Esteetön viestintä = seikkailun ihmeellinen maailma

Tämän vuoden aikana olen ollut monen uuden, suuren ja ihmeellisen äärellä. Uuden projektimme Esteetön viestintä - yhteinen asia olen tutustunut mm. vastaanottokeskuksen toimintaan ja vanhusten hoivapalveluihin. Kaiken kaikkiaan olo on ollut hieman samanlainen kuin vuonna 1996 kun ensimmäistä kertaa astuin Kilon päiväkodin seinien sisäpuolelle: kiehtova ja minulle outo maailma.

Se, että ulkopuolinen asiasta mitään ymmärtämätön ihminen astuu keskelle yhteisöä, jossa toiminta on enemmän tai vähemmän vakiintunut, saattaa toiminnan kehittämisen kannalta olla hyvä asia. Ja mitäänhän ei voi muuttaa ilman yhteistä tahtotilaa.

Olen ollut blogissani rikollisen passiivinen ja ajattelin korjata tilanteen kirjoittamalla silloin tällöin kokemuksiani tännekin.

Tällä hetkellä olen erityisen täpinöissäni Esteettömän viestinnän yhdestä kohderyhmästä: vanhuksista. Niin vanhuksista. Ei senioreista, ikäihmisistä, kokemusta tai historiaa omaavista. Tuntuu, että vanhoja hyviä termejä muutetaan todella hankaliksi käyttää jokapäiväisessä puheessa.

Olemme siis aloittaneet vanhusten hoivakodissa hankkeemme mukaisesti. Oma projektityöntekijämme on saanut sinne innokkaan parin työyhteisöstä ja homma on lähtenyt hienosti käyntiin. Työyhteisöä yritetään edelleen aktivoida lisää esimerkiksi erilaisia toimintoja mallittamalla ja kouluttamalla. Viiden portaan videoanalyysi työntekijöiden kanssa on parhaillaan käynnissä.

Keväällä työ alkoi eräänlaisena "mutaprojektina" (Sarha Balckstonen, USA, vetämä projekti yhdessä Kalifornialaisessa päiväkeskuksessa, jossa kehitysvammiset ihmiset osallistettiin pihan ja ympäristön parantamiseen kukin omien kykyjensä ja vahvuuksiensa mukaisesti). Ensimmäisenä on kunnostettu kerhohuone, tasapainohuone ja kampaamo/hyvänolon tila. Lisäksi kauniin järvimaiseman edestä on kaadettu puut. Näissä muutoksissa lähinnä työyhteisö (johtajaa myöten) ja muutama aktiivinen asukas on ollut osallisena. Jatkossa tarkoitus on lisätä asukkaiden omaa osallistumista ympäristön ja toiminnan suhteen.

Kun ihminen on vanha ja hän muuttaa (tai hänet muutetaan) esimerkiksi hoivakotiin, niin se oli sitten siinä se arjen pyörittäminen. Ei tarvitse passata, ei tarvitse tehdä omaa ruokaa tai välipaloja. Vaatehuollon ja siivouksenkin hoitaa joku muu. Puutarhassa häärää puutarhuri ja hoitaa viheralueet. Todella nopeasti hiipii se peikko seinien sisälle, osallistumattomuuden ehkä jopa osattomuuden peikko. Arjen ankeuttaja, joka tekee ihmisestä tahdottoman, jopa elottoman oloisen.

Yhtenä päivänä käydessäni keskuksessa projektityöntekijä ja ohjaaja olivat rakentaneet upean kuvaviestintämateriaalin ympäristöön ja luontoon tutustumiseen. Ei ollut sen päivän ilma suosiollinen ja vettä satoi kaatamalla. Piti sitten nykästä jotain tuolta aivokopasta ja sieltähän se löytyi: tähtiajatus eli jokainen on oman elämänstä tähti -tuokio. Sattumoisin paikalla oli vielä sankka joukko avustajia, joten jokainen tähti sai oman haastattelijansa.

Haastattelija siis kyseli omalta tähdeltään asiota elämänvarrelta: syntymätä, koulusta, perheestä ja työstä. Yksikin rouva mumisi, että mitä tää nyt on ja mihin tätä tarvitaan ja mulla ei ainakaan ole historiaa. Tuumasin, että onhan se mielenkiintoista, että elää noinkin vanhaksi ilman historiaa ja me kaikki haluamme kuulla miten sen teit. Haastattelut tehtiin ja pulina oli kova. Ja kun tähti sitten esiteltiin yleisölle oli niin ryhdikästä ja itsensä tiedostavaa porukkaa. Rouva, jolla ei ollut historiaa, oli aivan kunnioitettavan monivaiheinen historia loppujen lopuksi. Yksi tähdistä lauloi upean valssin. Kaiken kaikkiaan niin hyvä tuokio ja kokemus. Ja opetuksia: huumori, sitä tarvitaan. Pilkettä silmiin hoivatyössä. Ja kuinka jokainen meistä nauttii, kun saa kertoa itsestään ja kokemuksistaan. Ne ovat ainutlaatuisia ja henkilökohtaisia. Kuinka tärkeää on, että joku kuuntelee ja on kiinnostunut.

Me jatkamme matkaa asukkaiden historiassa. Ties mitä aarteita ja saloja löydämme matkan varrelta. Ja entä työntekijät ja vapaaehtoiset. Tuli mieleen, että vapaaehtoisille voisi olla hyvä selko-ohjeet siitä miten viestiä vanhuksen kanssa. Ettei puhuta yli, ettei paijata päätä, ettei sanota: ei hänestä nyt juuri mitään irti saanut kun diagnoosi on Alzheimer tai että kun ei hän puhu. Lähtökohtaisesti kaikki haluavat tehdä yhdessä töitä sen eteen, että viestintä toimii ja sen kautta osallistuminen.

Vastaanottokeskuksessa on asukkaille kielen ja kulttuurin opetusta. Sinne on projektityöntekijämme tehnyt jos mitäkin materiaalia ja mallittanut niiden käyttöä. Lisäksi on asumisen ohjaamista ja täytyy myöntää, että toiminta on sen verran ainutlaatuista, että ihan tarkkaa kuvaa siitä ei ole.

Yhteinen kieli on asia, joka puhututtaa erityisesti ulkomaalaistaustaisten ihmisten kanssa. Tässä eräänä kertana erilaisten keinojen ylivoipaisuus yhteisen kielen sijasta tuli taas niin selkeästi esille. Yksi aikuisista tuumasi, ettei ole oikein yhden naisen kanssa keskustellut mitään, kun puuttuu tuo yhteinen kieli. Seuraavalla taolla projektityöntekijämme, joka on puhevammaisten tulkki, keskustelee vilkkaasti juuri tämän naisen kanssa. Keskustelun aiheena käsityöt. Siinä sitten viitottiin/elehdittiin neulomista, maton kutomista, virkkaamista ja ilmeet kertoivat, että on mieleistä puuhaa. Ja tästä sitten päästiinkiin siihen, että kun kerhotilassa on ompelukone niin....

Ja seikkailu erilaisen viestinnän ihmeelllisessä maailmassa jatkuu:)