lauantai 14. syyskuuta 2019

Laneku - syyskuun pj-mietteet

Puheenjohtajan mietteitä

Kauan sitten, viime vuosituhannella, Laneku järjesti koulutuksen, jonka aiheena oli multdisiplinäärinen tiimikoulutus. Kouluttajana oli USA:ssa vaikuttava toimintaterapeutti Marjut Lohtari-Kuklin. Kuten monesti, olin koulutuksesta aivan tilassa. Painelin Lastenlinnaan ja kerroin, että tämä olisi aivan loistava malli ja että meidän pitäisi ottaa vanhemmat mukaan kiertoille. Vastaanotto oli aivan tyrmistynyt. Ei, ei missään tapauksessa. Meidän kierrothan toimii niin hyvin. No tuo oli siis 80-luvun loppupuolta. Välillä on todella hyvä vilkaista peruutuspeiliin ja oikeasti pohtia muutosta ja uskomatonta kehitystä. Muutokseen ja kehitykseen tarvitaan aina reflektointia ja tietysti sitä suurta visiota.

Muistan koulutuksesta myös yksityiskohdan, joka on vahvasti vaikuttanut omaan työhöni. Lohtari-Kuklin lainasi jotain amerikkalaista lastenneurologian gurua: ”Jo viisi prosenttia, siitä mitä asiantuntija katsoo välttämättömäksi lapsen kannalta kuntoutuksessa, saattaa olla perheelle liikaa!”

Tulee myös mieleen Patricia Grittendenin vaikuttava luento samalta aikakaudelta, jossa hän painottaa, että asiantuntijan tärkein tehtävä on tehdä työnsä niin, että vanhempi kokee onnistumisen eikä todista terapeutin erinomaisuutta ja osaamista.

Olen tänä kesänä ollut jälleen monella  sopeutumisvalmennuskurssilla töissä. Niitä olen tehnyt jo 90-luvulta alkaen. Ensimmäisten kurssien jälkeen olen perustanut eräänlaisen ”armahtakaa vanhemmat” -yhdistyksen. Kursseilla on ainutlaatuisessa tilanteessa kun pääsee kurkkaamaan perheiden elämään viikon (viime vuosina oli käytäntönä kaksi kertaa toteutetut kurssiviikot) ajan samassa kurssikeskuksessa. Erityisesti Turun Suvituulessa, Aivoliiton kursseilla pienessä kurssikeskuskeskuksessa asuminen antoi vielä selkeämpää näkökulmaa perheiden elämään. 

En tiedä onko minusta tullut pehmeämpi vai realistisempi kuin nuorempana. Perheiden arki vaan tuntuu olevan entistä hektisempää. Lisäksi tuntuu, että peruselämänhallinta on yhä useammalle hankalaa. Kun yleinen puheenaihe  on terveys, liikunta, ruokailu, tuntuu, että törmää aika paljon tämän puolen ongelmiin. Enpä ole näiden vuosikymmenien aikana kohannut näin paljon perheitä, joissa liikkumattomuus ja lihavuus on ongelma.  Perheillä saattaa olla myös olla kovat paineet, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja ehtiä. Yhä useampi vanhempi tuntee syyllisyyttä siitä, että ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Niin, kuinka moni vanhempi ajatteleenkaan, teenkö tarpeeksi, tuenko tarpeeksi, olenko tarpeeksi läsnä. Riittämättömyyden pelko on vahvasti tämän päivän vanhemmuutta.

Ammatillisesti oma riittämättömyyden tunne on vuosien mittaan helpottanut. Kun katsoo perhettä kokonaisuutena on itselle helpompaa nykyisin miettiä, mikä perheen kannalta on ensisijaista. Onko asioita, jotka ovat jopa tärkeämpiä kuin puheterapeuttiset tavoitteet. 

Hienous yhteisöllisessä toiminnassa puheterapiassa on se, että se on yhteistyötä. Se on se orkesteri, jossa jokaisella on oma osuutensa ja riippuen tilanteesta jollakin on suurempi osuus ja vastuu. 

Koska perhekurssit ovat vain viikon kestäviä, ei niillä useinkaan pysty vastaamaan kun hyvin yksinkertaisiin ja selkeisiin puherapeuttisiin tavoitteisiin. Vuoropuhelulla yritän omalta osaltani löytää sopivan yksittäisen tavoitteen, jonka voimme kirjata GAS:iin. Välillä onnistumme, välillä pääsemme ehkä sitä kohti.  

Tätä kirjoittaessani syksy tekee tuloaan. Vielä muutama kurssi ja pääsen nauttimaan lomasta. Kesän rutistuksen jälkeen se on todella tarpeen. Kesään kuului myös vapaaehtoistyö Kiinassa. Tällä kertaa koulutusta vanhemmille ja Kiinan Autismiiliiton työntekijöille. Kolmentoista vuoden aikana olen sielläkin omaksunut yhä paremmin, että ihan kaikessa muutoksessa ja kehityksessä on kyse siitä,  että etenemme pienin askelin ”ipu ipu”.  Ehkä pitäisi perustaa ”Armahda itsesi” -yhdistys.

Ihanaa syksyä rakkaat jäsenet

T. Hannele, pj