lauantai 14. syyskuuta 2019

Laneku - syyskuun pj-mietteet

Puheenjohtajan mietteitä

Kauan sitten, viime vuosituhannella, Laneku järjesti koulutuksen, jonka aiheena oli multdisiplinäärinen tiimikoulutus. Kouluttajana oli USA:ssa vaikuttava toimintaterapeutti Marjut Lohtari-Kuklin. Kuten monesti, olin koulutuksesta aivan tilassa. Painelin Lastenlinnaan ja kerroin, että tämä olisi aivan loistava malli ja että meidän pitäisi ottaa vanhemmat mukaan kiertoille. Vastaanotto oli aivan tyrmistynyt. Ei, ei missään tapauksessa. Meidän kierrothan toimii niin hyvin. No tuo oli siis 80-luvun loppupuolta. Välillä on todella hyvä vilkaista peruutuspeiliin ja oikeasti pohtia muutosta ja uskomatonta kehitystä. Muutokseen ja kehitykseen tarvitaan aina reflektointia ja tietysti sitä suurta visiota.

Muistan koulutuksesta myös yksityiskohdan, joka on vahvasti vaikuttanut omaan työhöni. Lohtari-Kuklin lainasi jotain amerikkalaista lastenneurologian gurua: ”Jo viisi prosenttia, siitä mitä asiantuntija katsoo välttämättömäksi lapsen kannalta kuntoutuksessa, saattaa olla perheelle liikaa!”

Tulee myös mieleen Patricia Grittendenin vaikuttava luento samalta aikakaudelta, jossa hän painottaa, että asiantuntijan tärkein tehtävä on tehdä työnsä niin, että vanhempi kokee onnistumisen eikä todista terapeutin erinomaisuutta ja osaamista.

Olen tänä kesänä ollut jälleen monella  sopeutumisvalmennuskurssilla töissä. Niitä olen tehnyt jo 90-luvulta alkaen. Ensimmäisten kurssien jälkeen olen perustanut eräänlaisen ”armahtakaa vanhemmat” -yhdistyksen. Kursseilla on ainutlaatuisessa tilanteessa kun pääsee kurkkaamaan perheiden elämään viikon (viime vuosina oli käytäntönä kaksi kertaa toteutetut kurssiviikot) ajan samassa kurssikeskuksessa. Erityisesti Turun Suvituulessa, Aivoliiton kursseilla pienessä kurssikeskuskeskuksessa asuminen antoi vielä selkeämpää näkökulmaa perheiden elämään. 

En tiedä onko minusta tullut pehmeämpi vai realistisempi kuin nuorempana. Perheiden arki vaan tuntuu olevan entistä hektisempää. Lisäksi tuntuu, että peruselämänhallinta on yhä useammalle hankalaa. Kun yleinen puheenaihe  on terveys, liikunta, ruokailu, tuntuu, että törmää aika paljon tämän puolen ongelmiin. Enpä ole näiden vuosikymmenien aikana kohannut näin paljon perheitä, joissa liikkumattomuus ja lihavuus on ongelma.  Perheillä saattaa olla myös olla kovat paineet, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja ehtiä. Yhä useampi vanhempi tuntee syyllisyyttä siitä, että ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Niin, kuinka moni vanhempi ajatteleenkaan, teenkö tarpeeksi, tuenko tarpeeksi, olenko tarpeeksi läsnä. Riittämättömyyden pelko on vahvasti tämän päivän vanhemmuutta.

Ammatillisesti oma riittämättömyyden tunne on vuosien mittaan helpottanut. Kun katsoo perhettä kokonaisuutena on itselle helpompaa nykyisin miettiä, mikä perheen kannalta on ensisijaista. Onko asioita, jotka ovat jopa tärkeämpiä kuin puheterapeuttiset tavoitteet. 

Hienous yhteisöllisessä toiminnassa puheterapiassa on se, että se on yhteistyötä. Se on se orkesteri, jossa jokaisella on oma osuutensa ja riippuen tilanteesta jollakin on suurempi osuus ja vastuu. 

Koska perhekurssit ovat vain viikon kestäviä, ei niillä useinkaan pysty vastaamaan kun hyvin yksinkertaisiin ja selkeisiin puherapeuttisiin tavoitteisiin. Vuoropuhelulla yritän omalta osaltani löytää sopivan yksittäisen tavoitteen, jonka voimme kirjata GAS:iin. Välillä onnistumme, välillä pääsemme ehkä sitä kohti.  

Tätä kirjoittaessani syksy tekee tuloaan. Vielä muutama kurssi ja pääsen nauttimaan lomasta. Kesän rutistuksen jälkeen se on todella tarpeen. Kesään kuului myös vapaaehtoistyö Kiinassa. Tällä kertaa koulutusta vanhemmille ja Kiinan Autismiiliiton työntekijöille. Kolmentoista vuoden aikana olen sielläkin omaksunut yhä paremmin, että ihan kaikessa muutoksessa ja kehityksessä on kyse siitä,  että etenemme pienin askelin ”ipu ipu”.  Ehkä pitäisi perustaa ”Armahda itsesi” -yhdistys.

Ihanaa syksyä rakkaat jäsenet

T. Hannele, pj




sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Ilmiökuntoutuminen - asiantuntijuuden vieminen kuntoutujan arkeen

Olin Educassa kuulemassa futuristi Perttu Pölöstä. Hyvin innostava nuori mies, viisaita pohdintoja ja näkökulmia tulevaisuuden koulusta ja ammateista. Tulevaisuuden lukujärjestyksessä voisi olla seuraavanlaisia lukuaineita: tarinan kerronta, vuorovaikutus, viestintä, intohimoT, uteliaisuus, kokeilu, pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, myötätunto, etiikka, moraaliset kysymykset, tulkinta, mediakriittisyys, luova ilmaisu, improvisaatio, koodauksen ymmärtäminen, yrittäminen, myyminen ja hyvinvointi. Työnkuvat muuttuvat, ammattinimikkeitä katoaa ja tulee uusia. 

Hän toi myös esille, että meidän tulisi muuttaa ajattelutapaamme. Mikä historiassa oli outoa ja mahdotonta, on tänään normaalia. Mikä nyt on outoa kuten esimerkiksi teleportaaminen, saattaa olla tulevaisuudessa ihan tavallista. Me osaamme vielä kääntää puhelimen numerolevyä. Mutta nuorille se on tarpeeton taito. Vanhemman  sukupolven  on vaikea ymmärtää modernia teknologiaa. Muista jo isäni hokeneen, että ota siitä faksista kopio. Tai kuinka hän oli aluksi sitä mieltä, että ei se internet kovin kummallinen ole. Kävin sen eilen läpi (MTV:n verkkosivut) kunnes hullaantui netin loputtomasta maailmasta. Analyyttiset, matemaattiset ja monet tämänsuuntaiset taidot siirtyvät tekoälylle. Koska se osaa ja on nopeampi, väsymätön ja varmempi. 

Olin Heurekassa kouluttamassa esteettömästä viestinnästä innoittajia. Todella kadehdittava ammattinimike. Innoittajan tehtävänä on opastaa, ohjata ja innostaa Heurekan näyttelyssä kävijöitä. Lisäksi he järjestävät erilaisia pajoja. Vuorovaikutustaidot tulee innoittajalla olla vahvat. Tärkein työväline työssä.

Näistä kokemuksista ja kohtaamisista intouduin miettimään tulevaisuuden puheterapeutin tai muunkin kuntoutuksen ammattilaisen tulevaisuuden työnkuvaa. Olen kiitollinen siitä että useat vuosikymmenet tässä työssä ja monenlaisessa työnkuvassa, antavat myös perspektiiviä siihen, miten näitä asioita tulisi järjestää ja ennen kaikkea vanhoja rakenteita pitää ravistella, jopa rajusti!

Juuri julkaisussa uudessa kehityksellisen kielihäiriön (aiemmin dysfasia ja sittemmin kielellinen erityisvaikeus) Käypä hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Mieltä lämmittää, kun sanotaan, että jo 2 vuotiaan lapsen kielenkehityksen ja vuorovaikutuksen huoleen tulee puuttua ja lapsen saada puheterapeutin ohjausta perusterveydenhuollossa. Käypä hoito on suositus. Kaunis ajatus, joka puheterapeuttien riittämättömyyden vuoksi jää toteutumatta kunnes kymmenien vuosien päästä ikäluokat ovat niin pieniä että perinteinen diagnoosikohtainen puuttuminen olisi  mahdollista.

Miten siis rakenteiden, työnkuvan ja  palveluiden monialaistaminen ja kehittäminen voisi vastata näihin todellisiin ja ihmisen tulevaisuuteen vahvasti vaikuttaviin tarpeisiin. Siitä, että varhainen puuttuminen on järkevää ja jopa kustannustehokasta on varmasti kaikki yhtä mieltä.

Tulevaisuuden koulussa Perttu mainitsee kouluaineeksi heti toisena vuorovaikutuksen. Itse laittaisin sen toki ensimmäisenä. Elämän tarkoitus on vuorovaikutus. Sitä ei voi tekoäly hoitaa. Olen 30 vuotta missioinut yhteisöllisestä toiminnasta puheterapiassa. Sen juuret ovat kansainvälisessä kehitysyhteistyössä. Afrikan kylissä Unescon työntekijät kehittivät mallin, jossa kyläyhteisön aktiiveja ohjattiin, opastettiin ja koulutettiin, jotta osaaminen jäisi kyläyhteisöön. Vammaiskeskeisyydestä yhteisöllisyyteen.

Mitä on ilmiökuntoutuminen? Miten asiantuntijuus viedään ihmisen arkeen? Kun haasteet ovat vuorovaikutuksessa ja osallisuudessa ongelma on ensisijaisesti yhteisössä. Tilanne on sama kuin Afrikan kyläyhteisöissä. Kuntoutettavien määrä ylittää kuntouttajien määrä. Täsä on puhetieteiden emeritus professori Matti Lehtihalmes puhunut jo 90-luvulla. Puheterapeutin asiantuntijuutta tarvitaan niin lasten kuin aikuistenkin vuorovaikutukseen liittyvissä asioissa. Mm muistisairaus on kasvava ryhmä, jossa vuorovaikutuksen asiantuntijalla olisi annettavaa.

Puheterapeutti ei ole yksin asiantuntijana. Suomessa on huippuosaamista ja asiantuntijuutta neuvoloissa, varhaiskasvatuksessa, varhaiserityiskasvatuksessa, opetuksessa, erityisopetuksessa kuntoutuksen ammattilaisten lisäksi. Valtava resurssi on kolmas sektori, jota itse edustan. Toimintaa leimaa erityisesti matala kynnys päästä ohjauksen ja neuvonnan piiriin. Eikä voi olla painottamatta koulutettujen kokemusasiantuntijoiden roolia. Se, että joku muukin on samassa tilanteessa auttaa kertomaan omasta arjesta. Siitä mikä siellä toimii ja mikä ei.

Tulevaisuudessa näen kuntoutuksen ammattilaiset yhä enemmän yhteisöllisinä asiantuntijoina. Järjestämässä ja organisoimassa hyvin monialaista koulutusta ja opastusta. Teknologia tuo mahdollisuuksia verkossa tapahtuvaan kouluttamiseen toki enenevästi. Näen myös Pop up -toimintaa, jossa yhteisöjä voi valistaa. Kokemukseni arjen vinkki-tapahtumasta Kuopion Matkuksen Kauppakeskuksessa oli huikea. Äidit, isät ja muutkin läheiset tulivat niin luontevasti keskustelemaan. 

Toki yksi iso kysymys on rakenteet. Perusterveydenhuollosssa kunnissa tämä on joustavampaa. Kunta voi omassa toiminnassaan kehittää palveluja ketterämmin yhteisölliseen suuntaa. Kela on jo kymmenisen vuotta pyrkinyt yhteisölliseen suuntaan ja resurssoinut tutkimukseen kehittämiseen, mutta muutos kentällä on hidasta. Tarvitaan edelleen resurssointia kehittämiseen, tutkimukseen ja erityisesti vuoropuheluun niin Kelan kuin erikoissairaanhoidonkin kanssa.

Uuden kehityksellisen kielihäiriön Käypä hoidon myötä on puheterapia kuntoutuksena tieteellisesti osoitettavissa entistä vaikuttavammiksi. En usko, että tulevaisuudessa yhteisöllisenä toimintana vaikuttavuus heikkenee,  päinvastoin. Arvostan kovasti tutkimusta, mutta hyvä on myös muistaa kuten nuori futuristi sanoo: ”Vuorovaikutuksesta ei kovaa dataa saa”