tiistai 16. kesäkuuta 2009

In Memoriam - Lennart von Wendt

Kun ihminen vanhenee myös suhtautuminen kuolemaan muuttuu. Itse koen tärkeäksi ja kantavaksi voimaksi surussa eletyn elämän juhlistamisen. Minulla on tarve kirjoittaa tämä teksti - lähinnä siksi, että olen Lennulle niin paljosta kiitollinen.


AD 90 -luvun taitteessa kiiruhdan Linnan tornia kohden. Jään hetkeksi katsomaan hissiä lähestyvää miestä. Omituinen nahkainen lippalakki, nahkatakki ja sellanen litteä salku kädessään. Hän kävelee verkkaisesti, jalkaterät hieman sisäänpäin kääntyen. Kiinnitin häneen huomiota ehkä siksi, että yleensä käytävällä kulkevilla ihmisillä on niin jumalaton hoppu - eikö hyvillä ihmisillä aina ole?


Henkilökunta oli tietoinen, että uusi pomo oli tullut taloon. Mahtipontinen nimi, kerrassaan vaikuttavaa ja vielä maailmalta, Göteborgista. Tuo hissiä lähestyvä mies - ei mitenkään voinut yhdistää.


Olin aivan täpinöissäni Tietoteekin silloisen kommunkaatiokeskuksen kehittämisestä. Commodore 64 oli vessassa, pöntön päälle "heitetyn" levyn päällä. Uutuutena pöydällä nökötti myös Apple - pieni "kottaraisen pönttö". uusi johtaja Lennart von Wendt oli tulossa tutustumaan Apuvälinekeskukseen. Jännitystä oli ilmassa. Kun Lennu tuli huoneeseen ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Ai toi!". Onneksi en sentään sanonut ääneen!. Ei ole koiraa karvoihin katsomista - se tuli välittömästi selväksi. Lennu mielellään provosoi ihmisiä. Hän esitti toiminnasta tiukkoja kysymyksiä kuten: Mitä teet lapsen istuma-asennon kanssa. Tuumasin, etten mitään. Sitä varten lapsella on toiminta- ja fysioterapeutti. Ensimmäiseksi Lennu oli sitä mieltä, että tarvitaan vielä toimivampi tietokoneratkaisu ja pyysi, että selvitän asiaa. minä selvittelin. Kävin Kirkkonummella ja Lahdessa tutustumassa BBC-merkkiseen opetukseen ja kuntoutukseen suunniteltuun laitteistoon. Sain tarjouksen. Samaan aikaan vähän joka taholta tuli neuvoja tyyliin "minun mieheni on sitä mieltä että PC sen olla pitää". Kokous jossa asiasta päätettiin oli lyhyt. Ainoa tarjous oli BBC ja muita mielipiteitä toki oli. Lennu soitti Bräckeen ja kysyi heidän mielipidettään - käskivät soittaa Lahteen. Asia oli sillä selvä. Jälkeenpäin Lennu tuumasi, että pitää tavastani tehdä töitä. Ehkä olin hieman ylpeä:)


Alkoi Tietoteekin toiminnan kehittäminen ja oman ammattitaidon lisääminen. Lennu oli keksimässä milloin mitäkin haasteita. Pahin oli alkuaikoina Tampereella Valtakunnalliset lastenneurologia päivät. Jännitin kuukausi tolkulla tapahtumaa. Yksi lääkäreistä antoi minulle Beetasalpaajaa, jonka voisin tarvittaessa ottaa. Ohjeet oli, että ota yksi ja sitten toinen jos ei helpota. Minä nappasin ennen esitystä yhden, kädet hikoilivat ja olin vakaasti sitä mieltä että hermot menee. Otin toisen ja niin rela meininki. Lennu tuumasi ajomatkalla, että mikä sua oikein vaivas. Kerroin ja hän vannotti, että älä enää koskaan tee noin. En tehnyt.


Noin viikkoa ennen Lennun kuolemaa, tuumasin hänelle: "Olet paras esimies, mitä minulla on koskaan ollut". Ei tarvinnut turhia kysellä ja byrokratia oli hänelle kauhistus. Esimiehenä loistava myös siksi, että jos minulla oli joku hyvä idea, hän teki kaikkensa sen toteutumiseksi. Göteborgissa olin opissa useaan kertaan. Lennu järjesti mitä kummallisempiin ja innostavampiin työryhmiin. Handikapp Instituten kahden viikon matka Minnesotaan ja New Yorkiin oli mullistava kokemus. Erilaiset konferenssit, opintomatkat, koulutukset - kaikki oli mahdollista ja tukea löytyi. Koska Linnassa ei tällaisia rahoja ollut ja loppuaikoina vielä piti omalla ajalla kehittyä - Lennu teki lausuntoja, jotta mitä erilaisemmilta tahoilta löytyi apurahoja. Apuvälinekeskuksen kehittämispäiviin Lennu osallistui aktiivisesti - oli ne sitten Lennun mökillä tai jonkun kotona, risteilyllä - milloin missäkin.


Kun 1996 lähdin Linnasta Kilon päiväkotiin uuteen ammatilliseen haasteeseen kehittämään yhteisöllistä kuntoutusta, Lennu oli innoittajana ja aktiivisesti mukana osallistumalla mm. projektin seurantaryhmään. Hän oli ensimmäinen, joka onnitteli onnistuneesta projektista: muistan vieläkin viestissä lauseen "kansainvälisestikin ainutlaatuista toimintaa". En ole pelännyt haasteita - toisaalta Lennun ansiosta tuli välillä ylitettyä itsensäkin.


Kun vuosia sitten tein aktiivisesti viran ohella yksityisterapiaa, Lennu saattoi soittaa ja tarjota mielenkiintoisia asiakkaita. Kun itselläni oli näkemäesteitä visioissani, saatoin Lennulle purkaa usein aika raivoisiakin tunnelmia. Ja kun jokin asia onnistui loistavasti, tartuin luuriin ja lapsellisen innokkaana aloitin: "Arvaa mitä?


Lennu ymmärsi myös minun tasapainoiluni työn ja yksinnauttijaäidin elämän välillä. Hulluina vuosina oli pari kolme työtä ja talon rakennus. Lennu tuumasikin poikien opiskelujen alkaessa, että nyt on todistettu, että yksinhuoltajan lapsistakin voi tulla ihmisiä:). Erityisesti koin tärkeänä Lennun tuen ja myötäelämisen, kun isäni kuoli. Hän tiesi, että isäni oli elämäni tärkein mies. Hän sanoi että, voisin olla onnellinen siitä, että hän kuoli ns. saappaat jalassa. Isän ikävä ei häviä koskaan!. Erityisesti Hannalle voimia ja ihmisiä ympärille, jotka osaavat oikealla tavalla olla tukena. 

En ole vieläkään poistanut puhelimestani Lennun tietoja. Tiedän, ettei näytössä enää tule lukemaan "Lennu soittaa" . Tuntuu hyvältä muistella kaikkea sitä mitä Lennu oli ja teki. Helposti lähestyttävä ja jokaisen työntekijän työpanoksen arvostaja ja innotti niin monia meitä terapeutteja tekemään tutkimusta. Mm. Suomen CP-terapiayhdistyksen koulutus "Hei me tehdään tiedettä" oli loistava esimerkki tästä. 

Sanotaan, että jokainen kohtaaminen vaikuttaa siihen minkälaisiksi tulemme. Lennun kohtaamisesta olen ikuisesti kiitollinen. En voisi kuvitella, että ammatillisesti olisin tässä ilman Lennua.

Venäläista runoilijaa lainatakseni: "Ei sanaa, kättä ole tässä. Kuolla ei lie uutta elämässä. Elää! ei lie uudempaa".