tiistai 21. joulukuuta 2010

"Ei me haluta vanhempia kierroille.Nehän vaan sotkee asiat"

Se oli silloin annoodominoo 80-luvun loppupuolta. Olin viikonloppuna ollut Suomen CP-terapiayhdistyksen järjestämässä Multidisiplinäärisessä tiimikoulutuksessa Kauniaisten kurssikeskuksessa. Kouluttajana oli toimintaterapeutti Marjut Lohtari-Kuklin. Aivan täpinöissäni tulin maanantaina Linnaan ja tuumasin pt-palaverissa, että eikös oteta vanhemmat mukaan kierroille. Suuri järkytys. Ei Herran tähden - nehän pilaavat hyvin toimivan järjestelmän. Ei tulisi tänä päivänä mieleen olla ottamatta.

Ajat ovat todella muuttuneet ja moneen kertaan ja moneen suuntaan. Eilen keskustellessani vs. ylilääkäri lastenneurologi Hannu Heiskalan kanssa, hän muistutti minua, että Linna on kovasti erilainen kuin minun aikoihini. Lähdin Linnasta perustamaan Kilo -projektia silloisen esimieheni edesmenneen lastenneurologian professorin Lennart von Wendtin tukien uutta ja ihmeellistä "aktiviteettia" erittäin voimakkaasti mm. toimimalla Kilon päiväkodin Tuki ry:n johtoryhmässä. Niin - ajat ovat muuttuneet. Osa parempaan ja osa huonompaan suuntaan. Edelleen arviointi ja tutkimus on maailmanluokan osaamista Lasten ja Nuorten sairaalassa.

Mutta miten kuntoutuksen laita on. Usealla sitä suunnittelevalla ja erityisesti siitä päättävällä ei ole siitä juurikaan käytännön kokemusta. Perätään vaikuttavuutta. Koska kuntoutus on kallista yhteiskunnalle, pitää todistaa, että se on vaikuttavaa. Enää ei riitä se, että kuvaillaan lapsen kehittymistä, vanhemmat kertovat lapsen edistyneen jne. Osa minusta ajattelee aivan samoin. Olisi mahtavaa tietää onko minun vaikuttamisellani mitään vaikuttavuutta oli se sitten perinteistä yksilöterapiaa esim. lapsella, jolla on kielellinen erityisvaikeus tai yhteisöllistä puheterapiaa kun kyse on lapsesta, jolla on kehityksessään laaja-alaiset haasteet. Vaikuttavuuden tutkiminen koetaan tärkeäksi ja siihen pyritään.

Näin joulun alla olen keskustellut Kilon päiväkodin vanhempien kanssa. Pyrin antamaan sivustatukea heidän - minusta oikeutetulle - taistelulle kunnan päätökselle. Hain sivustatukea myös HUS:n tällä hetkellä ylintä päätösvaltaa käyttävältä lastenneurologilta Hannu Heiskalalta. Yllättävää oli se, että hän oli ollut asiantuntijana mukana tekemässä Kilon päiväkodin kuntoutusmallin purkupäätöstä, koska se on niin kallista.

Vanhemmat olivat syystäkin tyrmistyneitä - heiltä ei ole kysytty mitään. (Hehän olisivat jarruttaneet päätöstä). Kallista? Nyt on aika tuoda numeroita esille. 1998 tehtiin Kilon päiväkodin mallista kustannusvaikuttavuustutkimus (S. Sjöblom), joka on julkaistu Valtakunnallinen erityispäivähoidon kehittämiskeskus - Kilo -projektin päätösraportissa (1999). Vanha, juttu, mutta suuntaa antava varmasti myös tänään. Tutkimus tehtiin vertailemalla Kilon terapia/avustaja resurssien kustannuksia versus Kela -terapiat ja avustajat. Kilon päiväkotihan on ylialueellinen päiväkoti. Silloin säästö oli 471 000mk.

Puhelimessa sain tiedon, että HUS linjaa terapiat 80x45/vuosi/lapsi ja vaikeasti vammaisille kirjallisissa ohjeistuksissa oli 120x45min tai 60min jos on perusteltua.

Kilossa on 10 KELAN (2-3 terapian tarvetta) lasta. Lisäksi 10 lasta, jotka tarvitsevat puhe- ja/tai toimintaterapiaa. Viimeksi mainittuja lapsia ei ole mainittu, kun eivät ole KELAN lapsia. Terapeutteja on kolme: puhe-. toiminta- ja fysioterapeutti. Palkkakustannukset hyvin karkeasti arvioiden 100 000€ työnantajamaksuineen Pelkästään 120x45min KELAN terapiaa 10 lapselle tekee meikäläisen laitoskäyntihinnalla 132 000e. Tiedän, että terapiat on eri hintaisia, mutta toisaalta on tuskin mahdollista että kaikkien 10 lapsen terapiat onnistuu laitoskäynteinä ja koti/päiväkotikäynteinä summa on moninkertainen. Taitaa tuossa summassa olla jo Kilon terapeuttien palkat. Lisäksi tulee säästöt avustajissa - Kilomallissa niiden tarve jopa enemmän kuin puolittuu. Mikäli nämä lapset olisivat omien alueidensa päiväkodeissa täysin avustettavina he tarvitsisivat henkilökohtaisen avustajan. Ryhmien koot on pienempiä, mutta vaikeasti vammainen lapsi vie fyysistäkin tilaa apuvälineidensä ym takia enemmän kuin itsensä verran.

Odotankin nyt, että pistetään kortit pöydälle: ketkä, mitkä tahot ovat tämän päätöksen takana. Mikä on se kalleus, mistä nyt 14 vuoden jälkeen on tullut nyt selkeä fakta - joka vielä -98 oli aivan päinvastainen totuus.

Ja tietysti olisi mukavaa, kun olisi olemassa joku "Lennu", joka tukisi lastenneurologisen kuntoutuksen kehittämistä järkevään, ekologiseen ja tulevaisuus näyttäköön: vaikuttavaan suuntaan. Ja jos joku vielä yrittää vedota tasa-arvoon, tasavertaisuuteen, niin huudan. Nämä lapset ovat valikoituneet Kiloon (jännitin yhdenkin lapseni pääsyä sinne enemmän kuin omani pääsykoetta oikikseen) juuri sen takia, että he elämässään voisivat osallisina mahdollisimman täysivaltaisesti. Tässä useita keskusteluja eri tahojen kanssa käytyäni tuontuostakin joku sanoo: kun Kilon lapset saavat niin paljon - saivat myös useimpia enemmän haasteita kehittymiseensäkin.

Eli nyt kaikki pois piiloistaan! Ja yksinkertainen lopputulos taitaa olla edelleen vain se että yhteiskunnalle edullista ja Espoolle kallista. On meillä tässä kaupungissa sellaisia rahareikiä, joiden vaikuttavuutta ei ole tutkittu ja jossa toiset saa kunnan rahoilla jotain ja toiset ei:(

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Oikea kukkaronnyöri Espoolle tärkeämpi kuin vammaisten lasten hyvä hoito

Vuonna 1996 perustetussa Espoon Kilon päiväkodissa lähdettiin kokeiluprojektina toteuttamaan yhteisöllisen kuntoutuksen menetelmää. Integroidussa Kilon päiväkodissa on integroituna lapsia, joilla on vähintään kahden terapian tarve - lapsilla on liikunnan ja/tai vuorovaikutuksen kehityksessä haasteita. Jo 1996 keskustelua virkamiestasolla aiheutti ns. väärä kukkaro, mutta edistyksellinen Espoo siitä huolimatta lähti kehittämään ko. toimintaa, joka laajentui myös valtakunnalliseksi toiminnaksi myöhemmin eli valtakunnalliseksi Kahvakeskusverkostoksi.

Edesmennyt lastenneurologian professori Lennart von Wendt oli projektin alusta saakka tukemassa ja osaltaan kehittämässä toimintaa mm. kuului Kilo-projektin johtokuntaan. Johtokuntaan kuului päiväkodin henkilökuntaa, vanhempia sekä Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelija. Toiminnan jatkumiseksi valtakunnallisena von Wendt lausuu mm. lausunnossaan: "Nykytilanteessa, jossa voimavarojen käyttöä joudutaan erityisen tarkasti harkitsemaan, tulee pyskiä kohdentamaan voimavarat sellaisiin kuntoutustoimintoihin, jotka ovat kustannustehokkaita. Tämä malli on mielestäni tyypillisimmillään tällaisen toiminnan esimerkki. Kohtalaisen vaatimattomalla panostuksella saadaan laajasti tuloksia. Mielestäni tulisi tehdä kaikki mahdollinen toiminnan jatkumisen varmistamiseksi"

Von Wendt myös lausui, että kyseinen projekti oli suuri menestys ja sitä esiteltiin laajasti sekä kotimaassa että ulkomailla. Se saavutti ansaittua huomiota myös kansainvälisissä kongresseissa ja mm. Tukholmassa toimiva Karoliinisen Instituutin yhteydessä vaikuttava lasten kuntoutusyksikkö kiinnostui kyseisestä mallista. Tämä on johtanut siihen, että mallia on yritetty siirtää käyttöön myös ulkomailla.

Professori Wendtin lausunto oli painavaa tekstiä kun Kahvakeskustoiminnalle haettiin 2002 rahoitusta. Sanat ovat edelleenkin painoarvoltaan suuria, sillä käytäntö ei ole muuttunut ja Kilon päiväkodin toiminta on näiden 14 vuoden aikana kehittynyt tavalla, joka laaja-alaisesti tukee monivammaisen lapsen kuntoutumista. Päivähoidon henkilökunta on koulutettua ja se pystyy vahvasti tukemaan lasten kuntoutumista. Yhteistyötä vanhempien kanssa voidaan tehostaa mm. pienryhmätoiminnalla.

Kahvakeskustoiminnan rahoituksesta Espoo jäi pois. Olemme kuitenkin pystyneet Avainsäätiön alla jatkamaan toimintaa RAY:n tuella. Nyt Espoon kaupunki on muuttamassa - voi olla, että päätökset on jo tehty ja muutos on lähinnä ilmoitusluontoinen asia henkilökunnalle ja vanhemmille.

Eräänlaisena projektin "äitinä/synnyttäjänä" en mitenkään voi ymmärtää, että käsittämättömän hienoa, arjessa tapahtuvaa kuntoutumismallia ollaan muuttamassa - ei sen vuoksi, että se on kallista, päinvastoin vaan sen vuoksi että kuntoutuskustannukset otetaan väärästä - Espoon kaupungin surullisen vajaasta kukkarosta. Kelan kukkarosta kun ne oikeasti tulee ottaa. Tämähän tiedettiin jo 1996 toiminnan kehittämisen alkaessa. Nyt viimein hiljaa, huomaamatta kukkaro vaihdetaan. Eikö kukaan reagoi!? Päiväkodissa osan lapsien kuntoutustarve on jopa 5 kertaa viikossa. Ulkopuolisia ihmisiä viikottain pahimmillaan nurkissa 35. Ja jokainen neuvoo, ohjaa, toimii eri tavoin. Henkilökunnan kannalta kestämätön tilanne.

Käsi sydämelle Espoon kaupunki: onkohan tässä mitään järkeä ja voisiko yhtään ajatella, että hyvin käytetyt rahat loistavaan toimintaan tulee lopunviimeksi yhteisestä kukkarosta!

torstai 14. lokakuuta 2010

Tuula Pulli: Totta ja Unta


Ymmärrys on sekä prosessi että sen prosessin lopputulos, johon käsittäminen johtaa, kun ihminen käsittää käsittämänsä merkityksen.

Tuula Pulli kirjoittaa omistuskirjoituksen minulle: "Sanomatta selvää, jotta ota tästä selvää – tunnissa!

Tämän keväisen – onneksi ei jokavuotisen – KELA urakan keskellä Tuula Pullin väitöstilaisuus oli suuren myötäonnen sävyttämä tilaisuus. Kun sain raportin käsiini Lahdessa paria viikkoa aiemmin, silittelin sykähdyttävän puhuttelevaa kantta autossa matkalla kotiin. Viikonloppuna avasin kannet varovasti ja aloin tutustua teokseen. Huomiokynä kädessäni luin kirjaa. Kirjan sivuilla keltainen väri kertoo samaa mieltä olemisesta ja tuosta ensimmäisestä lauseesta. Luen ne vielä moneen kertaa uudelleen ja uudelleen, enkä ehkä vieläkään käsitä. Ei kaikkea tarvitsekaan, ei kaiken tarvitse avautua. Jäähän näin jäljelle paljon merkityksiä, jotka ehkä joskus käsittää.

Niin Tuula Pullin väitöksen aihe: Totta ja unta. Draama puhe- ja kehitysvammaisten ihmisten yhteisöllisenä kuntoutuksena ja kokemuksena. Tämä teos on nyt mietteitteni aiheena, mutta tämä ei ole referaatti tutkimuksesta.

Elämän työ. Sitähän väitöskirjan tekeminen on. Se lohkaisee myös suuren palan ihmisen arjesta, ajasta oman arjen ihmisisten kanssa. Tuula kirjoittaa niin puhuttelevasti saatteessaan lapsenlapsestaan Jaakosta: "Omistan kirjan Juha Jaakko Oskarille, kahdeksan vuotiaalle Ritarille. Hän klikkasi Pause, kun mummin piti välillä väijyä metsässä salaisia Linnoja. Niitä oikeita, kivisiä". Tämähän on oiva määritelmä todelliselle laatuajalle. Mummi, joka on Ritarilinnan valtiatar.

Draaman kuvauksissa päällimmäisenä nousee mieleeni: heittäytyminen, kokemisen riemu, pelkistäminen, kieltä ei tarvita, kun keho puhuu: rakasta minua. Innostavaa on myös se, että Pullin mukaan draamassa ei voi tehdä väärin. Kirjan innoittamana uskalsin seuraavana arkipäivänä kokeilemaan pikku päiväkotiryhmässäni kevään kokemista "draaman" avulla. Niin ihan varmuuden vuoksi laitan nuo mukapilkut, sillä minussa elää niin suuri epävarmuus, oman osaamattomuuden tunne draaman suhteen. Yhdessä pienten lapsukaisten kanssa työnsimme paksua valkoista peitettä päältämme ja kurkistelimme herätessämme kevääseen mitä näemme, mitä kuulemme ja mitä haistamme. Lasten eläytyminen, heittäytyminen ja tilanteesta nauttiminen, saa minut uskaltamaan uudelleen.

Yhtenä tutkimuksen haasteellisista tehtävistä oli arvioida draamatyypin ominaisuuksia yhteisöllisenä kuntoutuksena. Erityisesti tämä oman kuntoutusnäkemykseni vuoksi kiinnosti minua. Ei niin, että tutkimuksessa on mitään ei-kiinnostavaa! Tuttua omiin kokemuksiini nähden oli se, että hoitohenkilökunta ei kokenut tehneensä kuntoutustyötä. Draamassa kokemuksia kuvattiin virkistäväksi. Pulli kuitenkin näkee virkistyksen ja kuntoutuksen asettamisen vastakkain hedelmättömäksi, koska virkistyneenä ja onnellisena olo kuntouttaa – ja kuntoutuva virkistyy. Pullin mukaan yhteisöllisen kuntoutuksen tavoite saavutetaan, kun draama

• tukee osallistujien kasvua ja oppimista
• tuottaa osallistujille iloa ja virkistystä
• kiinteyttää ryhmää
• lisää työntekjän ammattitaitoa (vuorovaikutus, arviointi)
• tukee työntekijän työssä jaksamista (virkistys, luovuus)
• tarjoaa osallistujille taidekokemuksia ja elämyksiä, joihin ei liitetä välineellisiä saavuttamisen päämääriä

Elävästi muistan tähän liittyen Kilon päiväkodissa erään opettajan kommentin kokkikerhon jälkeen: "Hanne, tää on kaikki tosi kivaa, mutta koska sä teet sitä oikeeta puheterapiaa" tai kun lastenhoitaja tuumaa ihanan piirtämistilanteen jälkeen kehuessani häntä "Onks tää se mistä sä oot vaahdonnu – ei oo kovin kummostakaan".

Olen kiitollinen tästä tutkimuksesta, olen niin onnellinen että on olemassa Tuula Pulli – idolini, innoittajani. Tämä on ollut virkistävä kokemus. Antaa voimia ja uskoa tehdä sitä työtä tavalla johon uskon.

"Olen kehitellyt tutkimaani draamatyöskentelyä yli kymenen vuotta ja ollut puhevammaisuuden äärellä vuosikymmeniä, ja olin osallisena tuokioissa, joita tutkin. Arvioin tulleeni puhutelluksi. Hain tutkimukseeni samaa virittäytyneisyyttä ja draamatuokioiden aineiston tulkintaa, johon tutkimuksen yhteisöjen jokapäiväinen viestintä ankkuroituu: avoimuutta toisella ja itselle". Näin Tuula Pulli.

Karonkassa sukulaiset viestivät kutomalla piirissä kultalangasta seittiä. Etiketin mukaan, kun ei saa puhua. Ihasti kulta jäi kimaltelemaan arkeenkin ja Tarinateatterin tulkinta väittelijän juhlapuheista teki juhlasta ainutlaatuisen kokemuksen – erilaisen, kuten odottaa sopikin.

Minusta tämä oli Suuri Kertomus. Toivottavasti innostin teitä löytämään tienne sen äärelle. Lopuksi haluan jakaa vielä Pullin elämyksen kokemisen Tuula Pullin kuvaamana:
• Kohdistuneisuus draamaan
• Aistien ja kehon vastaanottavuus
• Hetkessä läsnäolo
• Vapautuminen menneestä ja tulevasta
• Affektin virta
KAHVA
Draamassa näkee itsensä toisin ja sitten toisen itsensä ja jotain uutta itsestä.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Suomalaismummon kotouttaminen Vantaalla sujuu juohevasti

Vantaalaismummo joutui Peijaksen sairaalaan. Ihan tarkkaa selvyyttä, miksi Mummo ei päässyt sängystään kotona ylös, ei kai löytynytkään. Selkä vaan oli äitynyt kipeäksi ja särky oli kova. Mummo on yli 80v. Ei aiemmin juuri sairastellu ja sairaalaan joutuminen vanhan kansan ajattelumallin mukaan mahdollisimman epämiellyttävä asia. Tämä oli jo toinen kerta parin kuukauden sisällä, kun Mummo kiidätetään sairaalaan.

En ole Peijaksessa ennen käynytkään. Viihtyisä sairaala ja mukavat hoitajat. Lääkäriä ei näkynyt, mutta missäs niitä näkyisi. Huoli Mummon yksin pärjäämisestä kotona on kuitenkin päällimmäisenä. Ennen kun mitään oikeastaan on selvitetty tai ainakaan tiedotettu alkaa osaston "kotiinlähtökuume". Hoitaja kertoo, että on tehty depressiotesti ja Mummo on pisteiden mukaan masentunut. Kysyn, kuka tekee näitä muisti/depressiokartoituksia: perushoitaja tai sairaanhoitaja. Tiedustelen, että kun masennusarvot on korkeat, tutkiiko psykologi. Ei tutki, vaan annetaan mielialalääkkeitä. Ja kun kerran kivut on kovat niin isketään hurjalta kuulostava kipulääkitys. Kun pitäisi kotiuttaa, kun ei ole resursseja, ja koska Vantaa säästää, ja näin se vain on? Kaupunkikorttiakaan liikkumiseen ei välttämättä saa, vaikka olisi kummatkin jalat amputoitu? Kiitän Luojaani, etten ole vantaalainen - Espoossa on asu ja elä -vanhusprojekti - kädet kyynerpäitä myöten ristiin, että asiat on paremmin! ONHAN!?

Kävimme taas eilen. Mummo rönötti kipeällä selällä aivan käsittämättömässä asennossa ruokapöydän ääressä. Tyynyä ei saanut itse tuolinsa taakse tueksi. Jutut olivat hiukka sekavia, mutta selkeästi ilmaisi, ettei oikeen kotona uskonut pärjäävänsä yksin. Mummo ei usko, emmekä mekään, mutta vastaava lääkäri uskoo ja kun on paineet ja kun Vantaa säästää. Hoitaja selittää, että on se parempi jos kuitenkin vielä jäisi sairaalaan, kun ei ole kenenkään etu, että taas on parin päivän päästä takaisin. Niin ei olekaan! Ai, että ei ole tehty kotona kartoitusta, miten pääsee kynnyksen yli vessaan, ja on kynnyksiäkin - niinkö. No pitää kyllä kartoitus tehdä.

Soitto sairaalasta tänään: kyllä se kotoutus nyt tehdään perjantaina. Hoitaja ja toimintaterapeutti käy tekemässä kartoituksen. Jos sitten poika hakisi sängyn korotukset terveyskeskuksesta. Millaiset - ei kai sen väliä. Miten niiden kahvojen kanssa on? Apuvälinepalvelut itsepalveluna. Kuulkaahan nyt monella on vielä huonommin asiat - asenteella - tätä on koettu tällä sairaalareissulla.

Mitkä on siis kotouttamisen perusteet. Hoitaja (perushoitaja sairaanhoitaja) tekee kartoituksia, tosin lääkäri päättää niistä huolimatta asioita ihan itsenäisesti - näemmä. Selittelykoneessa puhelimitse löytyy. Perusteet siis ovat: potilas on tajuissaan, kykenee sairaassa rollaattorilla liikkumaan (siinä määrin että yrittää ulos vaikka ei saisikaan), saa jotenkuten vaatteet päälleen, asioi WC:ssä joka täyttää kaikki INVA -standardit ja on hyvä muisti (lyhytaikainen pelittää), mutta mielikuvitukselliset tarinat tosina ei kuulu hoitajien tekemiin testeihin. Ja hoitaja sanoo, että jos vaan silmä välttää niin Mummo pakenee peiton alle sänkyyn. Masennukseen erittäin toivottava toiminto, ja kipeään selkään loistava hoito. Kipulääkityksen vaikutuksesta saadaan tietoa sitten huomenna, sanoo lääkäri. Ja silloinhan mennään kotiin. Ihan sama mitä järki sanoo - kotouttaminen tapahtuu!

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Markkaakaan en kadu!

Olen 20v ollut yksinnauttija eli vastuussa kahdesta ihanasta pojasta. Suomalaisella kuuluisalla sisulla olen mielestäni suoriutunut äidin roolista hyvin. Se ei ole minulle koskaan ollut taakka ja siksi en halua käyttää itsestäni nimitystä "yksinhuoltaja". Se on jotenkin masentava, ihan kun olisi jotenkin hylätty ja tuomittu yksin vastaamaan omista lapsista.
Alku oli hieman totuttelua. Ystävä ehdotti "sosiaalipankkia" - olinhan opiskelija ja nuorempi lapsista oli vasta 1,5v. Kävin ja koin "myy kämppäs - ittepähän oot to liriin ittes pistäny" -asenteen. Eli ei herunut sossusta rahaa. Kämppää oli sikäli hankala myydä että lukuunottamatta vaatehuoneen nurkkaa, omistajana oli pankki. Sitä paitsi tein pari pyhää päätöstä: koti ja sen myötä ihana lähiyhteisö ei muutu ja pahaa sanaa isästä en sano ja sitä oikeutta ei ole muillakaan lasten ollessa kuulolla. (Olen niin allerginen poissaolevan vanhemman arvostelulle). Koska taloudellisesti olin hiukka lirissä - varsinkin kun olin lasten ainoa elättäjä, oli pakko valmistua ja saada ammatti. Pääsin kuten blogistani selviää Lastenlinnaan töihin.
Koska minä ja lapseni elimme ihan eri "elintasoa", mitä palkkani edellytti, aloitin myös ilta- ja viikonloppuvastaanotot Terapeijassa. Intensiivinen työntekohan ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman vanhempiani, jotka auttoivat lasten hoitamisessa. Ja kaverit, ystävät - varsinkin pihapiirimme ihanat ihmiset.
Mihin sitä rahaa sitten tarvittiin. Tietysti asunto- ja opintovelkoihin. Opintovelkoja muuten maksoin piiiiitkään. Ja noihin lapsiin. Tarvittiin suksia, pyöriä, laskettelutunteja, laskettelureissuja, risteilyitä, matkoja, pianonsoittotunteja (ehkä Espoon kallein mutta hyvä opettaja), tennistunteja, sählyä, jääkiekkoa, turnausreissuja, mopoa jne. Olen niin nauttinut siitä kaikesta, mitä olen lapsilleni voinut tarjota. Sen mukaan mistä lapset ovat olleet innostuneita - kuitenkin kohtuus mielessä. Ja perussääntö: itse pitää haluta.
Tänään olin pankissa nuorempani kanssa. Suurta onnea tuntien nautin poikien innostuksesta uusista projekteista. Ja äitihän tukee lapsiaan. Kädestä pitää hetken, sydämessä ikuisesti. Isäni aikoinaan sanoi minulle (kun olin 40v), että "Kuule, sä oot aina Pappan pikku tyttö". Näin on!
Eli markkaakaan en kadu. Elämäni paras sijoitus on ollut sijoittaa lapsiin. Siksi minua todella harmittaa, kun joskust kuulee asiakkaiden vanhemmilta esim. jostain lelusta, urheiluvälineestä yms, että maksaakohan Linna tai onpas kallis! Jos lapsi sen tarvitsee ja se on hänelle iloksi ja hyödyksi, minä vaikka seison päälläni ja hankin sen. Eikä tämä todellakaan ole mitään Curling -kasvatusta. Eli haluta saa - kaikkea ei tietenkään voi saada - eikä pidäkään!

torstai 17. kesäkuuta 2010

Mitä on oikea puheterapia?

Työurani aikana niin usein törmään siihen, että ihmisillä on usein kovin yksipuolinen näkemys puheterapiasta. Tämä koskee niin suurta yleisöä kuin terapeuttejakin. Niin ja tietysti maksavaa tahoa Kelaa. Puheterapiavihko, tyypillinen terapiatapahtuma jne. Odotusaulasta terapeutti hakee lapsen vihkoineen huoneeseen, jossa sitten tehdään moninaisia lapselle mieluisia asioita.

Yksi äiti, jonka lapsella on CP ja siihen liittyen vaikeita haasteita liikunnassa ja kommunikoinnissa tuumasi muistelevansa niitä aikoja, kun kävivät luonani toimintaterapiassa. Terapiassa oli mukana koko perhe ja tavoitteena oli puhelaitteen käytön motivointi. Tilana oli Terapeijan iso sali. Johtuen tilasta ja ehkä siitä että tuokiot olivat enimmäkseen liikunnallisia, äiti näki toiminnan toimintaterapiana.

Vakituinen työni on koulutusta, työnohjausta ja konsultointia. En koe, että tätä työtä voi tehdä ilman, että koko ajan tekee myös terapiatyötä. Onnekseni minulla on mahdollisuus tarjota terapiaa muutamalle lapselle ns. virkatyön ohella. Nautin suunnattomasti siitä, että voin lähteä tekemään työtäni niin että voin tutustua lapseen ja lapsen lähiyhteisöön. Ilokseni myös kuntoutuksesta vastaavien tahojen kanssa olemme löytäneet yhteiset tavoitteet terapiatyölle. Usein tavoitteena on lähiyhteisöjen ohjaaminen.

Kun pieni ihminen tulee ensimmäistä kertaa vastaanotolle tai kun käyn vaikkapa lapsen kotona, yritän saada mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan lapsen tilanteesta. Sen mukaan suunnittelen tavan vaikuttaa, niihin asioihin, joihin koen voivani vaikuttaa. Niin ja tärkeintä, oleellisinta on löytää yhteinen sävel, yhteinen rytmi. Aah se mahdottoman tärkeä aarteenmetsästys alkaa: mikä pistää lapsen tikittämään!

Nuori puheterapeuttiopiskelija tuumasi, kun kuvasin työtäni artikulaatiolasten kanssa: "Voiko noinkin toimia!". No siitä on todella kauan aikaa, kun minä olen opiskellut ja varsinaisia direktiivejä siitä miten puheterapeutin tulee toimia ei ainakaan minulle kerrottu - tai sitten en ollut juuri niillä luennoilla:) Mutta ehdottomasti keskusteltiin paljon siitä, että puheterapeutin tärkein työkalu on persoona itse!

Onkos se puheterapeutin päänsärky, jos lapsi on hypotooninen (löysä), tai myötäliikkeet puuttuvat tai pikku-vipeltäjän perustaidoissa on puutteita, jotka hän korvaa vauhdilla? Oikein tai väärin, niin ihanilla pienillä asiakkaillani on usein varsinkin ensinmainittuja haasteita. Ensin mennään kuntosalitilaan tärinäkoneen päälle ajelemaan formulaa. Jotkut tosin ensi alkuun varovasti pistävät kättä levyn päälle ja vähitellen rohkeus kasvaa. Sitten trampoliinille ja kyllähän D potkii hienosti tai liike mahdollistaa vastavuoroisen ääntelyn. Niin tietenkin tässä kohtaa on helppo toimia, kun on siihen mahdollistavat tilat.

Entä jos ei ole? Onko siellä huoneessa pakko olla. Aikaa on usein 30-60min. Voihan ottaa vaikka Ikeasta ostetun hienon aarreminigrip -pussin kätösiin. Mennä ympäristöön keräämään aarteita: kiviä, oksia, käpyjä. Sieltä voi palata huoneeseen, piirtää keskustelukuvat kotiin... Kun lapsi on vaikkapa menossa Korkeasaareen voi tehdä suunnistustaulun - erilaisia eläimiä laminoituun karttaan - tarranauhaa ja merkitä kaikki nähdyt eläimet..

Tämä työ on vaan niin uskomatonta. Ihania ideoita syntyy, ne useimiten lähtee lapsista. Ja hyvä idea on se joka toimii, se joka on nautinnollista puolin ja toisin. Viestinnässä on kaikki sallittua, mikä toimii ja jos ei toimi, niin se kuuluu ehdottomasti puheterapeutille:D Ja kullekin omalla persoonallaan!!!


keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Tiimityöskentyn kymmenen käskyä

Papereita etsiessäni törmäsin tähän Taisto Orreksen työyhteisöisökoulutuksesta keräämääni kymmeneen käskyyn:

Tiimityöskentelyn kymmenen käskyä

  1. Kunnioita erilaisuutta - Mitä se on? Älä arvostele tai tuomitse muita, äläkä sulje pois muiden erilaisia näkökohtia.
  2. Älä laiskottele - Mitä se on? Orja tekee sen, mitä käsketään, vapaa ihminen enemmän.
  3. Ole avoin - Mitä se on? Jaa tietojasi ja kokemuksiasi, vaikka ne tuntuisivatkin vähäisiltä äläkä salaile tarkoitusperiäsi.
  4. Ole johdonmukainen - Mitä se on? Älä yllätä, sillä ihmiset kestävät hyvän ja paha, mutta ei yllätyksiä.
  5. Käytä omia aivojasi - Mitä se on? Ei tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen ja osallistuakseen. Pyri "menemään toisen näkemyksiin" ja lisää omat ajatuksesi.
  6. Sano jotain. - Mitä se on? Suostu lähettämään tietoa sillä persoonalla, näkemyksellä ja suoruudella, mikä sinulla on.
  7. Hallitse tunteesi. - Mitä se on? Pitää suostua tekemään itsensä kanssa jotain - älä turhaa kerää tietoa, jos et ole vamis omaksumaan. Ei noin voi ajatella, vaikka toinen osoittaa voivansa ajatella toisella tavalla.
  8. Kunnioita toistenkin periaatteita. - Mitä se on? Joutuu aina väittelyyn, jos suostuu toimimaan vain omien periaatteittensa pohjalta. Todellisuus ei ohjaa vaan käsitys siitä, mitä se on.
  9. Ole motivoitunut. - Mitä se on? Jos et ole mukana tunteella, et voi olla osallinen.
  10. Ole luotettava. - Mitä se on? Tee se, minkä sanot tekeväsi