käsittämättömän isoja. Paitsi, että kukaan ei tietenkään osaa englantia, moni ei osaa lukea eikä todellakaan ymmärrä karttaa. Tietysti keskustoissa kansainvälisten hotellien ja turistialueiden lähellä voi olla itsenäisempi, mutta Xianin Jakomäessä ei kannata olla liian omatoiminen.

Xianin leiri
Kiinanmatkani osuu kuumimpaan aikaan kesää. Hiki valui ja juomavettä meni. Leiri on Huilingin Xianin toimistolla, joka on itse asiassa vanha hotelli. Valtion lahjoittama tila Huilingille. Kurssilaiset ovat jo kokoontuneet luentosaliin. Ilmastointi tuo tilaan kaivatun viileyden. Seison hetken koneen edessä. Katselin nuoria. Ennen matkaa huoli siitä, mitä olen tekemässä helpottaa. Ihania välittömiä nuoria ihmisiä. Iloista sorinaa ja porinaa. Avustajia oli miltei yksi yhteen. Toisen järjestön miehet aloittavat päivän. Lähinnä itseoppinut ohjaaja vetää ensimmäiset ryhmät. Omena "pinguo" (joka käsittääkseni merkitsee myös mielenrauhaa, en ole varma) lähtee kiertämään ryhmää ja kurssilaiset ja ohjaajat esittelevät itsensä. Tällä kertaa tulkki on oikei näpsäkän oloinen ja tulkkaus tuntuu sujuvan jouheasti. Nuoret ovat eri puolilta Kiinaa. Olen pyytänyt, että kaikki päivät videoidaan mahdollista myöhempää käyttöä varten. Päivän toiminnot ovat toiminnallisia ja osallistavia. Jonkun verran häiritsee, kun ei ihan saa tarkkaa kuvaa alkuun kuka on avustettava ja kuka avustaja. Kaikki osallistuvat samalla innolla. Selkeästi arkojen kohdalla lisätään painetta ilmaisusta ja esilläolosta. Suurimmaksi osaksi kaikki on puhetta. Toiminnanohjauksessa ei käytetä mitään visualisointia ja yhdenkin tehtävän suhteen, tuntuu, että edes ohjaajat eivät ymmärtäneet ohjeistusta.

Päivä alkaa olla lopuillaan. Lähden hieman aiemmin iltapäivästä nuoren tulkkini kanssa katsomaan terrakottasotilaita. Hän on ihanasti kirjoittanut minulle englanniksi taustatietoja paikasta ja sen historiasta. Hatunnosto kiinalaisille. Arvokas alue on hyvin suojeltu ja ylläpidetty. Kaikki on kaunista ja modernitkin rakennukset kunniottavat vanhaa tyyliä. Ensimmäisten sotilaiden jälkeen meni pitkään ennen kuin lisää kaivettiin esille. Sotilaat ym esineet menettivät hapen vuoksi värejään. Kaivauksia jatkettiin vasta kun ongelma saatiin ratkaistua. Erityisen vaikutuksen minuun tekin jalometalleista tehdyt hevosten vetämät vaunut. Mahtava kokemus kaiken kaikkiaan. Heti kakkosena Avatar -vuorten jälkeen (Kiinan muuri vasta kolmas). Ja vaikutuksen teki sekin, että nuori tulkki sitten eksyi meistä (huippuhyvä, englanninkielinen opas opasti meitä). Käsittämätön määrä ihmisiä - tuhansia - sillä oli kiinalaisten kesäloma-aika. Minulla ei ollut numeroa, eikä oppaalla. Luotimme kuitenkin siihen, että tyttö tajuaa mennä infoon ja soittaa sieltä. No näin kävi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Illalla painelin hotellista itsekseni kauppaan. En taaskaan halunnut illallista, kun olimme päivällä syöneet aivan loistavaa ruokaa ja ihan liikaa. Hunanilaista. Aivan lempiruokaa. Eli hotellille valmistelemaan omaa päivää.

Oma leiripäivä
Koska uskon vahvasti toiminnalliseen puheterapiaan, olin suunnitellut päivän niin, että siihen sisältyy erilaista tekemistä. Teemana oli samanlaisuus, erilaisuus ja toiveet. Lähdimme ensin miettimään parityöskentelynä samanlaisuutta. Yritin saada ohjaajat ohjaamaan pareja keskusteluissa, mutta hehän osallistuvat tietysti itse. Tajusin, että tähän on nyt turha puuttua, kun ovat hekin niin innoissaan. Keräsimme asioita valkotaululle, joita keskusteluissa oli ilmennyt. Fyysisiä samankaltaisuuksia ja myös luonteenominaisuuksia. Erilaisuutta käsittelimme samalla tavalla. Kävimme keskustelua siitä, mitä on hyvä vuorovaikutus. Kaikki kirjattiin taululle. Harjoittelimme myös piirtämistä eri tavoin. Ehdottamasti hauskinta oli iPadilla Notability -sovelluksen avulla piirrä ja arvaa -peli. Jopa aremmat viimein rohkaistuivat ja tulivat piirtämään. Iltapäivällä teimme aarrekartan omista unelmista. Hienosti oli pyynnöstäni kerätty aikausilehtiä ja askarteluvälineet olivat kaikki hienosti käytössä. Jokainen sai esittää oman aarrekarttansa ja sai siitä itselleen valokuvan.

Puheterapeutin paras tila on mielestäni keittiö. Siellä on käsitteistöä ja toiminnassa on runsaasti mahdollisuuksia mallittaa kieltä. Kuvitetut dumpling -ojeet on jo tehty vuosia sitten lasten leireillä. Vaikka ohjaajien työssä on kehittämisen varaa monessa suhteessa, niin vahvuutena on järjestäytyminen ja jokaiselle oman sopivan toiminnan löytäminen. Ja huippua on se, että nuoret hienosti auttavat ja huomioivat toisiaan. Tässä kohtaa aina mietin, että mitä kiinalaisille tapahtuu lentokoneessa! Leiriläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja kuin itsestään alkaa kokkisota: kumpi ryhmä tekee paremmat. Yhdessä tekeminen on siis vahvaa. Ja kuinka nuoret nauttivat, kun he saavat opettaa minua dumplingien rypyttämisessä. Alan jo vähitellen osaamaan.

Xianista kohti Xininiä
Aamupäivä ollaan vielä kurssikeskuksessa, mutta sitten lähdetään kohti lentokenttää bussilla. Phoebe on minua saattamassa ja on jo moneen kertaan kysynyt, että kuka on vastassa Xininissä. Vakuuttelen, että kyllähän siellä on. Kaikki sujuu mallikkaasti ja konekin lähtee ajallaan. Kiinan sisäinen lentoliikenne on hieman haasteellista. Joku tuumasi, että eivät lähde, ellei kone ole täynnä. No täynnähän ne ovat.

Lennämme vuoriston yllä. Saavun Xininiin, joka sijaitsee yli 2000 metrin korkeudella. Saan matkalaukkuni ja katson ihmismuuria, joilla on kakilla lappuja, joissa on pelkkää kiinaa. Pysähdyn aulaan odottelemaan. Muuri alkaa vähitellen harveta. Sitten kaksi nuorta tyttöä tulee luokseni ja toinen kysyy varovasti "Are you Hannele?". No vastasin asianmukaisesti, mutta mieli olisi ollut sanoa "Guess!". Koko koneesta kun tuli ulos vain yksi länsimaalainen. No niin avustajani veivät minut ns pimeään taksiin (heizö - musta). Huomasin, että Xininissä käytetään näitä, kun taksitilanne on aivan kestämätön. Taksissa oli joku paikallinen, jota viedään aika tovi pois päin Xininistä. Ärsyttää. Googlekääntäjän avulla käymme keskustelua. Toinen tytöistä on Huilingin nuoren työntekijän lapsuudenystävä, joka oli tullut tueksi ja turvaksi. Hän ei osannut sanaakaan englantia. No odotan vaan, että pääsemme viimein hotellille. Taksi jää vilkkaasti liikkennöidylle kadulle. Olemme jossain Xininin laitakaupungilla. Menemme suuren kerrostalokompleksin sisäpihalle. Kaikki on likaista ja nuhjuista, mutta piha on täynnä, mitä hienompia ja kallimpia autoja. Suuri osa huolellisesti peiteltynä kuin rakkaat lapset. Mummot istuskelevat pihalla ja pienokaiset leikkivät. Hotellini on vanha Huilingin office. Tilat on remontoitu ts. huoneet. Huone on pikkuiruinen ja siihen on ahdettu kaksi sänkyä. Ylhäällä kellarikerrokselle tyypilliset pienet ikkunat, joissa kalterit. Saattajani ojentaa minulle kaksi vatia ja pikkuiruisen käsipyyhkeen. Ovat kuulemma uudet. No hyvä. Olen aivan hölmistynyt tilanteesta. Avaan ensimmäisen Sisu -askin. Pian saapuu Huilingin johtaja ja johtokunnan edustaja. Katselevat huonetta ja ihastelevat, että onpa hieno. No mikä siinä sitten. Lähdemme syömään hot pottia ja porukkaa on enemmänkin. Ja hot pothan ei voi olla huonoa!

Vieraillemme illalla yhdessä Huilingin monesta vammaisten lasten perhekodista. Kymmenisen lasta ikähaarukalla 7-17. Menemme ankeaan pimeään betoninharmaaseen porraskäytävään ja pelkään pahinta. Yllätys on kuitenkin valtava, kun astumme sisään avaraan ja kauniiseen kotiin. Kaikki on puhdasta, lapset ja nuoret ovat innoissaan vieraista. Yksi pojista alkaa leikata vesimeloonia ja yksi tarjoaa kuumaa vettä. Pikkutyttö esittää tanssia. Niin lämminhenkistä ja koko kodin sielu on äiti, jolla on vuosikymmenien kokemus lapsista.  Porukalla viitotaan ja lauletaan "Pikkuiset kultakalat lammessa ui" niin ikivihreä ja kaikki tykkää! Vierailusta jää kaikinpuolin hyvä mieli. Ihmiset ovat niin sydämellisiä ja ihania.

No niin ja takaisin hotelliin. Selviää sitten se pesutila ja vessahomma. Onneksi on aina reissussa isoja huiveja ja rantatossut. Saastaisemmassa suihkussa en ole koskaan ollut. Hiustuppoja ja likaa. Ja oikeasti en todellakaan ole herkkähipiäinen. Samaan aikaan kun olen suihkussa kuulen, kun joku asukkaista on samaan aikaan isolla asialla suihkun viereisessä vessassa. Aah! Säntään oman huoneeseeni ja saan kuin saankin viimein FB:n toimimaan. Helpottaa. Ei kannattaisi juoda liikaa vihreää teetä. Koko yön sitten juoksin siellä vessassa. Toisaalta ei nukkumisesta olisi tullutkaan mitään, kun naapurihuoneen pariskunta kävivät keskustelua ilmeisesti koko yön. Aamuyöstä nukuin pari tuntia ja heräsin viimein siihen, että oli aivan hiljaista. Ilmeisesti jutut oli viimein loppuneet.

Xininin opastajani saapui ja vei minut viereiseen epämääräiseen koppiin aamupalalle. Punaista papusoppaa. Ja täytyy sanoa, että ensi kertaa Kiinassa ei pystynyt. Kohteliaisuudesta vedin muutaman lusikallisen ja totesin, että ei ole nälkä ja että maku on "interesting". Kerrottiinkohan Google kääntäjässä, mitä se oikeasti tarkoittaa. Lähdimme Huilingin lastenkeskukseen. Olimme liian aikaisessa, joten kävelimme hetken aivan järkyttävän kauniissa puistossa. Porukoita käveli myös takaperin. Joka puolella oli ryhmiä tai yksittäisiä ihmisiä harjoittamassa jos mitäkin liikunnan muotoa. Lisäksi oli lapiomiehiä, haravamiehiä, puutarhureita joukottain. Yhtään konetta ei ollut missään. Ilmeisesti jonkin kunnossapitosana on olemassa kuitenkin koskien puistoja, sillä ne on aina kauniita ja hyvin hoidettuja.

Menimme sitten lastenkeskukseen. Minulle esiteltiin kuntoutustoimintaa. Yksilöllistä ja ryhmätoimintaa. Hienointa oli se, että minulla oli kautta aikojen paras tulkki. Englanninkielen opettaja yliopistolta, joka oli asunut Bostonissa. Olen edelleen aika järkyttynyt lastenkeskuksen toiminnasta. Toisaalta on hyvä, että on nähnyt jo 70-luvun lopulla esimerkiksi Rinnekodissa kehitysvammaisten hoitoa. Auttaa pohtimaan asiaa niin, että ei vallan jähmety. Monista syistä Kiinaan on helppo viedä yksinkertaisia ja selkeitä malleja kuten ABA tai "hienolta" kuulostavia opetusmalleja kuten Montessori. Tällä reissulla näin kyllä konkreettisesti sen, että kun niihin lisätään vielä kiinalainen tapa tuunata asioita, niin jälki on kerrassaan mielenkiintoista!

Fyysiset tilat ja välineet olivat upeat. Montessorivälineitä, juuri uusia saapuneita esiteltiin ylpeinä jos oikein ymmärsin ne oli lahjoituksena saatu). Mm avaruusaiheinen palapeli, joka oli kyllä asiakaskunnasta yhtä kaukana kuin kauimmainen planeetta. Yksilötilanteissa oltiin isossa huoneessa, johon oli tehty pikkukarsinoita. Siellä sitten oli lapsia, joiden tehtävänä oli esimerkiksi ottaa kuva ohjaajan kattoa kohden ojennetusta kädestä. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä lasten kanssa tehdään, kunhan se on mielekästä ja lapsi nauttii tilanteesta. Omat peilisolut kävi varmasti ylikierroksilla, kun katsoin tätä omituista meininkiä. Yksi pikkuinen oli laitettu seinään vasten istumaan muovipöydän ääreen, jossa on sellainen kaarre lapsen vyötärön kohdalla.  Aikuinen  pöydän toisella puolella lajittelee kortteja ja hyvin käskevästi pyytää ojentelmaan niitä. Yksilöterapia saa tällaisessa muodossa minut ihan häkeltymään. Seuraavaksi seuraan ryhmätilannetta. Liikunnallisia leikkejä ja lauluja. Lapsia viedään, vedetään, kannatellaan. Meteli on huumaava. Ihmisiä ihan liikaa. Kyllä on lasten herkkä sensoriikka sellaisella siedätyksellä, että! 

Tunti pari vierähtää vanhempien kanssa. Keskustellaan yleisesti ottaen lapsen vammaisuudesta. Vanhemmat ovat Kiinassa todella hankalassa tilanteessa. Huoli lapsen pärjäämisestä on suuri. Keskusteluryhmässä on myös kiinalaiseen tapaan mukana isovanhempia. Isovanhemmuuden huoli on kaksinkertainen. Huoli lapsesta ja lapsenlapsesta. Ne joilla on rahaa turvautuvat vaikka mihin, jossa luvataan paranemista. Hyvin monella tämä on tavoitteena. Erilaisia aivo/hermoleikkauksia, lääkehoitoja, botox -kokeiluja. Siihen että lapsi tekee harjoitteita koko hereilläoloajan ja paranee on vahva usko - sekä vanhemmilla että myös osalla työntekijöistä. Ja yleisesti ottaen työntekijöiden osaaminen lasten kanssa tehtävään työhön todella hataraa.

Vierailun jälkeen pää on pyörällä. Hämmennyksen tila on suuri. Ihana oppaani eksyy ja kävelemme väärään suuntaan. Ihmettelin hiukan, mutta en tarpeeksi. Minulla on aika hyvä suuntavaisto. Pääsimme viimein bussiin ja ostin evästä huoneeseen. Lounas lastenkeskuksessa lasten kanssa ei ollut kovin ylentävä ja opaskin huomasi, että vaikutan äärimmäisen väsyneeltä. Korkkasin huoneessa toisen Sisu -askin. Kyllä auttoi. Ja yö meni valvoessa jälleen, kun pariskunnan jutut eivät olleetkaan loppu.

Seuraavana päivänä vierailimme aikuiskeskuksessa. Ilahduttavaa oli, että vessassa oli viestintäkuvia! Tilat olivat jälleen hienot. Valtion lahjoittamat. Valtio sitten saneelekin suurelta osin toimintaa. Keskustelua käytiin keskuksen johtajan ja johtokunnan jäsenten kanssa kunotutuksellisen työtoiminnan sisällöistä. Keskustelin opettajien kanssa. Mietittiin kokonaisvaltaista kuntoutustoimintaa. Osalla todella upeita ideoita. Mitään esteettömän viestinnän keinoja ei ollut käytössä, vaikka oli aivan puhumattomia nuoria. Jostain syystä sitten yksi isä sai minulta audienssin, joka kesti tolkuttoman kauan. Isä oli tyytyväinen toki, mutta minä mietin asiantuntijuuteni järkevää käyttöä. Kaikesta huomaa, että Huilingin keskukset taitavat poiketa toisistaan kuin yö ja päivä.

Lähdimme johtajan ja upean tulkkini kanssa vierailemaan Dalai Lama -temppelissä. Huikea kokemus. Paikka sinällään nyt ei aiheuttanut suurta ihmetystä, mutta se, että siellä oli massoittain ihmisiä ja että logistiikka ei pettänyt missään. Kiinalaisittain todella kallis pääsymaksu. Tuhansia ihmisiä vierailemassa. Lamoja saapuu isoissa citymaastureissa ja hulppeissa Audeissa. Pistää koko juttu miettimään, että mitäköhän tämänkin homman takana on. On selvää, että sanaa Dalai ei saa sanoa. Kaksi kertaa vahingossa, kun sanoin, niin heti elehdittiin, että ei saa.

Illalla oli sitten hulppeat hot pot bileet. Ihania ihmisiä. Perhekotien äitejä, Huilingin henkilökuntaa ja johtokunnan jäseniä. Se täytyy sanoa, että yksi on varmaa. Sydämellä täällä tehdään työtä. Alkaa varmentua, että meidän tehtävä on auttaa myös silmiä näkemään! Yksi äideistä laulaa minulle Kiinan sydän -laulun "Zunkuo Chin" . Niin kaunista!

Johtaja saattaa minut hotelliin. Olin sanonut, että ei oikein pysty nukkumaan, kun naapurit höpöttelevät yöt läpeensä. Koputti oveen ja ilmoitti, että olkaa ensi yönä hiljaa. Ihanaa. Sovimme opaan kanssa, että tulee aamulla hakemaan. Olin sitä mieltä, että aikaisemmin olisi paremmin, mutta kyllä kuulemma riittää aika mainiosti. Opas nukkui pommiin, oli kaverinsa kanssa ollut iltaa viettämässä. Tuli reilusti myöhässä. Sillä seurauksella, että olimme lentokentällä vain 45 minuuttia ennen koneen lähtöä. No jonot olivat valtaisia. Jonotin check-inniin oppaan poikakaverin kanssa. Juuri kun on tulossa minun vuoroni, opas säntää ja repii minua ja söpöttää, että "this way" ja vie minut turvatarkastusjonoon. Pikkaisen alkoi siinä kohtaa keittämään. Säntäsin First Class luukulle ja pistin tytön selittämään tilanteen. Sain tsekattua itseni sisään ja boarding passin ja vielä turvatarkastuksen jonossa tyttö säntäsi tuomaan minulle muovikassillisen hedelmiä. Voi kulta! Luulen, että vierailuni aiheuttama stressi oli kyllä ihan hirveä kokemus! Koneessa huokaisin helpotuksesta. Avasin suklaakarkkipussin, jonka olin saanut oppaan poikaystävältä. Haukkasin komeaa suklaista pallukkaa ja voi taivas mitä hirveetä suolaista, kalanomaista mössöä siinä oli! Sylkäisin homman nenäliinaan ja odottelin kuumavesitarjoilua kuin kuuta nousevaa.

Guangzhou - Huanghou zöölii eli kuningatar (HM) on täällä
Viimein pääsin Guangzhouhun. Ihan kuin kotiin olisi tullut. Ihanat Jani ja Ivy olivat kentällä vastassa. Haimme rakkaan Anna-Elinan Guangzhoun kentältä, joka oli juuri tullut Suomesta. Voi sitä onnen tunnetta. Menimme Janin ja Ivyn kotiin. Iloista puheensorinaa. Lisää ihania ystäviä ja nautimme upean illan Janin tekemän pizzan merkeissä. Uneton yö kuitenkin, vaikka oli maailman hienoin ja kuninkaallisin sänky. No siihen oli omat syynsä.

Vuoristoleiri
Sunnuntai piti olla vapaapäivä, mutta niin siinä kävi, että jouduin pakkaamaan kamat (paljon savetteja ja nessuja) ja lähdin vuoristoon toiselle nuorten leirille. Samat opettajat ja leirinvetäjänä jälleen Phoebe. Kurssilaisia jälleen eri puolilta Kiinaa. Muutama tunti ajeltiin mukavasti bussilla maaseudulle ja vuorille. Siellä täällä pilkahteli turkoosinvärisiä jokia ja järviä. Aloin jo pohtia, että olisiko pitänyt ottaa uimapuku mukaan. Perille päästyämme katselin paikkaa epäuskoisena. Kautta aikojen kyllä mestojen mesta. Kanoja, koiria ihan jokapuolella. Pihan perällä lattiavessat (sinällään olen niihin kyllä tottunut). Ihme kivitönöjä ja pikkuisia pimeitä käytäviä, suihkut pistivät onnittelemman itseäni savettien pakkaamisesta. Rakennusjätettä, kaljapulloröykkiöitä... Kaiken huipennuksena huone, jossa sängyssa ei ollut ollenkaan patjaa. No puitteista ei sen enempää. Olen selvitynyt! Sitä mieltä ole, että olemme vetäneet kurssia Huilingin omalla farmilla ja se on ihan eri sfääreistä ja soveltuu paremmin leiripaikaksi. Ehdottomasti. Jo pelkästään se, että "resortissa" ei ollut minkäännäköisiä järkeviä yhteistiloja, oli suuri ongelma. Lisäksi yli 40° helteet ilman tilaa, jossa taivas ei olisi kattona oli äärimmäisen hankalaa. No huolimatta kaikesta kurssi saatiin läpivietyä, mutta tuntui, että kurssilaiset alkoivat parin päivän jälkeen kovastikin olla jo väsyneitä. Minä olin jo huomattavasti lähempänä totaalista uupumista.

Yhden oman ammatillisen urani kohokohdan koin tällä leirillä, kun yksi kurssiliasista, 22v nuori mies, jolla oli CP, sai äänen. Hänellä oli käytössään iPad Mini ja hän sillä kirjoitteli. Näytti aina kirjoittamansa. Osa porukkaahan ei ole lukitaitoista, (varsinkaan minä!) joten hän ei aina tullut ymmärretyksi. Näytin kerran miten hän saa kaiken kirjoittamansa puheeksi. Aamulla hän toivotti hyvää huomenta ja ryhmässä kertoi jo tarinaa. Voi sitä onnea. Puolin ja toisin. Kaverit olivat ihmeissään ja aploodit olivat paikallaan. Vaikka kaikki muu Kiinassa osoittautuisi turhaksi, jo tämän vuoksi kaikki on ollut sen arvoista!

Paluu Guangzhouhun
Lähdimme tulkkini kanssa takaisin Guangzhouhun. Mukana yksi kurssilaisista. Kehtitysvammainen tyttö, jonka astma oli äitynyt siinä määrin pahaksi, että piti päästä kotiin. Äiti ei ollut pakannut astmalääkkeitä mukaan. Kyytiä ei oltu saatukaan järjestettyä, joten menimme ensin jonkun paikallisen kyydissä jonnekin ja pari vaihtoa jossain paikoissa ja viimein tulimme Guangzhouhun. Tytön äiti löytyi viimein ja tulkki oli jo aivan nääntynyt. Sanoin, että osaan officelle itse. Suuren epäluulon valtaamana hän antoi minun mennä. Osasin perille. Huilingin officella oli lounastauko. Ei ollut yhtään nälkä ja sainkin hetimiten avaimen ja minut pistettiin taksiin. Pääsin kämpille ja ah! pitkä nautinnollínen suihku ja kaikki vaatteet pesukoneeseen. Kävin omatoimisesti hiukan tutustumassa metroaseman kauppoihin. 

Vietimme yhteistä iltaa kalaravintolassa ja aloitimme ikuisesti jatkuvan keskustelun siitä, miten työtä Kiinassa tulee jatkaa. On niin hirvittävästi kehitettävää joka puolella. On vain yksi Hannele ja yksi Anna-Elina. Selvääkin selvempää on, että ipu ipu kirkastamme omaa strategiaamme.

Huiling Kindergarten - se rakkaus Kiinaan alkoi
Matkan huipennus on käynti päiväkodilla. Siellä, missä aloitin 9 vuotta sitten. Silloin muodissa oli TEACCH. Pelkäsin jo että minua odottaa uudelleen samanlaiset karsinat ja seinää vasten työskentelyt kuin silloin, kun aloitin. Päiväkoti oli kiinni, kesätauolla. Katse vaelsi paikoissa. Ei ollut karsinoita! Ei ollut kyllä kuviakaan. Ei Ikean tuunattuja telineitä. Aloin tuntea suurta ahdistusta ja epätoivoa. Uusi nuori opettaja, joka innoissaan esitteli luokkiin asennettuja SmartBoardeja ja kyseli voisinko antaa vinkkejä, miten niitä käytetään. Opetusmenetelmänä oli Montessori, joka rehtori oli tuonut päiväkotiin. Keskustelimme opettajan kanssa ja siinä kohtaa kun hän oli useampaan maininnut "huutong" (vuorovaikutus) ja "moobiau" tavoite koin jonkunnäköisen toivonpilkahduksen sielussani. Haasteena oli erityislapset, varsinkin puhumattomat ja hän haluaisi oppia mahdollisimman paljon AAC:sta (esteetön viestäntä ja erilaiset keinot). Hän ihmetteli, missä kaikki välineistö on ja kun kysyin, eikä prosessissa ollut opettaja ollut ohjannut heitä, vastaus oli ei.

Anna-Elinan viimeistä iltaa vietettiin australialaisessa ravintolassa ihanien ystävien kanssa. Ihana ilta  ja paljon yhteisiä suunnitelmia!

Ilo oli suuri kun, viimein tapasin Lisan, joka kesken lomiensa tuli käymään päiväkodissa. Keskusteluissa selvisi, että hän oli erinomaisesti sisäistänyt vuorovaikutuksen tukemisen ja erityisesti sen, miten lapset toiminnallisesti ja miellekkäästi omaksuvan asioita. Lisa oli vastuussa erityislasten ryhmästä ja tuntui, että integraatiosta opetuksessa oli aika pitkälle luovuttu, sillä Montessori, vaikka hyvä menetelmä onkin, ei sellaisenaan tue erityislasten tarpeita. Lisa aittoi keräämään mareriaalia Shenzhenin päivän leiriä varten. Löysimme sopivia kuvitettuja lauluja ja pelejä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli lounas jonkun korkean valtion virkamiehen kutsumana. Hyvin kohtelias mies, joka kaikin tavoin huomioi vieressään istuvan leidin (minut). Kertoi, että oli käynyt Suomessakin. Ja syönyt kiinalaista ruokaa. Siinäpä sitten olivat suomikokemukset.  Lounas oli kyllä todella hyvää!

Schenzhen - vanhempia ja lapsia
Schenzhenissä tutustuin myös koko Kiinan Vanhempainliiton toimintaan sekä Kiinan Autismisäätiöön. Säätiö esimerkiksi saa valtion tukea. Olen havainnut, että kun kyseessä om valtion tuki, niin tärkeintä ja oleellista on luvut eikä sisällöt tai laatu. Siksi esimerkiksi selkeät behavioristiset mallit ovat kovasti suosittua. Toisaalta vanhemmat haluavat lapsensa parantuvan ja vahva usko toistoon ja harjoitteisiin on vallalla. Ollaan kaukana vaikkapa hyvän kuntouttavan arjen merkityksen ymmärtämisestä (ollaan Suomessakin vielä!). Upeaa oli se, että järjestöjen edustajat näkivät vuorovaikutuksen kehittämisen ja esim AAC -osaamisen tarpeen.

Leiripäivä äitien ja lasten kanssa sujui hienosti. Nuoret ohjaajat olivat yllättävän napakoita ja osaavia. Kiinnostus ammatissa oppimiseen oli valtava. Selkeästi tuli esille se , että visuaalisen tuen avulla vuorovaikutus kurssin lasten kanssa onnistuu paremmin. Äideillä on suuri tarpeita käsitellä asioita. Vertaistukea ja - toimintaa tarvitaan. Se on vahvasti kehittymässä Kiinan vanhempainliitossa. Perehdytin vanhempainliiton johtajaa Suomen Jaatisen toimintaan. Taustatietoja olin saanut Jaatisen toiminnanjohtajalta käyttööni.

Kotia kohti ja tulevaisuuden muistelua
Viimeisenä iltana kävimme Janin ja Ivyn kanssa pitkät keskustelut jälleen siitä, miten edetään. Olen miettinyt asioita ja näkemys siitä, että sillä, mitä oikeasti teemme on merkitystä. Päämäärä on se, että vammaisten lasten ja heidän vanhempiensa hyvinvointia tuetaan. Miten se tapahtuu. Keskiössä on kaikessa hyvä vuorovaikutus.

Millaisena nään siis tilanteen vaikka viiden vuoden päästä: Olemme pystyneet kehittämään Huiling päiväkodin toiminnan sellaiseksi, että se on koko Kiinan erityispäivähoidon osaamiskeskus. Henkilökunta osaa analysoida omaa tapaansa olla vuorovaikutuksessa ja pystyy vähitellen myös tukemaan muita. Esteettömän viestinnän keinot on käytössä arjessa. Päiväkoti järjestää AAC-leirejä vanhemmille (näitähän olemme jo järjestäneet, malli on Kuvat ja Viittomat käyttöön -Aivoliiton kursseista). Henkilökunta pystyy kouluttamaan muita Huiling -keskuksia perusasioissa. 

Shenzenin suhteen näkisin, että erityisesti sopeutumisvalmennusta tulisi kehittää. Johtajien selkeä näkemys oli myös se, että vuorovaikutus puuttuu nykyisistä kuntoutusmalleista. Vertaistukitoiminta on tietysti pääasia. Yhteistyössä on voimaa ja vammaisten lasten vanhempien tulee saada hyvää ja oikeaa tietoa lapsensa tilasta.

Minä nään itseni edelleen Kiinassa. Ehkä tämän vuoden hurjahko kokemusmatkailu antoi vielä selkeämmän kuvan siitä, mitä kaikkea voi vielä kehittää. Myös ensimmäistä kertaa pohdin sitä, että miten minua kannattaa hyödyntää. Nyt on arkea nähty, tietoa siitä mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu, on huimasti enemmän. Tämä kaikki oli tarpeen, jotta nään kirkkaana mihin matkaan:

En ole antamassa valmista mallia vuorovaikutukseen. Sitä ei ole! Tarvitaan silmät, jotka näkee, korvat, jotka kuulee ja sydän, joka vastaanottaa sen pienimmänkin ja vaikeastikin aistittavan viestin.... Tässä sitä on meille kaikille koko elämänpituinen haaste! Ja haasteita niitä Kiinassa riittää, mutta niistä enemmän joskus toiste. Ja kuviakin olisi, mutta nekin saavat odottaa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

" Olisin vielä kanssasi jutellut" hajatelmia vanhojen ihmisten hoidosta

Sydneyn oopperatalon idea on lähtenyt appelsiinin kuorimisesta. Alkuviikosta MOT:ssa näytettiin todellisuutta vanhojen ihmisten kotihoidosta. Kotdinhoitajien työtaakka on valtaisa. Appelsiinin kerkeää juuri ja juuri vauhdissa syömään ennen kuin taas hyppää ratin taakse ja seuraavaan paikkaan. Juuri tuo appelsiinin kuoriminen avasi taas silmät siitä, miksi laitoshoitoa ei kuulu ajaa alas vaan kehittää - niin kuin me olemme Esteettömän viestinnän hankkeessa Avainsäätiössä tehneetkin.

Näin eduskuntavaalien kanssa on niin herttaista ja söpöä puhua siitä kuinka vanhalla ihmisellä on oikeus kuolla kotonaan kodinomaisissa oloissa. MOT näytti meille, että se ei voi tapahtua hinnalla millä hyvänsä. Kyllä jokaisella ihmisellä erityisesti hyvinvointisuomessa on oikeus turvalliseen elämään! Liian moni kotona hoidettavista ihmisistä on vaikeasti muistisairaita, liikuntavammaisia, päihdeongelmaisia, psyykeongelmaisia  masentuneita ja ennen kaikkea yksinäisiä. MOT toi esille myös sen, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on joku puolestapuhuja. Joku, joka pitää huolta siitä, että ihminen voi elää hyvää elämää niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Niin monella ei ole. On aika, että puhutaan siitä milloin kotihoito on hyvä ratkaisu ja milloin ei - erityisesti yksilön oman turvallisuuden kannalta.

Laitoshoito on siis kallista. Se on mitä ilmeisimmin suurin ongelma ja se, että kansan mielikuvissa se on aivan karmea ratkaisu, laitokseen - sinne kuolee ja siellä on jos minkäkinlaista kaltoin  kohtelua. Yleinen asenne laitoksia kohtaan on erityisen negatiivinen ja vanhat ihmiset itse pelkäävät laitokseen joutumista suuresti. Vaivaiskoti ajattelu elää vieläkin.

Olen Esteettömän viestinnän hankkeessa ollut mukana kehittämässä tehostetun palveluasumisen toimintaa Päijät-Hämeen seudulla. Itselleni aloittaessani laitoshoito oli samanlainen karmea asia kuin valtaväestölle. Tai oikeastaan karmeaksi kokevat jopa ammatti-ihmiset. Kirjoitin taannoin blogissani vantaalaismummosta, joka yritettiin kotouttaa Peijaksesta tosi jouheasti. Kun asia kyseenalaisestiin, hoitaja osastolla tuumasi moneen kertaan, että jos ei kotona pärjää joutuu Katriinan sairaalaan. En ole koskaan käynyt, mutta äänen tummasta sävystä päätellen, ihan järkyttävä vaihtoehto!

Ei ole, ei ole karmeita paikkoja. Ainakaan Päijät-Hämeen alueella. En minä nyt joka paikkaa tietenkään ole kolunut ja kokemuksellisestikin aika on lyhyt, mutta sen vaan sanon, että alilyöntien mahdollisuus on joukossa pienempi. Suomalaisten hoitajien koulutustaso on korkea. Siksi kehittämistyökin on ollut mahdollista. Tavoitteena ei ole ollut järjestää pelejä ja leikkejä tai monenmoisia virikesessioita tai hyvänolonpalveluja. Tavoitteena on ollut paneutua perustyöhön. Huippukoulutetun henkilökunnan oman työn tarkastelu videoanalyysin avulla on ollut äärimmäisen tehokas väline oman työn tarkasteluun. Työnohjauksillisin keinoin voidaan muuttaa perustyötä sellaiseksi, että se tukee joskus erittäin vähäistäkin omaa mahdollisuutta osallisuuteen. Ja kaikki tämä kuuluu ihan tavalliseen arkeen. Tämän päivän tehostetun hoitolaitosten toiminnoissa on paljon hyvää ja toki paljon kehitettävää. 

Kun ihminen valtaosan vuorokautta kotona  vain odottaa, että joku tulee - pieneksi hetkeksi - ja antaa minimaalisen tuen ja hoidon kiireisen aikataulun vuoksi, se vaan ei riitä takaamaan oikeutta turvlliseen elämään! Lisäksi upean lahtelaisen kodinhoitajan työtä seuratessani, mietin kuinka kukaan jaksaa tuollaista tahtia. Hoitajat väsyvät, eivät kerta kaikkiaan inhimillisesti katsoen voi jalsaa, kun näkevät potilaidensa tarpeet! Ja todellakin, tietenkin monille kotiasumisen tukeminen on loistava ja toimiva asia. Pitää arvioida tarkkaan kenelle sopii ja ennen kaikkea aika ajoin arvioida uudelleen!

"Niin, olisin minä vielä kanssasi jutellut" Ovi meni kiinni ja jälleen kello lyö hitaasti kunnes joku piipahtaa. Laitoksessa ei varmasti hoitajillla ole mahdollisuuksia jutella niin paljon kuin tarve olisi, mutta voidaan sitä salissa, olohuoneessa, yhteisessä tilassa jakaa edes hiljaisuus. Tieto siitä, että lähellä on ihmisiä ja voi olla turvassa. 

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kuntoutuksen haasteita Kiinassa - hankkeen alussa

Huiling Center

Guangzhou, Kiina 20. – 24.10. 2007
Koulutusprojekti

Matkaraportti/Hannele Merikoski


Taustaa
Kun puheterapeutit Tuula Pulli ja Sirkku Hildén kertoivat taannoin 2007 Kiinan matkastaan ja kokemuksistaan Huilingissa, kuulosti työ siellä mielenkiintoiselta ja todella innostavalta. Kun sitten sain tämän loistavan tilaisuuden lähteä itse kokemaan Kiinaa niin kuin he, olin tietysti innokkaana lähdössä kokeilemaan siipiäni. Saimme kokoon hyvän porukan ja ehdimme keskustella ja tavata hyvissä ajoin ennen matkaa. Suunnittelu oli toisaalta meille helpompaa kiitos Tuulan ja Sirkun loistavien videoiden ja sen että saimme käyttöömme heidän kaikki esityksensä Kiinassa.

Mitä lähemmäs lähtö tuli sitä enemmän alkoi silti tuntua, että matka on todellinen hyppy tuntemattomaan. Mielessä oli niin paljon kysymyksiä liittyen kiinalaiseen kulttuuriin, arvoihin ja traditioihin. Esityksiäni laatiessani usein kysyin itseltäni, että voikohan näin sanoa, mitenköhän kiinalaiset suhtautuvat tuohon ajatukseen, tunnetaanko edes sellaista käsitettä jne. Tulkkaus aiheutti myös etukäteen päänvaivaa – mitä esityksissä pitää olla. Ensin tein tekstiversiot ja hieman kuvia ja lopulta vain otsakkeet ja enemmän ja vielä enemmän kuvaa – kun kuulijat kuitenkaan eivät lue englantia. Jossain vaiheessa päädyin olemaan hirveästi miettimättä kiinalaisten tapaa ajatella, kun en siitä kuitenkaan juuri mitään tiedä.

Helpotti suunnattomasti kun kiinalaiset ystävämme olivat Suomessa vierailulla. En nyt muista kuka heistä sanoi viisaasti, että ei kannata huolehtia siitä, että veisimme jotain heidän kulttuuriinsa sopimatonta – he ottavat vain sen minkä katsovat sopivan ja heidän oma kulttuurinsa on niin vahvaa ja vanhaa että ei sitä niin vaan muuteta – eikä tietenkään pidäkään.

Eli minkälaisilla eväillä ja aatoksilla sitten lähdin matkaan. Kannettavassa enimmäkseen kuvia ja videoita. Tia Munnen suunnittelijamme kuvittama kiinalainen tiikerilaulu pussukassa ja keskustelukuvia lapsille. Hämähäkkilaulun kuvat ja suujumppakansio sekä maton palasia, joihin voi kuvat kiinnittää. Pakkasin myös yhden yksinkertaisen puhelaitteen mukaan. Perhosia vatsassa, siitä mihin kokemukseni ja tietoni riittävät ja ennen kaikkea onko minulla jotain annettavaa, mistä on arjen työssä hyötyä.

Tutustuminen Huilingin toimintaan
Maanantaina tutustuimme Huilingin toimintaan. Kokoonnuimme Huilingin toimistolla ja kävimme läpi viikon ohjelmaa. Ohjelmaa oli alustavasti jo suunniteltu kiinalaisten Suomen vierailun yhteydessä. Tuula Pullin ehdotus oli, että jakaantuisimme eri keskuksiin, jotta päästäisiin paremmin kiinni siihen mitä kuntoutuksen arki on Huilingissa. Järjestelyt olivat suunnitelman mukaiset. Minun osuuteni oli Huilingin integroitu päiväkoti. Ensimmäisenä päivänä saimme kuitenkin upean mahdollisuuden yhdessä tutustua Huilingin eri toimintoihin.

Huilingin päiväkoti
Päiväkoti sijaitsi toimiston vieressä. Pihalla kävi riemukas vilske. Yhdellä ryhmällä oli menossa iloisen oloinen piirituokio. Ilahdutti vahvasti toiminnallinen ote tuokiossa. Lapset näyttivät nauttivan piirituokiosta. Pienten ryhmässä (2v) katseltiin kuvakirjoja. Esikoulutyyppisessä ryhmässä luettiin kiinalaisia loruja kuorolausuntana. Huomioni kiinnittyi erityislapseen, jota avustaja fyysisesti piti paikallaan ja välillä käänsi lapsen kasvot opettajaan päin – hänellä ei ollut kirjaa. Erillisessä pastellisävyin maalatussa huoneessa oli neljän erityislapsen eriytetty opetushetki menossa. Lapsilla koritehtäviä – muoviputkia, palikoita jne. Pikkupulpetit oli asetettu niin että katse oli seinää kohden. Siinä he sitten puuhastelivat.

Ensi vaikutelmana oli, että vahvuutena päiväkodin toiminnassa on juuri toiminnallisuus ja siihen liittyvä aikuisten innostuneisuus – todellinen läsnäolo. Lapsista välittäminen, kiinnostus heidän hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan oli aistittavissa. Erityisesti sykähdytti henkilökunnan iloisuus ja työstä nauttiminen! Päiväohjelma sisältää runsaasti liikuntaa ja kaikki lapset nukkuvat 1,5h. Integraatio on vielä vahvasti fyysistä integraatiota. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat fyysisesti läsnä mutta eivät varsinaisesti osallistujina. Liikuntatuokioissa nämä lapset olivat takarivissä avustajien pitäessä heitä kädestä ja hyvin osaavat lapset oli sijoitettu eteen. Siellä olivat myös pienet, sillä hekin vasta harjoittelevat.



Nuorten työkeskus (Training Center)
Seuraava kohteemme oli päiväkeskus, jossa asiakkaat tekevät tilaajille esim. helmirannekoruja ja pakkaustöitä. Työt vaativat hienomotoriikkaa, keskittymistä sekä pitkäjänteisyyttä. Työhön liittyen oli toimintakuvat käytössä, mutta ei juuri muissa tilanteissa. Saimme tilaisuuden käydä uudehkossa perhekodissa (Sunny House) lounaalla. Innokas työkeskuksen asiakas johdatti meidät kotiinsa. Lounas oli herkullinen ja perhekoti kodikas. Kuulemamme mukaan asukkaat osallistuvat arjen töihin perhekodissa. Tuli mieleen, että varmaankin myös perhekodissa voisi olla hyötyä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytössä paitsi keskustelutilanteissa niin toiminnan ohjauksessa. Kuvien ja kommunikointitaulustojen käyttö sekä piirtäminen saattaisi jäsentää asukkaiden elämää arjessa ja vähentäisi näin osaltaan haasteellista käyttäytymistä.

Aikuisten päiväkeskus

Aikuisten päiväkeskuksessa oli iloinen vastaanotto. Aurinko paistoi ja pihalla oli uteliasta ja porukkaa. Kädestä vietiin ja innokasta pulputusta – Helou helou kuului vähän joka suunnasta. Keskuksessa oli lepotauko menossa. Asiakkaat notkuivat pöytien ääressä, joku lepäili pää pöydässä ja joku sohvalla sykkyrässä. Pääasiallisesti pieniä porukoita oli kerääntynyt sinne tänne. ATK huone oli vaikuttava – tosin siellä ei ollut ketään. Tuli mieleen oma hokemani – erityislapsi ei tunne käsitettä ”vapaa leikki” – tarvitaan aikuisen tukea. Asiakkailla oli runsaasti juuttumista, samojen toimintamallien ja puheiden toistoa. Helou helou vastaanottaja piirtyi ikuisesti mieleeni. Keskuksen asuntolaa oli uusittu ja pyritty kodinomaisempaan ympäristöön. Henkilökunnan fyysiset haasteet osuivat pyörätuolin muodossa ns. silmään. Joitakin asukkaita nimittäin kannetaan portaita ylös. Missään ei ollut kanto/tai nostoliinoja tai laitteita. Haasteet myös kommunikoinnin suhteen olivat täälläkin suuret.

Huilingin ala-aste
Suomenkävijämme, Huilingin ala-asteen johtajaopettaja oli meitä innokkaana vastassa. Ensimmäisenä kiinnitti huomiota massiivinen määrä kuvia luokkahuoneessa. Ihania itse tehtyjä kuvia ja kommunikointialustoja. Seinällä oli tutunnäköinen (vrt. Pääjärvi) luonnonmateriaaleista valmistettu tuntokollaasi. Lapset olivat myös täällä lepotauolla – mallina sama kuin edellisessä keskuksessa. Oppilaat olivat luokkahuoneissa ja jotkut juttelivat, toiset lepäilivät ja osa muuten vain ”hengaili”. Innosta puhkuen tietysti olin menossa päiväkotiin seuraavana päivänä, mutta kylläpä olisi kiinnostanut nähdä miten kuvia arjessa käytetään ihan käytännössä. Onhan Suomessakin paljon PCS:llä tapetoitua seiniä ja laatikkokaupalla kuvia, mutta miten niitä eri vuorovaikutustilanteissa käytetään on
se tärkein asia.

Ja sitten lähdimme pää pyörällä iltaa viettämään kaupungille. Loputtoman vieraanvarainen ja avulias Ivymme johdatteli meitä kaupungin shoppailun saloihin. Nautimme yhdessä ihanan keskusteluntäyteisen illallisen. Pieniä jyväsiä kiinalaista kulttuuria tulee tutuksi pala palalta. Opin mm. sen että kiinalaiset eivät turhia hoe sie,sie (kiitos, kiitos) amerikkalaiseen tyyliin vaan vähäeleisesti koputellaan tarjoilijalle etusormella pöytään eikä
keskeytetä vierustoverin kanssa keskustelua kiittelemällä tarjoilijaa. Onpa suomalaiselle helppoa. Ei mitään turhia jaaritteluja. Kiinalaiset ovat vilpittömiä, mutta jos jotain mielipidettä kysyy kuten minkälaisia mielestäsi suomalaiset ovat, tulee vastauksena ympäripyöreitä kehuja ja et todellakaan voi tietää, milloin kiinalainen tarkoittaa mitä sanoo. Hmmmm Niin mielenkiintoinen ensimmäinen kiinalainen työpäiväni. Ja yöllä ei tahtonut nukkumisesta tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia. Yön viimeisenä ajatuksena päätin: puhelaitetta en edes esittele – se on sitten joskus myöhemmin ajankohtainen.

Töihin päiväkotiin – ensimmäinen päivä
Aurinko paistaa ja ilmassa on suurta jännitystä. Tänään siis johdattelen päiväkodin porukkaa ajatuksiini ja kokemuksiini suomalaisesta päivähoidosta ja yhteisöllisen puheterapeutin roolista siinä. Olin päätynyt ajatukseen, että kaksi päivää päiväkodissa olisivat mahdollisimman käytännönläheistä, kokeilevaa ja osallistuvaa.

Päiväkodin ilmapiiri oli iloa ja intoa täynnä. Ei tullut mielenkään kysellä mikä on suhdeluku henkilökunnan ja lasten välillä. Lapsia oli paljon ja henkilökuntaa vähän. Henkilökunnan koulutuksestaan ei saanut selkeää kuvaa. Kouluttajan kannalta tietenkään mikään ei ole hedelmällisempää kuin se, että ihmiset nauttivat omasta työstään ja pitävät sitä arvokkaana. Tämä välittyi hyvin selkeästi.

Aloitin lyhyellä ja selkeällä teorialla siitä mitä on vuorovaikutus ja yhteisöllinen kuntoutus. Painotin sitä, että lapsia seuraamalla nähdään, mistä he ovat kiinnostuneita ja sitä kautta ovat motivoituneita oppimaan. Kiinalaisessa päivähoidossa on erityisen tiukassa käsitys, että vain erillisissä opetustuokioissa tapahtuu oppiminen. Toisaalta oppimista tukee vahva liikunnallinen osuus päivähoidon arjessa. Kaksivuotiaat tekivät yhteisessä jumppahetkessä sellaisia koreografioita ja sellaisella innolla, että se oli ihastuttavaa katsottavaa.

Ryhmätyöskentelyssä ensimmäisenä vaikeana asiana tuli eteen aikuisten kyvyttömyys kuvitella asioita. Kun aloitin suujumppatuokion (jonka tavoitteet ovat moninaiset: vuorovaikutus, pedagogiikka, suunmotoriikka, artikulaatio jne) sanomalla, että kuvitelkaa olevanne lapsia niin ensireaktio oli ettemme voi kun emme ole. Tässä kohtaa kävi jälleen hirvittävä pulputus kantoniksi, kunnes tulkki kääntyi puoleeni ja oli sen näköinen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja että jatketaan. Päivän aikana moneen kertaan tuli mieleen, että kyllä olisi hieno homma kun pystyisi kommunikoimaan suoraan kurssilaisten kanssa. Suujumppatuokio kuvitellussa lapsiryhmässä sujui alun vaikeudesta huolimatta mukavasti. Yritin tuoda esille asennon merkitystä – pienoiset muovituolit eivät kyllä paljoa tukeneet hyvään asentoon, mutta Herra Kielinen sanoi päivää, juoksenteli ja viittoi kukat ja rotat. Tuokion jälkeen suoraan sanoen kyllä kouluttajalla hiki valui. Päällimmäisenä ajatuksena mietin, että mitenköhän tämä homma meni perille.

Seuraavaksi kävimme kuvien käytön kimppuun. Pienten lasten kanssa on tärkeää, että kuvien käyttö on toiminnallista ja lasta puhuttelevaa. Nyt kuvitelkaa, että olette lapsia ja laulamme lauluja, meni jo huomattavasti pienemmällä puhemyrskyllä kantoniksi. Pussukasta piti kokeilla ja tuntea mikä siellä voi olla. No siellähän oli hämähäkki ja ensimmäiset kaksi osallistuvaa aikuista saivat paniikkikohtauksen ja kiljuivat. Piti rauhoitella, että se on vain lelu. Ja käydä myös läpi sitä että aikuisen tulisi pysyä rauhallisena ja luoda lapselle turvallisuuden tunnetta. Ikean hämähäkki ei enää pelottanut ja päästiin lauluhetkessä eteenpäin. Tavoitteena oli omaksua kuvien mallittaminen painottaen rytmin käyttöä.

Sitten keskusteltiin kuvin. Osallistujat saivat kuvin kertoa mitä mieltä ovat tiskaamisesta, laulamisesta, askartelusta jne. Paljon ja vielä enemmän innokasta ja tunteikasta keskustelua kantoniksi – en ymmärtänyt mitään tietenkään. Tässä kohtaa olin kuitenkin tyytyväinen että neljäntenä päivänä aloin erottaa mandariinin kiinan kantonin kiinasta. Useaan otteeseen kysyin tulkiltani, että mitä porukat sanoo. Välillä kertoi – välillä ilmeisesti ei. Sanoi mm. yhdessä asiassa että osallistujat toivovat, ettei hän käännä kommenttia siitä, että Suomessahan on ilmainen päivähoito, joten siellä on ihan eri tilanne kuin heillä. Tulkin etiikka oli tietysti arveluttava, mutta sain sitten jonnekin sivulauseeseen kerrottua, että vaikka suomalainen koulu on maksutonta niin päivähoito ei ole.

Espoon Kahvakeskuksen suunnittelija Tia Munne oli tehnyt Janin ehdottaman Tiikerilaulun ihanin herkullisin kuvin. Oli kaksi tiikeriä, toisella ei silmää ja toisella ei häntää (meijööweibä – päiväkodissa oppii kiinaa!). Syntyi valtava kaaos. Porukat olivat lattialla kilpaa lajittelemassa laulun kuvia matolle. Pulina oli mieletön. Mielenkiintoista, kun ei ymmärrä mitään tuntuu kuin vieraaseen kieleen mahtuisi niin paljon enemmän sanoja ja äänen käyttö olisi hirveän paljon voimakkaampaa. Jälleen kävimme läpi mallitusta ja rytmiä sekä mahdollisuutta osallistuvaan laulutuokioon.

Kyllä oli päivän jälkeen mehut puristettu kouluttajasta. Oli kuin olisi ollut pyörremyrskyn kourissa ja itsellä hirvittävän sekava olo ja käsittämätön epävarmuus siitä, että saiko kukaan yhtään mitään. Se jää nähtäväksi. Henkilökunta sai tehtäväkseen vetää toimintatuokion käyttämällä jotain näistä uusista omaksumistaan välineistä ja tavoista käyttää niitä.

Toinen päivä päiväkodissa

Päiväkodin aamu oli jälleen täynnä vilskettä ja erilaista toimintaa eri puolilla kiinteistöä. Aamun ylläriksi näin kurssilaisille lyhyen elokuvan tyypillisestä suomalaisesta sukujuhlasta – poikani ylioppilasjuhlista. Onneksi se oli koneella, sillä illalla kovasti mietin, että näillä ihmisillä ei ole mitään tietoa mistä maailmasta tulen ja minusta tuo pieni pätkä lähensi maailmojamme – suku, ystävät ja erityisesti lapset ovat tärkeitä. Vaikka moderni Suomi ei ole niin yhteisöllinen kun perinteisesti kiinalainen kulttuuri, niin löytyy sitä meilläkin. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joista meillä on kiinalaisilta paljon opittavaa.

Aamupäivä kului piirtäessä. Kävimme läpi toiminnan ohjausta reaaliaikaisella piirtämisellä, opeteltiin Nopeaa piirroskuvakommunikointia samalla menetelmällä kuin lapsiryhmissäkin Suomessa. Keskustelimme piirtäen ja lopulta reaaliaikaisesti piirtäen sadutimme. Ja sepä oli taas hankalaa, kun ei voi kuvitella, että on olemassa vaaleansininen pupu, kun sellaista ei ole. Sitkeydellä kuitenkin pääsimme tarinan alkuun ja lopulta heiteltiin asuinpaikkaa kuuksi, kavereiksi avaruusolioita jne. Ja lopuksi pienellä tuella tarinalle löytyi onnellinen loppukin.

Mukanani oli pari videota, joissa näkyy puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käyttöä arjessa sekä päiväkodissa että lapsen kotona. Kuten muukin materiaali tämä jäi keskukseen, jotta voivat tutustua yksityiskohtiin ihan ajan kanssa. Yhteisöllinen kuntoutus erityisesti Kilon päiväkodin videossa näyttäytyy iloisena ja hyvin toimivana tapana tehdä työtä integroidussa päiväkodissa.

Päivän kohokohta oli kun menimme yhteen ryhmään seuraamaan Tiikerilaulun käytännön toteutusta. Ryhmässä oli kuusi lasta, joista yksi kantonin ja muut mandariinin kielisiä. Ainakin kahdella lapsella oli erityisen tuen tarvetta. Lapset oli sijoitettu puoliympyrään ja meidät vieraat sijoitettiin lasten taakse (tämä osoittautui virheeksi, joka minun olisi tietysti pitänyt huomata heti alussa).

Alku oli mieletön. Aivan kuin Tuula Pulli olisi edessäni aloittanut tuokion lasten ryhmässä. Opettaja käveli edestakaisin lasten edessä ja kas kummaa, takin sisältä kurkisti musta hännän pää (kaulahuivi) joka tuli aina pidemmäksi ja pidemmäksi, kun lapset napsuttivat huuliaan (suujumppaa parhaimmillaan). Lapset olivat innokkaita ja todella motivoituneita toimintaan. Seurasi pieni tauko, jonka aikana lapset kääntelivät ja vääntelivät niskojaan nähdäkseen vieraat – tietysti. Avustajat kääntelivät sitä mukaan lasten päitä ja vartaloita opettajaan päin. Sitten alkoi opetustuokio sanan varsinaisessa merkityksessä. Joka kuvaa käytiin todella useaan kertaan läpi – varsinkin kun kaksikielisyys oli ratkaistu niin, että jokainen asia aina sanottiin kantoniksi kantonin kieliselle tytölle erikseen. Jo meinasi aikuinenkin puutua. Pianoa alkoi soittaa yksi avustajista kun oltiin valmiita viimein laulamaan. Onneksi yksi kurssilaisista, musikaalinen nuori nainen otti pianon haltuun. Kuten aiemmin mainitsin opin laulua siinä samalla vaikken enää tosiaan muista kuin tuon ”meiöweibän”. Mitä pidemmälle tuokio jatkui sitä vaikeampi lasten oli pysyä aloillaan ja avustaja hyöri ryhmässä yhä suuremmalla teholla. Kun tilanne alkoi olla hyvinkin rauhaton, opettaja ohjasi laulusta piirileikin ja toiminnallisuus tuokion lomassa rauhoitti tilanteen hienosti. Kaiken kaikkiaan ohjattu toiminta oli loistava mahdollisuus nähdä, mikä on erityisen vahvaa – opettajan tapa lukea lapsia, oma motivoitunut ja lapsiin tarttuva innostunut tapa ohjata ryhmää. Toisaalta tuokiosta sai paljon tietoa siitä, mitä voidaan kehittää. Kun Tiikereiltä puuttui silmä ja häntä niin sitä varten kuvissa oli ne tarroilla, jotta lapset vuorollaan voisivat ne kiinnittää. Kuvat oli sijoitettu liian kauas ja liian ylös, jotta lapset voisivat ne hyvin nähdä. Niin ja itse jälleen muistan sen, että koskaan ei kukaan lasten takana. Se vaikeuttaa tarkkaavuudeen suuntaamista. Loputonta opettelemista itse kullakin – koskakohan sitä oppii.

Huomioita päiväkodin toiminnasta
Sitä on omaksunut tavan huomioida asioita ns. silmäkulmastaankin. Asioita joita tulevaisuudessa voi painottaa on erityisesti avustajien työskentely. Erityislapsia pidettiin kädestä pääasiallisesti kiinni. Pukeutumistilanteessa lapset istuivat tai jopa makasivat lattialla avustajan hoitaessa kokonaisuudessaan pukeutumisen. Lapsella ei ollut mitään omaa osallistumista.

Oppiminen oli aikuisjohtoista – lapsesta lähtevää omaa asioiden omaksumista, tutkimista ja itsenäistä ajattelua tai päättelyä voidaan tulevaisuudessa painottaa päiväkodin toiminnassa.

Suureksi kysymykseksi jäi minkälaisia ovat kiinalaiset sadut ja tarinat. Mitä lapsille luetaan iltasatuna. Miten lapsen mielikuvitusta ruokitaan vai ruokitaanko ollenkaan. Tämä asia pohdituttaa edelleen.

Keskustelut kurssilaisten kanssa vahvistivat ajatusta videon käytöstä toiminnan kehittämiseksi. Espoon Kahvakeskuksen viiden portaan videoanalyysi sopisi hyvin työkaluksi myös Huilingin päiväkodissa. Päiväkodin aikuisten työskentelyssä oli paljon hyvää ja vahvaa osaamista monilla osa-alueilla. Näiden vahvuuksien kautta voidaan toimintaa edelleen kehittää löytämällä uusia työskentelytapoja.

Viimeisen päivän yhteenveto
Illalla kaikki kolme asetuimme tietokoneen äärelle suunnittelemaan viimeisen päivän yhteenvetoa. Yhdelle kalvolle kukin kirjasi muutaman tiivistetyn asian liittyen kurssilaisten etukäteen antamiin kysymyksiin.

Haasteellinen käyttäytyminen tuntui olevan iso kysymys riippumatta siitä oliko kyse lapsista vai aikuisista. Omassa puheenvuorossani käytin esimerkkejä omista kokemuksistani ja toivon, että sitä kautta tuli vahva käsitys, siitä että lapsen tunteminen on tärkein asia on kyse sitten haasteellisesta käyttäytymisestä tai yleensä lapsen kehityksen tukeminen kaikilla elämän aloilla.

Puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytön suhteen on vielä paljon kehitettävää. Sekä aikuisten että erityisesti pienten lasten kanssa. Kun ajatellaan että Suomessa esimerkiksi päivähoidossa on paljon koulutusta ja tietotaitoa, niin meilläkin varsinkin vapaissa vuorovaikutustilanteissa näiden keinojen käyttö ontuu enemmän tai vähemmän. Suomalaisessa päivähoidossa integroinnilla on kuitenkin vahvat perinteet – jo kolmisenkymmentä vuotta. Kiinassa tämä on uutta – toisaalta vahva motivaatio ja yhdessä tekeminen nopeuttaa omaksumista.

Sanotaan, että ihminen koostuu kohtaamisista elämässään. Jokainen kohtaaminen jättää meihin jälkensä. Kun osallistujat asettuivat puoliympyrään ja niin kauniisti viitttoen lauloivat meille kiitokseksi väkisin tuli kyyneleet silmiin. Puhetta tukevat ja korvaavat keinot ovat ihmeellisiä. Vaikka en kiinaa ymmärrä, niin laulun tulkinta viittoen, kehon kieli, ilmeet kertoivat siitä että on haikeaa erota ja toivottavasti kohtaamme uudelleen. Sitä minä todella toivon – opin paljon ja toivottavasti pystyin antamaan jotain, joka ehkä jää elämään arkeen.