torstai 2. joulukuuta 2021

Mistä digirakkaus alkoi - oma digihistoriani

Tänään oli TEKOS - teknologialla osallisuutta, verkostolla vaikuttavuutta -hankkeen ensimmäinen ohjausryhmän kokous. Onpa huikea projekti. Hanketta koordinoi Satakunnan ammattikorkeakoulu ja hankkeessa on mukana Turun, Tampereen ja Oulun yliopistot.


On todella ilo ja suuri kunnia olla mukana tässä mielenkiintoisessa hankkeessa Aivoliiton edustajana. Ohjausryhmässä oli ennestään tuttuja ja rakkaita yhteistyöku,ppaneita ja kiva oli tutustua uusiin ihmisiin. Ohjausryhmän esittelyssä kerroin omaa digihistoriaani alkaen 80-luvun alusta (aaltoja tässä kohtaa eikö niin) ja jaan sen tässä blogissani hieman laajennettuna ja jokseenkin rönsyilevästi. Niin, miten puheterapeutti aina uudestaan menee sekaisin teknologiasta.


En ole koskaan ollut kokopäiväinen opiskelija. Erilaisia mielenkiintoisia, opettavaisia ja hyvin  erilaisia töitä on on tullut tehtyä siitä asti kun täytin 15v (aluksi toki vain kesätöitä) 


Mutta mistä se rakkaus teknologiaan alkoi! 80- luvun alussa olin huollon sihteerinä Digital Oy:ssa. Ensi kertaa, kun istahdin valtavassa tietokonehuoneessa koneen ääreen, se oli siinä! Ruudulla luki ”Hyvää huomenta Hannele”. Mistä se tiesi, että minä olen minä! Ihan taikuutta


Opiskeluaikana Helsingin yliopistossa ei esitelty tietotekniikkaa saati opastettu mitenkään teknologian hyödyntämiseen. Teknologia alkoi tulla tutuksi, kun pääsin harjoittelijaksi unelmieni paikkaan, Lastenlinnan sairaalaan. Valmistuttuani puheterapeutiksi olin onnekas ja sain jatkaa ensin lähinnä sijaistaen eri osastoilla. Perustin Lastenlinnan Tietoteekin -87. Ensin puolipäiväisesti (toinen puolikas epilepsiaosastolla) ja sittemmin silloisen fysioterapiaosaston johtajan Sinikka Westermarckin (nyk. Jäntti) myötävaikutuksella ja tuella. 


Ensimmäinen laite oli Commodore -64. Toimintaterapeutti olivat yhdistänyt siihen painikkeet ja laitteessa toimi ihastuttava (suorastaan taianomainen) möreä-ääninen syntetisaattori. Erityisesti yhden liikutavammaisen, puhumattoman lapsen isosiskon tekemä Pupu ja porkkana -peli pisti monet lapsoset (ja meidät aikuisetkin apuvälinekeskuksessa) tikittämään. Muistan vieläkin kun puhuvat pienet usein kysyivät: ”Mitä se sano?!” Ohjeet piti useimiten tulkata: yksi porkkana, kaksi porkkanaa…


Lastenlinnan Tietoteekin todellinen apuvälineteknologiapalvelujen mahdollistaja oli professori, ylilääkärimme Lennart von Wendt, Lennu. Hän oli tietotekniikan suhteen todellinen visionääri. Yksi vaikuttavimmista tekijöistä oli hänen pitkä kokemuksensa Göteborgin Bräcke Östergårdin - erityisosaamiskeskuksesta, pioneerityö teknologian hyödyntämistä. Vuosien varrella hän ei koskaan sanonut: ei käy kun ei ole rahaa vaan aina että hieno idea, miten se voitaisiin rahoittaa. Väsymättä hän teki apurahasuosituksia. Kuitenkin sen verran innoissani työstäni ja erityisesti digielämästä, että usein on noita matkoja ja koulutuksia enemmän tai vähemmän tullut kustannettua myös itse. Kun Lennu tuli ylilääkäriksi Tietoteekki oli vessassa. Hän haastoi minua kysymällä: ”Mitä teet lapsen istuma-asennolle?” (Myöhemmin selvisi, että hän oli erityisen kiinnostunut lapsen toiminnallisesta asennosta). Tuumasin, etten mitään! Sitä varten meillä on toimari ja fyssari apuvälinekeskuksessa. Kuulemma erinomaisen hyvä vastaus. Mukana itseni lisäksi fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja apuvälineteknikko tarpeen mukaan. Tietokoneavusteisen kuntoutuksen arviointi ja seuranta toteutui aina moniammatillisesti. 


Tietoteekki aloitti vessassa. Commodore sijoitettiin tasolle vesanpöntön päälle. Saimme lisäksi lahjoituksena Apple2e:n. Voi miten innostavia ohjelmia. Ja jälleen myös liikuntavammaisille lapsille painikkeita ja kosketuskuvaruutu (irrallinen kehys). Neuropsykologi Kati Appelqvistin kanssa aloimme kehittämään Tietoteekin palvelumallia. Saimme Arvo Ylppö -säätiöltä kehittämisvapaita. Koulutimme mm osastojen henkilökuntaa tietoteekkivastaaviksi. Tietoteekin arvioinnin jälkeen valittuja laitteita/ohjelmia kokeiltiin osastolla ja osastojakson lopulla oli seurantakäynti ja tehtiin yhdessä jatkosuunnitelma. Vessahuoneeseen tuli vielä superhieno Macintosh kottaraisen pönttö, jossa huikea suomalainen BlissMaster-ohjelma, jota ihasteltiin kansainvälisesti arvostetussa ACE-Centerissä, Englannissa laadukkaan grafiikkansa vuoksi. Ensimmäinen BlissMaster luovutettiin lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineenä. Kottaraisen pöntön myötä elämääni astui myös Ilona It:n Risto Korhonen. Silloin taisi firman nimi olla Mac&Carry. Ilman Ristoa ei minun digielämäni olisi varmastikaan edennyt kuten se on edennyt. Eipä koskaan ole ollut tilannetta että Risto ei oli ollut tukemassa paitsi työelämässä myös Lanekussa. #IkuisestiKiitollinen


Takaisin Linnaan. Seinät tulivat vastaan. Tietoteekki siirtyy tyhjillään olevaan talonmiehen huoneistoon. Kaksi huonetta Tietoteekille ja yksi päivystävälle lääkärille. Jaoimme yhteisen keittiön ja monen kanssa yhteistä tikitystä tietotekniikasta. Varustelu kiihtyi. Lennu taikoi rahaa milloin mistäkin. Mullistava hankinta oli englantilainen BBC-Master. Laite tuli ilman konfigurointia, joten jokunen tunti meni kun sain homman lontoolaisen asiantuntijan kanssa tehtyä puhelimitse tehtyä. Välillä kyllä kävin aivot sauhuten kahvilla ja taas jatkettiin. BBC Laiteympäristö oli laaja-alaisesti varhaiskasvatukseen ja opetukseen suunniteltu (jopa yliopisto-opiskeluun). Oli ääniohjaus, kosketuskuvaruutu, painikkeita, katseohjausta, erilaisia näppiksiä. Myöhemmin jopa ORAC-puhelaite (aikansa mersu) ohjelmoitiin BBC:llä. Ja hienointa tietysti oli järkyttävän laaja-alainen valikoima erilaisia ohjelmia, joista suurin osa oli maksuttomia tai ainakin hyvin huokeita. Löytyipä jopa puheen ymmärtämisen arviointiohjelmakin, niille joita ei käytössä olevilla menetelmillä pystytty tutkimaan. Oli innostava blisskielen opetusohjelma. Ja erityisen toimivia näkövammaisille suunniteltuja ohjelmia. Vain jotain mainitakseni. 


Edelleen olen kuullut huhuja, että esimerkiksi fysioterapeutit vielä jossain käyttävät BBC:tä. Apuvälinekeskuksessa kehitimme mm telineen, jotta kosketuskuvaruutua voi käyttää seisomatelineessä seisten. Miksei. Ihan sama vaikka laite olisi mikroaaltouuni, kunhan ohjelma on hyvä.


Samoihin aikoihin hankittiin PC. Erityisesti Speech Viewer ääniohjausohjelman vuoksi. Pelinomaisena se oli innostava, mutta sopi erityisesti kuulovammaisille lapsille ja niitä ei Lastenlinnassa juurikaan ollut. Erilaisia opetusohjelmia tuli myös PC:lle ja monille perheille lainattiin kuntoutuksellisia ja opetuksellisia ohjelmia, joita ensin oli kokeiltu Tietoteekissa ja osastolla.


Kallein ja hienoin laite oli Macintosh SE (tai jotain), johka isohko kuvaruutu oli interaktiivinen. Ei enää erillisiä kehyksiä. Hullaannuimme Brøderbundin vuorovaikutuksellisiin satuihin ja peleihin. Teimme alustoja esimerkiksi Intellitoolsin ohjainalustalle. Vaikka ohjelmat olivat englanninkielisiä pystyimme kuvatukimateriaalin tekemään suomeksi. Sitten tuli Intellitoolsin Intellipics. Mitä sillä oikeasti EI olisi voinut tehdä! Perustimme työryhmän jonka koollekutsujana oli Oriolan Kuulolaitekeskus. Rabbe Saxen ja Monica Meinander tekivät vuosikausia esteettömän teknologian hyväksi upeaa yhteistyötä erityisesti puhelaitteiden ja tietokoneavusteisen kuntoutuksen hyväksi. Vieläkin on muuten tallessa t-paita, jossa lukee ”Minä teen sen Intellipicsillä”. Niin kuin usein käy, Intellipics kehittyi monimutkaisemmaksi ja hankalammaksi eikä sen hyödyntäminen työryhmästä enää tuntunut mielekkäältä. Into hiipui ja ohjelma nimikin muuttui. Kuvaavaa, etten edes muksta miksi. Joku Classroomstudio.


Tietoteekki jalkautui enemmän ja enemmän. Lapset alkoivat saada koteihin ja päiväkoteihin tietokoneita ja puhelaitteita apuvälineiksi. Erilaisia puhelaitteita tuli koko ajan lisää. Oli yksinkertaisia painikeita kuten BigMac. Erilaisia lokerikkotyyppisä CheapTalkeja, dynaamiseen käyttöön sopivia laitteita kuten Zygo ja MacCaw. Opeteltiin itse ja ohjattiin ja opastettiin. Laitetoimittajat olivat hyvin aktiivisia tarjoamaan koulutusta ja apua oli saatavilla miltei 24/7.  kuulolaitekeskuksen lisäksi näitä toimijoita olivat Terapeija,  Algo ja Mac. Maahantuojat toimittivat esittelylaitteet Tietoteekin lainaamoon, jotta niitä pystyttiin kokeilemaan.


Asensin koteihin tietokoneita, vein puhelaitteita ja opastin käytössä usein myös iltaisin. Joskus mukana toimintaterapeutti tai fysioterapeutti ja hurauttelimme menemään Linnan Samaralla.  Joskus otin omia lapsiani mukaan pelikavereiksi. Missään pelissä kun ei ollut vauhti valttia. Näin pelit sujuivat hienosti yhdessä. Ja olihan niitä kivampi pelata toisen lapsen kanssa. BBC:tä jossain vaiheessa lainattiin eniten.  Apuvälinekeskuksessa kehitimme mm telineen, jotta kosketuskuvaruutua voi käyttää seisomatelineessä seisten. 


Aloimme järjestämään perheille Pyörätuoli- ja tietokoneleirejä. Ideana oli yhdistää näiden kahden vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineen käyttökokeilu ja opastus. Idean kipinä syntyi opintomatkallamme Nuutti Hiltusen kanssa Toronton HughMacMillan Centerissä. Leirit olivat kyllä ihan supersuosittuja ja antoisia. Mieleen jäi toki vaikka mitä, mutta liikuttavin oli kun pieni tyttö huutaa liikuntavammaiselle siskolleen ”Oota mua!” Kun tämä painelee AkkaPlattanilla (mahalauta, joka painikkeella liikkuu teippiä pitkin!). Tässä kohtaa äidillä oli kyllä roska silmässä.


Seinät tuli jälleen vastaan ja siirryimme ns. lisäsiipeen. Se osoittautui kaikin puolin hankalaksi ja riittämättömäksi ja hyvin pian päästiin Apuvälinekeskukseen, joka sijaitsi kliinisen neurofysiologian siivessä. Hauskaa oli se, että se sen aloitusvessan vieressä. Siinä tilassa olin -96 asti, jolloin luovuin rakkaasta lapsesta ja jätin sen Paula Herkmanin osaaviin käsiin ja hellään huomaan.


Digirakkauttani on ruokkinut erilaiset mahdollisuudet koulutuksiin ja opintokäynteihin. Bräcke tuli hyvinkin tutuksi. Mieleenpainuvin oli Mary Trieschmannin Compuplay koulutus. Opintokäynneistä huipuin oli Handikapp Institutetin järjestämä kahden viikon koulutusmatka Minnesotaan (Closing The Gap konferenssi) ja NewYorkiin. Omat ensimmäiset teknologia-aiheiset esitykset olivat ISAAC:ssa Philadelphiassa Computer Based Rehablitation and Special Needs Children. Ja erikoisin ehkä The Virtual Reality and Disability konferenssin esitys yhdessä Sirkku Ruusuvuoren kanssa Tukholman yliopistossa. 


Siirryin Lastenlinnasta hankemaailmaan. Kilon päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen hanke oli ensimmäinen. Esteetön teknologia luonnollisesti oli osa päiväkodin ihan tavallista arkea. Lapsilla oli käytössä puhelaitteita, tietokoneita ja niiden käyttöä hyödynnettiin paitsi kuntoutuksen tukena myös varhaiskasvatuksessa. Intellipicsin yhteydessä tuli myös Speaking Dynamically viestiohjelmat. Yhä enemmän puhelaite alkoi olla kannettava tietokone. Ja kannettavat olivat herkullisen värikkäitä iBookeja. Usealla lapsella oli myös Macaw-puhelaite käytössä. Kun kyse on vaativista lääkinnällisen kuntoutuksen laitteista opastusta ja ohjausta tarvitaan. Yhteistyö Tietoteekin (laitteet lainannut taho) toimi hienosti ja teimme monenlaista yhteistyötä mm Intellipicsin suhteen.


Kilosta siirryin Kahvakeskusverkoston vetäjäksi, jota ensin hallinnoi Espoo ja sittemmin Avainsäätiö. Viimeisin hanke oli Avainsäätiön Esteetön viestintä, jossa kohderyhmänä lapset, ulkomaalaistaustaiset ihmiset ja ikäihmiset. Esteettömän viestinnän suhteen esteettömällä teknologialla oma oleellinen merkityksensä. 


Viimeisin iso digirakkauden leimahdus syttyi, kun tuli iPad. Jälleen sitä kosketuksen taikaa. Samaa taikaa, mitä oli BBC:n kosketuskuvaruudussa. iPad vei mennessään, vie vieläkin. Erityisen merkityksellisiä kokemuksia ovat olleet Applen omat koulutukset niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Hienot opintomatkat mm Tanskaan ja BETT:iin Ilona It:n järjestäminä. Intellipics -tyyppistä vaikuttavaa yhteistyötä syntyi Evantian johdolla Chatable suomenkieleisen viestisovelluksen myötä. Valtakunnallinen ja moniammatillinen työryhmä oli työteliäs ja ilahduttavsti syntyi jälkeäkin. Harmillista, että ohjelman kansaivälinen toimittaja ei enää jatkanut paikallisen toimijan kanssa. 


iPadin ja yleensä teknologian mahdollisuuksista on tullut luennoitua niin läsnätilaisuuksissa kuin webinaareissakin vuosikymmenien aikana paljon. Mieleisimpiä on työpajat - yhdessä tekeminen. Järjestin Lanekun suosittuja iPad-seminaareja kolmesti. Sielläkin erityisesti teemana ”Kädet saveen!” Tilaisuuksiin saatiin kiitos erityisesti Risto Korhosen ja Suomen Applen huikeita kansainvälisiä esiintyjiä kuten Mark Coppin ja Joe Moretti. Seminaarien myötä perustin iPad kuntoutuksessa ja opetuksessa -ryhmän. Tällä hetkellä siinä on lähdes 8 tuhatta jäsentä ja se on hyvinkin aktiivinen.


Viisi vuotta on nyt vierähtänyt Aivoliiton Kommunikaatiokeskuksessa. Työni on perheiden, nuorten ja aikuisten, joilla on kehityksellinen kielihäiriö ohjaamista ja neuvontaa. Onpa hienoa kun kauempaakin Suomesta voi etänä Zoomissa opastaa vaikka GoTalk sovelluksen käyttöön. Kehitämme yhdessä varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa erilaista Arjen vinkki -toimintaa. Ja niissäkin mukana vahvasti teknologia. Miten sitä voi arjessa hyödyntää. Teknologia on kliseenomaisesti huono isäntä, mutta renkinä hyvä. Lapsi ja nuori tarvitsee taitavia aikuisia opastamaan tietotekniikan ihmeelliseen, luovaan, mahdollistavaan maailmaa. Liian paljon se koetaan pahaksi, ei-suositeltavaksi jopa vahingolliseksi. Niin, miten siinä maailmassa suunnistetaan, riippuu opettaako aikuinen niitä sääntöjä ja liikennemerkkejä


Oma innostukseni, digirakkaus tuskin hiipuu. Tänään TEKOS -ohjausrymissä mainittiin älykkäät huonekalut! Kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovessa hiihtäminen. Tosin teknologia suhteen tulee mieleen, että ehkä siihenkin löytyy ratkaisu. Ehkä Ikean pyöröovessa onnistuu. Yhtä taikaa ja ihmetystä joka päivä. Tänäänkin autoni kertoi minulle minne olen menossa ja koska ole perillä. Mitään en ollut sille kertonut menostani!

















maanantai 22. helmikuuta 2021

Inkluusio - 10 vuotta sitten ajatukset edelleen tätä päivää!

 


Vuoden 1999 alussa astui voimaan uusi perusopetuslaki. Uuden lain peruslahtokohta on, että kunkin lapsen ensisijainen koulu on hänen lähikoulunsa. Kun kyseessä on vammainen lapsi, vanhemmat joutuvat valinnan eteen; valitsevatko he normaalikoulun vai erityiskoulun. Valinta ei ole helppo ja vanhemmat tarvitsevat tietoaeri vaihtoehdoista. Tätä tietoa he voivat saada viranomaisilta ja muilta vanhemmilta.


INKLUUSIO


HANNELE MERIKOSKI

Puheterapeutti, Kilo -projekti


Uudessa perusopetulaissa sanotaan, että ¨opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen". Lisåksi opetuksen tulee edistãä tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa. Moniarvoistuvassa maailmassa suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat tärkeitā arvoja. Kaikille yhteinen koulu kasvattaa yhteiskuntaan, joka on kaikille yhteinen. (Kauhanen, 1999) 


Paivakodin maailmasta,jossa inkluusiossa ollaan jo pitkällä ja integraatiota on toteutettu vuosia koulumaailman segregaatio tuntuu vieraalta. Pienet vammaisetlapset tottuvat päivakodissa siihen, etta maailmassa on hyvin erilaisia lapsia. Henkilökunta on kehittanyt työtāän opiskelemalla ja omaksumalla keinoja ja malleja, joilla vammaisen lapsen inkluusiota päivähoitoon toteutetaan.


Integraatio - Inkluusio


Integraatio on mukaan pääsemistä (Kauhanen, 1999). Päivähoidossa integraatio on tuttu asia, mutta koulumaailmassa se on ennemminkin ollut poikkeuksellista. Kun vammainen lapsi integroidaan ryhmään, se yleensä tapahtuu ryhmän vaatimusten mukaisesti ja vammaista lasta pyritään sopeuttamaan näihin lainalaisuuksiin. Integraatio on eräänlainen vierelle vienti, jossa lapsi on ryhmässä, ryhmän ehdoin. Integraation ongelma on usein erityisesti vaikeasti vammaisen lapsen kohdalla, että hänestä tulee ryhmän toiminnassa helposti passiivinen sivustakatsoja. Hänelle tarjotaan kuntoutusta, apuvälineitä ja muita erityistuki toimia kuten henkilökohtainen avustaja jotta hän voisi paremmin toimia ryhmän vaatimusten mukaisesti.


Inkluusio on mukana olemista. Ryhmään esim. koulussa pyritään vaikuttamaan niin, että se pystyisi niin joustavaksi, että se pystyy vastaanottamaan kaikenlaiset lapset (Kauhanen, 1999). Inkluusio menee pidemmälle tavoitteessaan kuin integraatio - se on yksilön täysivaltainen jäsenyys ryhmässä. Inkluusio vaatii paljon lasta opettavalta tai ohjaavalta henkilökunnalta. Erityisesti koulutuksella on tärkeä rooli Inkluusio on onnistumiselle.


Kohti kaikille yhteistä koulua 


UNESCO on julistanut että tavallinen koulu inkluusio -toimintaperiaatteella on tehokkain keino taistella eriarvoisuutta vastaan, luoda avoimuutta yhteisöihin, rakentaa inkluusiota yhteiskuntaan sekä varmistaa koulutus kaikille. UNESCO kehottaa hallituksia varmistamaan inkluusio lailla tai periaatteella, jotta kaikilla olisi mahdollisuus koulunkäyntiin tavallisissa kouluissa. Kehitys on kulkenut tähän suuntaan jo vuosia. Tämä ei ole ollut helppo tie. 50 luvulla se merkitsi kokonaan eroa tavallisesta koulusta. Erityiskoulut pitivät huolen erityislasten opetuksesta. Paitsi opetuksen, erityiskoulu tarjosin usein myös vammaisen lapsen yhteisön, sillä jotkut lapset asuivat kouluissa. Erityisopetusta tämä järjestely oli kuitenkin omiaan kehittämään, sillä se tarjosi mahdollisuuden erikoistumiseen. (Eigner,1995)


Inkluusio tarjoaa haasteita paitsi kouluille myös yhteiskunnalle ja sitä ajaville tahoille. Uusi vammaisten lasten vanhempien sukupolvi vastustaa leimautumista ja esteitä, jotka ovat liittyneet erilaisiin vammaisuuden määritelmiin. Tämä vaatii vanhemmilta yhteistyötä ja edunvalvontaa. Vanhemmilla ja kouluilla on edessään esteitä kahdella rintamalla. Asennemuutos kouluissa, jossa ollaan totuttu eristämiseen ¨parhaana mahdollisena opetusmuotona¨ erityis apsille sekä opetuksen puolelta, jossa tarvitaan uusien keinoja ja tapoja kehittää Inkluusion toteutuminen toimivaksi käytännöksi. (Eigner,1995) Inkluusio on yleistynyt muun muassa Yhdysvalloissa. Viime vuosina esim ISAAC:in (International Society for Augmentative and Alternative Communication) konferenseissa on esitelty inkluusiomalleja sekä peer-study -tutkimuksia.



Vanhemmat vaikean valinnan edessä


Koulun valinta on tämän päivàn vanhemmille yleisesti ottaen tuskaista. Pitää miettiä jo painotuksia päiväkodista alkaen. Tarjolla on kielipainotteista, matemaattista, taiteellista JNE. Lapsilta katua koti piiristä kaverit, kontakteja ei synny. ala-asteen jälkeen pyritään yläasteelle riippuen siitä, mikä koulu tarjoaa sopivat painotukset. Ollaan siellä jälleen vieraiden luokka kun kavereiden kanssa muutama vuosi, josta matka jatkuu eteenpäin sopivan lukioon. 


Vanhemmat päättävät, mihin kouluun lapsensa haluavat laittaa. Päätös on erityisen vaikeaa kun vastakkain on Inkluusio tavallisessa koulussa tai erityiskoulu. Usein vanhemmat pelkäävät, että heidän vammainen lapsensa ei opi mitään tai vähän tavallisessa koulussa. Hän ei ehkä pysty samoihin akateemisiin tavoitteisiin kuin luokan muut lapset. Huoli on todella aiheellista, mikäli tarkoituksena on vain sijoittaa lapsi normaali luokalle ilman perusteellista Inkluusio ohjelmaa. Koulujen väliset tehokkuuden ja toimivuuden tutkiminen on osoittautunut erittäin hankalaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että akateemisessa suoriutumisesa ei normaalin koulu ja erityiskouluun välillä näytä olevan eroa. (Eigner, 1995)


Vanhemmat haluavat että heidän lapsistaan tulee aikuisena vastuuntuntoinen ja että hänellä on paikka vaikka yhteiskunnassa sekä ystäviä. Niinpä sosiaalinen oppiminen luokassa muodostuu erittäin tärkeäksi. Se, että kasvaa yhdessä ja oppii kuinka eletään yhdessä. Näitä taitoja on vaikeampi oppia erityiskoulussa. Erityiskoulun kautta lapsi ei voi rakentaa ystäväverkkoa lähiyhteisöönsä kotona. (Eiger,19959


Haaste kouluille ja opettajille


Harva meistä alunperin uskoi inkluusioon koulussa ja monet ovat vieläkin skeptisiä. Osittain se johtuu siitä, että itse olemme koulumme käynyt hyvin erittävässä ympäristössä. Se on jopa tuntunut luonnolliselta. Tätä on puolustautuu muun muassa sillä että se on vammaisen lapsen parhaaksi. Perinteinen sanoma omasta koulumaailmastamme on omiaan pitämään vanhoista asenteista kiinni ja ruokkii skeptisyyttä. Tästä kierteistä päästään, kun käytetään niin sanottua maalaisjärkeä. Lapset oppivat paljon toisilta saman ikäisilta lapsilta. Opettajat ovat tästä tietoisia ja käyttävät ammattitaitoaan käyttämällä ns.  ¨peer learning¨:iä eli kavereilta oppimista opetuksessa. Parhaiten se toimii heterogeenisissä ryhmissä. (Einger, 1995)


Professori Sakari Mobergin (1998) tutkimusten mukaan opettajat pitävät integraatiota sinänsä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta edistävänä, kauniina ajatuksena. Mutta he uskovat että yleisopetuksen ei nykyisellään pysty vastaamaan riittävästi vammaisten lasten yksilöllisiin tarpeisiin. Lisäksi opettajat kokevat, ettei heillä ole uuden tilanteen vaatima koulutusta.


Kaikkia lapsia ja heidän erilaisia ominaisuuksiaan arvostavan ilmapiirin luominen kouluun tai luokkaan on yleensä pitkä prosessi. Opetuksen suunnittelua ja opetusta tulee kehittää niin että ne edistävät oikeudenmukaisuutta kunnioitusta ja Inkluusio periaatteen (erilaiset oppijat työskentelevät samoissa opetusryhmissä) kehittämistä. On tärkeää, että opettaja tutki itseään, omia asenteita on, arvojaan ja uskomuksiaan suhteessa erilaisuuteen. Yhdessä oleminen ja toimiminen on ensimmäinen askel kohti kaikille yhteistä kuulua. Se on totta vasta kun jokainen oppilas hyväksytään lähi koulussa tasa-arvoisena jäsenenä. Erilaisuus toivotetaan tervetulleeksi eikä sitä vain siedettävä. Opettajan tulee kiinnittää huomiota siihen mitä opettaa ja miten esittää oppimis sisällöt. Oppimissuunnitelma ja opetustrategiat laaditaan siten, että huomioidaan oppilaiden erilaisuus ja heidän omat oppimistapansa. Näin laadittu opetus-ja oppimis suunnitelma on henkilökohtainen (HOPS). (Ikonen 1999)


Inkluusio on haaste, joka voi onnistua vain jos opettaja haluaa sen sellaisena ottaa vastaan. 


Erityisesti vaikeasti vammaisen lapsen kohdalla haasteita saattaa olla monella eri saralla. Nykyisessä koulussa opettajat tekevät työtään varsin yksin. Yhteistyön tekeminen ja ammattirajojen rikkominen on vierasta. Pelkäämme astuvamme toistemme tontille ja toisaalta pelkäämme arvioinnin kohteeksi joutumisesta. Oma epävarmuuden näyttäminen tai tietämättömyyden myöntäminen ei onnistu työyhteisössä, jonka ilmapiiri ei anna tähän lupaa. Yhteistyö on tärkeää. Voimien kokoaminen yhteen edistää lapsen oppimista ja tukee työntekijöiden jaksamista. Tiimityöskentely sitoo opettajan, erityisopettajan, avustajan, rehtorin vanhemmat ja mahdollisesti terapeutit yhdessä ratkaisemaan jokapäiväiset kysymykset ja mahdolliset ongelmat (Udd-Ståhl 1998) 


Vammaisen lapsen erityistarpeiden huomioon ottamiseksi sekä opettaja että mahdollinen avustava henkilöstö tarvitsee tukea mum. koulutusta. Koulutukseen osallistuminen tulee mahdollistaa työjärjestelyin ja siihen pitää varata määrärahoja. Koulutusta ja työnohjausta tulee olla tarjolla tarpeen mukaan. Laadukas kouluttaminen - sisällöllisesti ja prosessina - vaatii myös asiantuntemusta aikuiskoulutuksesta. (Bruder, 2000)


Onko inkluusio vaihtoehto kun kommunikointi on vaikeaa 


Kommunikointi on ystävyyden ja kaiken inhimillisen liittymisen ydin. Iänmukainen puheen ja kielen kehitys mahdollistaa lapsen leikin ja sosiaalisen kanssakäymisen toisten kanssa. Puheen puuttuminen tai poikkeava kielen kehitys vaikeuttavat tätä vuorovaikutusta ja saattavat aiheuttaa sosiaalisia, emotionaalisia tai kehityksellisiä ongelmia. Kun lapsi ei pysty ilmaisemaan itseään tai hänellä on ongelmia vastaanottaa muiden viestejä, mikä on hänelle oikea koulumuoto. Usein se sekä vanhemmat ja palveluntuottajat ovat päätyneet siihen, että he kuuluvat erityisympäristöön. Heidät laitetaan automaattisesti erityisryhmiin, usein jo päiväkodissa. Uskotaan, että erityislapsiin erikoistuneet asiantuntijat ovat ainoat, joilla on tarvittava tieto ja taito opettaa erityislapsia. 


On totta, että yhteisöpohjaisissa asetelmissa henkilökunnalla ei yleensä ole sen kaltaista koulutusta tai osaamista. Oli miten oli, he oppivat kyllä tarvittavat asiat perheeltä ja muilta asiantuntijoilta mikäli heitä konsultoidaan tai tehdään yhteistyötä. Yhteisöpohjainen asetelma tarjoaa jotain mitä segregaatioasetelmassa ei ole: ryhmään normaalisti kehittyneitä kavereita, jotka leikkivät, toimivat ja kommunikoivat keskenään. (Venn&al, 1999)


Puhevammaisen lapsen sijoittuminen normaaliluokkaympäristöön on opettajille erityisen haasteellista. Helposti oletetaan, että joku toinen tietää enemmân tai että kylla minun pitäisi osata. AAC:ssa (puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikoinnissa) jokainen kamppailee ensimmäisen oppilaansa kanssa ja sitten seuraavien. Jokaisen, joka tarvitsee AAC:ta tarpeet ovat hyvin erilaiset, joten yleistys on vaikeaa. On tärkeää luottaa omiin taitoihinsa ja käyttaa tervettá järkeä päätosten teossa. Opimme kaikki yhdessä. (Johnson&al 1996)


Puheterapeuttien kuten muidenkin erityistyötekijöiden rooli inkluusiomallin yleistyessä tulee entistă keskeisemmäksi. Lapsen kommunikointitarpeiden arviointiin ja tarvittavien keinojen löytymiseen

tarvitaan asiantuntijuutta. Puheterapeutin tietotaidon kehittäminen AAC:ssa puhevammaisten lasten kohdalla on olennaista. Tämän tietotaidon jakamiseen vaaditaan myös työnkuvan muuttamista entistä enemmän ympäristöä ohjaavaan suuntaan. Käytännössä on usein niin, että perhe pystyy lapsensa kanssa kommunikoimaan yhdessä omaksumallaan ele- ja merkkikielella ja puheterapeutti yksilollisessä terapiatilanteessa käyttää lapsen tarvitsemia AAC-keinoja. Päiväkoti ja koulu saattavat tuntea jáäneensä ohjaustaja opastusta vaille.



Lähteet:

Bruder, Mary, Beth: Child Care Bulletin. Issue 21

Eigner, Walter: The Most Effective Means of

Combatting Discriminatory Attitudes. Getting

There. International Update on Inclusive

Education. Inclusion International no. 1.

May 1995ja no. 2. October 1995

Ikonen, Oiva: Kaikille yhteinen koulu.

Kehitysvammaisten Tukiliitto ry.

Kehitysvammaliitto ry. PainoHame. Ylojarvi

Johnson, Jeanne M., Baumgart, Diane, Helmstetter,

Edwin, Curry, Chris A.: Augmenting Basic

Communication in Natural Contexts. Paul H.

Brookes Publishing Co. Baltimore 1996

Kauhanen, Anne: Kaikille yhteinen koulu.

Kehitysvammaisten Tukilitto ry.

Kehitysvammaliitto ry. PainoHame. Ylöjarvi

Moberg, Sakari: Opettajat vastustavat erilaisten

oppilaiden tuloa tavallisiin luokkkiin.

Erityiskasvatus 4/1998

Udd-Stdhl, Helena: Ida i skola.

Lakd och lära 1/1998.


vaiset kysymykset ja mahdolliset ongel-

mat (Udd-Stáhl 1998)


mahdollinen avustava henkilóstò tarvitsee


osallistuminen tulee mahdollistaa työjär-

jestelyin ja siihen pitāâ varata määràraho-

ja. Koulutusta ja työnohjausta tulee olla

tarjolla tarpeen mukaan. Laadukas kou-

luttaminen - sisållőllisesti ja prosessina-

vaati myös asiantuntemusta aikuiskoulu-

tuksesta. (Bruder, 2000)


va tieto ja taito opetta erityislapsia.


On totta, että yhteisöpohjaisissa asetel-

missa henkilókunnalla ei yleenså ole sen

kaltaista koulutusta tai osaamista. Oli mi-

ten oli, he oppivat kyllā tarvittavat asiat


12