torstai 11. elokuuta 2016

Jorvin sairaalan PotilasGo käytäntö


Tämä on omakohtainen ja tuore kokemus siitä, millä tolalla vanhojen ihmisten sairaanhoito on Espoossa. Yksi asia on varma. Paras ratkaisu on äkkikuolema. Tämä tarina on siis tosi.  Ja minä kerron sen juuri niin kuin olen asiat kokenut ja todistanut. Kokemusasiantuntija omaisen näkökulmasta.  Olen pahoillani, että se on monen mielenrauhaa häiritsevä. Erityisesti niiden, joilla on äiti tai isä tai joku iäkäs lähiomainen, joka sairastuu. Omaiset toivovat ja odottavat erityisen tärkeille ja rakkaille ihmisilleen mahdollisimman hyvää hoitoa. Elämme kollektiivisen vastuun aikaa terveydenhuollossa. Myös yksityisellä puolella. Ihmistä pallotellaan, tehdään toimenpiteitä, asioita tapahtuu, mutta viestintä ei toimi ja  on hoito sirpaleista, päällekkäistä ja ennen kaikkea tehotonta tai jopa potilaan terveyttä vaarantavaa. Tieto ei kohtaa asiakasta eikä omaisia. Kaiken huipuksi tiimit eivät toimi, koska viestintä ei toimi. Kollektiivisen vastuun huonoja puolia on myös se, että kukaan ei mitenkään ota onkeensa tästäkään kokemuksesta. Kun tästä tokenen yritän tehdä virallisen valituksen Jorvin neurologisen osaston epäininhimillisestä käytännöstä.

Niin siis minun kokemukseeni. Äitini, maailman ihanin, skarpein 83v sairastui. Oli pientä kuumeilua, huonoa oloa. Kävimme Dextrassa pariinkin otteeseen päivystyksessä. Annettiin antibiootteja, vaihdettiin antibioottia. Tehtiin perustutkimuksia: keuhkokuvat ja tulehdusarvot sekä virtsa. Tulehdusarvot koholla. Ensimmäinen Dextran lääkäri soitteli perään kun äiti oli Jorvissa. Harmittelin, että olisi itse pitänyt tajuta vaatia ja taistella sen puolesta, että oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Jälkeen päin olen ollut niin kovasti pettynyt Dextraan. Viimeisen "Mopoautolla töihin tulleen lääkärin" antibioottivaihdos ja seuraillaan ei ollut enää lähimainkaan riittävää tutkimusta ja paneutumista potilaan tilanteeseen. 

No niin tilanne siis paheni ja aamuyöstä lauantaina äiti soitteli yhteyslistojaan läpi, ilman että tajusi laittaa luuria korvalle. Onneksi tukea oli lähellä. Lopulta päädyimme soittamaan ambulanssin, kun äiti oli jo aivan sekava.  Täytyy sanoa, että äidin kohdalla tämä oli itse asiassa kolmas kerta kun ensiapuhenkilöstö osoittautui upeiksi ammattilaisiksi , joilla on varma ote työhönsä. Tieokoneella oli tiedot. Ja huom! Niitä luettiin. Toinen ensiapumies otti sokerit, hapetukset. Tutki raajojen liikkeet. Mittasi kuumeen. Teki sydänfilmin (Dextrassa ei tehty). Haastatteli ja päätyivät lähtemään viemään äitiä Jorvin päivystykseen. Olen tuuminutkin ystäville, että ehkä olisikin huomattavasti tehokkaampaa ja parempaa palvelua jos meillä olisikin ensiaputiimejä enemmän. Voisi mennä sinne arvioon ja esitutkimuksiin! Siinä idea soteuudistukseen.

Jorvin päivystys (suoraan valvontaosastolle) toimi hyvin. Hoitajalta sai tietoa tilanteesta ja lääkäri kertoi, mikä on hoitolinjaus ja mitä epäillään. Kyseessä siis virus meningiitti. Aivokuume. Vakava tauti. Omaan Facebook statukseen kirjoitin: "Jorvissa turvassa". Perheellämme on kertynyt kokemuksia Jorvista. Useimmat hyviä. Erityisesti äidin kohdalla talvella sisätautiosaston toiminta oli upeaa. Äidillä oli A-virus ja siksi olimmekin hyvin luottavaisia Jorviin jäämisen suhteen.

Äiti siirrettiin päivystyksestä neurologiselle osastolle. Ensimmäiset päivät olivat todella vaikeita. Sekavuutta, kanyylit, katetrit, napapiikit jne. Vähitellen äiti alkoi olla kartalla. Ensimmäisenä yönä oli kovasti pelästynyt kun mieshoitaja oli tarkistanut katetria. Äiti itkeskeli aamulla, että oli ollut pelottavaa. Kun menin äitiä katsomaan hän oli saanut sänkynsä ihan kummalliseen asentoon. Hirmuinen pissahätä ja vatsaan sattui. Kukaan ei ollut tullut, vaikka oli nappia painanut. Minä en tiedä mikä on totuus, tietysti aikaan orientoituminen oli muutenkin hukassa. Itkuisia soittoja tuli. Ja yritimme siskon kanssa parhaamme jo olimme äidin luona useita tunteja päivässä. Toki osastolla oli mukavaa henkilökuntaa. Ystävällisiä ainakin meidän aikanamme. Itse kun olen ollut vanhustyössä jo useita vuosia vuorovaikutuskouluttajana, alkoi mietittymään, että tieto ei kulje, eikä asiat suju. AIna joku henkilökunnasta tuli juttelemaan. Sinänsä todella hieno asia. Luvattiin viedä jalkahoitoon. Todellakaan ei mikään tärkeä asia, mutta ehdotin sitä itse kun huomasin, että kynnet ovat pitkät. Olisin tietysi vienyt ja hoitanut asian. No se asia jäi, eikä ole merkityksellinen. Äiti on säännöllisesti tehnyt pulloon puhallusharjoitukset ja tuumasin että voin tuoda pullon äidin luota. Juu ei tartte kyllä me tuodaan, ei tuotu. Mielellään äiti joisi vichyä. Hain kanttiinista. Sanottiin, että ei tarvitse kun heillä on (nestelista). No ei tuotu. Viimeisenä päivänä fysioterapeutti toi. Fysioterapeutti tuntui olevan ainoa ihminen koko osastolla, jolla oli käsitys miten vanhojen ihmisten kanssa toimitaan! Kaiken kaikkiaan vähitellen alkoi tuntua, että iltavuoro oli pihalla aamuvuoron asioista - selkeästi tieto ei kulkenut. Lääkäri oli määrännyt esimerkiksi kihtilääkkeen keskeytyksen. Koskaan en saanut selville miksi. Nivelissä alkoi olla oireita. Äiti itse mietti, onkohan kihtilääkettä annettu ollenkaan. Keskustelua. Varmistus lääkäriltä ja lääkettä jatkettiin taas. Varmasti oli hyvä syy. Niin ja onneksi huomasin heti alkuunsa informoida, että potilaalla on kihtiruokavalio. Ehkä olisi lääkityksestä voinut päätellä. Lääkäri soitti pyynnöstä keskiviikkona. Edelleen ei olllut likvorista vastauksia. Edelleen jatkuivat varmuudeksi herpeslääkkeet ja punkkilääkkeet tiputuksena. Epikriisissä lukee,mettä jostain syystä punkkinäytteenotto oli jostain syystä jäänyt tekemättä! Se tehtiin lähtöpäivänä. aivan käsittämätöntä - antibioottia tiputettiin sitten useita vuorokausi turhaan!

Äidin olo pikkuhiljaa koheni, niin että hän jo torstaina alkoi muistuttamaan entistä itseään ja tilanne näytti valoisalta. Kysyin hoitajilta, että mikä on tilanne. Tiesin, että mahdollisesti voisi kyseeseen tulla Puolarmetsään siirto. Ihan hirveä kauhistus äidille ja minullekin. Kuukauden päivät kun Pappamme oli Puolarissa ja meille kaikille jäi hirveä kammo paikasta. Siksi tiedustelin asiaa, jotta voisimme siskon kanssa valmistaa äitiä asiaan. Hoitaja tuumasi, että lähetettä ei ole (torstai-iltana) tehty, joten viikonloppu menee osastolla. Huone oli jo yhden päivän ollut tyhjä. Muutenkin osastolla oli väljää. Äiti oli hyvillä mielillä ja söikin eikä valittanut enää niin paljon päänsärkyä ja huono oloa. Itse aloin miettiä, että homma on niin hyvässä jamassa, että mikä ettei voisi viikonlopun jälkeen vaikka päästä kotiin.

Perjantai-aamuna hyvin varhain pamahti pommi! Äiti soittaa aivan paniikissa ja itkee. "Ne vie mut tänään Puolariin, tuu hakee mut pois täältä!". Rauhoittelin äitiä. "Tulen, tulen. Selvitän ensin mikä tilanne on". Soitin osastolle. Täytyy sanoa, että ensin kuvittelin, että asia ei voi pitää paikkaansa. Osastolla sanotaan, että kyllä kahdeltatoista. Kun kysyn koska lähete on tehty, niin hetki hän katsoo. Ei löydy tietoa. Ehkä se on tehty aiemmin. Mitä ihmettä! Sanoin, että se nyt tästä vielä puuttuisi, että lähete on tehty eikä siitä kerrota. Joo, meillä oln täällä sellainen käytäntö, että kolme päivää osastolla ja sitten Puolarmetsään. Olin jo suorastaan pöyristynyt. Vai, että sellainen käytäntö. Kuulkaas kun minä en ole teillä töissä. Ehkä ne käytännöt pitäisi olla asiakkaiden tiedossa. Ja kun äitini ei nyt sairaudesta johtuen oikein pysty hahmottamaan ja keskittymään, niin sitä varten teillä on papereissa minun numeroni. Tulee niin mieleen se sketsi, kun mummo on siirretty Malagaan halvempaan hoitoon ja omaiset etsivät mummoa! Näin meillä Espoossa ja on kuulkaa kaikkea muuta kuin naurun paikka. Pyhää raivoa täynnä soitan potilasasiamiehelle. No eipä siitä muuta apua ollut kuin, että sain avautua aiheesta ja että minun pitää ottaa yhteyttä osaston lääkäriin. 

Eikä siitä lääkärin kanssa keskustelusta ollut minkään taivaan valtakunnan hyötyä. Hän vaan harmitteli useaan otteeseen. "voi miten harmillista". Kyllä harmillista! Äiti oli heti aamusta alkaen alkanut tulla huonovointiseksi. Oksensi kolme kertaa. Päätä särki ja ihminen on kuin pelästynyt pupujussi. Laitoin kuulokojeen rasiaan ja tuumasin, että lepää nyt hetki. Lääkäri sanoi, että voidaan siirtää lähtöä, kun potilas on niin huonovointinen, iltapäivään. Ja mitä vielä. Onneton, käsittämätättömän huonosti tilannetta lukeva sairaanhoitajaopiskelija tulee sähläämään. Pistää äidin kaikki kamat muovipussiin ja tiukkaan solmuun. Avaan, otan kuulolaiterasian ja sanon, että ethän sinä tätä voi pakata! Juu, juu muuten ne jää tänne ja se on sitten hankalaa. Totean, että vielä hankalampaa on kun ihminen ei kuule, kun hänelle puhutaan. Hän kyselee äidin vointia (ei siis kuulolaitetta). Äiti ei vastaan ja kerron, että huonosti. Hoitaja ilmoittaa, että kyllä hänen pitää itse kuulla potilaalta. Kerron, että potilas tarvitsee kuulolaitteen. Äiti laittaa kuulolaitteen. Sama kysymys ja äiti vastaa huonosti. Niin, että siinä. Mitä sitten. Ei mitään. Tulee lounas ja äiti on aivan voipunut. Minä olen niin täynnä tätä luokatonta toimintaa, että olen valmis siirtymään vaikka Puolarmetsään! Lounaalle tuodaan äidille maitoa. Menen vaihtamaan sen piimään. Kaadan lasiin ruokailusalissa piimää ja aasialaistaustainen nuori nainen ilmoittaa minulle hyvin kärttyisesti: "teillä ei lupa palvella täällä". Kivahdan: "Kuule mä vien nyt mun äidille tän piimän!" Kuten rakas ystäväni sanoo, että erikoista että suutut, kun sinulla on yleensä lehmän hermot!

Näin me sitten poistumme Jorvista. Äiti onnettomana pyörätuolissa, jokun huonosti suomea puhuvan kuskin kanssa. Minä painelen perässä. Voi hyvät ihmiset käykää todistamassa espoolaisen sairaanhoidon alennustilaa. De ja vu ja viime vuoden vapaaehtoistyön kokemukset Kiinan vuoristossa Zianissa. Olenko oikeasti Suomessa. Kuinka paljon tällä osastolla oikein on potilaita! Vahva ulosteenhaju toivottaa minut tervetulleeksi! Ja se, että äidillä ei ole paikkaa. Soitan Jorviin, että mitä ihmettä. Oli kiire saada äiti pois osastolta ja täällä on täpösen täyttä. Hoitaja tuumaa, ettei osaa sanoa mitään kun ei ollut aamuvuorossa. Ei mitään vanhankaikaista raporttia. On hiljainen raportti. Sepä se. Tuntuu, ettei kukaan kirjaa eikä kukaan lue. Tiedustelee sihteeriltä. Juu on kuulemma vapaa paikka. On ihan Puolarmetsän päässä vika. No olipa hyvä että tulin. Äiti varmaan olisi maannut pitkin käytäviä ties kuinka monta tuntia. Joku mummo sieltä pedattiin ulos ja äiti sai väliaikaisen, ylimääräisen sängyn ja myöhemmin siirrettiin toiseen huoneeseen. Pari tuntia käytävällä makoili yksi vanha erinomaisen sairaan ja hauraan näköinen rouva. Äiti kysyi illalla, miksiköhän hän edelleen siinä makaa. Olikohan äiti vienyt hänen paikkansa. Siinä hän oli edelleen, kun tulimme pois parvekkeelta. 

Huoneessa oli jokin ilmastointikonehässäkkä. Putket jeesusteipillä kiinni. Huoneessa kuitenkin muut palelivat (helteessä!) joten sitä sitten meikäläinen availi ja toiset laittoi kiinni. Ja lopulta se ei edes toiminut. Ulosteen lemu oli karmea. Sanon näin, vaikka minä olen se mökillä joka tyhjentää huussin. Minkäs teet, kun huoneessa on erilaisia potilaita. Mutta äitini oli juuri toipumassa vakavasta sairaudesta ja kiitos Jorvin siitä seurasi todella huono ja oksettava olo. Tämä miljöö nyt oli aivan kauhea. Ihan kuka tahansa voi mennä tutustumaan. En todellakaan liiottele. Kyllä monen kohdalla mietin, että espoolaiselle vanhalle ihmiselle on äkkikuolema ehdottomasti paras ratkaisu. 

Ja se ruoka! No niin eihän se kihtiasia ollut tullut tietoon. Niin että palapaistia (kihtipotilaallehan oikein suositellaan punaista lihaa) mielipahaperunamuussia ja latunpaloja rosmariinissa. Hyi hitto! Maistoin ja tietysti yritin näytellä, että hyvää on. Kuka meistä syö tuollaista ruokaa kun oksettaa. Siskon kanssa kuskasimme eväitä. Huom! Oikeasti kyllä siellä pitää (ja Jorvin neurolla erityisesti) hypätä ja valvoa. Sisko hoiti lauantain joten pääsin Päijänteelle hieman rentoutumaan ja keräämään äidille mustikoita ja löysinpä muutaman kantarellinkin. Sunnuntaiaamuna soi puhelin ja äiti itkee: tule tänne. Minä menin. Saimme taas siskon kanssa tilanteen rauhottumaan. Hoitajat olivat äärimmäisen mukavia. Olemme erityisen kiitollisia virolaiselle Karinille, joka oli kyllä Ihminen isolla Ii:llä. Sovin, että tulen maanantain aamun kierrolle.

Ensimmäinen kerta koko rumban aikana koin, että nyt homma on ammattilaisten hallussa. Lääkäri, fyssari, hoitaja Karin sekä amanuenssi kierrolla. Ja johan selvisi asiat! Edelleen punkkipuoli epäselvä, mutta hän varmistaa. Eikä hän näe mitään syytä, miksei voisi mennä kotiin. Jos tarvitaan vielä tippaa niin kotisairaanhoito hoitaa. Äiti lähti fyssarin arvioon, hyvä että pysyimme perässä. Banaani upposi suikkiin terasilla ja kauppalistasta tuli pitkä. Pojan hälytin entraamaan huushollin. Kyllä tämä tästä. Mutta hyvät vanhat ihmiset älkää sairastuko Espoossa. Kotisairaanhoidon ja Puolarmetsän välinen viestintä ei myöskään toiminut. Viisi tuntia ensimmäisellä kerralla odotettiin. Ja seuraavana aamuna minun piti roudata äiti Tapiolaan HusLabiin kun käyntejä oli mitoitettu vain yksi per päivä. Hoitaja olisi kyllä tiputellut aamulla antibiootin, mutta lääkäriystäväni oli sitä mieltä että ei käy! Antibiootti tiputettiin kerran päivässä. Ja jos se on illalla annettu klo 19.00 niin eipä sitä todellakaan voi aamulla taas tiputtaa.

Tämän ruljanssin aikana on kertynyt niin monia kokemuksia, että kaikkea en tähän saa. En sitä kuinka annoin naapuri petiin silmälasit, kun hälytyslamppu palaa, mutta kukaan ei tule ennen kuin käyn hakemassa. Kuinka etsiskelen sairaalavaatteita kaapeista. Pieniä yksityiskohtia. Ennen kaikkea suosittelen Jorvin sairaalan neurologisen osaston tiimille vuorovaikutukseen perehtymistä. Fyssarin mukaan kuntouttava ote on vahva ja tiimi puhaltaa yhteen hiileen. Uskon. Mutta ihmisellä on yhdet aivot. Myös psyyke pitää huomioida. Erityisesti kun kyse on vanhasta, erinomaisen huonosti kuulevasta ihmisestä. Ei vanhaa ihmistä paiskita yhtäkkisesti paikasta toiseen. Alkaneen hyvän kuntoutumisprosessin luvaton takapakki tuli erinomaisen huonosti masinoidusta siirrosta ja siitä, että osaston sisäinen viestintä oli selkästi puutteellista. Harmittelu ei vaan auta!

Olisi selkeästi esteettömän viestinnän videoanalyysin paikka. Olen käytettävissä. 

Ja niille päättäjille, joita tämä kokemus ei kiinnosta ja eivät edes lukeneet niin terveisiä. Niin, että siitä soteuudistuksesta. Ei ainakaan tämän kokemuksen jälkeen voi mikään uudistus olla huonompi. Se, että Jorvin PotilasGo:ta sovelletaan vain siksi, että rahaa säästyy ja erikoissairaanhoidon tarve minimoituu, johtaa tällaiseen hoitolinjaan, jossa ei tavoitteena itse asiassa kun potilaan huonompaan kuntoon meno, kun ei osata ajatella kokonaisvaltaisesti. 

Äiti pääsi kotiin. Meiltä tyttäriltä tässä rumbassa on vaadittu paljon. Ja edelleen vaaditaan. Henkilökohtaisesti oma jaksaminen on kyllä tällä hetkellä todellakin koetuksella. Ei ole uni tullut kun äidin itkut on mielessä ja kammottavat kokemukset. Tilannetta ei yhtään helpota se, että äiti nyt on äärimmäisen ahdistunut ajaksesta, että joutuu Espoossa sairaalaan! Näin sitä muuttui käsitys "Jorvissa turvassa".

Kiitos todella toimivalle Puolarmetsän tiimille. Olette niin uuden sairaalanne ansainneet. Kammottava suureksi osaksi hyljätty laitos jää taakse. Toivottavasti pääsette uuten sairaalaan pikapuoliin! Vaikka on kuinka hyvä tiimi, niin puitteet ovat todella ala-arvoiset.