maanantai 27. lokakuuta 2008

Paluu todellisuuteen

No ne on sitten vaalit ohi. Se on vaan niin tässä elämässä, että toisilla on kurkut ja toisilla tillit. Sain 197 ääntä - kiitos kaikille minua äänestäneille. Varapaikka oli huulilla, mutta kun ei, niin ei. Tässä sitä nyt sitten pohtii polittista tulevaisuuttaan eli onko sitä. Äänimäärän suhteen tilanne on positiivinen, sillä se oli enemmän kuin viimeksi ensimmäisellä kerrallallani, jolloin sain 177 ääntä.
No äiti onnitteli - hyvä kun en päässyt. Poika soitti jo illalla ja oli kovasti empaattinen ja tuumasi, että eikö se kuitenkin ole parempi näin, kun sinulla on aina kiire. Itse olen sitä mieltä, että vaikka en kävisi töissä, niin jostain minä sen kiireen kehitän joka tapauksessa. Sitä paitsi, tuskin politiikassa on yhtään ihmistä, jolla ei olisi sormet vähän joka sopassa. Ei sille voi mitään, kun on vaan niin kiinnostunut monesta asiasta.
Pyrin aikoinaan oikikseen kaksi kertaa - ensimmäisellä kertaa sain enemmän pisteitä, kun toisella, jolloin kävin Pykälän kurssit ja istuin aamusta iltaan kirjastossa. Jotain johdatusta oli, että en sinne päässyt. Minulle ei olisi laisinkaan sopinut lukemissulkeiset tällaisena toiminnan ihmisenä. Sitä paitsi jo yhden lauseen mittaisen vuorosanan muistaminen eksaktisti tuottaa suunnattomia vaikeuksia ja tulee stressi. Höpöttämään omiani pystyn kyllä - ja se ei edes stressaa.
Joku käsikirjoitus on meikäläisen elämästäkin kirjoitettu. Ihaninta on se että tämä koko taival on yhtä aarteenmetsästystä ja matkaa itseen. Jos päädyn siihen, että politiikka ei ole mun juttu, niin ehkä alan virittäytyä tekemään tutkimusta... kirjaa...mahdollisuuksia on elämä täynnä. Pitää löytää kulloinkin se oma juttu.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Lapsen tukistaminen rikos - silpominen ok

Koska vihreänä uskon kierrätykseen, niin luinpa taas aamulla eilistä Hesaria. Yleisönosastolla oli nappiin osuva kirjoitus pienen pojan ympräileikkauksesta. Nelivuotiaan identiteetin vuoksi on tärkeää, että hänet silvotaan. Taannoin vanhemmat saivat tukistamisesta sakot. Jotain tässä nyt on pahasti pielessä. Ympärileikkaus tapahtui kaiken huipuksi paikallispuudutuksella ei edes narkoosissa. Ihan hirvittävää väkivaltaa verrattuna tukistamiseen.
Ymmärrän toki, että ympärileikkaus lapselle voidaan tehdä lääketieteellisistä syistä ja silloin niin kuin monessa muussakin toimenpiteessä on parempi, että se tehdään mahdollisimman varhain eli vielä kun se on "pikku nakki". Lähipiirissäni nuorelle miehelle tehtiin se varhaisteini-iässä ja toimenpidettä suunniteltaessa kirurgi sanoi suorin vartaloin: narkoosi. Kuitenkin kyseessä oli nuori mies, joka itse oli hakeutunut toimenpiteeseen.
Olen tutustunut mielenkiintoiseen blogiin http://www.projectmama.info/, jossa yhdessä kirjoituksessa käsiteltiin Jumalan asettamisesta syytteeseen. Tässä nyt olisi oiva kohta. Jos jollain ihmisellä on sellainen jumala, joka sallii lapsen silpomisen, niin se käy totaalisesti yli ymmärrykseni. Suomessa ihmisiä, myös lapsia tulisi kohdella tasavertaisesti sukupuoleen, rotuun, uskontoon ym katsomatta. Missä oli tämän pienen pojan tasvertaisuus. Hänen tahdostaan ei todellakaan ole kyse. Tahto on aikuisen taskussa ja aikuinen on velvollinen suojelemaan lastaan pahalta.
Olen niin pettynyt oikeusjärjestelmäämme, jollei se näin selkeässä tapauksessa ole lapsen puolella. Kukin tulkoon uskossaan autuaaksi. Jostain olen jopa saanut sen käsityksen, että kyseessä ei ole edes uskonto vaan vanha pinttynyt kulttuuriin liittyvä riitti. Tällä logiikalla tukistaminenkin on ok. Onhan meilläkin vanhoja sanontoja mm. "ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Niin , että mitenköhän tuon tukistamisen laita rikollisena tekona on - sehän on osa suomalaista identiteettiä!

maanantai 20. lokakuuta 2008

Valtava vaalirahoitukseni

Sain juuri viestiä, jossa kehotettiin kaikkia vihreitä ehdokkaita olemaan avoimia vaalirahoituksensa suhteen. Itselläni on kokemus viime vaaleista, että tuskin yhdestäkään onnettomasta lappusesta, jonka postilaatikkoihin pudotin oli mitään hyötyä. Sain kuitenkin 177 ääntä, mikä oli aika hyvin ensikertalaisena. Uskon, että miltei aboriginaaliespoolaisena vuosien varrella on sekä työssä että vapaa-aikana kohdannut, niitä ihmisiä, jotka aidosti haluavat äänestää minua lähinnä siksi että tuntevat minut ja joilla on luottamus siihen, että täytän paikkani ja olen luottamuksen arvoinen. Yksi yhteisesite on ELVI:n tekemänä tehty ja se kustansi 25€. Mainostaminen televisiossa, radiossa ja lehdissä on niin kallista, että luotan noihin Vihreiden julisteisiin, jossa naamani näkyy, että äänestäjät minut sieltä blokkaavat. Toivottavasti.

Vaalibudjettini on siis seuraavanlainen - Espoon vihreiden kamppanjan maksu 80€, nettisivut 50€ vuodessa ja esite 25€. Sivut olin hankkimassa joka tapauksessa ja tämä blogihan on maksuton. Siinä siis koko budjetti. Joskus siis tosi halvalla saa jotain erinomaisen hyvää:)

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Espoossa terveydenhuolto toimii ja ei toimi

Espoossa eri puolilla asuneena yli n. 40v on kunnan terveydenhuoltokin tullut tutuksi. Välillä todella tuntuu, että homma on kuin blondin auton vilkussa toimii-ei toimi. Espoonlahdessa, jossa kotini on en ikinä onnistunut 10v aikana saamaan hammaslääkäriaikaa kunnalta. Nyt kun asustelen Viherlaaksossa ajat on saanut ja aivan käsittämättömän hyvää hoitoa. Ja ihan kohtuulisella hinnalla - maksutontahan se ei ole. Espoonlahdessa taas oli hyvä diabeteksen itsehoito-ohjelma ja diabetes hoitaja. Ja joitakin vuosia toimi omalääkärisysteemi hyvin, mutta sellaisesta ei ole ilmeisesti monessakaan terveyskeskuksessa. Ja jos on niin omalääkäri on niin kiireinen ja stressaantunut, että potilas tuntee itsensä vain häiriöksi.

Kaiken kaikkiaan palvelu on ystävällistä, mutta tuntuu että tehottomuudessa löytyy. Poikani pieneen luomenleikkaustoimenpiteiseen käytettiin minusta ihan liikaa resursseja: ensin jonotusta, että saa aikaa lääkärille, joka arvioi, että leikataanko. Sitten lääkärinsoittoaika, jossa sitten sovittiin toimenpideaika ja sitten tikinpoisto. Hommaan meni kuukausia, ja olen sitä mieltä että asian olisi voinut hoitaa yhdellä lääkärikäynnillä. Eikä kovin hyvin sujunut kivualiaiden vatsaoireidenkaan hoito. Luottamuspula hoitoon ja menimme yksityislääkärille, kuten aina ennenkin - varsinkin kun lapset olivat pieniä. Vähistä varoista halusin hoitaa lapseni terveydelliset ongelmat niin hyvin kuin mahdollista - tärkeintä oli luottamus, että lääkäri hoitaa lapseni, niin että voin uskoa hänen tekevän parhaansa ja olevan kiinnostunut pikkupotilaistaan.

Itse olen enimmäkseen käyttänyt kunnan palveluja. Enimmäkseen hoito on ollut kohtuullisen hyvää. Nykyisin enemmän ja enemmän lääkäri soittaa tulokset - äitini lääkäri soittaa kotiin tulokset ja varsinkin ei äidinkielenä suomea puhuvia on vaikea ymmärtää. On yleisesti tiedossa, että terveyskeskuksiin on vaikea saada lääkäreitä, jotka siellä pysyisivät - erityisesti Espoonlahdessa tämä on ongelma.

Sosiaali- ja terveyslautakunta vieraili taannoin Tanskassa lähinnä tutustumassa tanskalaiseen vanhustenhoitoon. Ihastuin yleensä koko tanskalaisesta mallista järjestää kansalaistensa terveydenhuolto. Kansalainen saa itse valita oman/perhelääkärin ja kunta ostaa palvelut. Vanhuksia ei makuutettu sairaaloissa tai varsinkaan erikoissairaanhoidossa. Esim. sairaalassa tavoitteena oli mahdollisimman nopea kotiuttaminen takaisin vanhuksen omaan kotiin/kodinomaiseen vanhustenkotiin.

Nyt puhutaan paljon siitä, että yksityistämisvimmassa kunnan terveydenhoitopalvelujen taso heikkenee ja että se tulee kalliiksi. Välttämättä näin ei ole. Tosin missään tapauksessa terveyskeskuksissa pomppivista keikkalääkäreistä ei taso parane ja tulee kalliiksi. Pitäisikö koko järjestelmää muuttaa. Kansalaisille perhelääkärit, joiden kanssa esim pitkäaikaissairaiden ei tarvitse joka kerta alkaa alusta.... minkälaiset elintavat, mitä tee työksesi, koska diagnosoitu jne sadatta tuhannetta kertaa. Tehottomuutta ja kustannuksia terveydenhuoltoon tuo erityisesti se, että lääkärit eivät tiedä asiakkaistaan mitään ja kukaanhan ei lue mitä toiset on kirjoittaneet:)

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Elämä ei ole demokraattista

Kunnallisvaalityön ollessa vilkkaimmillaan, katselen täällä Jyväskylässä hotellihuoneen ikkunasta kaunista kuun valaisemaa järvimaisemaa. Olen osallistumassa täällä AVH-päiville, jotka Aivohalvaus- ja Afasialiitto järjestää. Itselläni on tämän päivän osuudessa ollut oma osuuteni paneelin puheenjohtajana. Aiheena oli: Mitä tehdä jos puheterapiapalveluja ei ole?
Ongelmana puheterapiakuntoutuksessa on se, että kuntoutettavien määrä on lisääntymässä sekä lasten että aikuisten kohdalla. Perinteisellä vammaiskeskeisellä kuntoutuksella ei enää vastata tarpeeseen ja ainakaan se ei toteudu tasa-arvoisesti. Palveluja tulee voida kehittää, niin että apua tarvitsevat, sitä saavat ja usein välillinen kuntoutus - yhteisön ohjaaminen ja kouluttaminen saattaa olla vähemmän resursseja vievää, mutta jopa tehokkaampaa. Joka tapauksessa kysymys on paljolti siitä miten voimme muuttaa työnkuvaamme radikaalisti vamma/ongelmakeskeisyydestä yhteisöllisempään suuntaan. Toki yksilökuntoutusta tarvitaan - samoin ryhmäterapioita, jotka usen nähdään jostain syystä yhteisöllisenä.
Espoolaisena minua huolestuttaa terveydenhuollon yksityistämispyrkimykset. Tanskalainen oma lääkäri -malli, jossa kansalainen saa valita oman lääkärinsä ja kunta maksaa ko. yksityislääkärin käynnit, kuulostaa sinällään hyvältä ja voi olla etta ei-terveyskeskuksille mallissa voi olla muutakin, mistä ottaa mallia.
Oli malli mikä tahansa, on kunnan tehtävä huolehtia kaikkien kuntalaisten terveydestä ja tasa-arvoisesti. Ei periaatteella kuka huutaa koviten - se eniten saa.
Mitä jos jonakin päivänä et puhu tai kävele? Näin luki aikoinaan julisteissa Vancouverissa. Tämä on niin totta. Se voi kohdata kenet tahansa täysin odottamatta. Erityisesti mahdollisuus laadukkaaseen erikoissairaanhoitoon tulee olla kuntalaisella oikeus. Kalliissa erikoissairaanhoidossa on varmasti järkeistämistä, siinäkin. On mm potilasryhmiä, jotka voitasiin hoitaa hyvin toimivassa perusterveydenhuollossa erikoissairaanhoidon sijaan.
Näistä kysymyksistä olisi mukava saada kommentteja. Koulutustilaisuuksissa kilpaa kehutaan omia projekteja - minä mukaanlukien. Mutta miten asiat oikeasti ovat?

maanantai 6. lokakuuta 2008

Miehen, naisen ja lapsen aivot - perheaivot - luokaton vai laadukas koulu

Minulla oli tilaisuus kuulla emeritusprofessori Matti Bergströmiä, aivotutkijaa Perinteisellä lasten liikuttajien risteilyllä viime viikonloppuna. Itse olin vetämässä siellä Suujumppakoulutusta.

Kuten tieteestä yleensä, ollaan varmaan Bergströminkin teorioista montaa mieltä. Oli miten oli luento sinällään herätti paljon ajatuksia. Minua kiehtui erityisesti ajatus, että hienoimmillaan ihmisellä on ns. perheaivot (miesaivot=tieto, naisaivot=arvot ja lapsiaivot=luovuus). Näin asian ymmärsin ja voi olla että jotain meni ohi ja missään tapauksessa en halua uskoa että elämä on näin mustavalkoista vaikka loistavasti Bergström puuhukin klassikostaan "Mustat ja valkeat leikit".

Elämme tietoyhteiskunnassa. Pidämme tärkeänä, että lapsista tulee "jotain". Vallalla on ajatus, että mitä teet, sitä olet. On erityisluokat lahjakkaille ja niille, joilla on haasteita oppimisessaan. Tavikset ovat sitten tavisluokilla. Suomi tulee kaikille yhteinen koulu -ajattelussaan jälkijunassa verrattuna muihin länsimaihin kuten Italiaan ja jopa konservatiiviseen Englantiin. Koululaitos ei arvosta ryhmään kuulumista. Opetusaineiden mukaan sännätään luokasta toiseen. Hyperälykkäiden matemaatikkojen ehkä sosiaalista osaamattomuutta ei ole tarvetta huomioida. Pienen koululaisen, jolla on Down, sosiaalisuutta ei osata arvostaa. Meitä vaan on niin moneen junaan. Jotta yhteiskunnan kaikki jäsenet voivat olla täysivaltaisesti osallisia, tarvitaan muutosta erityisesti koululaitoksessa, mutta tietysti jo aiemmin.

Onko vanhemmilla perheaivoja. Ymmärretäänkö lapsen tarve yhdessäoloon, tekemiseen ja liikkumiseen. Varjostaako lapsen tulevaisuutta vanhempien huoli "koulupolusta" ja erilaisten lahjakkuuksien esille tuleminen monimuotoisten harrastuksien kautta. Kävikö Sibelius muskarin?

Bergström toi vahvasti esille esim. koulun tietopainotteiseina ja pahoitteli liikunna vähentämistä. Mutta mietin, että ei minullakaan 60-luvun kansakoululaisena liikuntatunteja kauheasti ollut, ja sitä paitsi en edes tykännyt niistä. Mutta pihalla pelattiin milloin mitäkin - suurella antaumuksella. Omat harrrastukset löytyivät ja jotenkin sinne mentiin, kävellen, pyörällä ja bussilla. Mentiin ja kohellettiin polvet ruvella. Nyt on pyöräilykypärät päässä aamusta iltaan - pyöräillään tai ei - jos ei koskaan tee kipeää - ei mitään opikaan. Ja pumpulista on paha ponnistaa. Korviini sattuu, kun lapselle koko ajan hoetaan varo, älä niin lujaa, älä niin korkealle! Kyllä minunkin ovat puuhun niin korkealle kiivenneet kun ovat päässet ja tavalla tai toisella ovat alas päässeet. Tyypillisesti kehittyneellä lapsella on ihan oikeasti terve vaarantaju tai se ainakin kuhmujen jälkeen kehittyy:). En tietenkään tarkoita, että nyt sitten annetaan lasten tehdä mitä tahansa ja ihan sama mihin kiipeävät, mutta liikavaroittelu oikeasti ahdistaa.

Siitä saakka kun poikani lopettivat peruskoulun ala-asteen olen kapinoinut nykyistä koulujärjestelmää vastaan. Ensinnäkin vaihto ylä-asteelle osuu mahdollisimman hankalaan vaiheeseen. Ylä-asteen opettaja huokaisi, että kun nämä pojat ovat niin lapsellisia. No niin ovat - luojan kiitos!. Tässä kohtaa kaverit, ryhmään kuuluminen ovat elintärkeitä asioita. Onneksi yläaste ei ollut luokaton. Lukion alkaessa rehtori tuumasi, että nyt sitten pitää tehdä oikeita valintoja, sillä jos ei niitä nyt tee, niin kaikki on suurin piirtein menetetty. Kyllä on ihan liikaa vastuuta oikeasti vielä lapsilla, vaikka kuinka puhuttaisiin hienosti opiskelijoista.

Leikki - se iki-ihana leikki. Majan rakentaminen, käpylehmä (pakko mainita, sillä vaikka eläsimme kuinka urbaanisssa yhteiskunnassa - käpylehmä on aina suksee) erilaiset rosvo ja polde leikit - miten me kaikki saisimme toimimaan ne perheaivot, jotka takaavat lasten kaoottisetkin leikit, jotka parhaimmillaan tekevät meistä mahdollisia ihmisiä.

Miten saisi päivähoidosta kitkettyä liian tietopainotteisuuden ja sen, että hyvä lapsi on se joka istuu hiljaa paikallaan. Miten saataisiin, joku laki, että alle kouluikäistä, ei istutteitaisiin erilaisissa tietoa sisältävissä tuokioissa vaan, että lasta arvostettaisiin sellaisena kun hän on: leikkivänä ja Bergströmiä lainatakseni "kaoottisena" mahdollisena ihmisenä. Tietoa on maailma täynnä ja kun perusasiat ovat kunnossa, sen voi halutessaan ottaa käyttöön.

Ja vanhemmille helpottava tieto: lapset nauttivat eniten tavallisesta arjesta perheensä parissa. Ei jatkuvasta sirkuksesta ja näennäisesti kehittävästä toiminnasta.

torstai 2. lokakuuta 2008

Olenko juuri nyt hyvä vai huono vihreä

Vihreät on siitä hankala valinta puolueeksi, että useasti, joskus jopa hetkittäin tulee miettineeksi olenko nyt hyvä vai huono vihreä. Kuinka moni keskustalainen miettii arjessa vaikkapa pyykkiä pestessään olenko hyvä keskustalainen.

Vihreänä olen raakile ja en kuulu vaikka haluaisinkin elämäntapavihreisiin. Huonolla omalla tunnolla pakkaan ostoskassiin espanjalaisia tomaatteja kun ne oikeasti ovat hinnaltaan murto-osan kotimaisista - saati sitten luomusta. Ja kärsin omantunnonvaivoista. Toisaalta kun pellon reunassa talikolla kääntelen kompostiamme ja nostan luomuporkkanamme, olen tyytyväinen itseeni - hyvä vihreä nainen!

Voisin kirjoittaa kirjan "Ainakin sata tapaa olla huono omatunto vihreänä". Viime perjantainakin työpaikkani roskikseen ajatuksissani iskin pizza (niin siinäkin kohtaa hyi, hyi)laatikot sekajätteisiin. Iltakokouksen jälkeen tajusin vasta kotiin mennessä, mitä olin tullut tehneeksi enkä palannut korjaamaan tilannetta.

Työni puhumattomien lasten ja nuorten kanssa muistuttaa samanlaiselta. Käytämmekö tarpeeksi ja hyvin puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja lasten kanssa. Mallitammeko tarpeeksi esim. viittomalla tai käyttämällä kuvia lasten kanssa. Luin joskus huoneentaulun, jossa oli lista kaikista asioista, mistä naisella on huono omatunto liittyen työhön, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja vanhemmuuteen. Lopussa oli "naisella onneksi on omatunto". Kun luin tuota tekstiä lapseni oli pieniä. Totta meillä on huono omatunto ja kehitämme sen vaikka mistä: "muistinko pakata kumisaappaat lapselle päiväkotiin"

Vihreys on paljolti sitä minkälaisia valintoja yksilö tekee. Tein päiväkodissamme henkilökunnalle kyselyn siitä, että tiedätkö miksi puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja pitää käyttää lasten kanssa ja käytätkö niitä. Minua ei huolestuttanut vastaukset, joissa ihmiset sanoivat että en tiedä miksi ja en käytä. Vastaukset, joissa sanottiin tiedän miksi mutta en käytä, olivat huolen aihe. Yksilön tulisi tehdä mahdollisimman paljon eettisiä valintoja - tiedän ja yritän.

Tuttuni kysyi, että kuulutko niihin vihreisiin, jotka eivät voi syödä maanalaisia juurikkaita, koska myös niillä on tunteet. TÄH! Onko sellaisia - no en todellakaan kuulu. Kaikella on rajansa - ihan kaikella. Jos elämäntapaosastolla olen vielä hakusessa, niin yksi vihreistä perusarvoista: yhteisöllisyys on vahvuuksiani.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Hankalaa olla kaikesta jotain mieltä

Kun nyt on vaalikoneiden kysymyksiin vastannut, niin on hiukan pyörryttävä ja ahdistunutkin olo. Kun ei todellakaan voi kaikesta olla jotain mieltä. Olisi hyvä jos olisi esimerkiksi vaihtoehto "en tiedä, mutta tarpeen tullen otan asiasta selvää".
Yhdessäkin vaalikoneessa oli todella elämää suurempi kysymys: uskotko Jumalaan. Ehkä, ehkä en - välillä tiedän ja uskon välillä en. Ehdottomasti uskon ns. "tuonpuoleiseen". Elämä olisi niin masentavaa ilman tuota uskoa. Arkisiinkin kysymyksiin piti pureskella kynää ennen vastaamista ja varmaan meni miten sattui. "Onko parempi, että julkisessa liikenteessä on vyöhykemaksut seutumaksujen tilalla". En tiedä tarpeeksi asiasta, jotta voisin olla samaa tai eri mieltä. Vastuntanko siis periaatteesta vai olen samaa mieltä asiasta.
Keskustelimme kavereiden kanssa vaaleista. Yksi sanoi, että älä nyt hyvä ihminen mene sanomaan, että on itse asiassa hirvittävän paljon enemmän asioita, joista et tiedä mitään kuin mistä tiedät. Ei voi mitään - näin se vain on. Toisaalta olen valmis keskustelemaan asioista ja hyvillä perusteilla voin jopa muuttaa mielipidettä. Ja halu oppia ja kehittyä - uskon ja toivon, että en koe koskaan olevani "valmis".
Olen kunnallispolitiikassa tuore. Vuonna 2004 innostuin asiasta, sillä tuntui että nyt on minun vuoroni vaikuttaa. Edellisissä kunnallisvaaleissa sain 177 ääntä. Olin kovasti tyytyväinen. Kiitos vain lämpimästi kaikille äänestäjilleni. Olen vähitellen löytänyt sitä aluetta kunnallispolitiikassa, joka on minulle ominta ja läheistä ja se on vahvasti sosiaali- ja terveystoimi sekä sivistystoimi (koulu). Toki kaikki mikä edistää kuntalaisen hyvinvointia kiinnostaa ja olen valmis ottamaan asioista selvää, vaikken erityisosaamista vielä olisikaan.