maanantai 26. syyskuuta 2016

Ällillä ja ärrillä saattaa olla väliä.

"Pitääkö olla huolissaan" on yksi tavanomainen kysymys, kun vanhemmat miettivät lapsensa kielenkehitystä. Jo kysymys kuvaa, että jonkun asteista huolta on vanhemman mielessä syntynyt. Varhainen vuorovaikutus on herkkää aikaa lapsen kehityksessä. Lapsi aistii ja peilaa vanhempansa tunteita ja olotiloja herkästi. Huolta ei voi useinkaan poistaa ja ehkä ei pidäkään sanomalla "ei se mitään ole", "älä turhaan huolehdi", "meidän suvussa kaikki on olleet niin hitaita", "Eino-enokin oppi vasta viisivuotiaana puhumaan"

Huoli lapsesta on vähän niin kuin kipu. Pahin yöllä ja yksin. Sitä pohtii ja míettii ja googlettaa. Pienestä huolesta saattaa tulla kohtuuttomankin iso. Se tuntuu eräänlaisena möykkynä rinnan alla. Ihan fyysisesti. Pitäisiköhän viedä tutkimuksiin. Vai luotanko  maallikkoasiantuntijoiden lausumiin. Muistan yhdenkin äidin, joka soitti minulle huolesta ihan käppyrässä.  Naapurin rouva, joka kuulemma oli melkein puheterapeutti , mutta toimi opettajana oli sanonut että Maijalla on kauhea ääinihäiriö, että jos ei sitä heti korjata niin sitä,kurkkua sitten leikellään koko lapsen ikä. Onneksi äiti luotti asiantuntijuuteeni ja sain hänet vakuuttumaan että Maijan ääni oli mitä tervein ja kirkkain.

Vuosia sitten kun olin Espooosssa töissä ja toimenkuvaani kuului ns. aluevastuu yksi äti soitti kaksivuotiaan poikansa ärrästä. Kun ei poika vielä osaa.  Olisin voinut todeta, että vielä ei tarvitsekaan. Puhelimessa aistin, että äidin huoli oli ärrää isompi asia. Pyysin vastaanotolle. Lyhyt noin 15 minuuttia käynti helpotti selkeästi huolestunutta äitä ja oli vielä kiitollinen kun kerroin miten lapsen leikeissä ja toiminnassa voi tehdä Suujumppaa. Kyllähän jokainen kuulee, että äänteitä on hukassa tai ne kuulostavat oudoilta. Se, mitä on niiden takana on ammatti-ihmisen arvioitava.

Kun vanhemmalla on huoli lapsen kielenkehityksestä, vaikkapa niistä ikuisista ärristä ja ässistä, on huoli otettava vakavasti. Äännevirheidenkin taustalla saattaa olla muutakin kuin vain nykyisin mielellään käytettävä termi: kosmeettinen haitta. Ja entäs sitten jos onkin vain kosmeettinen haitta? Vaikka se ei ole presidenttiä haitannut, niin olemme jokainen yksilöitä. Tuoee mieleen erilaiset kosmeettiset leikkaukset. Kun itsetunto on kiinni rintojen tai nenän koosta, niin ongelman poistaa leikkaus. Voisihan sitä todeta, että ovat ihan hyvät ja kyllähän noilla pärjää. 

Luin juuri kuinka Vihdissä eskarilaisille tarjotaan uima-opetusta, kun kaikkea ei voi sälyttää vanhempien vastuulle. Kuntaan on palkattu lasten liikuntakoordinaattori. Voin kertoa, että kuulun siihen joukkoon, joka ei mitenkään onnistunut kotiharjoituksissa kotona lapsen ärrän ja ällän kanssa. Minä todellakin tiedän että puheterapeuteista on huutava pula. Ehkäpä tarvittaisiinkin rohkeampaa muutosta. Jospa tuo alati toitotettu Sote toisi sen.  Hyvinkään mallia laajemmin eli yhteisöllisen toiminnan puheterapeutteja. Voisipa kunnilla olla vuorovaikuuskoordinaattoreita. Niitä jotka näkevät myös artikulaation taakse. Jo pienten puolella saisi tukea vuorovaikutustaitoihin, vanhemmat saisivat neuvolassa ohjausta. Tehtäisiin suujumppaa (http://merikoski.blogspot.com/2012/09/suut-suppuun-ja-suujumppaamaan.html), joka on paljon muuta kuin vain motoriikkaa. Sikälikin olisi tehokasta, että poisoppiminen on se kaikkein vaikein asia. Jos on vuosia käyttänyt hienoa ranskalaista ärrää, niin mikäli siihen halutaan muutos on se tietysti isompi urakka, kun pitää oppia jostain tutusta ja omasta pois.

Nykyisin suuri osa puheterapeuteista suuntautuu yksityiselle puolelle. Varmasti moni mielelläänkin ottaisi ns. kevyitä artikulaatioasikkaita. Terapian lisäksihän se on myös kotiharjoituksia. Hauskasti ja innostavasti. Oleellista on lapsen motivaatio. Ei se, että äiti ja mummo haluavat lapsen omaksuvan oikean äänteen. 

Ennen vanhaan lasten vakuutukset kattoivat puheterapian, mikä oli aivan loistavaa. Muistan yhdenkin perheen, jossa kolmannen lapsen kohdalla isä soitti ja tuumasi, että nyt on viimeinenkin tullut siihen ikään, että tarvitaan artikulaatioterapiaa. Monelle lukihäiriöiselle lapselle todella upea asia ajatellen koulunkäyntiä ja oppimista. Puheterapia kokonaan omakustanteisena on kallista. Mutta toki siihenkin on vanhemmalla oikeus. Saahan muitakin terveyspalveluja ostaa ja maksaa ihan itse. Ne kosmeettiset leikkauksetkin!


Kaiken kaikkiaan artikulaatioasiat ovat toki pieniä. Ja tietenkin lapsen itsetunto pitää kummuta ihan muista asioista kuin siitä miten hän puhuu. Kun varhaisessa vaiheessa luodaan hyvä perusta vuorovaikutukselle luodaan hyvä perusta myös elämälle ja osallisuudelle. 

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kaikille aikuisille yhteinen koulu

Viime päivinä on kovasti puhututtanut terapeuttien ja opettajien välinen yhteistyö kouluissa. Jossain on menty niin pitkälle, että terapeuteilta vaaditaan vuokranmaksua käyttämistään tiloista koulussa. Kyseessä on siis jonkun sortin yhteentörmäys, viestintäkatkos, yhteistyön puute tms. Toki varmasti suurimmassa osassa kouluissa terapeuttien ja opettajien yhteistyö ehkä toimii hyvinkin moitteettomasti.

Mietin, mistä tämä kumpuaa. Vähän niin kuin avioerotilanteissa. Ei vain toisessa voi olla vika. Kuinka paljon vaikuttaa terapioiden pull-off käytäntö. Jos luokassa on kahdeksankin erityisoppilasta ja jokaisella on useita terapioita viikossa, niin saattaa olla, että opettaja on ihmeissään, miten tämä logistikoidaan viikkotyöskentelyssä. Toisaalta jos kyseessä on yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa, niin kuinka paljon aikuisia sitten hyppäisi ryhmässä. Eri tahojen olisi syytä istua alas. KELA ei hyväksy juurikaan enää erillisiä ohjauskertoja mutta tukee lähiyhteisössä tapahtuvaa kuntoutusta. Tämähän on tietysti eri asia kuin pull-off -terapia. Mutta oli muoto mikä tahansa tarvitaan myös monien koulussa käyvien terapeuttienkin yhteispuhelua. Miten se organisoitaisiin?

Jos ajatellaan oppilaan tarpeita, niin sehän on meille kaikille yhteinen asia. Se vuori, jota kiivetään ja johon meillä kaikilla on tarjota  erilaista osaamista ja keinoja. Yhteiseen hyvään. Ne tulee saada tietysti yhteiseen käyttöön. Vaatii muuten aika isojakin rakenteellisia muutoksia. Kuten kuntoutus muutoinkin. Opetusmaailmassahan on tällä hetkellä suuri murros päällänsä ja mitä nyt olen ymmärtänyt niin hyvinkin oikeaan suuntaa. Pois oppimisesta omaksumiseen. Viedään opetus oppilaille. Koetaan, tehdään yhdessä.

Ehkä kuntoutuksessa tarvitaan enemmänkin yhteisöllistä loikkaa. Yksilöterapialla on toki edelleen omat  tavoitteensa, mutta kuinka paljon enemmän tarvittaisiin aikuisten yhteistoimintaa. Varsinkin kun pulmat ovat vuorovaikutuksessa, joka edelleen on elämän tarkoitus, lähiyhteisön kanssa tehtävä yhteistyö esimerkiksi puheterapeutilla on pääasiallinen tehtävä.

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa ei ole ihan yksinkertainen juttu. Itse olen tehnyt sitä, ohjannut ja kouluttanut vuodesta 1996. Kantapään kautta ja hakkaamalla välillä päätä kovastikin seinään. Suurin ahaa-elämys on ollut se, että kaikki lähtee kunnioituksesta. Kun me kunnioitamme toisiamme ammatillisesti ja pidämme arvossa toisen osaamista, syntyy hedelmällistä yhteistyötä ennemmin tai myöhemmin. Olemme kukin osaltamme luomassa luottamuksellista suhdetta. 

Itse käytän työntekjöiden ja yhteisöjen työnohjaukseen yksilöllistä Viiden portaan videoanalyysia. Siihen ei ole kenenkään pakko ryhtyä. On ollut upeaa seurata ihmisiä, jotka ovat siihen lähteneet. Useimiten oma käsiala työssä vahvistuu ja syventyy. Oman työn analysointi tuo onnistumisen kokemusta ja uskoa että voi kehittyä työssään.

Jokaisellahan on tavoitteena oppilaan paras! Siinä olemme samanlaisia. Enemmän vuorovaikutusta ja uudenlaisia ideoita miten rakennamme kaikille aikuisille yhteistä koulua. Olkoon tämä teksti yksi avaus!

torstai 11. elokuuta 2016

Jorvin sairaalan PotilasGo käytäntö


Tämä on omakohtainen ja tuore kokemus siitä, millä tolalla vanhojen ihmisten sairaanhoito on Espoossa. Yksi asia on varma. Paras ratkaisu on äkkikuolema. Tämä tarina on siis tosi.  Ja minä kerron sen juuri niin kuin olen asiat kokenut ja todistanut. Kokemusasiantuntija omaisen näkökulmasta.  Olen pahoillani, että se on monen mielenrauhaa häiritsevä. Erityisesti niiden, joilla on äiti tai isä tai joku iäkäs lähiomainen, joka sairastuu. Omaiset toivovat ja odottavat erityisen tärkeille ja rakkaille ihmisilleen mahdollisimman hyvää hoitoa. Elämme kollektiivisen vastuun aikaa terveydenhuollossa. Myös yksityisellä puolella. Ihmistä pallotellaan, tehdään toimenpiteitä, asioita tapahtuu, mutta viestintä ei toimi ja  on hoito sirpaleista, päällekkäistä ja ennen kaikkea tehotonta tai jopa potilaan terveyttä vaarantavaa. Tieto ei kohtaa asiakasta eikä omaisia. Kaiken huipuksi tiimit eivät toimi, koska viestintä ei toimi. Kollektiivisen vastuun huonoja puolia on myös se, että kukaan ei mitenkään ota onkeensa tästäkään kokemuksesta. Kun tästä tokenen yritän tehdä virallisen valituksen Jorvin neurologisen osaston epäininhimillisestä käytännöstä.

Niin siis minun kokemukseeni. Äitini, maailman ihanin, skarpein 83v sairastui. Oli pientä kuumeilua, huonoa oloa. Kävimme Dextrassa pariinkin otteeseen päivystyksessä. Annettiin antibiootteja, vaihdettiin antibioottia. Tehtiin perustutkimuksia: keuhkokuvat ja tulehdusarvot sekä virtsa. Tulehdusarvot koholla. Ensimmäinen Dextran lääkäri soitteli perään kun äiti oli Jorvissa. Harmittelin, että olisi itse pitänyt tajuta vaatia ja taistella sen puolesta, että oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Jälkeen päin olen ollut niin kovasti pettynyt Dextraan. Viimeisen "Mopoautolla töihin tulleen lääkärin" antibioottivaihdos ja seuraillaan ei ollut enää lähimainkaan riittävää tutkimusta ja paneutumista potilaan tilanteeseen. 

No niin tilanne siis paheni ja aamuyöstä lauantaina äiti soitteli yhteyslistojaan läpi, ilman että tajusi laittaa luuria korvalle. Onneksi tukea oli lähellä. Lopulta päädyimme soittamaan ambulanssin, kun äiti oli jo aivan sekava.  Täytyy sanoa, että äidin kohdalla tämä oli itse asiassa kolmas kerta kun ensiapuhenkilöstö osoittautui upeiksi ammattilaisiksi , joilla on varma ote työhönsä. Tieokoneella oli tiedot. Ja huom! Niitä luettiin. Toinen ensiapumies otti sokerit, hapetukset. Tutki raajojen liikkeet. Mittasi kuumeen. Teki sydänfilmin (Dextrassa ei tehty). Haastatteli ja päätyivät lähtemään viemään äitiä Jorvin päivystykseen. Olen tuuminutkin ystäville, että ehkä olisikin huomattavasti tehokkaampaa ja parempaa palvelua jos meillä olisikin ensiaputiimejä enemmän. Voisi mennä sinne arvioon ja esitutkimuksiin! Siinä idea soteuudistukseen.

Jorvin päivystys (suoraan valvontaosastolle) toimi hyvin. Hoitajalta sai tietoa tilanteesta ja lääkäri kertoi, mikä on hoitolinjaus ja mitä epäillään. Kyseessä siis virus meningiitti. Aivokuume. Vakava tauti. Omaan Facebook statukseen kirjoitin: "Jorvissa turvassa". Perheellämme on kertynyt kokemuksia Jorvista. Useimmat hyviä. Erityisesti äidin kohdalla talvella sisätautiosaston toiminta oli upeaa. Äidillä oli A-virus ja siksi olimmekin hyvin luottavaisia Jorviin jäämisen suhteen.

Äiti siirrettiin päivystyksestä neurologiselle osastolle. Ensimmäiset päivät olivat todella vaikeita. Sekavuutta, kanyylit, katetrit, napapiikit jne. Vähitellen äiti alkoi olla kartalla. Ensimmäisenä yönä oli kovasti pelästynyt kun mieshoitaja oli tarkistanut katetria. Äiti itkeskeli aamulla, että oli ollut pelottavaa. Kun menin äitiä katsomaan hän oli saanut sänkynsä ihan kummalliseen asentoon. Hirmuinen pissahätä ja vatsaan sattui. Kukaan ei ollut tullut, vaikka oli nappia painanut. Minä en tiedä mikä on totuus, tietysti aikaan orientoituminen oli muutenkin hukassa. Itkuisia soittoja tuli. Ja yritimme siskon kanssa parhaamme jo olimme äidin luona useita tunteja päivässä. Toki osastolla oli mukavaa henkilökuntaa. Ystävällisiä ainakin meidän aikanamme. Itse kun olen ollut vanhustyössä jo useita vuosia vuorovaikutuskouluttajana, alkoi mietittymään, että tieto ei kulje, eikä asiat suju. AIna joku henkilökunnasta tuli juttelemaan. Sinänsä todella hieno asia. Luvattiin viedä jalkahoitoon. Todellakaan ei mikään tärkeä asia, mutta ehdotin sitä itse kun huomasin, että kynnet ovat pitkät. Olisin tietysi vienyt ja hoitanut asian. No se asia jäi, eikä ole merkityksellinen. Äiti on säännöllisesti tehnyt pulloon puhallusharjoitukset ja tuumasin että voin tuoda pullon äidin luota. Juu ei tartte kyllä me tuodaan, ei tuotu. Mielellään äiti joisi vichyä. Hain kanttiinista. Sanottiin, että ei tarvitse kun heillä on (nestelista). No ei tuotu. Viimeisenä päivänä fysioterapeutti toi. Fysioterapeutti tuntui olevan ainoa ihminen koko osastolla, jolla oli käsitys miten vanhojen ihmisten kanssa toimitaan! Kaiken kaikkiaan vähitellen alkoi tuntua, että iltavuoro oli pihalla aamuvuoron asioista - selkeästi tieto ei kulkenut. Lääkäri oli määrännyt esimerkiksi kihtilääkkeen keskeytyksen. Koskaan en saanut selville miksi. Nivelissä alkoi olla oireita. Äiti itse mietti, onkohan kihtilääkettä annettu ollenkaan. Keskustelua. Varmistus lääkäriltä ja lääkettä jatkettiin taas. Varmasti oli hyvä syy. Niin ja onneksi huomasin heti alkuunsa informoida, että potilaalla on kihtiruokavalio. Ehkä olisi lääkityksestä voinut päätellä. Lääkäri soitti pyynnöstä keskiviikkona. Edelleen ei olllut likvorista vastauksia. Edelleen jatkuivat varmuudeksi herpeslääkkeet ja punkkilääkkeet tiputuksena. Epikriisissä lukee,mettä jostain syystä punkkinäytteenotto oli jostain syystä jäänyt tekemättä! Se tehtiin lähtöpäivänä. aivan käsittämätöntä - antibioottia tiputettiin sitten useita vuorokausi turhaan!

Äidin olo pikkuhiljaa koheni, niin että hän jo torstaina alkoi muistuttamaan entistä itseään ja tilanne näytti valoisalta. Kysyin hoitajilta, että mikä on tilanne. Tiesin, että mahdollisesti voisi kyseeseen tulla Puolarmetsään siirto. Ihan hirveä kauhistus äidille ja minullekin. Kuukauden päivät kun Pappamme oli Puolarissa ja meille kaikille jäi hirveä kammo paikasta. Siksi tiedustelin asiaa, jotta voisimme siskon kanssa valmistaa äitiä asiaan. Hoitaja tuumasi, että lähetettä ei ole (torstai-iltana) tehty, joten viikonloppu menee osastolla. Huone oli jo yhden päivän ollut tyhjä. Muutenkin osastolla oli väljää. Äiti oli hyvillä mielillä ja söikin eikä valittanut enää niin paljon päänsärkyä ja huono oloa. Itse aloin miettiä, että homma on niin hyvässä jamassa, että mikä ettei voisi viikonlopun jälkeen vaikka päästä kotiin.

Perjantai-aamuna hyvin varhain pamahti pommi! Äiti soittaa aivan paniikissa ja itkee. "Ne vie mut tänään Puolariin, tuu hakee mut pois täältä!". Rauhoittelin äitiä. "Tulen, tulen. Selvitän ensin mikä tilanne on". Soitin osastolle. Täytyy sanoa, että ensin kuvittelin, että asia ei voi pitää paikkaansa. Osastolla sanotaan, että kyllä kahdeltatoista. Kun kysyn koska lähete on tehty, niin hetki hän katsoo. Ei löydy tietoa. Ehkä se on tehty aiemmin. Mitä ihmettä! Sanoin, että se nyt tästä vielä puuttuisi, että lähete on tehty eikä siitä kerrota. Joo, meillä oln täällä sellainen käytäntö, että kolme päivää osastolla ja sitten Puolarmetsään. Olin jo suorastaan pöyristynyt. Vai, että sellainen käytäntö. Kuulkaas kun minä en ole teillä töissä. Ehkä ne käytännöt pitäisi olla asiakkaiden tiedossa. Ja kun äitini ei nyt sairaudesta johtuen oikein pysty hahmottamaan ja keskittymään, niin sitä varten teillä on papereissa minun numeroni. Tulee niin mieleen se sketsi, kun mummo on siirretty Malagaan halvempaan hoitoon ja omaiset etsivät mummoa! Näin meillä Espoossa ja on kuulkaa kaikkea muuta kuin naurun paikka. Pyhää raivoa täynnä soitan potilasasiamiehelle. No eipä siitä muuta apua ollut kuin, että sain avautua aiheesta ja että minun pitää ottaa yhteyttä osaston lääkäriin. 

Eikä siitä lääkärin kanssa keskustelusta ollut minkään taivaan valtakunnan hyötyä. Hän vaan harmitteli useaan otteeseen. "voi miten harmillista". Kyllä harmillista! Äiti oli heti aamusta alkaen alkanut tulla huonovointiseksi. Oksensi kolme kertaa. Päätä särki ja ihminen on kuin pelästynyt pupujussi. Laitoin kuulokojeen rasiaan ja tuumasin, että lepää nyt hetki. Lääkäri sanoi, että voidaan siirtää lähtöä, kun potilas on niin huonovointinen, iltapäivään. Ja mitä vielä. Onneton, käsittämätättömän huonosti tilannetta lukeva sairaanhoitajaopiskelija tulee sähläämään. Pistää äidin kaikki kamat muovipussiin ja tiukkaan solmuun. Avaan, otan kuulolaiterasian ja sanon, että ethän sinä tätä voi pakata! Juu, juu muuten ne jää tänne ja se on sitten hankalaa. Totean, että vielä hankalampaa on kun ihminen ei kuule, kun hänelle puhutaan. Hän kyselee äidin vointia (ei siis kuulolaitetta). Äiti ei vastaan ja kerron, että huonosti. Hoitaja ilmoittaa, että kyllä hänen pitää itse kuulla potilaalta. Kerron, että potilas tarvitsee kuulolaitteen. Äiti laittaa kuulolaitteen. Sama kysymys ja äiti vastaa huonosti. Niin, että siinä. Mitä sitten. Ei mitään. Tulee lounas ja äiti on aivan voipunut. Minä olen niin täynnä tätä luokatonta toimintaa, että olen valmis siirtymään vaikka Puolarmetsään! Lounaalle tuodaan äidille maitoa. Menen vaihtamaan sen piimään. Kaadan lasiin ruokailusalissa piimää ja aasialaistaustainen nuori nainen ilmoittaa minulle hyvin kärttyisesti: "teillä ei lupa palvella täällä". Kivahdan: "Kuule mä vien nyt mun äidille tän piimän!" Kuten rakas ystäväni sanoo, että erikoista että suutut, kun sinulla on yleensä lehmän hermot!

Näin me sitten poistumme Jorvista. Äiti onnettomana pyörätuolissa, jokun huonosti suomea puhuvan kuskin kanssa. Minä painelen perässä. Voi hyvät ihmiset käykää todistamassa espoolaisen sairaanhoidon alennustilaa. De ja vu ja viime vuoden vapaaehtoistyön kokemukset Kiinan vuoristossa Zianissa. Olenko oikeasti Suomessa. Kuinka paljon tällä osastolla oikein on potilaita! Vahva ulosteenhaju toivottaa minut tervetulleeksi! Ja se, että äidillä ei ole paikkaa. Soitan Jorviin, että mitä ihmettä. Oli kiire saada äiti pois osastolta ja täällä on täpösen täyttä. Hoitaja tuumaa, ettei osaa sanoa mitään kun ei ollut aamuvuorossa. Ei mitään vanhankaikaista raporttia. On hiljainen raportti. Sepä se. Tuntuu, ettei kukaan kirjaa eikä kukaan lue. Tiedustelee sihteeriltä. Juu on kuulemma vapaa paikka. On ihan Puolarmetsän päässä vika. No olipa hyvä että tulin. Äiti varmaan olisi maannut pitkin käytäviä ties kuinka monta tuntia. Joku mummo sieltä pedattiin ulos ja äiti sai väliaikaisen, ylimääräisen sängyn ja myöhemmin siirrettiin toiseen huoneeseen. Pari tuntia käytävällä makoili yksi vanha erinomaisen sairaan ja hauraan näköinen rouva. Äiti kysyi illalla, miksiköhän hän edelleen siinä makaa. Olikohan äiti vienyt hänen paikkansa. Siinä hän oli edelleen, kun tulimme pois parvekkeelta. 

Huoneessa oli jokin ilmastointikonehässäkkä. Putket jeesusteipillä kiinni. Huoneessa kuitenkin muut palelivat (helteessä!) joten sitä sitten meikäläinen availi ja toiset laittoi kiinni. Ja lopulta se ei edes toiminut. Ulosteen lemu oli karmea. Sanon näin, vaikka minä olen se mökillä joka tyhjentää huussin. Minkäs teet, kun huoneessa on erilaisia potilaita. Mutta äitini oli juuri toipumassa vakavasta sairaudesta ja kiitos Jorvin siitä seurasi todella huono ja oksettava olo. Tämä miljöö nyt oli aivan kauhea. Ihan kuka tahansa voi mennä tutustumaan. En todellakaan liiottele. Kyllä monen kohdalla mietin, että espoolaiselle vanhalle ihmiselle on äkkikuolema ehdottomasti paras ratkaisu. 

Ja se ruoka! No niin eihän se kihtiasia ollut tullut tietoon. Niin että palapaistia (kihtipotilaallehan oikein suositellaan punaista lihaa) mielipahaperunamuussia ja latunpaloja rosmariinissa. Hyi hitto! Maistoin ja tietysti yritin näytellä, että hyvää on. Kuka meistä syö tuollaista ruokaa kun oksettaa. Siskon kanssa kuskasimme eväitä. Huom! Oikeasti kyllä siellä pitää (ja Jorvin neurolla erityisesti) hypätä ja valvoa. Sisko hoiti lauantain joten pääsin Päijänteelle hieman rentoutumaan ja keräämään äidille mustikoita ja löysinpä muutaman kantarellinkin. Sunnuntaiaamuna soi puhelin ja äiti itkee: tule tänne. Minä menin. Saimme taas siskon kanssa tilanteen rauhottumaan. Hoitajat olivat äärimmäisen mukavia. Olemme erityisen kiitollisia virolaiselle Karinille, joka oli kyllä Ihminen isolla Ii:llä. Sovin, että tulen maanantain aamun kierrolle.

Ensimmäinen kerta koko rumban aikana koin, että nyt homma on ammattilaisten hallussa. Lääkäri, fyssari, hoitaja Karin sekä amanuenssi kierrolla. Ja johan selvisi asiat! Edelleen punkkipuoli epäselvä, mutta hän varmistaa. Eikä hän näe mitään syytä, miksei voisi mennä kotiin. Jos tarvitaan vielä tippaa niin kotisairaanhoito hoitaa. Äiti lähti fyssarin arvioon, hyvä että pysyimme perässä. Banaani upposi suikkiin terasilla ja kauppalistasta tuli pitkä. Pojan hälytin entraamaan huushollin. Kyllä tämä tästä. Mutta hyvät vanhat ihmiset älkää sairastuko Espoossa. Kotisairaanhoidon ja Puolarmetsän välinen viestintä ei myöskään toiminut. Viisi tuntia ensimmäisellä kerralla odotettiin. Ja seuraavana aamuna minun piti roudata äiti Tapiolaan HusLabiin kun käyntejä oli mitoitettu vain yksi per päivä. Hoitaja olisi kyllä tiputellut aamulla antibiootin, mutta lääkäriystäväni oli sitä mieltä että ei käy! Antibiootti tiputettiin kerran päivässä. Ja jos se on illalla annettu klo 19.00 niin eipä sitä todellakaan voi aamulla taas tiputtaa.

Tämän ruljanssin aikana on kertynyt niin monia kokemuksia, että kaikkea en tähän saa. En sitä kuinka annoin naapuri petiin silmälasit, kun hälytyslamppu palaa, mutta kukaan ei tule ennen kuin käyn hakemassa. Kuinka etsiskelen sairaalavaatteita kaapeista. Pieniä yksityiskohtia. Ennen kaikkea suosittelen Jorvin sairaalan neurologisen osaston tiimille vuorovaikutukseen perehtymistä. Fyssarin mukaan kuntouttava ote on vahva ja tiimi puhaltaa yhteen hiileen. Uskon. Mutta ihmisellä on yhdet aivot. Myös psyyke pitää huomioida. Erityisesti kun kyse on vanhasta, erinomaisen huonosti kuulevasta ihmisestä. Ei vanhaa ihmistä paiskita yhtäkkisesti paikasta toiseen. Alkaneen hyvän kuntoutumisprosessin luvaton takapakki tuli erinomaisen huonosti masinoidusta siirrosta ja siitä, että osaston sisäinen viestintä oli selkästi puutteellista. Harmittelu ei vaan auta!

Olisi selkeästi esteettömän viestinnän videoanalyysin paikka. Olen käytettävissä. 

Ja niille päättäjille, joita tämä kokemus ei kiinnosta ja eivät edes lukeneet niin terveisiä. Niin, että siitä soteuudistuksesta. Ei ainakaan tämän kokemuksen jälkeen voi mikään uudistus olla huonompi. Se, että Jorvin PotilasGo:ta sovelletaan vain siksi, että rahaa säästyy ja erikoissairaanhoidon tarve minimoituu, johtaa tällaiseen hoitolinjaan, jossa ei tavoitteena itse asiassa kun potilaan huonompaan kuntoon meno, kun ei osata ajatella kokonaisvaltaisesti. 

Äiti pääsi kotiin. Meiltä tyttäriltä tässä rumbassa on vaadittu paljon. Ja edelleen vaaditaan. Henkilökohtaisesti oma jaksaminen on kyllä tällä hetkellä todellakin koetuksella. Ei ole uni tullut kun äidin itkut on mielessä ja kammottavat kokemukset. Tilannetta ei yhtään helpota se, että äiti nyt on äärimmäisen ahdistunut ajaksesta, että joutuu Espoossa sairaalaan! Näin sitä muuttui käsitys "Jorvissa turvassa".

Kiitos todella toimivalle Puolarmetsän tiimille. Olette niin uuden sairaalanne ansainneet. Kammottava suureksi osaksi hyljätty laitos jää taakse. Toivottavasti pääsette uuten sairaalaan pikapuoliin! Vaikka on kuinka hyvä tiimi, niin puitteet ovat todella ala-arvoiset.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Irtisanomisen sietämätön kipeys ja tähtien työntövoima

Elämässä on hetkiä, jotka pitkään jopa loppuelämän aiheuttavat fyysistä kivun ja tuskan tunnetta. Miten selkeästi onkaan mielessä se perjantai, kun sähköpostilla sain esimieheltä tiedon, että Espoon osalta säätiön toiminta lopetetaan ja kaikki työntekijät irtisanotaan. Maanantaille oli jo sovittu tapaaminen johtajien kanssa. Asiaan perehtynyt ystäväni tuumasi, että tuskin silloin ollaan vielä irtisanomissopimuksia allekirjoittamassa. Toisin kävi. Nopean toiminnan miehet tulivat papereiden kanssa. Syyt irtisanomiseen: kannattamaton, hyödytön, tehoton.... Ei tietystikään noilla sanoin, mutta ihmismieli tulkitsee. Kaikki käytännön asiat hoidettiin asiallisesti. Ehkä kuitenkin YT-neuvottelussa voisi olla ideaa ihan kaikkien irtisanottavien kanssa. Onneksi itse selvitin mahdollisuutemme uudelleentyöllistämisvapaaseen, johon meillä oli oikeus. Anomus hyväksyttiin heti. Minulle siis irtisanominen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En voinut edes kuvitella, että minut irtisanotaan ensimmäisten joukossa. Etenkin kun itse toimisto fyysisesti olikin minulle lähes tarpeeton. Mutta hallitus oli näin päättänyt ja se siitä.

Haluan tällä blogilla lähinnä jakaa niitä tuntemuksia, mitä irtisanominen tuo tullessaan. Omalla kohdallani iski hirveä paniikki, arvottomuuden tunne. Eläkkeeseen 3v6kk. Mitä ihmettä minä nyt teen. Olin kuin zombi. Unohdin tapaamisia. Ruoka ei maistunut ja kaiken huipuksi lahjakkaana nukkujana pyörin ja hyörin öisin sängyssä. Yhtään ei auttanut kommentit: kyllähän puheterapeutille riittää töitä, ovi sulkeutuu, uusi avautuu, koulutuksia, työnohjausta ja konsultointia, sullahan on toiminimi ja eihän sinulla ole mitään hätää! ja erityisesti raivostutti muutama työkaveri, jotka tokaisivat, että tämähän oli niin odotettavissa! Ai! Minä en osannut odottaa. Olin tehnyt kaikki 14v säätiöllä työtä suurella sydämellä ja intohimolla. Nyt se todetaan kannattamattomaksi. Vajosin ja tapani mukaan kehitin kunnon teflonit ympärilleni.

Olen tehnyt kokopäivätyötä vuodesta 1978. Koko opiskeluajankin. Mahdollisuutta työttömyyteen tietysti puheterapeutin työssä ei edes ole. Eläkeasioita en halunnut selvittää, sillä ei mitenkään pysty vielä! Uudelleentyöllistymislomallani varasin ajan yritysneuvontaan. Sovin myös tapaamisen viisaan kollegan kanssa. Sielu kärsi koko ajan. Unelmaani esteettömästä viestinnästä yhteiskunnassa olisi tosi vaikea toteuttaa ilman yhteisöä. Lisäksi olen todella onneton kirjanpidossa, laskuttamisessa ja byrokratiassa. Pari yötä meni tuskaillessa ALV:a, kun tein koulutustarjouksia. Suoraan sanoen koko asia ei ollenkaan avautunut minulle. Ja vähän väliä itketti ja harmitti suuresti!

Tietysti ympärilläni on niitä ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, mitä työni ja tavoitteeni ovat olleet vuodesta 1996, kun aloitin Kilon päiväkodissa. Yhden ihmisen kädenjälki tietysti isoissa asioissa piirtyy pieneksi. Mutta kannustuksen ja empatian avulla tulin siihen tulokseen, että työlläni on oikeasti arvoa!

Uskon vahvasti tähtien työntövoimaan. Enpä kerennyt montaa päivää olemaan uudelleentyöllisymisvapaalla, kun onnellisten tähtien alla syntynyneenä tähdet työnsivät minut Aivoliittoon. Ensimmäinen elämäni työhakemus, tiivistetty (!) CV ja työhaastattelu. Sain kuin sainkin työpaikan Aivoliiton Kommunikaatiokeskuksessa ja Vinkkejä vanhemmille -hankkeeseen. Voi miten olenkaan asiasta onnellinen. Kaikella on ilmeisesti tarkoituksensa, kuten naapurini tuumasi. 

Aivoliitto on minulle monella tavalla tuttu. Eikä vähiten siksi, että olen siellä ollut mukana kuvat ja viittomat sopeutumisvalmennuskursseilla. Lisäksi olen ollut erilaisissa ohjausryhmissä vuosien varrella ja uuden toimeni vuoksi joudun jättämään Valtakunnallisen kielihäiriö neuvotelulautakunnan puheenjohtajuuden. Hyvin mieleinen tehtävä useiden vuosien ajan. Niin ja paitsi tuttu niin myös rakas. Sieltä on putkahtanut maailmalle ihania nuoria puheterapeutteja ja erityisopettajia kurssityöntekijöistä. Heidän ammatillista uraa on aina ihastuttavaa seurata.

Huomenna se alkaa! Kohti Turkua aamusta. Ihanaa tämä "into piukassa" -olo kuten turkulainen sanoisi.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa on kuin lumenluonti!

Tässä päivänä muutamana on kaikennäköinen liikuntaharrastus korvaantunut luomuliikunnalla. Lumenluonnilla. Tuntuu että vuosi vuodelta ihmiset saavat siitä vaikka minkälaisia ongelmia aikaiseksi. Joku lusmuilee ja joku raukka taloyhtiössä tekee sen kaikkien puolesta ja tietysti paasaa siitä suureen ääneen. Jotain häiritsee ihan kauheasti kun naapuri kolaa lumensa ihan väärään paikkaan. Sitä voi sitten ikkunasta katsomalla saada itsensä sellaiseen agression tilaan, että raivoa puhkuen käydään kertomassa naapurille hieman totuuksia. Onneksi asun paritalossa. Meillä homma sujuu niin, että äiden yli 15v aikana olemme aina päässeet pihasta ulos ja takaisin. Mutta lumenluonti on tänä päivänä jopa niin suuri ongelma, että siitä tehdään rikosilmoituksia ja kaupunkien kiinteistövirastot saavat palautetta häiritsevistä lumikasoista siellä sun täällä. Poliisi antaa tiedotteita, että hyvät ihmiset luokaa sitä lunta. Nauttikaa. Kuntoilkaa. Juhannuksena lumi on kuitenkin suht vähissä. Minullekin kävi naapuririvitalon valittajanainen sanomassa, että ei siihen. Joka vuosi käy sanomassa. Ja joka vuosi juuri siihen laitamme. Kaupungin kaistaleelle jalkakäytävän viereen, kun tällainen poikkeuksellinen lumi ei vaan mahdu meidän postimerkin kokoiselle tontille. En jaksanut edes keskustella vaan poistuin paikalta. Tänään nauroin kotiin tullessa ääneen. Rouvan jälkikasvu oli tehnyt komean tunnelin lumivalliin. Lapset näkevät kaikessa mahdollisuuden. Ihanat lapset.

Tuossa tuntitolkulla lunta siirrellessäni mietin yhteisöllistä toimintaa puheterapiassa. Kun menen uuteen päiväkotiin on joskus samanlainen tunne kun eilen myrskyn jälkeen. Ovi ei kunnolla aukea. Onko mun oikeasti pakko mennä. No on. Työnnän sen auki. Tuijottelen hetken pihaa ja mietin: ei, ei tässä ei voi enää voittaa.  Ei tällaista määrää voi yksi ihminen kolata. Ja ei kun ryhdyn työhön. Alussa varsinkin tökkii. Sitten tulee se rouva Valittaja. Näitä on joka yhteisössä. Hyvä vuorovaikutus on aina haaste. Ei vain silloin kun on joku diagnoosi. Haasteena on erityisesti minun ja lähiyhteisön välinen vuorovaikutus. Voidaan haparoida, ymmärtää toisemme väärin. Asenteet voi olla vastaan, kun ei oikein löydy sitä yhteistä säveltä. Sinä et ymmärrä mitään varhaiskasvatuksesta ja toisaalta perusarjessa ei minun mielestäni tueta tarpeeksi vuorovaikutusta.

Yritin täyttä kolaa saada vallin huipulle. Hitto, että painoi, ei onnistunut. Pahasti töksähti ihan alkuunsa. Keksin lähteä sillä tavalla matalalta ja viistosti. Koko ajan sain isompia ja isompia kuormia ylemmäs ja ylemmäs. Niinhän sinne lähiyhteisöön kotiin ja päiväkotiin pitää mennä. Matalalta ja viistosti. Ei henkselit paukkuen suurena osaajana ja kaiken tietäjänä. Kyllä yhteisöllinen toiminta on yhteen hiileen puhaltamista ja moniammatillista. Toinen toistamme kuullen ja ymmärtäen. Ei kenelläkään ole oikeutta asettua toisten yläpuolelle. Käskyttää ja sanella.

Naapurimiehen kanssa käytiin mukavaa keskustelua. Pohdittiin kuinka kivaa tämä lumenluonti on. Luonto tarjoaa parastaan. Turvallisuus ja luottamus on hyvän toimivan vuorovaikutuksen perusta. Siihen, että ollaan vuorovaikutuskumppanin kanssa samalla aaltopituudella ja asenteet ovat kohdillaan.  Uskotaan toiseen ja pidetään häntä arvokkaana. Mietin, että miten kohtaaminen on aina niin ainutlaatuinen, ihan joka kerta. Minulla on tapana pohtia eri yhteisöjä ohjatessani, että mistä huomaan, että minuun luotetaan asiantuntijana ja että niitä tavoitteita, joita olen yhteisölliseen toimintaan puheterapiassa asettanut aletaan yhteistuumin tavoittelemaan. Se saattaa olla niinkin pienen oloinen juttu kun rytistynyt paperi lapsen nyrkissä, jonka hän ojentaa minulle. Siinä on lapselle tärkeä viesti, jonka hän saa aivan itse kertoa, itse tehdä aloitteen sen kertomisesta. Pienen ihmisen ikioma asia. Maailman tärkein ja hellyttävin juttu, kun sen ensi kertaa todistaa. Jotain suuren suurta on tässä tavoitettu ja yhteisö saa kyllä kuulla useaan otteeseen kuinka tilassa olen. Tai se on varhaiskasvatuksen ammattilaiset, joiden kanssa on jo hetki ja toinenkin tovi puurrettu, mutta tuntuu, että ihan ei nyt vielä olla siinä, missä toivoisin olevamme. Ja jostain yllättäen, ihan puun takaa kertovat, että voitais nyt katsoa niitä videoita, joita olemme pienryhmätilanteista tehneet. Jälleen tilassa. Ihminen, joka vereslihalla tuo oman työnsä näytille ja haluaa analysoida yhdessä omaa työtään vuorovaikutuksen kannalta on kyllä oikeasti suuri ihminen. Ja se, kun hän jakaa sen minun kanssani tekee minusta etuoikeutetun!

Eilen illalla, kun viimein sain sen pihan lumivapaaksi alueeksi tunsin hurjaa ylpeyttä. Onnistuihan se. Kola kolalta. Ja olishan siinä vielä viilaamista, kun hieman on tullut tänäön lisää, mutta nautitaan nyt tilanteesta sellaisena kun se juuri nyt, tällä hetkellä näyttäytyy. Olen sitkeä sissi ja nyt olen sitä mieltä, että ihan sama kuinka paljon tahansa sitä lunta tulee, selviän siitä voittajana. Viistosti alhaalta ja toisia arvostaen. Elämä opettajaa ja lumenluonti varsinkin!