Juuri tällaiset tilaisuudet, joissa keskustellaan asioista hyvässä hengessä, positiivinen ajattelu edellä, on työn parhaita puolia. Tänään olin siis keskustelutilaisuudessa, jossa tavoitteena oli pohtia erityistä tukea tarvitsevien lasten ja vammaisten lasten tilannetta. No otsikko on hiukan toistava, sillä eiköhän vammaiset lapset tarvitse myös erityistä tukea.
Tilaisuuden avasi Juhani Eskola, ylijohtaja THL. Oli ilahduttavaa todeta, että yli 30v sitten esikoistani hoitanut lääkäri oli edelleen charmantti ja sydän paikallaan oleva mies. Muistan kun hän kohtasi pienen potilaan ilman, että alkuun yhtään huomio äitiä. Kipuileva lapsi rauhoittui ja oli hyvässä yhteistyössä lääkärin kanssa. Eskolan puheenvuorosta erityisesti tarttui korvaan ja ehkä vähän sieluunkin: "vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus vaan ympäristössä olevien esteiden poistamista. Ei vain yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä".
No niin todellakin mannaa korville, kun kaikki nämä vuodet olen hakannut enemmän tai vähemmän päätä seinään. Surullisen kuuluisa Kilon yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa. Nousu ja tuho! Ja jos kiinnostaa, niin aiheesta kyllä löytyy aiemmin blogissani vuodatuksia . Tässä keskustelutilaisuudessa oli edustettuna myös Hyvinkääläisiä ja aina jaksan mainita, että Hyvinkää on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on yhteisöllisen toiminnan puheterapeutin toimi. Jotain upeaa syntyi Kilon yhteisöllisen toiminnan ansiosta.
Eskola puhuu myös siitä kuinka vammaisen lapsen tulee saada nauttia kaikista lapsen oikeuksista toisten lasten kanssa. Elää mahdollisimman normaalia elämää lähiyhteisössä. Jos tuki on riittävää voidaan palvelut järjestää kotiin jopa ympärivuorokautisesti. Huom myös vammaisella lapsella on oikeus lastensuojelunpalveluihin! Pallottelun aika on ohi. Tarvitaan yhteistyötä. Jos kuuluu lastensuojelun piiriin se ei poista vammaispalvelun velvotteita. Lasten kuuleminen, osallistaminen ja miten pienen ääni saadaan sellaiseksi että iso palvelujärjestelmä sen kuulee!
Eskolan puheen edetessä huomasin nyökytteleväni päätäni ja hyvä, ettei tullut pari aamentakin tokaistua. Nyt kun työelämää on todella enemmän takana kuin edessä. Tosi vähän muuten jäljellä! Niin yhä enemmän tulee varmuutta siitä, että suuremminkin voisi pitää älämölöä, puhua, paasata, mennä ja tehdä, jotta muutos tulisi. Niinpä, vain olemalla itse muutos, sen voi mahdollistaa.
Ja todellakin siellä ja täällä toki tehdään hyvää työtä. On valtavasti projekteja ja hankkeita. Itsekin ollut pelkissä projekteissa vuodesta 1996. Tehdään projekti. Päätetään projekti. Elääkö projekti, leviääkö se? Toisinaan tietysti ja onneksi!
Kun on monessa ja paljossa mukana, on myös se hienous, että voi katsoa asioita monesta kulmasta, nähdä myöskin esteitä, mitkä estävät suuren kokonaisuuden hyvin toimimisen. Esteet ovat erityisesti jäykät rakenteet, eri kukkarot ja ennen kaikkea asenteet sekä muutosvastarinta. Vanhat rutiinit ja työskentelymallit, kun ovat tuttuja ja tuttuhan on helpompaa kun vierauden ja uuden kohtaaminen. Toisaalta eipä se juuri innostakaan! Todellakin pitäisi tappaa rutiinit ennen kuin ne tappaa työntekijän.
Vanhan haikailu pitäisi ehkä lailla kieltää. Toisaalta sieltä saisi tähän moderniin aikaan hyviä ja toimivia malleja. Ehkä ammatillinen aivovuoto yksityiselle puolelle saataisiin vähenemään, jos julkisella sektorilla tehtäisiin kehitystyötä ja pyrittäisiin oikeasti erityisosaamiseen. Ja jos kolmas sektori ei kipuilisi rahoituksen epävarmuudesta, jolloin mahdollistuisi työntekijöiden sitoutuminen ja sitouttaminen pitkäjänteiseen kehitystyöhön.
Yhä enemmän lääkinnällisen kuntoutuksen ammattilaiset siirtyvät yksityiseksi. Sellaiset instanssit, jotka ovat ennen olleet edelläkävijöitä menettävät moninaisista syistä kokeneita ja äärimmäisen ammattitaitoisia työntekijöitä. Yksityisellä puolella KELA on merkittävin palveluntilaaja. Kilpailutuksessa on paljon hyviä puolia, mutta se, että hinnat painottuvat koulutuksiin on johtanut hurjaan koulutusvimmaan. Hyvä näin tietysti, mutta on siinäkin puolensa. On tärkeää, että ihmiset kouluttautuvat ja syntyy erityisosaamista. Mutta saattaa siinä olla sekin puoli, että mennään enemmän ja enemmän diagnoosi- ja vammaiskeskeisyyteen.
Seuraava puheenvuoro oli juristi Susanna Lehdellä. Aiheenaan uusi Sosiaalihuoltolaki. Hän puhui erityisesti lapsen oikeudesta osallisuuteen. Ja niinhän jo 1991 voimaan tulleessa Lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että se on lapsen ). Erityisesti puhevammaisten lasten ja nuorten kannalta on ensi arvoisen tärkeää löytää keinot ja mallit, joiden avulla kaveriy ottavat esteettömän viestinnän keinot käyttöön. Ei voi olla osallinen jos vain joku aikuisista hallitsee keinojen käytön.
Aamupäivän puheenvuorot saivat aikaan varsinaisen ajatusmyrskyn päässäni. Loppupäivän olimme työryhmissä ja minulla oli ilo olla Susanna Lhden johtamassa ryhmässä. Selkeä ja käsittämättömän tehokas ryhmänvetäjä. Olen todella imponeerattu. Ja pakko mainita myös THL kehittämispäällikkö Päivi Nurmi-Koikkalainen, jolla oli aidosti aistittava tahtotila kehittää toimintaa niin, että arvioidaan todelliset tarpeet. Keskustelu johti käytännön sopimukseen seuraavasta askeleesta kohti unelmien toteutumisesta - Innopaja alkuvuodesta Hyvinkäällä.
Niin, saimme unelmoida. Minkälainen olisi hyvä palvelumalli. Ajellessani autolla kotiin mietin, että koko ammattiurani olen saanut elää unelmaani! Yhteisöllisen toiminnan puheterapiaa. Vaikka paljon on rakentamaani sortunut, uskon edelleen vahvasti kehittämääni malliin eli Kolmen OOO:n ohjelmaan. Oikea-aikaisuus (mahdollisimman varhain ja ennaltaehkäisevästi), oikealaatuisuus (kaiken ei tarvitse olla terapiaa) ja oikeamääräisyys (kerrat sinällään ei kuntouta ketään).
.
Järjestetään erityisesti lasten ja nuorten peruspalvelut niin, että ne mahdollistavat osallisuuden!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti