perjantai 11. marraskuuta 2011

Déjà vu - Vajaaliikkeisten Kunto ry:n juhlaseminaarista heränneitä ajatuksia

Déjà vu ilmiö iski voimalla kun osallistuin Vajaaliikkeisten Kunto Ry:n Lapsen ja Nuoren Hyvä Kuntoutus juhlaseminaariin 11.11. 2011. Ehkä se johtui paljolti myös siitä, että koolla oli niin monia vanhoja ystäviä, työkavereita ja tuttuja. Iloiset kohtaamiset ovat hyvin voimaannuttavia. Hyvä kuntoutusprojektissa on tehty mittava ja hyvä kartoitus yhteistyökumppaneiden kuntoutusjärjestelmistä ja niiden toimivuudesta. Itselleni päivästä jäi päällimmäisenä mieleen se , että on tarve luoda uusi toimivampi kuntoutusjärjestelmä. Totta näin onkin, mutta miten luoda uusia kuntoutuskäytäntöjä. Puhuttiin ekokulttuurisesta mallista. Eräässä toisessa tilaisuudessa puhuttiin arkipedagogiikasta. On yhteisöpohjaista/yhteisöllistä kuntoutusta. Itse käytän mielellään termiä yhteisöllinen kuntoutus. Rakkaalla lapsella on monta termiä.

Niin se déjà vu. Vuosia sitten, annoo dominoo dinosaurusten aikaan 90-luvulla minulla ja edesmenneellä neuropsykologi Kati Appelqvistilla oli useitakin kehittämisvapaita Lastenlinnassa. Punaisena lankana perustamani Tietoteekin ja epilepsiaosaston kehittämisessä oli: miten saada perheet ja lapsen lähityhteisöt tekemään kuntoutusta tukevaa työtä. Tietoteekin toiminnasta teimme toimintamallin ja mm. koulutimme osastojen työntekijöitä tietokoneiden ja puhelaitteiden käytössä. Yhteistyössä Ruusulankadun kuntoutuskeskuksen (MLL silloin) järjestimme vanhempia osallistavan epilepsialasten kuntoutuskurssin. Samoihin aikoihin Nuutti Hiltusen kanssa käynnistimme monivammaisten lasten Sähköpyörätuoli ja tietokoneleirin. Yhteistä kaikelle toiminnalle oli: toiminnallisuus. Suomen CP-terapiayhdistyksessä lähdimme kiertämään kolmikon voimalla Suomea koulutuksella Lapsi Liikkuu, Leikkii ja Kommunikoi. Kolmikkoon kuulu ft Liisa Kallinen ja tt Anna-Maria Seppänen sekä minä. Koulutuksen kohderyhmänä oli lapsen lähiyhteisöjen työntekijät sekä vanhemmat. Jälleen kerran avainsanana toiminnallisuus ja kuntoutusta tukevan toiminnan integroiminen lapsen arkeen.

Siemen oli kylvetty: vahva usko yhteisölliseen toimintaan. Asiantuntijuuden siirtoon lapsen arjessa toimiville. Kaikkien mahdollisuuksien äiti aukeni, kun Kilon päiväkoti Espoossa aloitti toimintansa. Satuin kuulemaan sisäisestä hausta yhdeltä asiakkaani äidiltä, joka oli kaupungilla töissä. Soitin Leppävaaran ylilääkärille ja kerroin ideastani, päiväkodista, jossa luotaisiin yhteisöllinen toimintamalli. Haasteeseen tartuttiin. Fysioterapeutti oli jo valittu kaupungin sisältä ja perustellusti saimme myös toimintaterapeutin toimen tiimiin. Päiväkodissa järjestettiin koulutuksia sekä vanhemmille, että henkilökunnalle. Terapeutit ohjasivat ryhmissä (oli kokkista, satuhetkiä, uintia). Vessakäynnit palasteltiin kuntoutusta tukeviksi. Ja kyllä, myös yksilöllistä kuntoutusta toki oli. Erityisesti fysio ja toimintaterapiassa. Lapsen oman toiminnan ohjaamista tuettiin kuvin. Osallistumista tuettiin, passiivisuutta ehkäistiin. Puolin ja toisin oli into päällä. Välillä, useinkin vajottiin uskonpuutteen tilaan. Hyvää siitä tuli, hieno malli jota on kelvannut esitellä niin kotona kuin ulkomaillakin. Kilon toiminta muotoutui Valtakunnalliseksi erityispäivähoidon kehittämiskeskukseksi. Projektiksi, joka on saanut vuosien varrella uusia ulottuvuuksia ja sen helmoista on syntynyt jos jonkinlaista hedelmää mm. Kahvakeskus ja vuorovaikutusta tukeva Kahvatuotteet, joka on puhetta tukevaa ja korvaavaa viestintämateriaalia. Materiaalia, joka on tarkoitettu kaikkien käyttöön. Materiaalia oleellisempaa on tietysti Kahvakoulutukset ja Viiden Portaan Videoanalyysi.

Takaisin tähän päivään. Juhlaseminaarissa kerrottiin palvelurakenteista. Kunnissa oli selvitetty, miten kuntoutuspalvelut toimivat. Puutteita ja sirpaloitumista pyritään siis ehkäisemään. Tässäkään ei ole mitään uutta. Mikäs maailmassa olisi uutta. - on vain uusia järjestyksiä. Pinomaa hässäkän Matti Koivikko toi jälleen kerran esille. Aina se pysäyttää ja ihan hirveästi ei asiat ole muuttuneet. Koen ongelmaksi sen, että paljon oli puhetta järjestelmästä ja jotenkin tuntui, että järjestelmää yritetään rakentaa vanhojen kuntoutuskäytäntöjen päälle. On asiakas, on ongelma ja tarvitaan terapioita Espoossa ollaan luomassa kuntoutuspalvelurakennetta, jossa perhe on keskiössä. On sähköistä elämää, on yhtenäinen hallinto, on halua. Toisaalla esimerkiksi kaikki puheterapeutit ovat muuttaneet pois päiväkodeista. Nyt ollaan järjestämässä ryhmäkuntoutusta. Päiväkodissahan on ryhmiä. Ja jokaisessa päiväkodissa on tarvitsijoita. Tehdäänkö hommia oikeasti nyt vaikeamman kautta ja keksitäänkö pyörää uudestaan. Lapsen hyvä kuntoutus –hankkeessa puhutaan arkeen menemisestä ja .perheen tarpeista. Espoon tekemän kyselyn mukaan perheet toivovat enemmän terapioita, johon esittelijä lisäsi vielä tietysti. Niin tietysti jos kuntoutuksen näkökulma on selkeästi vammaiskeskeinen.

Vanhemman puheenvuoro oli erinomainen, mutta sekin hyvin vammaiskeskeinen ja terapialähtöinen. Oli toimintaterapiaa, fysioterapiaa ja ratsastusterapiaa. Terapia sinällään oli lapsen ja perheen näköistä ja ihan varmasti heille täydellisesti sopivaa. Olisipa ollut mukava kuulla esimerkiksi puheenvuoro vanhemmalta, jonka lapsi olisi ollut ryhmässä, jossa toimitaan yhteisöllisen toimintamallin mukaisesti. En mitenkään kyseenalaista terapioita. On kuitenkin totuus, että jos haluaa jotain uutta, jostain pitää myös luopua. Ei kokonaan. Tässä todella yrittää asetella sanojaan, jotta ei ihan hirveästi vedettäisi herneitä nenään.

Summa summarum: onnittelut vielä kerran Vajaaliikkeisten Kunto ry:n upealle työlle nyt ja ennenkin. Se on nyt kansissa, se minkälainen järjestelmän tulisi olla, jotta perheiden ikuinen taistelu oikeuksiensa puolesta olisi edes vähemmän tarpeellista. Matti Koivikko, lastenneurologian grand old man sanoi puheenvuorossaan, että tasa-arvon nimissä tehdään säästöjä. Se ei ole oikein eikä sekään, että jos tarpeeksi kovaa huutaa, niin saa. Vanhemmat haluavat terapioita lisää. Mutta kun kunta alkaa luoda käytännön tasolla uusia malleja, tapahtuu ihmeitä. Kahvan myötä Hyvinkäälle on perustettu yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi. Puheterapeutti tekee läheisesti yhteistyötä päiväkodin ja vanhempien kanssa. Artikulaatiolapset pääsevät neuvolasta ryhmiin. Kuvaloruja tehdään odotusaikana. Avoimessa päiväkodissa on teemapäivä vuorovaikutukselle. Puheterapeutti mallittaa ryhmiä päiväkodissa jne. Riihimäki on luomassa omaa mallia samansuuntaisesti, mutta oman kuntansa tarpeiden näkökulmasta. Kun muutetaan kuntoutuspalvelujärjestelmää, pitää löytää myös uusia käytännön kuntoutusta tukevia toimenpiteitä. Professori Matti Iivanainen sanoi häntä konsultoidessani jo 90-luvulla: kuntoutusta tukeva toiminta tulee olemaan koko ajan vaan tärkeämmässä roolissa.

Kuten usein koulutuspalautteissa sanotaan: ei mitään uutta, mutta vahvistaa omaa uskoani, joka silloin tällöin hiipuuu. Ja nyt taas roihahti – kohti valoa – kohti esteetöntä viestintää!!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Esteetön viestintä = seikkailun ihmeellinen maailma

Tämän vuoden aikana olen ollut monen uuden, suuren ja ihmeellisen äärellä. Uuden projektimme Esteetön viestintä - yhteinen asia olen tutustunut mm. vastaanottokeskuksen toimintaan ja vanhusten hoivapalveluihin. Kaiken kaikkiaan olo on ollut hieman samanlainen kuin vuonna 1996 kun ensimmäistä kertaa astuin Kilon päiväkodin seinien sisäpuolelle: kiehtova ja minulle outo maailma.

Se, että ulkopuolinen asiasta mitään ymmärtämätön ihminen astuu keskelle yhteisöä, jossa toiminta on enemmän tai vähemmän vakiintunut, saattaa toiminnan kehittämisen kannalta olla hyvä asia. Ja mitäänhän ei voi muuttaa ilman yhteistä tahtotilaa.

Olen ollut blogissani rikollisen passiivinen ja ajattelin korjata tilanteen kirjoittamalla silloin tällöin kokemuksiani tännekin.

Tällä hetkellä olen erityisen täpinöissäni Esteettömän viestinnän yhdestä kohderyhmästä: vanhuksista. Niin vanhuksista. Ei senioreista, ikäihmisistä, kokemusta tai historiaa omaavista. Tuntuu, että vanhoja hyviä termejä muutetaan todella hankaliksi käyttää jokapäiväisessä puheessa.

Olemme siis aloittaneet vanhusten hoivakodissa hankkeemme mukaisesti. Oma projektityöntekijämme on saanut sinne innokkaan parin työyhteisöstä ja homma on lähtenyt hienosti käyntiin. Työyhteisöä yritetään edelleen aktivoida lisää esimerkiksi erilaisia toimintoja mallittamalla ja kouluttamalla. Viiden portaan videoanalyysi työntekijöiden kanssa on parhaillaan käynnissä.

Keväällä työ alkoi eräänlaisena "mutaprojektina" (Sarha Balckstonen, USA, vetämä projekti yhdessä Kalifornialaisessa päiväkeskuksessa, jossa kehitysvammiset ihmiset osallistettiin pihan ja ympäristön parantamiseen kukin omien kykyjensä ja vahvuuksiensa mukaisesti). Ensimmäisenä on kunnostettu kerhohuone, tasapainohuone ja kampaamo/hyvänolon tila. Lisäksi kauniin järvimaiseman edestä on kaadettu puut. Näissä muutoksissa lähinnä työyhteisö (johtajaa myöten) ja muutama aktiivinen asukas on ollut osallisena. Jatkossa tarkoitus on lisätä asukkaiden omaa osallistumista ympäristön ja toiminnan suhteen.

Kun ihminen on vanha ja hän muuttaa (tai hänet muutetaan) esimerkiksi hoivakotiin, niin se oli sitten siinä se arjen pyörittäminen. Ei tarvitse passata, ei tarvitse tehdä omaa ruokaa tai välipaloja. Vaatehuollon ja siivouksenkin hoitaa joku muu. Puutarhassa häärää puutarhuri ja hoitaa viheralueet. Todella nopeasti hiipii se peikko seinien sisälle, osallistumattomuuden ehkä jopa osattomuuden peikko. Arjen ankeuttaja, joka tekee ihmisestä tahdottoman, jopa elottoman oloisen.

Yhtenä päivänä käydessäni keskuksessa projektityöntekijä ja ohjaaja olivat rakentaneet upean kuvaviestintämateriaalin ympäristöön ja luontoon tutustumiseen. Ei ollut sen päivän ilma suosiollinen ja vettä satoi kaatamalla. Piti sitten nykästä jotain tuolta aivokopasta ja sieltähän se löytyi: tähtiajatus eli jokainen on oman elämänstä tähti -tuokio. Sattumoisin paikalla oli vielä sankka joukko avustajia, joten jokainen tähti sai oman haastattelijansa.

Haastattelija siis kyseli omalta tähdeltään asiota elämänvarrelta: syntymätä, koulusta, perheestä ja työstä. Yksikin rouva mumisi, että mitä tää nyt on ja mihin tätä tarvitaan ja mulla ei ainakaan ole historiaa. Tuumasin, että onhan se mielenkiintoista, että elää noinkin vanhaksi ilman historiaa ja me kaikki haluamme kuulla miten sen teit. Haastattelut tehtiin ja pulina oli kova. Ja kun tähti sitten esiteltiin yleisölle oli niin ryhdikästä ja itsensä tiedostavaa porukkaa. Rouva, jolla ei ollut historiaa, oli aivan kunnioitettavan monivaiheinen historia loppujen lopuksi. Yksi tähdistä lauloi upean valssin. Kaiken kaikkiaan niin hyvä tuokio ja kokemus. Ja opetuksia: huumori, sitä tarvitaan. Pilkettä silmiin hoivatyössä. Ja kuinka jokainen meistä nauttii, kun saa kertoa itsestään ja kokemuksistaan. Ne ovat ainutlaatuisia ja henkilökohtaisia. Kuinka tärkeää on, että joku kuuntelee ja on kiinnostunut.

Me jatkamme matkaa asukkaiden historiassa. Ties mitä aarteita ja saloja löydämme matkan varrelta. Ja entä työntekijät ja vapaaehtoiset. Tuli mieleen, että vapaaehtoisille voisi olla hyvä selko-ohjeet siitä miten viestiä vanhuksen kanssa. Ettei puhuta yli, ettei paijata päätä, ettei sanota: ei hänestä nyt juuri mitään irti saanut kun diagnoosi on Alzheimer tai että kun ei hän puhu. Lähtökohtaisesti kaikki haluavat tehdä yhdessä töitä sen eteen, että viestintä toimii ja sen kautta osallistuminen.

Vastaanottokeskuksessa on asukkaille kielen ja kulttuurin opetusta. Sinne on projektityöntekijämme tehnyt jos mitäkin materiaalia ja mallittanut niiden käyttöä. Lisäksi on asumisen ohjaamista ja täytyy myöntää, että toiminta on sen verran ainutlaatuista, että ihan tarkkaa kuvaa siitä ei ole.


Yhteinen kieli on asia, joka puhututtaa erityisesti ulkomaalaistaustaisten ihmisten kanssa. Tässä eräänä kertana erilaisten keinojen ylivoipaisuus yhteisen kielen sijasta tuli taas niin selkeästi esille. Yksi aikuisista tuumasi, ettei ole oikein yhden naisen kanssa keskustellut mitään, kun puuttuu tuo yhteinen kieli. Seuraavalla taolla projektityöntekijämme, joka on puhevammaisten tulkki, keskustelee vilkkaasti juuri tämän naisen kanssa. Keskustelun aiheena käsityöt. Siinä sitten viitottiin/elehdittiin neulomista, maton kutomista, virkkaamista ja ilmeet kertoivat, että on mieleistä puuhaa. Ja tästä sitten päästiinkiin siihen, että kun kerhotilassa on ompelukone niin....

Ja seikkailu erilaisen viestinnän ihmeelllisessä maailmassa jatkuu:)

maanantai 23. toukokuuta 2011

Yhteisöllinen toiminta Kilon päiväkodissa

Usko poliittiseen vaikuttamiseen palautui. Olen jotenkin kokenut, että pienellä ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia isoissa koneistoissa.

Kilon vanhemmat tekivät uskomattoman teon. Taistelivat virkakoneistoa vastaan ja voittivat. Toivon todella, että tämä on erityisesti opiksi ja ojennukseksi virkamiehille ja tavalliselle työntekijällekin - ei tarvitse nöyrästi kumartaa ja todeta että näin se on, mitään ei ole tehtävissä.

Voi auktoriteetteja vastaan taistella - pieni voi omalla suurella asiallaan olla tahtoessaan mahtava.

Onneksi olkoon ja maljojahan olemme tahoillamme kohotelleet:D