torstai 2. joulukuuta 2021

Mistä digirakkaus alkoi - oma digihistoriani

Tänään oli TEKOS - teknologialla osallisuutta, verkostolla vaikuttavuutta -hankkeen ensimmäinen ohjausryhmän kokous. Onpa huikea projekti. Hanketta koordinoi Satakunnan ammattikorkeakoulu ja hankkeessa on mukana Turun, Tampereen ja Oulun yliopistot.


On todella ilo ja suuri kunnia olla mukana tässä mielenkiintoisessa hankkeessa Aivoliiton edustajana. Ohjausryhmässä oli ennestään tuttuja ja rakkaita yhteistyöku,ppaneita ja kiva oli tutustua uusiin ihmisiin. Ohjausryhmän esittelyssä kerroin omaa digihistoriaani alkaen 80-luvun alusta (aaltoja tässä kohtaa eikö niin) ja jaan sen tässä blogissani hieman laajennettuna ja jokseenkin rönsyilevästi. Niin, miten puheterapeutti aina uudestaan menee sekaisin teknologiasta.


En ole koskaan ollut kokopäiväinen opiskelija. Erilaisia mielenkiintoisia, opettavaisia ja hyvin  erilaisia töitä on on tullut tehtyä siitä asti kun täytin 15v (aluksi toki vain kesätöitä) 


Mutta mistä se rakkaus teknologiaan alkoi! 80- luvun alussa olin huollon sihteerinä Digital Oy:ssa. Ensi kertaa, kun istahdin valtavassa tietokonehuoneessa koneen ääreen, se oli siinä! Ruudulla luki ”Hyvää huomenta Hannele”. Mistä se tiesi, että minä olen minä! Ihan taikuutta


Opiskeluaikana Helsingin yliopistossa ei esitelty tietotekniikkaa saati opastettu mitenkään teknologian hyödyntämiseen. Teknologia alkoi tulla tutuksi, kun pääsin harjoittelijaksi unelmieni paikkaan, Lastenlinnan sairaalaan. Valmistuttuani puheterapeutiksi olin onnekas ja sain jatkaa ensin lähinnä sijaistaen eri osastoilla. Perustin Lastenlinnan Tietoteekin -87. Ensin puolipäiväisesti (toinen puolikas epilepsiaosastolla) ja sittemmin silloisen fysioterapiaosaston johtajan Sinikka Westermarckin (nyk. Jäntti) myötävaikutuksella ja tuella. 


Ensimmäinen laite oli Commodore -64. Toimintaterapeutti olivat yhdistänyt siihen painikkeet ja laitteessa toimi ihastuttava (suorastaan taianomainen) möreä-ääninen syntetisaattori. Erityisesti yhden liikutavammaisen, puhumattoman lapsen isosiskon tekemä Pupu ja porkkana -peli pisti monet lapsoset (ja meidät aikuisetkin apuvälinekeskuksessa) tikittämään. Muistan vieläkin kun puhuvat pienet usein kysyivät: ”Mitä se sano?!” Ohjeet piti useimiten tulkata: yksi porkkana, kaksi porkkanaa…


Lastenlinnan Tietoteekin todellinen apuvälineteknologiapalvelujen mahdollistaja oli professori, ylilääkärimme Lennart von Wendt, Lennu. Hän oli tietotekniikan suhteen todellinen visionääri. Yksi vaikuttavimmista tekijöistä oli hänen pitkä kokemuksensa Göteborgin Bräcke Östergårdin - erityisosaamiskeskuksesta, pioneerityö teknologian hyödyntämistä. Vuosien varrella hän ei koskaan sanonut: ei käy kun ei ole rahaa vaan aina että hieno idea, miten se voitaisiin rahoittaa. Väsymättä hän teki apurahasuosituksia. Kuitenkin sen verran innoissani työstäni ja erityisesti digielämästä, että usein on noita matkoja ja koulutuksia enemmän tai vähemmän tullut kustannettua myös itse. Kun Lennu tuli ylilääkäriksi Tietoteekki oli vessassa. Hän haastoi minua kysymällä: ”Mitä teet lapsen istuma-asennolle?” (Myöhemmin selvisi, että hän oli erityisen kiinnostunut lapsen toiminnallisesta asennosta). Tuumasin, etten mitään! Sitä varten meillä on toimari ja fyssari apuvälinekeskuksessa. Kuulemma erinomaisen hyvä vastaus. Mukana itseni lisäksi fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja apuvälineteknikko tarpeen mukaan. Tietokoneavusteisen kuntoutuksen arviointi ja seuranta toteutui aina moniammatillisesti. 


Tietoteekki aloitti vessassa. Commodore sijoitettiin tasolle vesanpöntön päälle. Saimme lisäksi lahjoituksena Apple2e:n. Voi miten innostavia ohjelmia. Ja jälleen myös liikuntavammaisille lapsille painikkeita ja kosketuskuvaruutu (irrallinen kehys). Neuropsykologi Kati Appelqvistin kanssa aloimme kehittämään Tietoteekin palvelumallia. Saimme Arvo Ylppö -säätiöltä kehittämisvapaita. Koulutimme mm osastojen henkilökuntaa tietoteekkivastaaviksi. Tietoteekin arvioinnin jälkeen valittuja laitteita/ohjelmia kokeiltiin osastolla ja osastojakson lopulla oli seurantakäynti ja tehtiin yhdessä jatkosuunnitelma. Vessahuoneeseen tuli vielä superhieno Macintosh kottaraisen pönttö, jossa huikea suomalainen BlissMaster-ohjelma, jota ihasteltiin kansainvälisesti arvostetussa ACE-Centerissä, Englannissa laadukkaan grafiikkansa vuoksi. Ensimmäinen BlissMaster luovutettiin lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineenä. Kottaraisen pöntön myötä elämääni astui myös Ilona It:n Risto Korhonen. Silloin taisi firman nimi olla Mac&Carry. Ilman Ristoa ei minun digielämäni olisi varmastikaan edennyt kuten se on edennyt. Eipä koskaan ole ollut tilannetta että Risto ei oli ollut tukemassa paitsi työelämässä myös Lanekussa. #IkuisestiKiitollinen


Takaisin Linnaan. Seinät tulivat vastaan. Tietoteekki siirtyy tyhjillään olevaan talonmiehen huoneistoon. Kaksi huonetta Tietoteekille ja yksi päivystävälle lääkärille. Jaoimme yhteisen keittiön ja monen kanssa yhteistä tikitystä tietotekniikasta. Varustelu kiihtyi. Lennu taikoi rahaa milloin mistäkin. Mullistava hankinta oli englantilainen BBC-Master. Laite tuli ilman konfigurointia, joten jokunen tunti meni kun sain homman lontoolaisen asiantuntijan kanssa tehtyä puhelimitse tehtyä. Välillä kyllä kävin aivot sauhuten kahvilla ja taas jatkettiin. BBC Laiteympäristö oli laaja-alaisesti varhaiskasvatukseen ja opetukseen suunniteltu (jopa yliopisto-opiskeluun). Oli ääniohjaus, kosketuskuvaruutu, painikkeita, katseohjausta, erilaisia näppiksiä. Myöhemmin jopa ORAC-puhelaite (aikansa mersu) ohjelmoitiin BBC:llä. Ja hienointa tietysti oli järkyttävän laaja-alainen valikoima erilaisia ohjelmia, joista suurin osa oli maksuttomia tai ainakin hyvin huokeita. Löytyipä jopa puheen ymmärtämisen arviointiohjelmakin, niille joita ei käytössä olevilla menetelmillä pystytty tutkimaan. Oli innostava blisskielen opetusohjelma. Ja erityisen toimivia näkövammaisille suunniteltuja ohjelmia. Vain jotain mainitakseni. 


Edelleen olen kuullut huhuja, että esimerkiksi fysioterapeutit vielä jossain käyttävät BBC:tä. Apuvälinekeskuksessa kehitimme mm telineen, jotta kosketuskuvaruutua voi käyttää seisomatelineessä seisten. Miksei. Ihan sama vaikka laite olisi mikroaaltouuni, kunhan ohjelma on hyvä.


Samoihin aikoihin hankittiin PC. Erityisesti Speech Viewer ääniohjausohjelman vuoksi. Pelinomaisena se oli innostava, mutta sopi erityisesti kuulovammaisille lapsille ja niitä ei Lastenlinnassa juurikaan ollut. Erilaisia opetusohjelmia tuli myös PC:lle ja monille perheille lainattiin kuntoutuksellisia ja opetuksellisia ohjelmia, joita ensin oli kokeiltu Tietoteekissa ja osastolla.


Kallein ja hienoin laite oli Macintosh SE (tai jotain), johka isohko kuvaruutu oli interaktiivinen. Ei enää erillisiä kehyksiä. Hullaannuimme Brøderbundin vuorovaikutuksellisiin satuihin ja peleihin. Teimme alustoja esimerkiksi Intellitoolsin ohjainalustalle. Vaikka ohjelmat olivat englanninkielisiä pystyimme kuvatukimateriaalin tekemään suomeksi. Sitten tuli Intellitoolsin Intellipics. Mitä sillä oikeasti EI olisi voinut tehdä! Perustimme työryhmän jonka koollekutsujana oli Oriolan Kuulolaitekeskus. Rabbe Saxen ja Monica Meinander tekivät vuosikausia esteettömän teknologian hyväksi upeaa yhteistyötä erityisesti puhelaitteiden ja tietokoneavusteisen kuntoutuksen hyväksi. Vieläkin on muuten tallessa t-paita, jossa lukee ”Minä teen sen Intellipicsillä”. Niin kuin usein käy, Intellipics kehittyi monimutkaisemmaksi ja hankalammaksi eikä sen hyödyntäminen työryhmästä enää tuntunut mielekkäältä. Into hiipui ja ohjelma nimikin muuttui. Kuvaavaa, etten edes muksta miksi. Joku Classroomstudio.


Tietoteekki jalkautui enemmän ja enemmän. Lapset alkoivat saada koteihin ja päiväkoteihin tietokoneita ja puhelaitteita apuvälineiksi. Erilaisia puhelaitteita tuli koko ajan lisää. Oli yksinkertaisia painikeita kuten BigMac. Erilaisia lokerikkotyyppisä CheapTalkeja, dynaamiseen käyttöön sopivia laitteita kuten Zygo ja MacCaw. Opeteltiin itse ja ohjattiin ja opastettiin. Laitetoimittajat olivat hyvin aktiivisia tarjoamaan koulutusta ja apua oli saatavilla miltei 24/7.  kuulolaitekeskuksen lisäksi näitä toimijoita olivat Terapeija,  Algo ja Mac. Maahantuojat toimittivat esittelylaitteet Tietoteekin lainaamoon, jotta niitä pystyttiin kokeilemaan.


Asensin koteihin tietokoneita, vein puhelaitteita ja opastin käytössä usein myös iltaisin. Joskus mukana toimintaterapeutti tai fysioterapeutti ja hurauttelimme menemään Linnan Samaralla.  Joskus otin omia lapsiani mukaan pelikavereiksi. Missään pelissä kun ei ollut vauhti valttia. Näin pelit sujuivat hienosti yhdessä. Ja olihan niitä kivampi pelata toisen lapsen kanssa. BBC:tä jossain vaiheessa lainattiin eniten.  Apuvälinekeskuksessa kehitimme mm telineen, jotta kosketuskuvaruutua voi käyttää seisomatelineessä seisten. 


Aloimme järjestämään perheille Pyörätuoli- ja tietokoneleirejä. Ideana oli yhdistää näiden kahden vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineen käyttökokeilu ja opastus. Idean kipinä syntyi opintomatkallamme Nuutti Hiltusen kanssa Toronton HughMacMillan Centerissä. Leirit olivat kyllä ihan supersuosittuja ja antoisia. Mieleen jäi toki vaikka mitä, mutta liikuttavin oli kun pieni tyttö huutaa liikuntavammaiselle siskolleen ”Oota mua!” Kun tämä painelee AkkaPlattanilla (mahalauta, joka painikkeella liikkuu teippiä pitkin!). Tässä kohtaa äidillä oli kyllä roska silmässä.


Seinät tuli jälleen vastaan ja siirryimme ns. lisäsiipeen. Se osoittautui kaikin puolin hankalaksi ja riittämättömäksi ja hyvin pian päästiin Apuvälinekeskukseen, joka sijaitsi kliinisen neurofysiologian siivessä. Hauskaa oli se, että se sen aloitusvessan vieressä. Siinä tilassa olin -96 asti, jolloin luovuin rakkaasta lapsesta ja jätin sen Paula Herkmanin osaaviin käsiin ja hellään huomaan.


Digirakkauttani on ruokkinut erilaiset mahdollisuudet koulutuksiin ja opintokäynteihin. Bräcke tuli hyvinkin tutuksi. Mieleenpainuvin oli Mary Trieschmannin Compuplay koulutus. Opintokäynneistä huipuin oli Handikapp Institutetin järjestämä kahden viikon koulutusmatka Minnesotaan (Closing The Gap konferenssi) ja NewYorkiin. Omat ensimmäiset teknologia-aiheiset esitykset olivat ISAAC:ssa Philadelphiassa Computer Based Rehablitation and Special Needs Children. Ja erikoisin ehkä The Virtual Reality and Disability konferenssin esitys yhdessä Sirkku Ruusuvuoren kanssa Tukholman yliopistossa. 


Siirryin Lastenlinnasta hankemaailmaan. Kilon päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen hanke oli ensimmäinen. Esteetön teknologia luonnollisesti oli osa päiväkodin ihan tavallista arkea. Lapsilla oli käytössä puhelaitteita, tietokoneita ja niiden käyttöä hyödynnettiin paitsi kuntoutuksen tukena myös varhaiskasvatuksessa. Intellipicsin yhteydessä tuli myös Speaking Dynamically viestiohjelmat. Yhä enemmän puhelaite alkoi olla kannettava tietokone. Ja kannettavat olivat herkullisen värikkäitä iBookeja. Usealla lapsella oli myös Macaw-puhelaite käytössä. Kun kyse on vaativista lääkinnällisen kuntoutuksen laitteista opastusta ja ohjausta tarvitaan. Yhteistyö Tietoteekin (laitteet lainannut taho) toimi hienosti ja teimme monenlaista yhteistyötä mm Intellipicsin suhteen.


Kilosta siirryin Kahvakeskusverkoston vetäjäksi, jota ensin hallinnoi Espoo ja sittemmin Avainsäätiö. Viimeisin hanke oli Avainsäätiön Esteetön viestintä, jossa kohderyhmänä lapset, ulkomaalaistaustaiset ihmiset ja ikäihmiset. Esteettömän viestinnän suhteen esteettömällä teknologialla oma oleellinen merkityksensä. 


Viimeisin iso digirakkauden leimahdus syttyi, kun tuli iPad. Jälleen sitä kosketuksen taikaa. Samaa taikaa, mitä oli BBC:n kosketuskuvaruudussa. iPad vei mennessään, vie vieläkin. Erityisen merkityksellisiä kokemuksia ovat olleet Applen omat koulutukset niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Hienot opintomatkat mm Tanskaan ja BETT:iin Ilona It:n järjestäminä. Intellipics -tyyppistä vaikuttavaa yhteistyötä syntyi Evantian johdolla Chatable suomenkieleisen viestisovelluksen myötä. Valtakunnallinen ja moniammatillinen työryhmä oli työteliäs ja ilahduttavsti syntyi jälkeäkin. Harmillista, että ohjelman kansaivälinen toimittaja ei enää jatkanut paikallisen toimijan kanssa. 


iPadin ja yleensä teknologian mahdollisuuksista on tullut luennoitua niin läsnätilaisuuksissa kuin webinaareissakin vuosikymmenien aikana paljon. Mieleisimpiä on työpajat - yhdessä tekeminen. Järjestin Lanekun suosittuja iPad-seminaareja kolmesti. Sielläkin erityisesti teemana ”Kädet saveen!” Tilaisuuksiin saatiin kiitos erityisesti Risto Korhosen ja Suomen Applen huikeita kansainvälisiä esiintyjiä kuten Mark Coppin ja Joe Moretti. Seminaarien myötä perustin iPad kuntoutuksessa ja opetuksessa -ryhmän. Tällä hetkellä siinä on lähdes 8 tuhatta jäsentä ja se on hyvinkin aktiivinen.


Viisi vuotta on nyt vierähtänyt Aivoliiton Kommunikaatiokeskuksessa. Työni on perheiden, nuorten ja aikuisten, joilla on kehityksellinen kielihäiriö ohjaamista ja neuvontaa. Onpa hienoa kun kauempaakin Suomesta voi etänä Zoomissa opastaa vaikka GoTalk sovelluksen käyttöön. Kehitämme yhdessä varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa erilaista Arjen vinkki -toimintaa. Ja niissäkin mukana vahvasti teknologia. Miten sitä voi arjessa hyödyntää. Teknologia on kliseenomaisesti huono isäntä, mutta renkinä hyvä. Lapsi ja nuori tarvitsee taitavia aikuisia opastamaan tietotekniikan ihmeelliseen, luovaan, mahdollistavaan maailmaa. Liian paljon se koetaan pahaksi, ei-suositeltavaksi jopa vahingolliseksi. Niin, miten siinä maailmassa suunnistetaan, riippuu opettaako aikuinen niitä sääntöjä ja liikennemerkkejä


Oma innostukseni, digirakkaus tuskin hiipuu. Tänään TEKOS -ohjausrymissä mainittiin älykkäät huonekalut! Kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovessa hiihtäminen. Tosin teknologia suhteen tulee mieleen, että ehkä siihenkin löytyy ratkaisu. Ehkä Ikean pyöröovessa onnistuu. Yhtä taikaa ja ihmetystä joka päivä. Tänäänkin autoni kertoi minulle minne olen menossa ja koska ole perillä. Mitään en ollut sille kertonut menostani!