tiistai 24. marraskuuta 2015

Reissuvihkojen ja wilmojen luvattu maa

Vieläkin vuosikymmenien jälkeen ensimmäisenä mieleen tulee muutamankin kerran kuulemani lause vanhempainillassa: "Täällä puuttuu ne vanhemmat, joiden lapsilla on ongelmia!"

Vanhempien, varhaiskasvatuksen ja opettajien yhteistyö on sekin oma taitolajinsa. Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Wilmasta. Koulun ja kodin välisestä viestintäkanavasta. Loistava mahdollisuus, mutta taitamattomasti käytettynä todellinen uhka puolin ja toisin! Toisen vanhemmuuden asettaminen kyseenalaiseksi on kaikin tavoin vältettävä asia. Vain luottamuksen kautta voidaan tukea vanhemmuutta ja lapsen kasvua.

Kun poikani oli ala-asteella hän  tuli kotiin kotimuikkarilapun kanssa. Kotimuistutus oli yliviivattu ja lapussa kehuttiin ja  kiitettiin, kuinka oppilas oli auttanut pienempiä luokkatovereitaan tietokoneen käytössä. Vieläkin parin vuosikymmenen jälkeen lappu on tallella sekä paperilla että äidin sydämessä. 

Mikään ei varmastikaan ole järkyttävämpää kuin jatkuva virta kielteistä palautetta lapsen koulunkäynnistä. Koko ammatilisen urani olen paasannut, että kuulun "Reissuvihkovastustusyhdistykseen". Tämä aiheuttaa reissuvihkojen ja Wilmojen luvatussa maassa suuria tunteita ja intohimoisia reaktioita. Mitä! Miten voi vastustaa sitä, että tietoa välitetään. 

Olen seurannut  päiväkotien ja koulujen  sekä vanhempien viestien sisältöjä varsinkin erityislasten osalta. Päivittäin saatetaan listata, mikä oli tänään vaikeaa. Kuinka vaatteet ei menneet päälle eikä ruokailusta tullut mitään ja kuinka aamupiirissä ei pystynyt olemaan vaan piti mennä taas ulkopuolelle. Ja Ville löy taas Kallea lapiolla päähän! Vanhemmat kyllä oikeasti tietävät mitkä asiat ovat vaikeita omalle lapselleen. Ei ammatti-ihmisten tarvitse joka päivä kirjata, missä he ovat taas epäonnistuneet! Voitaisiinko kirjata, missä on onnistuttu, mikä asia, pienikin on mennyt hyvin. Voidaanko oikeasti tukea ihmisten joskus kovinkin haurasta vanhemmuutta.

Vanhemmat ovat myös järkyttyneitä, kun sanon että vastustan reissuvihkoja. Miksi ihmeessä! No siksi, että ensinnäkään lapsen viestintä ei kulje samoissa kansissa kuin aikuisten välinen informaatio. Kyllä voi olla vihko, ihan jokaiselle lapselle, missä kerrotaan, että joulujuhlat alkavat klo 9.00 tai tuokaa vaihtovaatteet tai retkirahaa. Se, että siellä on kuvitettuna, mitä lapsi on tehnyt useastikaan ei todellakaan edes tue lapsen vuorovaikutustaitoja. Ai jaa olet ollut sirkuksessa, kappas vaan sinulla oli kivaa. Ketään, ei lastakaan kiinnosta vanhan informaation välittäminen. Lapsi siinä sitten nyökyttelee, jos on enää edes paikalla, kun niitä kuvia vihkossa ihmetellään. No miten tämä pitäisi hoitaa, siihen saa koulutusta vaikkapa minulta:) Voiko yksityiskohtaisen kirjaamisen sijasta tehdä lapselle vaikka omat viestintäkuvat, jotta hän voi itse kertoa omat asiansa? Käytetään liikenevä aika lapsen viestinnän onnistumisen varmistamiseen.

Myös vanhemmat tarvitsevat ohjausta, miten reissuvihkoa käytetään. Ei sen tarkoitus ole antaa yksityiskohtaisia ohjeita miten oman kullannupun arki pitäisi hoitaa päiväkodissa tai koulussa. On pukeutumisohjeita, valituksia kuinka nyt ei taaskaan saatu lasta nukkumaan illalla. Onko lapsi varmasti herätetty ajoissa rääkyvänä sieltä päiväunilta. Aah kuulun niin "Kannatan nukkaria yhdistykseen". Sekin oma pitkä juttunsa, mutta sanottakoon, että idolini on unitutkija Timo Partonen. 

Vuorovaikutus on elämän tärkein asia! Tätä olen hokenut ja hoen edelleen. Eipä ne keinot, hienot Wilmat sun muut mitään auta, jos niitä ei osata käyttää!

torstai 19. marraskuuta 2015

Jälleen asiat hyvin Tanskan maalla! - ulkomaalaistaustaisten ihmisten erikoisklinikka



Maahanmuuttajataustainen vammainen lapsi ja hänen perheensä palvelujärjestelmissä 18.11. 2015

Eilinen Vamlasin seminaaripäivä oli mielenkiintoinen kokonaisuus maahanmuuttajataustaisista vammaisista lapsista ja heidän perheistään palvelujärjestelmissä. Enemmän tietoja löytyy vamlas.fi sivuilta mm. tutkimusta. Tässä blogissa pohdiskelen  tanskalaisen prifessorin Morten Sodemannin ajatuksia herättävää esitystä. Morten kertoo erityiskilinikastaan Odensessa ulkomaalaistaustaisille ihmisille, joilla on monimuotoisia ongelmia. Toiminta  on moniammatillista ja  polikliinista. Huomio kiinnittyi siihen, että esteettömän viestinnän asiantuntijuutta ei kuitenkaan tiimissä ollut. Tästä keskustelimmekin mm lounastauolla ja siitä että Esteettömän viestinnän hankkeella olisi osaamista ja kokemusta, josta tanskalaisetkin voisivat hyötyä.

Morten tuo esille, ettö vähemmistöön kuuluminen nykyisin saattaa johtua monista muistakin syistä kuin erilaisesta kulttuuritaustasta: sairaudesta, huolista, ahdistuksesta, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, sosiaalisten taitojen puutteesta, vammaisuudesta, puhumattomuudesta ja yksinäisyydestä.

Morten kertoo klinikan toiminnan perusasioista. Ihimiset pitävät siitä että saavat kertoa elämästään. Ja siitä miten voivat. Esimerkiksi sukupuun piirtäminen - perheestä kertominen on tärkeää. Joskus siitä jättää pois jotain. Sekin on keskustelun aihe. Miksi jätit pois? 

Pyydä tekemään lista kaikista kaikista ongelmista! Onko tässä todella kaikki. Yleensä porukat aloittavat pienistä ongelmista ja ihan viimeinen on yleensä se suurin ja oleellisin ongelma. Kirjoitetaan. Itselle tuli mieleen Linnassa ja pk:ssa - aina viimeisenä vuorovaikutusasiat. Tietysti nykyisin on asiat varmaankin toisin ja aloitetaan elämän tärkeimmästä asiasta, vuorovaikutuksesta.

Mietin listaa ja ajattelin, että voisi toimia hyvin myös kuntoutussuunŋtelmassa. Eli mitä parempi luottamusja tarjotaan aikaa ja mahdollisuuksia, niin ehkä tässäkin suhteessa voisi tärkeimmät, isoimmat, vaikeimmat tulla viimeisenä.

Asiakkaasta kiinni kuinka paljon haluaa avautua. Avoimia kysymyksiä. Asiakas saa päättää vastaako. Haavat (fyysiset ja henkiset) on saatava näkyviin. Luottamus, niin eipä sitä voi missään asiakastyössä liikaa painottaa!


Autetaan ihmisiä astumaan uudelleen omaan elämäänsä! Tulkkien käyttöäkin on kehitetty klinikan toimintamalleihin sopivaksi. Käytetään mm Skypeä. Mikäli tulkkia ei ole käytössä, Ihmiset puhuvat helposti vain asioista,  joista osaavat puhua. Morten kertoo, että tulkit ovat usein tilanteessa mukana ja alkavat tulkkaamaan vasta kun näkevät, että siihen on tarve. Tanskassa (kuten meilläkin) on eritasoisia tulkkeja ja ammattitaitoiset, osaavat tulkit ovat kullanarvoisia - ja kalliimpia. Puheterapeuttina ymmärtää, että tulkki läsnäolollaan vie paineen ilmaisulta, joten se tietysti helpottaa vuorovaikutusta. Ja itse olen kokenut, että erityisesti osaamattomattomat tulkit helposti tulkitsevat. Erityisesti Kiinassa on jatkuvasti ongelma siitä, että en voi olla varma onko minun sanomani todella se jonka tulkki tulkkaa. Erityisesti Morten kehottaa kysymään. Jollei kysy, asiat voivat mennä todella vaikeiksi!

Kun päästään ongelman syntysijoille/juurille tulee apu koko lähiyhteisölle. Milenkiintoista oli erityisesti se, että ei voi mennä kulttuuri edellä. Eri kulttuurien sisälläkin on hyvin erilaisia kulttuureja. Yksilöön ja lähiyhteisöön tutustuminen on oleellista.

Morten kertoo äidistä, joka on selvinnyt jo 10v vaikeasti vammaisen  lapsensa kanssa ja lapsi on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Yhtäkkiä systeemi ottaa ohjakset ja äiti ei ymmärrä mitään ja pelkää, että tekee jotain väärin. Tämä on varmaan asia, jonka monet vaikeasti vammaisten lasten perheet kohtaavat. Asiantuntjiat tietävät  ja suosittelevat rajattoman määrän kuntoutustoimenpiteitä ja antavat suuren määrän ohjeita ja tilannetta seurataan monella eri taholla. Luukkujen viidakko on loputon. Tanskalaisen kirjailija  viisaus pistää miettimään:
Loppujen lopuksi mikä oikeasti on vaarallista. Voi selvitä kirveeniskusta mutta kuolla hyttysen pistoon. Amerikkalainen lastenlääkäri muuten tuumasi vuosikymmeniä sitten:"Se vähäkin, jonka asiantuntijat näkevät tarpeellikseksi kuntoutumisessa, saattaa olla perheelle liikaa!"

Toimintaan kuuluu itsestäänselvänä kotikäynnit. Kyllä nyt tunsin piston sydämessäni. Jostain syystä ulkomaalaistaustaisten lasten terapiat toteutuu päiväkotikäynteinä! Mikä on normaalia esim yksittäisessä somaliperheessä. Vuorovaikutuksen kannalta todellakin tärkeää. Sieltähän pitää aloittaa! Tulee mieleen yksikin perhe, jossa isä kielsi kotikäynnit!

Kun ihmiset ovat yksinäisiä, eristyneitä, niin ongelmat ja ahdistukset kasaantuvat. Sairauksista ja oireista neuvotellaan ystävien ja sukulaisten kanssa! Usein huoli häviää ja jopa jotkut oireetkin!

Jokainen tietää itsestään. Jollei yhtään saa avautua ja jakaa kokemuksia se alkaa huolestuttaa enemmän ja enemmän!

Hyvä myös muistaa, että voit olla ulkomaalaistaustaisen ihmisen ainoa kaveri! Ja luottamus ei synny itsestään - sen eteen on tehtävä töitä. Voi myös miettiä, että täytyy ymmärtää miltä tuntuu kun ei ymmärretä, jotta ymmärtää miltä se tuntuu!

Onneksi on tämä sähköinen maailma, keskustelu ja toivottavasti jonkin sortin yhteistyökin jatkuu! Erityisesti Esteettömän viestinnän osalta! Ja viidn portaan videoanalyysista Morten oli myös kiinnostunut. Sitähän olemme tehneet Lammilla ja Ruovedellä. 

Olisi hienoa, jos Suomeen saataisiin samanmoinen klinikka. Erityisosaamiskeskus saattaa todellakin olla pitkällä tähtäimellä järkevä toimiva ratkaisu. Ei räpiköintiä tuloksetta ja ihmisten pallottelua luukulta luukulle,  jossa jokainen turhakin käynti maksaa. Ja tämähän on totta läpi koko tereydenhuollon. Täsmäosaamista, täsmähoitoa ja erityisesti todellisten tarpeiden kuuntelua ja selvittelyä. Järkevyyttä tähän palveluviidakkoon!





































.





keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Saanko esitellä: Katja Kosken kirja "Selvitä lapsiperheen takkutilanteet"

Kerrassaan historiallinen hetki: ensimmäinen vierasblogini. Eli tällainenkin on mahdollista. Lupasin kolleegalleni puheterapeutti Katja Koskelle, että julkaisisin hänen kirjoituksensa kirjastaan "Selvitä lapsiperheen ongelmatilanteet". Kirja on eräänlainen "niksipirkka", ratkaisukeskeinen ja arkipäiväntilanteita kuvaava kirja.

Sanoin Katjalle, että kirjoitan alustuksen hänen kirjoittamaansa tekstiin. Näin vanhana, kun asioita katselee aina sellainen iso "MUTTA" pään päällä. Niinhän se vaan on, että yksi teoria vastaan kerrallaan yhteen kysymykseen, jos siihenkään. Yhdet kasvatusneuvot ja tavat toimia, eivät vastaa kaikkiin kasvatuksellisiin pulmiin. Kun kyseessä on perusturvallinen ja tyypillisesti kehittyvä lapsi, niin hyvät käytännön neuvot kuten kirjassa esitetään ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsen kehitys on eri syistä ongelmallista, niin ei varmasti voi liikaa painottaa: ammattiapua on hyvä hakea, kun lapsen kehitys pohdituttaa. Elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa ja perusterveydenhuollossa vanhemmuuden tukipalvelut ovat osittain jopa lakisääteisiä.

Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta on se, että se on varsinainen taiteenlaji. Kun tuntee oman lapsensa, tietää mikä pistää lapsen tikittämään niin hyvässä kuin pahassa on jatkuva seikkailu ja löytää välillä yllättäviä ja kummallisiakin ilmiöitä. Yksinnauttijaäitinä 20v ja puheterapeuttina sekä sitä ennen erityisopettajan sijaisena muutaman vuoden - ammatlllista elämää takana miltei 30v.- minulla on edelleen kasvatuksesta hyvin armollinen kuva. Sitä kun tekee parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, mikä sillä hetkellä on, se riitttää. Vaikeaa on kuitenkin olla näin jälkeen pohtimatta "entä jos".  Ja ihan jokaiselle, lapsellekin on ominaista se, että olemme kaikki hyvin kovasti erilaisia! Ja oma tarinani lapsen kasvatuksesta voisi olla enemminkin "kootut virheet" -teos. Siitä huolimatta minulla on kaksi upeaa ja täydellistä aikuista poikaa.

Kirjaan liittyen on perustettu oma ryhmä, jossa voi asioista keskustella. Tämä on minusta kovasti jännittävää ja koska kyseessä on niksit, niin olisi todella hienoa jos niiden onnistumisista ja toimivuudesta syntyisi hedelmällistä keskustelua.

Katjan teksti:

"Vuorovaikutus = elämän tarkoitus

Kysyin tuossa viikko sitten haluaisiko Hannele tulla mukaan kirjani Selvitä lapsiperheen takkutilanteet lanseeraukseen mukaan. Hannele oli heti mukana ja pyysi minua kirjoittamaan jutun tänne Hannelen blogiin vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.

Kirjoitin eka jotain liibalaabaa ja vaikka mitä tosi hyviä korulauseita.

Sitten tajusin, ettei tällä ole mitään tekemistä arjen kanssa.

Tällä on:
Meille tulee lasten kanssa väärinymmärryksiä ja olemme eri mieltä asioista.

MInä ymmärrän väärin lapsiani, joskus tahattomasti ja joskus tahallaan. Näin käy myös mukuloille.
Olemme eri mieltä asioista.

Tässä arjen tapahtuma:

Laitappa vaatteet päälle niin mennään tarhaan, eka huppari, sitten haalarit. 
En laita.
”Alkaa tunkea vaatetta väkisin”
Whäääää.
Nyt laitat sen hupparin, mikä tässä nyt voi olla, sä tarvit lämpimät vaatteet.
En laitaaaa….
Mikset voi…laita nyt…Sä saat ottaa sen hupparin pois sitten tarhassa ja näyttää sen mekon.
”Nikottelua”
”Vaatteet päälle ja menoks.”

Mä tunnen mun lapset. Yleensä jos ne ei halua laittaa hupparia, on siksi että heidän mielestään huppari on ruma ja peittää kauniin mekon.

Minun mielestä huppari pitää laittaa, koska ulkona oli kylmää.

Minulla oli kolme mahdollisuutta toimia:

1) Mitä jos olisin jättänyt hupparin laittamatta ja ollut mieliksi lapselle. —> Olis tullut flunssa. Huppari on pakko laittaa.
2) Mitä jos olisin pakottanut hupparin päälle. —> Fyysinen taistelu olis saanut meidät kumpikin ihan raivon partaalle.
3) Ymmärsin lapsen näkökulman. Huppari on ruma (vaikka oikeesti se on pinkki ja siinä on glitteriä ja on ihan hirveän vaikea ymmärtää et miten se mekko jossa on pinkkiä ja glitteriä on nätti mutta se huppari ei oo?), lapsen mielestä. Hän ei halua laittaa sitä peittämään kaunista mekkoaan, jonka hän haluaa esitellä päiväkodin aikuisille. Tällä kertaa riitti toteamus: sä saat ottaa sen pois.

Ja tässä meillä tuli mielestäni väärinymmärrys, ei niinkään erimielisyys. Mukula luuli, että huppari piti laittaa peittämään mekkoa. Minä vaan ajattelin että se laitetaan automatkalle ettei tule flunssa. Kun huomasin sen, mikä mättää, väärinymmärrys selveni.

Olen oppinut meidän mukuloista yhden asian. Aika harvoin se vastaan vänkääminen on ihan periaatteellista. Siellä on yleensä aina joku asia takana. Ja jos sen lapsen näkökulman yrittää miettiä, niin ollaan jo voiton puolella.

Luin kerran, että käskeminen ja määräily sytyttää lapsessa vain ja ainoastaan kapinaa. Jos lapsi ”tahallaan” laitetaan alistettuun asemaan ja hänen näkökulmansa jätetään täysin huomioimatta, nousee myös kapina. Myös meillä aikuisilla nousee sama kapina, jos joku pyrkii päsmäröimään ja määräilemään meitä. 

Siksi pyrin miettimään lapsen näkökulman aina, kun meillä tulee jotain skismaa. Aina en onnistu siinä, niinkuin en varmaan mieheni kanssa vuorovaikuttaessanikaan. Mutta usein bongaan sen jutun, mikä mättää. Jos sen huomioi, yleensä tilanteet laukeaa.

Vuorovaikutukseen on olemassa hyviä teorioita, joista kaikki voi poimia sen omansa. Tästä netissä olevasta Papunetin Vuorotellen oppaasta olen tykännyt, kun se ei ole saarnaava ja se kiteyttää aika paljon niitä toimintatapoja, joita itsekin käytän. http://papunet.net/fileadmin/muut/Esitteet/Vuorotellen.pdf

Sitten ihan lopuksi haluan antaa teille meidän perheen parhaan yhdessäolo/hassutteluvuorovaikutusleikin:

Minä: ”Kuka on maailman ihanin”
Lapsi: ”Minä”
Minä: ”Ketä äiti rakastaa maailman eniten”
Lapsi: ”Minua”
Minä: ”Kellä on maailman ihanimmat varpaat”
Lapsi: ”Minulla”
Minä: ”Näytä, en usko!”
Lapsi näyttää ja sitten kutitellaan ja pussaillaan varpaita.
Tällä tulee aina takuuvarma hyvä mieli.



torstai 5. marraskuuta 2015

Keskustelutilaisuus erityista tukea tarvitsevien lasten tilanteesta

Juuri tällaiset tilaisuudet, joissa keskustellaan asioista hyvässä hengessä, positiivinen ajattelu edellä, on työn parhaita puolia. Tänään olin siis keskustelutilaisuudessa, jossa tavoitteena oli pohtia erityistä tukea tarvitsevien lasten ja vammaisten lasten tilannetta. No otsikko on hiukan toistava, sillä eiköhän vammaiset lapset tarvitse myös erityistä tukea.

Tilaisuuden avasi Juhani Eskola, ylijohtaja THL. Oli ilahduttavaa todeta, että yli 30v sitten esikoistani hoitanut lääkäri oli edelleen charmantti ja sydän paikallaan oleva mies. Muistan kun hän kohtasi pienen potilaan ilman, että alkuun yhtään huomio äitiä. Kipuileva lapsi rauhoittui ja oli hyvässä yhteistyössä lääkärin kanssa. Eskolan puheenvuorosta erityisesti tarttui korvaan ja ehkä vähän sieluunkin: "vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus vaan ympäristössä olevien esteiden poistamista. Ei vain yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä".

No niin todellakin mannaa korville, kun kaikki nämä vuodet olen hakannut enemmän tai vähemmän päätä seinään. Surullisen kuuluisa Kilon yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa. Nousu ja tuho! Ja jos kiinnostaa, niin aiheesta kyllä löytyy aiemmin blogissani vuodatuksia . Tässä keskustelutilaisuudessa oli edustettuna myös Hyvinkääläisiä ja aina jaksan mainita, että Hyvinkää on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on yhteisöllisen toiminnan puheterapeutin toimi. Jotain upeaa syntyi Kilon yhteisöllisen toiminnan ansiosta.

Eskola puhuu myös siitä kuinka vammaisen lapsen tulee saada nauttia kaikista lapsen oikeuksista toisten lasten kanssa. Elää mahdollisimman normaalia elämää lähiyhteisössä. Jos tuki on riittävää voidaan palvelut järjestää kotiin jopa ympärivuorokautisesti. Huom myös vammaisella lapsella on oikeus lastensuojelunpalveluihin! Pallottelun aika on ohi. Tarvitaan yhteistyötä. Jos kuuluu lastensuojelun piiriin se ei poista vammaispalvelun velvotteita. Lasten kuuleminen, osallistaminen ja miten pienen ääni saadaan sellaiseksi että iso palvelujärjestelmä sen kuulee!

Eskolan puheen edetessä huomasin nyökytteleväni päätäni ja hyvä, ettei tullut pari aamentakin tokaistua. Nyt kun työelämää on todella enemmän takana kuin edessä. Tosi vähän muuten jäljellä! Niin yhä enemmän tulee varmuutta siitä, että suuremminkin voisi pitää älämölöä, puhua, paasata, mennä ja tehdä, jotta muutos tulisi. Niinpä, vain  olemalla itse muutos, sen voi mahdollistaa.

Ja todellakin siellä ja täällä toki tehdään hyvää työtä. On valtavasti projekteja ja hankkeita. Itsekin ollut pelkissä projekteissa vuodesta 1996. Tehdään projekti. Päätetään projekti. Elääkö projekti, leviääkö se? Toisinaan tietysti ja onneksi!

Kun on monessa ja paljossa mukana, on myös se hienous, että voi katsoa asioita monesta kulmasta, nähdä myöskin esteitä, mitkä estävät suuren kokonaisuuden hyvin toimimisen. Esteet ovat erityisesti jäykät rakenteet, eri kukkarot ja ennen kaikkea asenteet sekä muutosvastarinta. Vanhat rutiinit ja työskentelymallit, kun ovat tuttuja ja tuttuhan on helpompaa kun vierauden ja uuden kohtaaminen. Toisaalta eipä se juuri innostakaan! Todellakin pitäisi tappaa rutiinit ennen kuin ne tappaa työntekijän.

Vanhan haikailu pitäisi ehkä lailla kieltää. Toisaalta sieltä saisi tähän moderniin aikaan hyviä ja toimivia malleja. Ehkä ammatillinen aivovuoto yksityiselle puolelle saataisiin vähenemään, jos julkisella sektorilla tehtäisiin kehitystyötä ja pyrittäisiin oikeasti erityisosaamiseen. Ja jos kolmas sektori ei kipuilisi rahoituksen epävarmuudesta, jolloin mahdollistuisi työntekijöiden sitoutuminen ja sitouttaminen pitkäjänteiseen kehitystyöhön. 

Yhä enemmän lääkinnällisen kuntoutuksen ammattilaiset siirtyvät yksityiseksi. Sellaiset instanssit, jotka ovat ennen olleet edelläkävijöitä menettävät moninaisista syistä kokeneita ja äärimmäisen ammattitaitoisia työntekijöitä. Yksityisellä puolella KELA on merkittävin palveluntilaaja. Kilpailutuksessa on paljon hyviä puolia, mutta se, että hinnat painottuvat koulutuksiin on johtanut hurjaan koulutusvimmaan. Hyvä näin tietysti, mutta on siinäkin puolensa. On tärkeää, että ihmiset kouluttautuvat ja syntyy erityisosaamista. Mutta saattaa siinä olla sekin puoli, että mennään enemmän ja enemmän diagnoosi- ja vammaiskeskeisyyteen. 

Seuraava puheenvuoro oli juristi Susanna Lehdellä. Aiheenaan uusi Sosiaalihuoltolaki. Hän puhui erityisesti lapsen oikeudesta osallisuuteen. Ja niinhän jo 1991 voimaan tulleessa Lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että se on lapsen ).  Erityisesti puhevammaisten lasten ja nuorten kannalta on ensi arvoisen tärkeää löytää keinot ja mallit, joiden avulla kaveriy ottavat esteettömän viestinnän keinot käyttöön. Ei voi olla osallinen jos vain joku aikuisista hallitsee keinojen käytön. 

Aamupäivän puheenvuorot saivat aikaan varsinaisen ajatusmyrskyn päässäni. Loppupäivän olimme työryhmissä ja minulla oli ilo olla Susanna Lhden johtamassa ryhmässä. Selkeä ja käsittämättömän tehokas ryhmänvetäjä. Olen todella imponeerattu. Ja pakko mainita myös THL kehittämispäällikkö Päivi Nurmi-Koikkalainen, jolla oli aidosti aistittava tahtotila kehittää toimintaa niin, että arvioidaan todelliset tarpeet.  Keskustelu johti käytännön sopimukseen seuraavasta askeleesta kohti unelmien toteutumisesta - Innopaja alkuvuodesta Hyvinkäällä.

Niin,  saimme unelmoida. Minkälainen olisi hyvä palvelumalli. Ajellessani autolla kotiin mietin, että koko ammattiurani olen saanut elää unelmaani! Yhteisöllisen toiminnan puheterapiaa. Vaikka paljon on rakentamaani sortunut, uskon edelleen vahvasti kehittämääni malliin eli Kolmen OOO:n ohjelmaan. Oikea-aikaisuus (mahdollisimman varhain ja ennaltaehkäisevästi), oikealaatuisuus (kaiken ei tarvitse olla terapiaa) ja oikeamääräisyys (kerrat sinällään ei kuntouta ketään).
































Järjestetään erityisesti lasten ja nuorten peruspalvelut niin, että ne mahdollistavat osallisuuden!

tiistai 3. marraskuuta 2015

Oikeus teknologiaan - onko meillä velvollisuus?

Kaikki eivät voi olla innostuneita samoista asioista. Saati sitten, että tuntisimme intohimoja samoista asioista. Itse olen ollut jo opiskeluajoilta hurahtanut teknologiaan. Tietoteekkia perustaessani 80-luvun lopussa alkaen pidin erilaisia luentoja tietokoneavusteisesta kuntoutuksessa ja tietotekniikan roolista apuvälineteknologiassa. Yksi itsepiirretty  kalvokin oli sellainen, jossa oli poika tietokoneen sisällä ja ojensi ruusua ulkopuolelle. Otsikkona: Joka Jussille mikro! Tällä tiellä siis olen vieläkin ja koko ajan innostuneempi siitä, miten suuri mahdollistaja tietotekniikka on vammaisille ihmisille. Ja edelleen olen sitä mieltä, että tietotekniikka on huono isäntä, mutta hyvä renki. Välillä karkaa käsistä pahastikin - itsellä. Myönnetään.

Olin pitämässä Lastentarhanopettajaliiton päivillä Turussa esitystä aiheenani iPad ja kosketuksen taika varhaiskasvatuksessa. Ennen esitystä korviini kantautui kahden osallistujan keskustelu kahviossa,  jossa he tuumasivat, etteivät he ole menossa sitä iPad juttua kuuntelemaan, sillä heidän ryhmään ei teknologiaa tule, sillä he eivät ole pätkääkään kiinnostuneita. Kyllä on hyvä tehdä käsillä jne. 

Tämä on jäänyt vaivaamaan. Ja vaivaa edelleenkin. Onko se jotenkin hyveellistä, eettisesti hienompaa olla kiinnostumatta, oppimatta, ottamatta käyttöön teknologiaa, jota voidaan todellakin  käyttää viisaasti, sen mahdollisuudet ovat nykyisellään sellaiset, että meidän on vaikea hahmottaa edes kaikkia mahdollisuuksia. 

Puhutaan vammaisten ihmisten oikeudesta teknologiaan, perusopetuslakia ollaan muokkaamassa niin, että lapsilla on oikeus teknologiaan eri oppiaineissa. Erilaisia verkkosivuja ja ohjelmia pyritään tekemään selkokäyttöisiksi ja helposti saavutettaviksi. Kirjastoissa on omia opetusryhmiä ikäihmisille.  Selkeästi yleisesti ottaen ymmärretään teknisten laitteiden hallinnan merkitys, mutta kun puhutaan oikeuksista, pitäisikö myös puhua velvollisuuksista.

Onko asiantuntijoilla opettajilla ja kuntoutuksen alan ammattilaisilla oikeutta sanoa, etteivät ole kiinnostuneita, etteivät osaa, etteivät halua. Tanskan perusopetuslaissa opettajille taataan oikeus teknologiaopetukseen, mikäli eivät osaa ja siihen liittyvää täydennyskoulutusta. Siellä ei enää kysytä haluatko, teknologia on yksi tähän päivään kuuluva oppimisen väline. 

Toisaalta aloin miettimään puheterapeuttina ja varhaiskasvatuksenkin kannalta, onko kenelläkään oikeutta sanoa, en osaa, en halua. Onko lapsella oikeus teknologiaan, jos sillä voidaan tukea hänen kehitystään. Onko meillä aikuisilla ja erityisesti ammattilaisilla velvollisuus perehtyä ja ottaa selvää. Edes niin, että näemme mahdollisen hyödyn. Omalla alallani on paljon erityisosaamista. Tällä puheterapian saralla kun ei todellakaan voi hallita kaikkea. Mutta tiedän mitä erityisosaamista tarvitaan ja mistä sitä on löydettävissä.

Tämä kirjoitus kumpusi Somesta. Peukut reksille, jolla se on hallussa!