Kerrassaan historiallinen hetki: ensimmäinen vierasblogini. Eli tällainenkin on mahdollista. Lupasin kolleegalleni puheterapeutti Katja Koskelle, että julkaisisin hänen kirjoituksensa kirjastaan "Selvitä lapsiperheen ongelmatilanteet". Kirja on eräänlainen "niksipirkka", ratkaisukeskeinen ja arkipäiväntilanteita kuvaava kirja.
Sanoin Katjalle, että kirjoitan alustuksen hänen kirjoittamaansa tekstiin. Näin vanhana, kun asioita katselee aina sellainen iso "MUTTA" pään päällä. Niinhän se vaan on, että yksi teoria vastaan kerrallaan yhteen kysymykseen, jos siihenkään. Yhdet kasvatusneuvot ja tavat toimia, eivät vastaa kaikkiin kasvatuksellisiin pulmiin. Kun kyseessä on perusturvallinen ja tyypillisesti kehittyvä lapsi, niin hyvät käytännön neuvot kuten kirjassa esitetään ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsen kehitys on eri syistä ongelmallista, niin ei varmasti voi liikaa painottaa: ammattiapua on hyvä hakea, kun lapsen kehitys pohdituttaa. Elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa ja perusterveydenhuollossa vanhemmuuden tukipalvelut ovat osittain jopa lakisääteisiä.
Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta on se, että se on varsinainen taiteenlaji. Kun tuntee oman lapsensa, tietää mikä pistää lapsen tikittämään niin hyvässä kuin pahassa on jatkuva seikkailu ja löytää välillä yllättäviä ja kummallisiakin ilmiöitä. Yksinnauttijaäitinä 20v ja puheterapeuttina sekä sitä ennen erityisopettajan sijaisena muutaman vuoden - ammatlllista elämää takana miltei 30v.- minulla on edelleen kasvatuksesta hyvin armollinen kuva. Sitä kun tekee parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, mikä sillä hetkellä on, se riitttää. Vaikeaa on kuitenkin olla näin jälkeen pohtimatta "entä jos". Ja ihan jokaiselle, lapsellekin on ominaista se, että olemme kaikki hyvin kovasti erilaisia! Ja oma tarinani lapsen kasvatuksesta voisi olla enemminkin "kootut virheet" -teos. Siitä huolimatta minulla on kaksi upeaa ja täydellistä aikuista poikaa.
Kirjaan liittyen on perustettu oma ryhmä, jossa voi asioista keskustella. Tämä on minusta kovasti jännittävää ja koska kyseessä on niksit, niin olisi todella hienoa jos niiden onnistumisista ja toimivuudesta syntyisi hedelmällistä keskustelua.
Katjan teksti:
"Vuorovaikutus = elämän tarkoitus
Kysyin tuossa viikko sitten haluaisiko Hannele tulla mukaan kirjani Selvitä lapsiperheen takkutilanteet lanseeraukseen mukaan. Hannele oli heti mukana ja pyysi minua kirjoittamaan jutun tänne Hannelen blogiin vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.
Kirjoitin eka jotain liibalaabaa ja vaikka mitä tosi hyviä korulauseita.
Sitten tajusin, ettei tällä ole mitään tekemistä arjen kanssa.
Tällä on:
Meille tulee lasten kanssa väärinymmärryksiä ja olemme eri mieltä asioista.
MInä ymmärrän väärin lapsiani, joskus tahattomasti ja joskus tahallaan. Näin käy myös mukuloille.
Olemme eri mieltä asioista.
Tässä arjen tapahtuma:
Laitappa vaatteet päälle niin mennään tarhaan, eka huppari, sitten haalarit.
En laita.
”Alkaa tunkea vaatetta väkisin”
Whäääää.
Nyt laitat sen hupparin, mikä tässä nyt voi olla, sä tarvit lämpimät vaatteet.
En laitaaaa….
Mikset voi…laita nyt…Sä saat ottaa sen hupparin pois sitten tarhassa ja näyttää sen mekon.
”Nikottelua”
”Vaatteet päälle ja menoks.”
Mä tunnen mun lapset. Yleensä jos ne ei halua laittaa hupparia, on siksi että heidän mielestään huppari on ruma ja peittää kauniin mekon.
Minun mielestä huppari pitää laittaa, koska ulkona oli kylmää.
Minulla oli kolme mahdollisuutta toimia:
1) Mitä jos olisin jättänyt hupparin laittamatta ja ollut mieliksi lapselle. —> Olis tullut flunssa. Huppari on pakko laittaa.
2) Mitä jos olisin pakottanut hupparin päälle. —> Fyysinen taistelu olis saanut meidät kumpikin ihan raivon partaalle.
3) Ymmärsin lapsen näkökulman. Huppari on ruma (vaikka oikeesti se on pinkki ja siinä on glitteriä ja on ihan hirveän vaikea ymmärtää et miten se mekko jossa on pinkkiä ja glitteriä on nätti mutta se huppari ei oo?), lapsen mielestä. Hän ei halua laittaa sitä peittämään kaunista mekkoaan, jonka hän haluaa esitellä päiväkodin aikuisille. Tällä kertaa riitti toteamus: sä saat ottaa sen pois.
Ja tässä meillä tuli mielestäni väärinymmärrys, ei niinkään erimielisyys. Mukula luuli, että huppari piti laittaa peittämään mekkoa. Minä vaan ajattelin että se laitetaan automatkalle ettei tule flunssa. Kun huomasin sen, mikä mättää, väärinymmärrys selveni.
Olen oppinut meidän mukuloista yhden asian. Aika harvoin se vastaan vänkääminen on ihan periaatteellista. Siellä on yleensä aina joku asia takana. Ja jos sen lapsen näkökulman yrittää miettiä, niin ollaan jo voiton puolella.
Luin kerran, että käskeminen ja määräily sytyttää lapsessa vain ja ainoastaan kapinaa. Jos lapsi ”tahallaan” laitetaan alistettuun asemaan ja hänen näkökulmansa jätetään täysin huomioimatta, nousee myös kapina. Myös meillä aikuisilla nousee sama kapina, jos joku pyrkii päsmäröimään ja määräilemään meitä.
Siksi pyrin miettimään lapsen näkökulman aina, kun meillä tulee jotain skismaa. Aina en onnistu siinä, niinkuin en varmaan mieheni kanssa vuorovaikuttaessanikaan. Mutta usein bongaan sen jutun, mikä mättää. Jos sen huomioi, yleensä tilanteet laukeaa.
Vuorovaikutukseen on olemassa hyviä teorioita, joista kaikki voi poimia sen omansa. Tästä netissä olevasta Papunetin Vuorotellen oppaasta olen tykännyt, kun se ei ole saarnaava ja se kiteyttää aika paljon niitä toimintatapoja, joita itsekin käytän. http://papunet.net/fileadmin/muut/Esitteet/Vuorotellen.pdf
Sitten ihan lopuksi haluan antaa teille meidän perheen parhaan yhdessäolo/hassutteluvuorovaikutusleikin:
Minä: ”Kuka on maailman ihanin”
Lapsi: ”Minä”
Minä: ”Ketä äiti rakastaa maailman eniten”
Lapsi: ”Minua”
Minä: ”Kellä on maailman ihanimmat varpaat”
Lapsi: ”Minulla”
Minä: ”Näytä, en usko!”
Lapsi näyttää ja sitten kutitellaan ja pussaillaan varpaita.
Tällä tulee aina takuuvarma hyvä mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti