Viime päivinä on kovasti puhututtanut terapeuttien ja opettajien välinen yhteistyö kouluissa. Jossain on menty niin pitkälle, että terapeuteilta vaaditaan vuokranmaksua käyttämistään tiloista koulussa. Kyseessä on siis jonkun sortin yhteentörmäys, viestintäkatkos, yhteistyön puute tms. Toki varmasti suurimmassa osassa kouluissa terapeuttien ja opettajien yhteistyö ehkä toimii hyvinkin moitteettomasti.
Mietin, mistä tämä kumpuaa. Vähän niin kuin avioerotilanteissa. Ei vain toisessa voi olla vika. Kuinka paljon vaikuttaa terapioiden pull-off käytäntö. Jos luokassa on kahdeksankin erityisoppilasta ja jokaisella on useita terapioita viikossa, niin saattaa olla, että opettaja on ihmeissään, miten tämä logistikoidaan viikkotyöskentelyssä. Toisaalta jos kyseessä on yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa, niin kuinka paljon aikuisia sitten hyppäisi ryhmässä. Eri tahojen olisi syytä istua alas. KELA ei hyväksy juurikaan enää erillisiä ohjauskertoja mutta tukee lähiyhteisössä tapahtuvaa kuntoutusta. Tämähän on tietysti eri asia kuin pull-off -terapia. Mutta oli muoto mikä tahansa tarvitaan myös monien koulussa käyvien terapeuttienkin yhteispuhelua. Miten se organisoitaisiin?
Jos ajatellaan oppilaan tarpeita, niin sehän on meille kaikille yhteinen asia. Se vuori, jota kiivetään ja johon meillä kaikilla on tarjota erilaista osaamista ja keinoja. Yhteiseen hyvään. Ne tulee saada tietysti yhteiseen käyttöön. Vaatii muuten aika isojakin rakenteellisia muutoksia. Kuten kuntoutus muutoinkin. Opetusmaailmassahan on tällä hetkellä suuri murros päällänsä ja mitä nyt olen ymmärtänyt niin hyvinkin oikeaan suuntaa. Pois oppimisesta omaksumiseen. Viedään opetus oppilaille. Koetaan, tehdään yhdessä.
Ehkä kuntoutuksessa tarvitaan enemmänkin yhteisöllistä loikkaa. Yksilöterapialla on toki edelleen omat tavoitteensa, mutta kuinka paljon enemmän tarvittaisiin aikuisten yhteistoimintaa. Varsinkin kun pulmat ovat vuorovaikutuksessa, joka edelleen on elämän tarkoitus, lähiyhteisön kanssa tehtävä yhteistyö esimerkiksi puheterapeutilla on pääasiallinen tehtävä.
Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa ei ole ihan yksinkertainen juttu. Itse olen tehnyt sitä, ohjannut ja kouluttanut vuodesta 1996. Kantapään kautta ja hakkaamalla välillä päätä kovastikin seinään. Suurin ahaa-elämys on ollut se, että kaikki lähtee kunnioituksesta. Kun me kunnioitamme toisiamme ammatillisesti ja pidämme arvossa toisen osaamista, syntyy hedelmällistä yhteistyötä ennemmin tai myöhemmin. Olemme kukin osaltamme luomassa luottamuksellista suhdetta.
Itse käytän työntekjöiden ja yhteisöjen työnohjaukseen yksilöllistä Viiden portaan videoanalyysia. Siihen ei ole kenenkään pakko ryhtyä. On ollut upeaa seurata ihmisiä, jotka ovat siihen lähteneet. Useimiten oma käsiala työssä vahvistuu ja syventyy. Oman työn analysointi tuo onnistumisen kokemusta ja uskoa että voi kehittyä työssään.
Jokaisellahan on tavoitteena oppilaan paras! Siinä olemme samanlaisia. Enemmän vuorovaikutusta ja uudenlaisia ideoita miten rakennamme kaikille aikuisille yhteistä koulua. Olkoon tämä teksti yksi avaus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti