Kaikki eivät voi olla innostuneita samoista asioista. Saati sitten, että tuntisimme intohimoja samoista asioista. Itse olen ollut jo opiskeluajoilta hurahtanut teknologiaan. Tietoteekkia perustaessani 80-luvun lopussa alkaen pidin erilaisia luentoja tietokoneavusteisesta kuntoutuksessa ja tietotekniikan roolista apuvälineteknologiassa. Yksi itsepiirretty kalvokin oli sellainen, jossa oli poika tietokoneen sisällä ja ojensi ruusua ulkopuolelle. Otsikkona: Joka Jussille mikro! Tällä tiellä siis olen vieläkin ja koko ajan innostuneempi siitä, miten suuri mahdollistaja tietotekniikka on vammaisille ihmisille. Ja edelleen olen sitä mieltä, että tietotekniikka on huono isäntä, mutta hyvä renki. Välillä karkaa käsistä pahastikin - itsellä. Myönnetään.
Olin pitämässä Lastentarhanopettajaliiton päivillä Turussa esitystä aiheenani iPad ja kosketuksen taika varhaiskasvatuksessa. Ennen esitystä korviini kantautui kahden osallistujan keskustelu kahviossa, jossa he tuumasivat, etteivät he ole menossa sitä iPad juttua kuuntelemaan, sillä heidän ryhmään ei teknologiaa tule, sillä he eivät ole pätkääkään kiinnostuneita. Kyllä on hyvä tehdä käsillä jne.
Tämä on jäänyt vaivaamaan. Ja vaivaa edelleenkin. Onko se jotenkin hyveellistä, eettisesti hienompaa olla kiinnostumatta, oppimatta, ottamatta käyttöön teknologiaa, jota voidaan todellakin käyttää viisaasti, sen mahdollisuudet ovat nykyisellään sellaiset, että meidän on vaikea hahmottaa edes kaikkia mahdollisuuksia.
Puhutaan vammaisten ihmisten oikeudesta teknologiaan, perusopetuslakia ollaan muokkaamassa niin, että lapsilla on oikeus teknologiaan eri oppiaineissa. Erilaisia verkkosivuja ja ohjelmia pyritään tekemään selkokäyttöisiksi ja helposti saavutettaviksi. Kirjastoissa on omia opetusryhmiä ikäihmisille. Selkeästi yleisesti ottaen ymmärretään teknisten laitteiden hallinnan merkitys, mutta kun puhutaan oikeuksista, pitäisikö myös puhua velvollisuuksista.
Onko asiantuntijoilla opettajilla ja kuntoutuksen alan ammattilaisilla oikeutta sanoa, etteivät ole kiinnostuneita, etteivät osaa, etteivät halua. Tanskan perusopetuslaissa opettajille taataan oikeus teknologiaopetukseen, mikäli eivät osaa ja siihen liittyvää täydennyskoulutusta. Siellä ei enää kysytä haluatko, teknologia on yksi tähän päivään kuuluva oppimisen väline.
Toisaalta aloin miettimään puheterapeuttina ja varhaiskasvatuksenkin kannalta, onko kenelläkään oikeutta sanoa, en osaa, en halua. Onko lapsella oikeus teknologiaan, jos sillä voidaan tukea hänen kehitystään. Onko meillä aikuisilla ja erityisesti ammattilaisilla velvollisuus perehtyä ja ottaa selvää. Edes niin, että näemme mahdollisen hyödyn. Omalla alallani on paljon erityisosaamista. Tällä puheterapian saralla kun ei todellakaan voi hallita kaikkea. Mutta tiedän mitä erityisosaamista tarvitaan ja mistä sitä on löydettävissä.
Tämä kirjoitus kumpusi Somesta. Peukut reksille, jolla se on hallussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti