Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa on kuin lumenluonti!

Tässä päivänä muutamana on kaikennäköinen liikuntaharrastus korvaantunut luomuliikunnalla. Lumenluonnilla. Tuntuu että vuosi vuodelta ihmiset saavat siitä vaikka minkälaisia ongelmia aikaiseksi. Joku lusmuilee ja joku raukka taloyhtiössä tekee sen kaikkien puolesta ja tietysti paasaa siitä suureen ääneen. Jotain häiritsee ihan kauheasti kun naapuri kolaa lumensa ihan väärään paikkaan. Sitä voi sitten ikkunasta katsomalla saada itsensä sellaiseen agression tilaan, että raivoa puhkuen käydään kertomassa naapurille hieman totuuksia. Onneksi asun paritalossa. Meillä homma sujuu niin, että äiden yli 15v aikana olemme aina päässeet pihasta ulos ja takaisin. Mutta lumenluonti on tänä päivänä jopa niin suuri ongelma, että siitä tehdään rikosilmoituksia ja kaupunkien kiinteistövirastot saavat palautetta häiritsevistä lumikasoista siellä sun täällä. Poliisi antaa tiedotteita, että hyvät ihmiset luokaa sitä lunta. Nauttikaa. Kuntoilkaa. Juhannuksena lumi on kuitenkin suht vähissä. Minullekin kävi naapuririvitalon valittajanainen sanomassa, että ei siihen. Joka vuosi käy sanomassa. Ja joka vuosi juuri siihen laitamme. Kaupungin kaistaleelle jalkakäytävän viereen, kun tällainen poikkeuksellinen lumi ei vaan mahdu meidän postimerkin kokoiselle tontille. En jaksanut edes keskustella vaan poistuin paikalta. Tänään nauroin kotiin tullessa ääneen. Rouvan jälkikasvu oli tehnyt komean tunnelin lumivalliin. Lapset näkevät kaikessa mahdollisuuden. Ihanat lapset.

Tuossa tuntitolkulla lunta siirrellessäni mietin yhteisöllistä toimintaa puheterapiassa. Kun menen uuteen päiväkotiin on joskus samanlainen tunne kun eilen myrskyn jälkeen. Ovi ei kunnolla aukea. Onko mun oikeasti pakko mennä. No on. Työnnän sen auki. Tuijottelen hetken pihaa ja mietin: ei, ei tässä ei voi enää voittaa.  Ei tällaista määrää voi yksi ihminen kolata. Ja ei kun ryhdyn työhön. Alussa varsinkin tökkii. Sitten tulee se rouva Valittaja. Näitä on joka yhteisössä. Hyvä vuorovaikutus on aina haaste. Ei vain silloin kun on joku diagnoosi. Haasteena on erityisesti minun ja lähiyhteisön välinen vuorovaikutus. Voidaan haparoida, ymmärtää toisemme väärin. Asenteet voi olla vastaan, kun ei oikein löydy sitä yhteistä säveltä. Sinä et ymmärrä mitään varhaiskasvatuksesta ja toisaalta perusarjessa ei minun mielestäni tueta tarpeeksi vuorovaikutusta.

Yritin täyttä kolaa saada vallin huipulle. Hitto, että painoi, ei onnistunut. Pahasti töksähti ihan alkuunsa. Keksin lähteä sillä tavalla matalalta ja viistosti. Koko ajan sain isompia ja isompia kuormia ylemmäs ja ylemmäs. Niinhän sinne lähiyhteisöön kotiin ja päiväkotiin pitää mennä. Matalalta ja viistosti. Ei henkselit paukkuen suurena osaajana ja kaiken tietäjänä. Kyllä yhteisöllinen toiminta on yhteen hiileen puhaltamista ja moniammatillista. Toinen toistamme kuullen ja ymmärtäen. Ei kenelläkään ole oikeutta asettua toisten yläpuolelle. Käskyttää ja sanella.

Naapurimiehen kanssa käytiin mukavaa keskustelua. Pohdittiin kuinka kivaa tämä lumenluonti on. Luonto tarjoaa parastaan. Turvallisuus ja luottamus on hyvän toimivan vuorovaikutuksen perusta. Siihen, että ollaan vuorovaikutuskumppanin kanssa samalla aaltopituudella ja asenteet ovat kohdillaan.  Uskotaan toiseen ja pidetään häntä arvokkaana. Mietin, että miten kohtaaminen on aina niin ainutlaatuinen, ihan joka kerta. Minulla on tapana pohtia eri yhteisöjä ohjatessani, että mistä huomaan, että minuun luotetaan asiantuntijana ja että niitä tavoitteita, joita olen yhteisölliseen toimintaan puheterapiassa asettanut aletaan yhteistuumin tavoittelemaan. Se saattaa olla niinkin pienen oloinen juttu kun rytistynyt paperi lapsen nyrkissä, jonka hän ojentaa minulle. Siinä on lapselle tärkeä viesti, jonka hän saa aivan itse kertoa, itse tehdä aloitteen sen kertomisesta. Pienen ihmisen ikioma asia. Maailman tärkein ja hellyttävin juttu, kun sen ensi kertaa todistaa. Jotain suuren suurta on tässä tavoitettu ja yhteisö saa kyllä kuulla useaan otteeseen kuinka tilassa olen. Tai se on varhaiskasvatuksen ammattilaiset, joiden kanssa on jo hetki ja toinenkin tovi puurrettu, mutta tuntuu, että ihan ei nyt vielä olla siinä, missä toivoisin olevamme. Ja jostain yllättäen, ihan puun takaa kertovat, että voitais nyt katsoa niitä videoita, joita olemme pienryhmätilanteista tehneet. Jälleen tilassa. Ihminen, joka vereslihalla tuo oman työnsä näytille ja haluaa analysoida yhdessä omaa työtään vuorovaikutuksen kannalta on kyllä oikeasti suuri ihminen. Ja se, kun hän jakaa sen minun kanssani tekee minusta etuoikeutetun!

Eilen illalla, kun viimein sain sen pihan lumivapaaksi alueeksi tunsin hurjaa ylpeyttä. Onnistuihan se. Kola kolalta. Ja olishan siinä vielä viilaamista, kun hieman on tullut tänäön lisää, mutta nautitaan nyt tilanteesta sellaisena kun se juuri nyt, tällä hetkellä näyttäytyy. Olen sitkeä sissi ja nyt olen sitä mieltä, että ihan sama kuinka paljon tahansa sitä lunta tulee, selviän siitä voittajana. Viistosti alhaalta ja toisia arvostaen. Elämä opettajaa ja lumenluonti varsinkin!