keskiviikko 7. lokakuuta 2015

"Armahtakaa vanhemmat" yhdistys - syyllistämisen sijaan tukea

Taidan perustaa oikeasti "Armahtakaa vanhemmat" -yhdistyksen. Ei varmasti ole päivää, jolloin vanhemmat miettivät tukevatko he lapsensa kasvatusta riittävästi tai oikein. Omat virheeni kasvattajana on varsinainen kirjakokoelma. Vieläkin aikuisten miesten äitinä mietin, että olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin. Olla ehdottomasti enemmän läsnä, näkemässä ja kokemassa lasteni kasvua. Mutta yksinnauttijaäitinä kahden työn tekeminen, rajoitti lasten kanssa vietettävää aikaa. Olen edelleen kiitollinen hienosta lähiyhteisöstä, jotka takasivat lapsilleni turvaisan ja hyvä hoidon. Niin ja sitä isää ei ollut kuvioissa. Yksi Suuri Syyllistäjä aikoinaan oli sitä mieltä, että vaikea on ilman isää kasvaa aikuiseksi. Oli siitäkin aiheesta lööpeissä juttuja. Ja niistä pirun käpylehmistä, steinernukeista ja kehittävistä puuleluista. Ja tuli sitten DVD:t, pleikkarit, tietokoneet. Viimeistään näillä sitten menee kaikki pieleen. Omaa lapsuuttani varjosti televisio. Sen syyksi pistettiin ihan kaikki kasvatuksessa pieleen menneet asiat. Huolimatta omista vajavaisista kyvyistäni ja resursseista onnistuivat lapseni kasvamaan hienoiksi miehiksi. Elämä on useimiten vanhemmille hyvinkinn armollista. Toisin kuin koirankasvatuksessa: yksi virhe ja se on sitten siinä. Tulee sänkyyn, menee soffalle ja kerjää!

Niin mihin nämä lapset nykymaailmassa päätyvät. Yksi asia on aivan varmaan ja ihan mututiedolla ilman tutkimusta, kun se tuntuu olevan trendi ja sillä saa huomiota: lähtökohtaisesti vanhemmat rakastavat lapsiaan. Ja vauvan saaminen on nykyisin jopa suunnitellumpi, isompi ja odotetumpi asia kuin ennen. Lapsen päiväkoti- ja koulupolut suunnitellaan tarkasti. Vastasyntyneenä pitää jo olla kerhokelpoinen. Pitää olla altistusta kaikenlaiseen taiteeseen. Tässä me olemme samanlaisia aina. Haluamme tarjota mahdollisuuksia. Itsekin vein alle kaksivuotiaan yksityiseen muskariin, jossa soitettiin melodicaa! (itse kun ei asioista ymmärrä). Lapsi päätti ensimmäisen kerran jälkeen, että tämä ei ollut hänen juttunsa. Päiväkodin viisas, ihana ammattilainen tuumasi minulle, että eiköhän me täällä päiväkodissa lauleta ja soiteta ihan tarpeeksi. Syyslukukausi oli maksettu. Se harmitti, mutta luottavaisesti uskoin ammattilaista ja olihan hän todellakin oikeassa. Ja juuri ehkä tämän takia poikani edelleen nauttii soittamisesta! 

Vanhempia revitään siis joka suuntaan. Kilpaillaan siitä, miten lapsen harrastuksia tuetaan. Miten aikaisin ollaan kerhoissa. Kuinka paljon kenelläkin on omaa aikaa. Kuinka nopeasti keho palautuu entisiin mittoihin ellei parempiin. Äitiblogeja on netti täynnä. Niitä lukemalla pahimmillaan syyllistyy. Tulee tunne, että olen huono äiti. No äidithän kuitenkin enemmän bloggaavat. Olen seurannut joskus ahdistuneena 24 -keskusteluryhmää. Uskomattomia kommentteja puheterapiasta. Lopetin, kun tuntui, että ei todellakaan voi voittaa. Siellä oli mm. Valmistuva Puheterapeutti, joka tarjosi aivan pöyristyttäviä kommentteja. Ihan varma olen, että haaveissa oli lähinnä puheterapeutin koulutus. Toivottavasti aikanaan pääsi opiskelemaan. Tarvetta oli.

Herkkää, kovin herkkää on vanhemmuus. Jälleen kerran koen, että meidän asiantuntijoiden tehtävä on tuoda esille sitä, mitä on hyvä vuorovaikutus. Miten se arjen tuoksinnoissa toteutetaan. Pian kolmekymmentä vuotta puheterapeuttina on opettanut minua. Ehkä vanhemmat ovat jopa kasvattaneet MINUA! Se miten olen toiminut vanhempien kanssa on myös kokoelma virheistä, joka on suuren opuksen kokoinen. Annan itselleni anteeksi, koska olen toiminut niin sen tiedon ja osaamisen valossa, mikä minulla on kulloinkin ollut. Varmoilla vesillä olen ollut, kun olen ymmärtänyt, että toisen vanhemmuuden kyseenalaiseksi asettaminen, on aina loukkaavaa. Omassa työssäni luottamus puolin ja toisin on ensiarvoisen tärkeää. Olen kiitollinen erityisesti kaikista vuosista, jotka olen saanut olla sopeutumisvalmennuskursseilla asiantuntijana sekä Kehitysvammaisten tukiliitossa ja Aivoliitossa. 

Miten tämä liittyy nyt tämän hetken keskusteluun vanhempien somettelusta ja lasten puhumattomuudesta. No kuten aina, lööppi on raflaava ja itse tekstissä tuodaan esille, että syyt ovat moninaiset. Erityisesti monen äidin jaksaminen pienokaisensa kanssa kotona voi helpottua, kun asioista voi keskustella toisten äitien kanssa. Ja tietenkin on myös haittaa jos mennään syvemmälle ja syvemmälle turhautumiseen ja suorastaan vihaan. Somessa on vaaransa, mutta tosiaan myös niin paljon hyvää. Ehkä voisi tutkia, missä siellä somessa mennään, minkälaisissa keskusteluissa. 

Mikä lääkkeeksi. Neuvolatoimintaa pitää ehdottomasti tiivistää. Hieno uutinen oli, kun Helsinki hoitaa neuvolakäyntejä vaihtoehtoisesti päiväkodeissa. Mutta varhaisen vuorovaikutuksen haasteet alkavat heti syntymästä tai paremminkin jo ennen sitä. Riskiperheille on monissa kunnissa omaa perhevalmennusta. Oma unelmani olisi, että kuten ennen vanhaan, kun omat lapset olivat pieniä, oli se sama terveydenhoitaja, joka tarvittaessa pystyi lukemaan niin tilannetta, että halusi jopa normaalia tiiviimmän seurannan. Olipa niin upeaa, kun sekä kuopuksella että esikoisella oli sama terveydenhoitaja. Varhainen puuttuminen. Sitä tarvitaan. Kaikessa ollaan menossa siihen suuntaan kuin ennen 80-lukua,  jolloin mm kapealaisia, oppimiseen kuitenkin vahvasti vaikuttavia diagnooseja alettiin tekemään kolmannella luokalla. Tällöin ongelmat olivat liitännäisineen kasvaneet niin suuriksi, että erityisopetus oli ainoa vaihtoehto.

Suunta on tämä. Hyvä, että näistä asioista nousee keskustelua. Kyllä olisi niin äärettömän viisasta satsata neuvolaan. Puheterapeutit joukolla perhevalmennukseen (jo ennen vauvan syntymää) pitämään kerhoja siitä, mitä on hyvä vuorovaikutus ja miten se tukee lapsen kielenkehitystä. Ja lopuksi ihan pakko sanoa: puhe sinällään on yliavostettua. Ymmärtäminen ja sosiaalisuus on kielenkehityksen kannalta oleellista! Näin puhevammaisten viikon kunniaksi itse kukin voisi miettiä: miten sanoisin, jos en osaisi puhua!