maanantai 6. lokakuuta 2008

Miehen, naisen ja lapsen aivot - perheaivot - luokaton vai laadukas koulu

Minulla oli tilaisuus kuulla emeritusprofessori Matti Bergströmiä, aivotutkijaa Perinteisellä lasten liikuttajien risteilyllä viime viikonloppuna. Itse olin vetämässä siellä Suujumppakoulutusta.

Kuten tieteestä yleensä, ollaan varmaan Bergströminkin teorioista montaa mieltä. Oli miten oli luento sinällään herätti paljon ajatuksia. Minua kiehtui erityisesti ajatus, että hienoimmillaan ihmisellä on ns. perheaivot (miesaivot=tieto, naisaivot=arvot ja lapsiaivot=luovuus). Näin asian ymmärsin ja voi olla että jotain meni ohi ja missään tapauksessa en halua uskoa että elämä on näin mustavalkoista vaikka loistavasti Bergström puuhukin klassikostaan "Mustat ja valkeat leikit".

Elämme tietoyhteiskunnassa. Pidämme tärkeänä, että lapsista tulee "jotain". Vallalla on ajatus, että mitä teet, sitä olet. On erityisluokat lahjakkaille ja niille, joilla on haasteita oppimisessaan. Tavikset ovat sitten tavisluokilla. Suomi tulee kaikille yhteinen koulu -ajattelussaan jälkijunassa verrattuna muihin länsimaihin kuten Italiaan ja jopa konservatiiviseen Englantiin. Koululaitos ei arvosta ryhmään kuulumista. Opetusaineiden mukaan sännätään luokasta toiseen. Hyperälykkäiden matemaatikkojen ehkä sosiaalista osaamattomuutta ei ole tarvetta huomioida. Pienen koululaisen, jolla on Down, sosiaalisuutta ei osata arvostaa. Meitä vaan on niin moneen junaan. Jotta yhteiskunnan kaikki jäsenet voivat olla täysivaltaisesti osallisia, tarvitaan muutosta erityisesti koululaitoksessa, mutta tietysti jo aiemmin.

Onko vanhemmilla perheaivoja. Ymmärretäänkö lapsen tarve yhdessäoloon, tekemiseen ja liikkumiseen. Varjostaako lapsen tulevaisuutta vanhempien huoli "koulupolusta" ja erilaisten lahjakkuuksien esille tuleminen monimuotoisten harrastuksien kautta. Kävikö Sibelius muskarin?

Bergström toi vahvasti esille esim. koulun tietopainotteiseina ja pahoitteli liikunna vähentämistä. Mutta mietin, että ei minullakaan 60-luvun kansakoululaisena liikuntatunteja kauheasti ollut, ja sitä paitsi en edes tykännyt niistä. Mutta pihalla pelattiin milloin mitäkin - suurella antaumuksella. Omat harrrastukset löytyivät ja jotenkin sinne mentiin, kävellen, pyörällä ja bussilla. Mentiin ja kohellettiin polvet ruvella. Nyt on pyöräilykypärät päässä aamusta iltaan - pyöräillään tai ei - jos ei koskaan tee kipeää - ei mitään opikaan. Ja pumpulista on paha ponnistaa. Korviini sattuu, kun lapselle koko ajan hoetaan varo, älä niin lujaa, älä niin korkealle! Kyllä minunkin ovat puuhun niin korkealle kiivenneet kun ovat päässet ja tavalla tai toisella ovat alas päässeet. Tyypillisesti kehittyneellä lapsella on ihan oikeasti terve vaarantaju tai se ainakin kuhmujen jälkeen kehittyy:). En tietenkään tarkoita, että nyt sitten annetaan lasten tehdä mitä tahansa ja ihan sama mihin kiipeävät, mutta liikavaroittelu oikeasti ahdistaa.

Siitä saakka kun poikani lopettivat peruskoulun ala-asteen olen kapinoinut nykyistä koulujärjestelmää vastaan. Ensinnäkin vaihto ylä-asteelle osuu mahdollisimman hankalaan vaiheeseen. Ylä-asteen opettaja huokaisi, että kun nämä pojat ovat niin lapsellisia. No niin ovat - luojan kiitos!. Tässä kohtaa kaverit, ryhmään kuuluminen ovat elintärkeitä asioita. Onneksi yläaste ei ollut luokaton. Lukion alkaessa rehtori tuumasi, että nyt sitten pitää tehdä oikeita valintoja, sillä jos ei niitä nyt tee, niin kaikki on suurin piirtein menetetty. Kyllä on ihan liikaa vastuuta oikeasti vielä lapsilla, vaikka kuinka puhuttaisiin hienosti opiskelijoista.

Leikki - se iki-ihana leikki. Majan rakentaminen, käpylehmä (pakko mainita, sillä vaikka eläsimme kuinka urbaanisssa yhteiskunnassa - käpylehmä on aina suksee) erilaiset rosvo ja polde leikit - miten me kaikki saisimme toimimaan ne perheaivot, jotka takaavat lasten kaoottisetkin leikit, jotka parhaimmillaan tekevät meistä mahdollisia ihmisiä.

Miten saisi päivähoidosta kitkettyä liian tietopainotteisuuden ja sen, että hyvä lapsi on se joka istuu hiljaa paikallaan. Miten saataisiin, joku laki, että alle kouluikäistä, ei istutteitaisiin erilaisissa tietoa sisältävissä tuokioissa vaan, että lasta arvostettaisiin sellaisena kun hän on: leikkivänä ja Bergströmiä lainatakseni "kaoottisena" mahdollisena ihmisenä. Tietoa on maailma täynnä ja kun perusasiat ovat kunnossa, sen voi halutessaan ottaa käyttöön.

Ja vanhemmille helpottava tieto: lapset nauttivat eniten tavallisesta arjesta perheensä parissa. Ei jatkuvasta sirkuksesta ja näennäisesti kehittävästä toiminnasta.

Ei kommentteja: