Huiling Center
Guangzhou, Kiina 20. – 24.10. 2007
Koulutusprojekti
Matkaraportti/Hannele Merikoski
Taustaa
Kun puheterapeutit Tuula Pulli ja Sirkku Hildén kertoivat taannoin 2007 Kiinan matkastaan ja kokemuksistaan Huilingissa, kuulosti työ siellä mielenkiintoiselta ja todella innostavalta. Kun sitten sain tämän loistavan tilaisuuden lähteä itse kokemaan Kiinaa niin kuin he, olin tietysti innokkaana lähdössä kokeilemaan siipiäni. Saimme kokoon hyvän porukan ja ehdimme keskustella ja tavata hyvissä ajoin ennen matkaa. Suunnittelu oli toisaalta meille helpompaa kiitos Tuulan ja Sirkun loistavien videoiden ja sen että saimme käyttöömme heidän kaikki esityksensä Kiinassa.
Mitä lähemmäs lähtö tuli sitä enemmän alkoi silti tuntua, että matka on todellinen hyppy tuntemattomaan. Mielessä oli niin paljon kysymyksiä liittyen kiinalaiseen kulttuuriin, arvoihin ja traditioihin. Esityksiäni laatiessani usein kysyin itseltäni, että voikohan näin sanoa, mitenköhän kiinalaiset suhtautuvat tuohon ajatukseen, tunnetaanko edes sellaista käsitettä jne. Tulkkaus aiheutti myös etukäteen päänvaivaa – mitä esityksissä pitää olla. Ensin tein tekstiversiot ja hieman kuvia ja lopulta vain otsakkeet ja enemmän ja vielä enemmän kuvaa – kun kuulijat kuitenkaan eivät lue englantia. Jossain vaiheessa päädyin olemaan hirveästi miettimättä kiinalaisten tapaa ajatella, kun en siitä kuitenkaan juuri mitään tiedä.
Helpotti suunnattomasti kun kiinalaiset ystävämme olivat Suomessa vierailulla. En nyt muista kuka heistä sanoi viisaasti, että ei kannata huolehtia siitä, että veisimme jotain heidän kulttuuriinsa sopimatonta – he ottavat vain sen minkä katsovat sopivan ja heidän oma kulttuurinsa on niin vahvaa ja vanhaa että ei sitä niin vaan muuteta – eikä tietenkään pidäkään.
Eli minkälaisilla eväillä ja aatoksilla sitten lähdin matkaan. Kannettavassa enimmäkseen kuvia ja videoita. Tia Munnen suunnittelijamme kuvittama kiinalainen tiikerilaulu pussukassa ja keskustelukuvia lapsille. Hämähäkkilaulun kuvat ja suujumppakansio sekä maton palasia, joihin voi kuvat kiinnittää. Pakkasin myös yhden yksinkertaisen puhelaitteen mukaan. Perhosia vatsassa, siitä mihin kokemukseni ja tietoni riittävät ja ennen kaikkea onko minulla jotain annettavaa, mistä on arjen työssä hyötyä.
Tutustuminen Huilingin toimintaan
Maanantaina tutustuimme Huilingin toimintaan. Kokoonnuimme Huilingin toimistolla ja kävimme läpi viikon ohjelmaa. Ohjelmaa oli alustavasti jo suunniteltu kiinalaisten Suomen vierailun yhteydessä. Tuula Pullin ehdotus oli, että jakaantuisimme eri keskuksiin, jotta päästäisiin paremmin kiinni siihen mitä kuntoutuksen arki on Huilingissa. Järjestelyt olivat suunnitelman mukaiset. Minun osuuteni oli Huilingin integroitu päiväkoti. Ensimmäisenä päivänä saimme kuitenkin upean mahdollisuuden yhdessä tutustua Huilingin eri toimintoihin.
Huilingin päiväkoti
Päiväkoti sijaitsi toimiston vieressä. Pihalla kävi riemukas vilske. Yhdellä ryhmällä oli menossa iloisen oloinen piirituokio. Ilahdutti vahvasti toiminnallinen ote tuokiossa. Lapset näyttivät nauttivan piirituokiosta. Pienten ryhmässä (2v) katseltiin kuvakirjoja. Esikoulutyyppisessä ryhmässä luettiin kiinalaisia loruja kuorolausuntana. Huomioni kiinnittyi erityislapseen, jota avustaja fyysisesti piti paikallaan ja välillä käänsi lapsen kasvot opettajaan päin – hänellä ei ollut kirjaa. Erillisessä pastellisävyin maalatussa huoneessa oli neljän erityislapsen eriytetty opetushetki menossa. Lapsilla koritehtäviä – muoviputkia, palikoita jne. Pikkupulpetit oli asetettu niin että katse oli seinää kohden. Siinä he sitten puuhastelivat.
Ensi vaikutelmana oli, että vahvuutena päiväkodin toiminnassa on juuri toiminnallisuus ja siihen liittyvä aikuisten innostuneisuus – todellinen läsnäolo. Lapsista välittäminen, kiinnostus heidän hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan oli aistittavissa. Erityisesti sykähdytti henkilökunnan iloisuus ja työstä nauttiminen! Päiväohjelma sisältää runsaasti liikuntaa ja kaikki lapset nukkuvat 1,5h. Integraatio on vielä vahvasti fyysistä integraatiota. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat fyysisesti läsnä mutta eivät varsinaisesti osallistujina. Liikuntatuokioissa nämä lapset olivat takarivissä avustajien pitäessä heitä kädestä ja hyvin osaavat lapset oli sijoitettu eteen. Siellä olivat myös pienet, sillä hekin vasta harjoittelevat.
Nuorten työkeskus (Training Center)
Seuraava kohteemme oli päiväkeskus, jossa asiakkaat tekevät tilaajille esim. helmirannekoruja ja pakkaustöitä. Työt vaativat hienomotoriikkaa, keskittymistä sekä pitkäjänteisyyttä. Työhön liittyen oli toimintakuvat käytössä, mutta ei juuri muissa tilanteissa. Saimme tilaisuuden käydä uudehkossa perhekodissa (Sunny House) lounaalla. Innokas työkeskuksen asiakas johdatti meidät kotiinsa. Lounas oli herkullinen ja perhekoti kodikas. Kuulemamme mukaan asukkaat osallistuvat arjen töihin perhekodissa. Tuli mieleen, että varmaankin myös perhekodissa voisi olla hyötyä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytössä paitsi keskustelutilanteissa niin toiminnan ohjauksessa. Kuvien ja kommunikointitaulustojen käyttö sekä piirtäminen saattaisi jäsentää asukkaiden elämää arjessa ja vähentäisi näin osaltaan haasteellista käyttäytymistä.
Aikuisten päiväkeskus
Aikuisten päiväkeskuksessa oli iloinen vastaanotto. Aurinko paistoi ja pihalla oli uteliasta ja porukkaa. Kädestä vietiin ja innokasta pulputusta – Helou helou kuului vähän joka suunnasta. Keskuksessa oli lepotauko menossa. Asiakkaat notkuivat pöytien ääressä, joku lepäili pää pöydässä ja joku sohvalla sykkyrässä. Pääasiallisesti pieniä porukoita oli kerääntynyt sinne tänne. ATK huone oli vaikuttava – tosin siellä ei ollut ketään. Tuli mieleen oma hokemani – erityislapsi ei tunne käsitettä ”vapaa leikki” – tarvitaan aikuisen tukea. Asiakkailla oli runsaasti juuttumista, samojen toimintamallien ja puheiden toistoa. Helou helou vastaanottaja piirtyi ikuisesti mieleeni. Keskuksen asuntolaa oli uusittu ja pyritty kodinomaisempaan ympäristöön. Henkilökunnan fyysiset haasteet osuivat pyörätuolin muodossa ns. silmään. Joitakin asukkaita nimittäin kannetaan portaita ylös. Missään ei ollut kanto/tai nostoliinoja tai laitteita. Haasteet myös kommunikoinnin suhteen olivat täälläkin suuret.
Huilingin ala-aste
Suomenkävijämme, Huilingin ala-asteen johtajaopettaja oli meitä innokkaana vastassa. Ensimmäisenä kiinnitti huomiota massiivinen määrä kuvia luokkahuoneessa. Ihania itse tehtyjä kuvia ja kommunikointialustoja. Seinällä oli tutunnäköinen (vrt. Pääjärvi) luonnonmateriaaleista valmistettu tuntokollaasi. Lapset olivat myös täällä lepotauolla – mallina sama kuin edellisessä keskuksessa. Oppilaat olivat luokkahuoneissa ja jotkut juttelivat, toiset lepäilivät ja osa muuten vain ”hengaili”. Innosta puhkuen tietysti olin menossa päiväkotiin seuraavana päivänä, mutta kylläpä olisi kiinnostanut nähdä miten kuvia arjessa käytetään ihan käytännössä. Onhan Suomessakin paljon PCS:llä tapetoitua seiniä ja laatikkokaupalla kuvia, mutta miten niitä eri vuorovaikutustilanteissa käytetään on
se tärkein asia.
Ja sitten lähdimme pää pyörällä iltaa viettämään kaupungille. Loputtoman vieraanvarainen ja avulias Ivymme johdatteli meitä kaupungin shoppailun saloihin. Nautimme yhdessä ihanan keskusteluntäyteisen illallisen. Pieniä jyväsiä kiinalaista kulttuuria tulee tutuksi pala palalta. Opin mm. sen että kiinalaiset eivät turhia hoe sie,sie (kiitos, kiitos) amerikkalaiseen tyyliin vaan vähäeleisesti koputellaan tarjoilijalle etusormella pöytään eikä
keskeytetä vierustoverin kanssa keskustelua kiittelemällä tarjoilijaa. Onpa suomalaiselle helppoa. Ei mitään turhia jaaritteluja. Kiinalaiset ovat vilpittömiä, mutta jos jotain mielipidettä kysyy kuten minkälaisia mielestäsi suomalaiset ovat, tulee vastauksena ympäripyöreitä kehuja ja et todellakaan voi tietää, milloin kiinalainen tarkoittaa mitä sanoo. Hmmmm Niin mielenkiintoinen ensimmäinen kiinalainen työpäiväni. Ja yöllä ei tahtonut nukkumisesta tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia. Yön viimeisenä ajatuksena päätin: puhelaitetta en edes esittele – se on sitten joskus myöhemmin ajankohtainen.
Töihin päiväkotiin – ensimmäinen päivä
Aurinko paistaa ja ilmassa on suurta jännitystä. Tänään siis johdattelen päiväkodin porukkaa ajatuksiini ja kokemuksiini suomalaisesta päivähoidosta ja yhteisöllisen puheterapeutin roolista siinä. Olin päätynyt ajatukseen, että kaksi päivää päiväkodissa olisivat mahdollisimman käytännönläheistä, kokeilevaa ja osallistuvaa.
Päiväkodin ilmapiiri oli iloa ja intoa täynnä. Ei tullut mielenkään kysellä mikä on suhdeluku henkilökunnan ja lasten välillä. Lapsia oli paljon ja henkilökuntaa vähän. Henkilökunnan koulutuksestaan ei saanut selkeää kuvaa. Kouluttajan kannalta tietenkään mikään ei ole hedelmällisempää kuin se, että ihmiset nauttivat omasta työstään ja pitävät sitä arvokkaana. Tämä välittyi hyvin selkeästi.
Aloitin lyhyellä ja selkeällä teorialla siitä mitä on vuorovaikutus ja yhteisöllinen kuntoutus. Painotin sitä, että lapsia seuraamalla nähdään, mistä he ovat kiinnostuneita ja sitä kautta ovat motivoituneita oppimaan. Kiinalaisessa päivähoidossa on erityisen tiukassa käsitys, että vain erillisissä opetustuokioissa tapahtuu oppiminen. Toisaalta oppimista tukee vahva liikunnallinen osuus päivähoidon arjessa. Kaksivuotiaat tekivät yhteisessä jumppahetkessä sellaisia koreografioita ja sellaisella innolla, että se oli ihastuttavaa katsottavaa.
Ryhmätyöskentelyssä ensimmäisenä vaikeana asiana tuli eteen aikuisten kyvyttömyys kuvitella asioita. Kun aloitin suujumppatuokion (jonka tavoitteet ovat moninaiset: vuorovaikutus, pedagogiikka, suunmotoriikka, artikulaatio jne) sanomalla, että kuvitelkaa olevanne lapsia niin ensireaktio oli ettemme voi kun emme ole. Tässä kohtaa kävi jälleen hirvittävä pulputus kantoniksi, kunnes tulkki kääntyi puoleeni ja oli sen näköinen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja että jatketaan. Päivän aikana moneen kertaan tuli mieleen, että kyllä olisi hieno homma kun pystyisi kommunikoimaan suoraan kurssilaisten kanssa. Suujumppatuokio kuvitellussa lapsiryhmässä sujui alun vaikeudesta huolimatta mukavasti. Yritin tuoda esille asennon merkitystä – pienoiset muovituolit eivät kyllä paljoa tukeneet hyvään asentoon, mutta Herra Kielinen sanoi päivää, juoksenteli ja viittoi kukat ja rotat. Tuokion jälkeen suoraan sanoen kyllä kouluttajalla hiki valui. Päällimmäisenä ajatuksena mietin, että mitenköhän tämä homma meni perille.
Seuraavaksi kävimme kuvien käytön kimppuun. Pienten lasten kanssa on tärkeää, että kuvien käyttö on toiminnallista ja lasta puhuttelevaa. Nyt kuvitelkaa, että olette lapsia ja laulamme lauluja, meni jo huomattavasti pienemmällä puhemyrskyllä kantoniksi. Pussukasta piti kokeilla ja tuntea mikä siellä voi olla. No siellähän oli hämähäkki ja ensimmäiset kaksi osallistuvaa aikuista saivat paniikkikohtauksen ja kiljuivat. Piti rauhoitella, että se on vain lelu. Ja käydä myös läpi sitä että aikuisen tulisi pysyä rauhallisena ja luoda lapselle turvallisuuden tunnetta. Ikean hämähäkki ei enää pelottanut ja päästiin lauluhetkessä eteenpäin. Tavoitteena oli omaksua kuvien mallittaminen painottaen rytmin käyttöä.
Sitten keskusteltiin kuvin. Osallistujat saivat kuvin kertoa mitä mieltä ovat tiskaamisesta, laulamisesta, askartelusta jne. Paljon ja vielä enemmän innokasta ja tunteikasta keskustelua kantoniksi – en ymmärtänyt mitään tietenkään. Tässä kohtaa olin kuitenkin tyytyväinen että neljäntenä päivänä aloin erottaa mandariinin kiinan kantonin kiinasta. Useaan otteeseen kysyin tulkiltani, että mitä porukat sanoo. Välillä kertoi – välillä ilmeisesti ei. Sanoi mm. yhdessä asiassa että osallistujat toivovat, ettei hän käännä kommenttia siitä, että Suomessahan on ilmainen päivähoito, joten siellä on ihan eri tilanne kuin heillä. Tulkin etiikka oli tietysti arveluttava, mutta sain sitten jonnekin sivulauseeseen kerrottua, että vaikka suomalainen koulu on maksutonta niin päivähoito ei ole.
Espoon Kahvakeskuksen suunnittelija Tia Munne oli tehnyt Janin ehdottaman Tiikerilaulun ihanin herkullisin kuvin. Oli kaksi tiikeriä, toisella ei silmää ja toisella ei häntää (meijööweibä – päiväkodissa oppii kiinaa!). Syntyi valtava kaaos. Porukat olivat lattialla kilpaa lajittelemassa laulun kuvia matolle. Pulina oli mieletön. Mielenkiintoista, kun ei ymmärrä mitään tuntuu kuin vieraaseen kieleen mahtuisi niin paljon enemmän sanoja ja äänen käyttö olisi hirveän paljon voimakkaampaa. Jälleen kävimme läpi mallitusta ja rytmiä sekä mahdollisuutta osallistuvaan laulutuokioon.
Kyllä oli päivän jälkeen mehut puristettu kouluttajasta. Oli kuin olisi ollut pyörremyrskyn kourissa ja itsellä hirvittävän sekava olo ja käsittämätön epävarmuus siitä, että saiko kukaan yhtään mitään. Se jää nähtäväksi. Henkilökunta sai tehtäväkseen vetää toimintatuokion käyttämällä jotain näistä uusista omaksumistaan välineistä ja tavoista käyttää niitä.
Toinen päivä päiväkodissa
Päiväkodin aamu oli jälleen täynnä vilskettä ja erilaista toimintaa eri puolilla kiinteistöä. Aamun ylläriksi näin kurssilaisille lyhyen elokuvan tyypillisestä suomalaisesta sukujuhlasta – poikani ylioppilasjuhlista. Onneksi se oli koneella, sillä illalla kovasti mietin, että näillä ihmisillä ei ole mitään tietoa mistä maailmasta tulen ja minusta tuo pieni pätkä lähensi maailmojamme – suku, ystävät ja erityisesti lapset ovat tärkeitä. Vaikka moderni Suomi ei ole niin yhteisöllinen kun perinteisesti kiinalainen kulttuuri, niin löytyy sitä meilläkin. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joista meillä on kiinalaisilta paljon opittavaa.
Aamupäivä kului piirtäessä. Kävimme läpi toiminnan ohjausta reaaliaikaisella piirtämisellä, opeteltiin Nopeaa piirroskuvakommunikointia samalla menetelmällä kuin lapsiryhmissäkin Suomessa. Keskustelimme piirtäen ja lopulta reaaliaikaisesti piirtäen sadutimme. Ja sepä oli taas hankalaa, kun ei voi kuvitella, että on olemassa vaaleansininen pupu, kun sellaista ei ole. Sitkeydellä kuitenkin pääsimme tarinan alkuun ja lopulta heiteltiin asuinpaikkaa kuuksi, kavereiksi avaruusolioita jne. Ja lopuksi pienellä tuella tarinalle löytyi onnellinen loppukin.
Mukanani oli pari videota, joissa näkyy puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käyttöä arjessa sekä päiväkodissa että lapsen kotona. Kuten muukin materiaali tämä jäi keskukseen, jotta voivat tutustua yksityiskohtiin ihan ajan kanssa. Yhteisöllinen kuntoutus erityisesti Kilon päiväkodin videossa näyttäytyy iloisena ja hyvin toimivana tapana tehdä työtä integroidussa päiväkodissa.
Päivän kohokohta oli kun menimme yhteen ryhmään seuraamaan Tiikerilaulun käytännön toteutusta. Ryhmässä oli kuusi lasta, joista yksi kantonin ja muut mandariinin kielisiä. Ainakin kahdella lapsella oli erityisen tuen tarvetta. Lapset oli sijoitettu puoliympyrään ja meidät vieraat sijoitettiin lasten taakse (tämä osoittautui virheeksi, joka minun olisi tietysti pitänyt huomata heti alussa).
Alku oli mieletön. Aivan kuin Tuula Pulli olisi edessäni aloittanut tuokion lasten ryhmässä. Opettaja käveli edestakaisin lasten edessä ja kas kummaa, takin sisältä kurkisti musta hännän pää (kaulahuivi) joka tuli aina pidemmäksi ja pidemmäksi, kun lapset napsuttivat huuliaan (suujumppaa parhaimmillaan). Lapset olivat innokkaita ja todella motivoituneita toimintaan. Seurasi pieni tauko, jonka aikana lapset kääntelivät ja vääntelivät niskojaan nähdäkseen vieraat – tietysti. Avustajat kääntelivät sitä mukaan lasten päitä ja vartaloita opettajaan päin. Sitten alkoi opetustuokio sanan varsinaisessa merkityksessä. Joka kuvaa käytiin todella useaan kertaan läpi – varsinkin kun kaksikielisyys oli ratkaistu niin, että jokainen asia aina sanottiin kantoniksi kantonin kieliselle tytölle erikseen. Jo meinasi aikuinenkin puutua. Pianoa alkoi soittaa yksi avustajista kun oltiin valmiita viimein laulamaan. Onneksi yksi kurssilaisista, musikaalinen nuori nainen otti pianon haltuun. Kuten aiemmin mainitsin opin laulua siinä samalla vaikken enää tosiaan muista kuin tuon ”meiöweibän”. Mitä pidemmälle tuokio jatkui sitä vaikeampi lasten oli pysyä aloillaan ja avustaja hyöri ryhmässä yhä suuremmalla teholla. Kun tilanne alkoi olla hyvinkin rauhaton, opettaja ohjasi laulusta piirileikin ja toiminnallisuus tuokion lomassa rauhoitti tilanteen hienosti. Kaiken kaikkiaan ohjattu toiminta oli loistava mahdollisuus nähdä, mikä on erityisen vahvaa – opettajan tapa lukea lapsia, oma motivoitunut ja lapsiin tarttuva innostunut tapa ohjata ryhmää. Toisaalta tuokiosta sai paljon tietoa siitä, mitä voidaan kehittää. Kun Tiikereiltä puuttui silmä ja häntä niin sitä varten kuvissa oli ne tarroilla, jotta lapset vuorollaan voisivat ne kiinnittää. Kuvat oli sijoitettu liian kauas ja liian ylös, jotta lapset voisivat ne hyvin nähdä. Niin ja itse jälleen muistan sen, että koskaan ei kukaan lasten takana. Se vaikeuttaa tarkkaavuudeen suuntaamista. Loputonta opettelemista itse kullakin – koskakohan sitä oppii.
Huomioita päiväkodin toiminnasta
Sitä on omaksunut tavan huomioida asioita ns. silmäkulmastaankin. Asioita joita tulevaisuudessa voi painottaa on erityisesti avustajien työskentely. Erityislapsia pidettiin kädestä pääasiallisesti kiinni. Pukeutumistilanteessa lapset istuivat tai jopa makasivat lattialla avustajan hoitaessa kokonaisuudessaan pukeutumisen. Lapsella ei ollut mitään omaa osallistumista.
Oppiminen oli aikuisjohtoista – lapsesta lähtevää omaa asioiden omaksumista, tutkimista ja itsenäistä ajattelua tai päättelyä voidaan tulevaisuudessa painottaa päiväkodin toiminnassa.
Suureksi kysymykseksi jäi minkälaisia ovat kiinalaiset sadut ja tarinat. Mitä lapsille luetaan iltasatuna. Miten lapsen mielikuvitusta ruokitaan vai ruokitaanko ollenkaan. Tämä asia pohdituttaa edelleen.
Keskustelut kurssilaisten kanssa vahvistivat ajatusta videon käytöstä toiminnan kehittämiseksi. Espoon Kahvakeskuksen viiden portaan videoanalyysi sopisi hyvin työkaluksi myös Huilingin päiväkodissa. Päiväkodin aikuisten työskentelyssä oli paljon hyvää ja vahvaa osaamista monilla osa-alueilla. Näiden vahvuuksien kautta voidaan toimintaa edelleen kehittää löytämällä uusia työskentelytapoja.
Viimeisen päivän yhteenveto
Illalla kaikki kolme asetuimme tietokoneen äärelle suunnittelemaan viimeisen päivän yhteenvetoa. Yhdelle kalvolle kukin kirjasi muutaman tiivistetyn asian liittyen kurssilaisten etukäteen antamiin kysymyksiin.
Haasteellinen käyttäytyminen tuntui olevan iso kysymys riippumatta siitä oliko kyse lapsista vai aikuisista. Omassa puheenvuorossani käytin esimerkkejä omista kokemuksistani ja toivon, että sitä kautta tuli vahva käsitys, siitä että lapsen tunteminen on tärkein asia on kyse sitten haasteellisesta käyttäytymisestä tai yleensä lapsen kehityksen tukeminen kaikilla elämän aloilla.
Puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytön suhteen on vielä paljon kehitettävää. Sekä aikuisten että erityisesti pienten lasten kanssa. Kun ajatellaan että Suomessa esimerkiksi päivähoidossa on paljon koulutusta ja tietotaitoa, niin meilläkin varsinkin vapaissa vuorovaikutustilanteissa näiden keinojen käyttö ontuu enemmän tai vähemmän. Suomalaisessa päivähoidossa integroinnilla on kuitenkin vahvat perinteet – jo kolmisenkymmentä vuotta. Kiinassa tämä on uutta – toisaalta vahva motivaatio ja yhdessä tekeminen nopeuttaa omaksumista.
Sanotaan, että ihminen koostuu kohtaamisista elämässään. Jokainen kohtaaminen jättää meihin jälkensä. Kun osallistujat asettuivat puoliympyrään ja niin kauniisti viitttoen lauloivat meille kiitokseksi väkisin tuli kyyneleet silmiin. Puhetta tukevat ja korvaavat keinot ovat ihmeellisiä. Vaikka en kiinaa ymmärrä, niin laulun tulkinta viittoen, kehon kieli, ilmeet kertoivat siitä että on haikeaa erota ja toivottavasti kohtaamme uudelleen. Sitä minä todella toivon – opin paljon ja toivottavasti pystyin antamaan jotain, joka ehkä jää elämään arkeen.
Guangzhou, Kiina 20. – 24.10. 2007
Koulutusprojekti
Matkaraportti/Hannele Merikoski
Taustaa
Kun puheterapeutit Tuula Pulli ja Sirkku Hildén kertoivat taannoin 2007 Kiinan matkastaan ja kokemuksistaan Huilingissa, kuulosti työ siellä mielenkiintoiselta ja todella innostavalta. Kun sitten sain tämän loistavan tilaisuuden lähteä itse kokemaan Kiinaa niin kuin he, olin tietysti innokkaana lähdössä kokeilemaan siipiäni. Saimme kokoon hyvän porukan ja ehdimme keskustella ja tavata hyvissä ajoin ennen matkaa. Suunnittelu oli toisaalta meille helpompaa kiitos Tuulan ja Sirkun loistavien videoiden ja sen että saimme käyttöömme heidän kaikki esityksensä Kiinassa.
Mitä lähemmäs lähtö tuli sitä enemmän alkoi silti tuntua, että matka on todellinen hyppy tuntemattomaan. Mielessä oli niin paljon kysymyksiä liittyen kiinalaiseen kulttuuriin, arvoihin ja traditioihin. Esityksiäni laatiessani usein kysyin itseltäni, että voikohan näin sanoa, mitenköhän kiinalaiset suhtautuvat tuohon ajatukseen, tunnetaanko edes sellaista käsitettä jne. Tulkkaus aiheutti myös etukäteen päänvaivaa – mitä esityksissä pitää olla. Ensin tein tekstiversiot ja hieman kuvia ja lopulta vain otsakkeet ja enemmän ja vielä enemmän kuvaa – kun kuulijat kuitenkaan eivät lue englantia. Jossain vaiheessa päädyin olemaan hirveästi miettimättä kiinalaisten tapaa ajatella, kun en siitä kuitenkaan juuri mitään tiedä.
Helpotti suunnattomasti kun kiinalaiset ystävämme olivat Suomessa vierailulla. En nyt muista kuka heistä sanoi viisaasti, että ei kannata huolehtia siitä, että veisimme jotain heidän kulttuuriinsa sopimatonta – he ottavat vain sen minkä katsovat sopivan ja heidän oma kulttuurinsa on niin vahvaa ja vanhaa että ei sitä niin vaan muuteta – eikä tietenkään pidäkään.
Eli minkälaisilla eväillä ja aatoksilla sitten lähdin matkaan. Kannettavassa enimmäkseen kuvia ja videoita. Tia Munnen suunnittelijamme kuvittama kiinalainen tiikerilaulu pussukassa ja keskustelukuvia lapsille. Hämähäkkilaulun kuvat ja suujumppakansio sekä maton palasia, joihin voi kuvat kiinnittää. Pakkasin myös yhden yksinkertaisen puhelaitteen mukaan. Perhosia vatsassa, siitä mihin kokemukseni ja tietoni riittävät ja ennen kaikkea onko minulla jotain annettavaa, mistä on arjen työssä hyötyä.
Tutustuminen Huilingin toimintaan
Maanantaina tutustuimme Huilingin toimintaan. Kokoonnuimme Huilingin toimistolla ja kävimme läpi viikon ohjelmaa. Ohjelmaa oli alustavasti jo suunniteltu kiinalaisten Suomen vierailun yhteydessä. Tuula Pullin ehdotus oli, että jakaantuisimme eri keskuksiin, jotta päästäisiin paremmin kiinni siihen mitä kuntoutuksen arki on Huilingissa. Järjestelyt olivat suunnitelman mukaiset. Minun osuuteni oli Huilingin integroitu päiväkoti. Ensimmäisenä päivänä saimme kuitenkin upean mahdollisuuden yhdessä tutustua Huilingin eri toimintoihin.
Huilingin päiväkoti
Päiväkoti sijaitsi toimiston vieressä. Pihalla kävi riemukas vilske. Yhdellä ryhmällä oli menossa iloisen oloinen piirituokio. Ilahdutti vahvasti toiminnallinen ote tuokiossa. Lapset näyttivät nauttivan piirituokiosta. Pienten ryhmässä (2v) katseltiin kuvakirjoja. Esikoulutyyppisessä ryhmässä luettiin kiinalaisia loruja kuorolausuntana. Huomioni kiinnittyi erityislapseen, jota avustaja fyysisesti piti paikallaan ja välillä käänsi lapsen kasvot opettajaan päin – hänellä ei ollut kirjaa. Erillisessä pastellisävyin maalatussa huoneessa oli neljän erityislapsen eriytetty opetushetki menossa. Lapsilla koritehtäviä – muoviputkia, palikoita jne. Pikkupulpetit oli asetettu niin että katse oli seinää kohden. Siinä he sitten puuhastelivat.
Ensi vaikutelmana oli, että vahvuutena päiväkodin toiminnassa on juuri toiminnallisuus ja siihen liittyvä aikuisten innostuneisuus – todellinen läsnäolo. Lapsista välittäminen, kiinnostus heidän hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan oli aistittavissa. Erityisesti sykähdytti henkilökunnan iloisuus ja työstä nauttiminen! Päiväohjelma sisältää runsaasti liikuntaa ja kaikki lapset nukkuvat 1,5h. Integraatio on vielä vahvasti fyysistä integraatiota. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat fyysisesti läsnä mutta eivät varsinaisesti osallistujina. Liikuntatuokioissa nämä lapset olivat takarivissä avustajien pitäessä heitä kädestä ja hyvin osaavat lapset oli sijoitettu eteen. Siellä olivat myös pienet, sillä hekin vasta harjoittelevat.
Nuorten työkeskus (Training Center)
Seuraava kohteemme oli päiväkeskus, jossa asiakkaat tekevät tilaajille esim. helmirannekoruja ja pakkaustöitä. Työt vaativat hienomotoriikkaa, keskittymistä sekä pitkäjänteisyyttä. Työhön liittyen oli toimintakuvat käytössä, mutta ei juuri muissa tilanteissa. Saimme tilaisuuden käydä uudehkossa perhekodissa (Sunny House) lounaalla. Innokas työkeskuksen asiakas johdatti meidät kotiinsa. Lounas oli herkullinen ja perhekoti kodikas. Kuulemamme mukaan asukkaat osallistuvat arjen töihin perhekodissa. Tuli mieleen, että varmaankin myös perhekodissa voisi olla hyötyä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytössä paitsi keskustelutilanteissa niin toiminnan ohjauksessa. Kuvien ja kommunikointitaulustojen käyttö sekä piirtäminen saattaisi jäsentää asukkaiden elämää arjessa ja vähentäisi näin osaltaan haasteellista käyttäytymistä.
Aikuisten päiväkeskus
Aikuisten päiväkeskuksessa oli iloinen vastaanotto. Aurinko paistoi ja pihalla oli uteliasta ja porukkaa. Kädestä vietiin ja innokasta pulputusta – Helou helou kuului vähän joka suunnasta. Keskuksessa oli lepotauko menossa. Asiakkaat notkuivat pöytien ääressä, joku lepäili pää pöydässä ja joku sohvalla sykkyrässä. Pääasiallisesti pieniä porukoita oli kerääntynyt sinne tänne. ATK huone oli vaikuttava – tosin siellä ei ollut ketään. Tuli mieleen oma hokemani – erityislapsi ei tunne käsitettä ”vapaa leikki” – tarvitaan aikuisen tukea. Asiakkailla oli runsaasti juuttumista, samojen toimintamallien ja puheiden toistoa. Helou helou vastaanottaja piirtyi ikuisesti mieleeni. Keskuksen asuntolaa oli uusittu ja pyritty kodinomaisempaan ympäristöön. Henkilökunnan fyysiset haasteet osuivat pyörätuolin muodossa ns. silmään. Joitakin asukkaita nimittäin kannetaan portaita ylös. Missään ei ollut kanto/tai nostoliinoja tai laitteita. Haasteet myös kommunikoinnin suhteen olivat täälläkin suuret.
Huilingin ala-aste
Suomenkävijämme, Huilingin ala-asteen johtajaopettaja oli meitä innokkaana vastassa. Ensimmäisenä kiinnitti huomiota massiivinen määrä kuvia luokkahuoneessa. Ihania itse tehtyjä kuvia ja kommunikointialustoja. Seinällä oli tutunnäköinen (vrt. Pääjärvi) luonnonmateriaaleista valmistettu tuntokollaasi. Lapset olivat myös täällä lepotauolla – mallina sama kuin edellisessä keskuksessa. Oppilaat olivat luokkahuoneissa ja jotkut juttelivat, toiset lepäilivät ja osa muuten vain ”hengaili”. Innosta puhkuen tietysti olin menossa päiväkotiin seuraavana päivänä, mutta kylläpä olisi kiinnostanut nähdä miten kuvia arjessa käytetään ihan käytännössä. Onhan Suomessakin paljon PCS:llä tapetoitua seiniä ja laatikkokaupalla kuvia, mutta miten niitä eri vuorovaikutustilanteissa käytetään on
se tärkein asia.
Ja sitten lähdimme pää pyörällä iltaa viettämään kaupungille. Loputtoman vieraanvarainen ja avulias Ivymme johdatteli meitä kaupungin shoppailun saloihin. Nautimme yhdessä ihanan keskusteluntäyteisen illallisen. Pieniä jyväsiä kiinalaista kulttuuria tulee tutuksi pala palalta. Opin mm. sen että kiinalaiset eivät turhia hoe sie,sie (kiitos, kiitos) amerikkalaiseen tyyliin vaan vähäeleisesti koputellaan tarjoilijalle etusormella pöytään eikä
keskeytetä vierustoverin kanssa keskustelua kiittelemällä tarjoilijaa. Onpa suomalaiselle helppoa. Ei mitään turhia jaaritteluja. Kiinalaiset ovat vilpittömiä, mutta jos jotain mielipidettä kysyy kuten minkälaisia mielestäsi suomalaiset ovat, tulee vastauksena ympäripyöreitä kehuja ja et todellakaan voi tietää, milloin kiinalainen tarkoittaa mitä sanoo. Hmmmm Niin mielenkiintoinen ensimmäinen kiinalainen työpäiväni. Ja yöllä ei tahtonut nukkumisesta tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia. Yön viimeisenä ajatuksena päätin: puhelaitetta en edes esittele – se on sitten joskus myöhemmin ajankohtainen.
Töihin päiväkotiin – ensimmäinen päivä
Aurinko paistaa ja ilmassa on suurta jännitystä. Tänään siis johdattelen päiväkodin porukkaa ajatuksiini ja kokemuksiini suomalaisesta päivähoidosta ja yhteisöllisen puheterapeutin roolista siinä. Olin päätynyt ajatukseen, että kaksi päivää päiväkodissa olisivat mahdollisimman käytännönläheistä, kokeilevaa ja osallistuvaa.
Päiväkodin ilmapiiri oli iloa ja intoa täynnä. Ei tullut mielenkään kysellä mikä on suhdeluku henkilökunnan ja lasten välillä. Lapsia oli paljon ja henkilökuntaa vähän. Henkilökunnan koulutuksestaan ei saanut selkeää kuvaa. Kouluttajan kannalta tietenkään mikään ei ole hedelmällisempää kuin se, että ihmiset nauttivat omasta työstään ja pitävät sitä arvokkaana. Tämä välittyi hyvin selkeästi.
Aloitin lyhyellä ja selkeällä teorialla siitä mitä on vuorovaikutus ja yhteisöllinen kuntoutus. Painotin sitä, että lapsia seuraamalla nähdään, mistä he ovat kiinnostuneita ja sitä kautta ovat motivoituneita oppimaan. Kiinalaisessa päivähoidossa on erityisen tiukassa käsitys, että vain erillisissä opetustuokioissa tapahtuu oppiminen. Toisaalta oppimista tukee vahva liikunnallinen osuus päivähoidon arjessa. Kaksivuotiaat tekivät yhteisessä jumppahetkessä sellaisia koreografioita ja sellaisella innolla, että se oli ihastuttavaa katsottavaa.
Ryhmätyöskentelyssä ensimmäisenä vaikeana asiana tuli eteen aikuisten kyvyttömyys kuvitella asioita. Kun aloitin suujumppatuokion (jonka tavoitteet ovat moninaiset: vuorovaikutus, pedagogiikka, suunmotoriikka, artikulaatio jne) sanomalla, että kuvitelkaa olevanne lapsia niin ensireaktio oli ettemme voi kun emme ole. Tässä kohtaa kävi jälleen hirvittävä pulputus kantoniksi, kunnes tulkki kääntyi puoleeni ja oli sen näköinen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja että jatketaan. Päivän aikana moneen kertaan tuli mieleen, että kyllä olisi hieno homma kun pystyisi kommunikoimaan suoraan kurssilaisten kanssa. Suujumppatuokio kuvitellussa lapsiryhmässä sujui alun vaikeudesta huolimatta mukavasti. Yritin tuoda esille asennon merkitystä – pienoiset muovituolit eivät kyllä paljoa tukeneet hyvään asentoon, mutta Herra Kielinen sanoi päivää, juoksenteli ja viittoi kukat ja rotat. Tuokion jälkeen suoraan sanoen kyllä kouluttajalla hiki valui. Päällimmäisenä ajatuksena mietin, että mitenköhän tämä homma meni perille.
Seuraavaksi kävimme kuvien käytön kimppuun. Pienten lasten kanssa on tärkeää, että kuvien käyttö on toiminnallista ja lasta puhuttelevaa. Nyt kuvitelkaa, että olette lapsia ja laulamme lauluja, meni jo huomattavasti pienemmällä puhemyrskyllä kantoniksi. Pussukasta piti kokeilla ja tuntea mikä siellä voi olla. No siellähän oli hämähäkki ja ensimmäiset kaksi osallistuvaa aikuista saivat paniikkikohtauksen ja kiljuivat. Piti rauhoitella, että se on vain lelu. Ja käydä myös läpi sitä että aikuisen tulisi pysyä rauhallisena ja luoda lapselle turvallisuuden tunnetta. Ikean hämähäkki ei enää pelottanut ja päästiin lauluhetkessä eteenpäin. Tavoitteena oli omaksua kuvien mallittaminen painottaen rytmin käyttöä.
Sitten keskusteltiin kuvin. Osallistujat saivat kuvin kertoa mitä mieltä ovat tiskaamisesta, laulamisesta, askartelusta jne. Paljon ja vielä enemmän innokasta ja tunteikasta keskustelua kantoniksi – en ymmärtänyt mitään tietenkään. Tässä kohtaa olin kuitenkin tyytyväinen että neljäntenä päivänä aloin erottaa mandariinin kiinan kantonin kiinasta. Useaan otteeseen kysyin tulkiltani, että mitä porukat sanoo. Välillä kertoi – välillä ilmeisesti ei. Sanoi mm. yhdessä asiassa että osallistujat toivovat, ettei hän käännä kommenttia siitä, että Suomessahan on ilmainen päivähoito, joten siellä on ihan eri tilanne kuin heillä. Tulkin etiikka oli tietysti arveluttava, mutta sain sitten jonnekin sivulauseeseen kerrottua, että vaikka suomalainen koulu on maksutonta niin päivähoito ei ole.
Espoon Kahvakeskuksen suunnittelija Tia Munne oli tehnyt Janin ehdottaman Tiikerilaulun ihanin herkullisin kuvin. Oli kaksi tiikeriä, toisella ei silmää ja toisella ei häntää (meijööweibä – päiväkodissa oppii kiinaa!). Syntyi valtava kaaos. Porukat olivat lattialla kilpaa lajittelemassa laulun kuvia matolle. Pulina oli mieletön. Mielenkiintoista, kun ei ymmärrä mitään tuntuu kuin vieraaseen kieleen mahtuisi niin paljon enemmän sanoja ja äänen käyttö olisi hirveän paljon voimakkaampaa. Jälleen kävimme läpi mallitusta ja rytmiä sekä mahdollisuutta osallistuvaan laulutuokioon.
Kyllä oli päivän jälkeen mehut puristettu kouluttajasta. Oli kuin olisi ollut pyörremyrskyn kourissa ja itsellä hirvittävän sekava olo ja käsittämätön epävarmuus siitä, että saiko kukaan yhtään mitään. Se jää nähtäväksi. Henkilökunta sai tehtäväkseen vetää toimintatuokion käyttämällä jotain näistä uusista omaksumistaan välineistä ja tavoista käyttää niitä.
Toinen päivä päiväkodissa
Päiväkodin aamu oli jälleen täynnä vilskettä ja erilaista toimintaa eri puolilla kiinteistöä. Aamun ylläriksi näin kurssilaisille lyhyen elokuvan tyypillisestä suomalaisesta sukujuhlasta – poikani ylioppilasjuhlista. Onneksi se oli koneella, sillä illalla kovasti mietin, että näillä ihmisillä ei ole mitään tietoa mistä maailmasta tulen ja minusta tuo pieni pätkä lähensi maailmojamme – suku, ystävät ja erityisesti lapset ovat tärkeitä. Vaikka moderni Suomi ei ole niin yhteisöllinen kun perinteisesti kiinalainen kulttuuri, niin löytyy sitä meilläkin. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joista meillä on kiinalaisilta paljon opittavaa.
Aamupäivä kului piirtäessä. Kävimme läpi toiminnan ohjausta reaaliaikaisella piirtämisellä, opeteltiin Nopeaa piirroskuvakommunikointia samalla menetelmällä kuin lapsiryhmissäkin Suomessa. Keskustelimme piirtäen ja lopulta reaaliaikaisesti piirtäen sadutimme. Ja sepä oli taas hankalaa, kun ei voi kuvitella, että on olemassa vaaleansininen pupu, kun sellaista ei ole. Sitkeydellä kuitenkin pääsimme tarinan alkuun ja lopulta heiteltiin asuinpaikkaa kuuksi, kavereiksi avaruusolioita jne. Ja lopuksi pienellä tuella tarinalle löytyi onnellinen loppukin.
Mukanani oli pari videota, joissa näkyy puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käyttöä arjessa sekä päiväkodissa että lapsen kotona. Kuten muukin materiaali tämä jäi keskukseen, jotta voivat tutustua yksityiskohtiin ihan ajan kanssa. Yhteisöllinen kuntoutus erityisesti Kilon päiväkodin videossa näyttäytyy iloisena ja hyvin toimivana tapana tehdä työtä integroidussa päiväkodissa.
Päivän kohokohta oli kun menimme yhteen ryhmään seuraamaan Tiikerilaulun käytännön toteutusta. Ryhmässä oli kuusi lasta, joista yksi kantonin ja muut mandariinin kielisiä. Ainakin kahdella lapsella oli erityisen tuen tarvetta. Lapset oli sijoitettu puoliympyrään ja meidät vieraat sijoitettiin lasten taakse (tämä osoittautui virheeksi, joka minun olisi tietysti pitänyt huomata heti alussa).
Alku oli mieletön. Aivan kuin Tuula Pulli olisi edessäni aloittanut tuokion lasten ryhmässä. Opettaja käveli edestakaisin lasten edessä ja kas kummaa, takin sisältä kurkisti musta hännän pää (kaulahuivi) joka tuli aina pidemmäksi ja pidemmäksi, kun lapset napsuttivat huuliaan (suujumppaa parhaimmillaan). Lapset olivat innokkaita ja todella motivoituneita toimintaan. Seurasi pieni tauko, jonka aikana lapset kääntelivät ja vääntelivät niskojaan nähdäkseen vieraat – tietysti. Avustajat kääntelivät sitä mukaan lasten päitä ja vartaloita opettajaan päin. Sitten alkoi opetustuokio sanan varsinaisessa merkityksessä. Joka kuvaa käytiin todella useaan kertaan läpi – varsinkin kun kaksikielisyys oli ratkaistu niin, että jokainen asia aina sanottiin kantoniksi kantonin kieliselle tytölle erikseen. Jo meinasi aikuinenkin puutua. Pianoa alkoi soittaa yksi avustajista kun oltiin valmiita viimein laulamaan. Onneksi yksi kurssilaisista, musikaalinen nuori nainen otti pianon haltuun. Kuten aiemmin mainitsin opin laulua siinä samalla vaikken enää tosiaan muista kuin tuon ”meiöweibän”. Mitä pidemmälle tuokio jatkui sitä vaikeampi lasten oli pysyä aloillaan ja avustaja hyöri ryhmässä yhä suuremmalla teholla. Kun tilanne alkoi olla hyvinkin rauhaton, opettaja ohjasi laulusta piirileikin ja toiminnallisuus tuokion lomassa rauhoitti tilanteen hienosti. Kaiken kaikkiaan ohjattu toiminta oli loistava mahdollisuus nähdä, mikä on erityisen vahvaa – opettajan tapa lukea lapsia, oma motivoitunut ja lapsiin tarttuva innostunut tapa ohjata ryhmää. Toisaalta tuokiosta sai paljon tietoa siitä, mitä voidaan kehittää. Kun Tiikereiltä puuttui silmä ja häntä niin sitä varten kuvissa oli ne tarroilla, jotta lapset vuorollaan voisivat ne kiinnittää. Kuvat oli sijoitettu liian kauas ja liian ylös, jotta lapset voisivat ne hyvin nähdä. Niin ja itse jälleen muistan sen, että koskaan ei kukaan lasten takana. Se vaikeuttaa tarkkaavuudeen suuntaamista. Loputonta opettelemista itse kullakin – koskakohan sitä oppii.
Huomioita päiväkodin toiminnasta
Sitä on omaksunut tavan huomioida asioita ns. silmäkulmastaankin. Asioita joita tulevaisuudessa voi painottaa on erityisesti avustajien työskentely. Erityislapsia pidettiin kädestä pääasiallisesti kiinni. Pukeutumistilanteessa lapset istuivat tai jopa makasivat lattialla avustajan hoitaessa kokonaisuudessaan pukeutumisen. Lapsella ei ollut mitään omaa osallistumista.
Oppiminen oli aikuisjohtoista – lapsesta lähtevää omaa asioiden omaksumista, tutkimista ja itsenäistä ajattelua tai päättelyä voidaan tulevaisuudessa painottaa päiväkodin toiminnassa.
Suureksi kysymykseksi jäi minkälaisia ovat kiinalaiset sadut ja tarinat. Mitä lapsille luetaan iltasatuna. Miten lapsen mielikuvitusta ruokitaan vai ruokitaanko ollenkaan. Tämä asia pohdituttaa edelleen.
Keskustelut kurssilaisten kanssa vahvistivat ajatusta videon käytöstä toiminnan kehittämiseksi. Espoon Kahvakeskuksen viiden portaan videoanalyysi sopisi hyvin työkaluksi myös Huilingin päiväkodissa. Päiväkodin aikuisten työskentelyssä oli paljon hyvää ja vahvaa osaamista monilla osa-alueilla. Näiden vahvuuksien kautta voidaan toimintaa edelleen kehittää löytämällä uusia työskentelytapoja.
Viimeisen päivän yhteenveto
Illalla kaikki kolme asetuimme tietokoneen äärelle suunnittelemaan viimeisen päivän yhteenvetoa. Yhdelle kalvolle kukin kirjasi muutaman tiivistetyn asian liittyen kurssilaisten etukäteen antamiin kysymyksiin.
Haasteellinen käyttäytyminen tuntui olevan iso kysymys riippumatta siitä oliko kyse lapsista vai aikuisista. Omassa puheenvuorossani käytin esimerkkejä omista kokemuksistani ja toivon, että sitä kautta tuli vahva käsitys, siitä että lapsen tunteminen on tärkein asia on kyse sitten haasteellisesta käyttäytymisestä tai yleensä lapsen kehityksen tukeminen kaikilla elämän aloilla.
Puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen käytön suhteen on vielä paljon kehitettävää. Sekä aikuisten että erityisesti pienten lasten kanssa. Kun ajatellaan että Suomessa esimerkiksi päivähoidossa on paljon koulutusta ja tietotaitoa, niin meilläkin varsinkin vapaissa vuorovaikutustilanteissa näiden keinojen käyttö ontuu enemmän tai vähemmän. Suomalaisessa päivähoidossa integroinnilla on kuitenkin vahvat perinteet – jo kolmisenkymmentä vuotta. Kiinassa tämä on uutta – toisaalta vahva motivaatio ja yhdessä tekeminen nopeuttaa omaksumista.
Sanotaan, että ihminen koostuu kohtaamisista elämässään. Jokainen kohtaaminen jättää meihin jälkensä. Kun osallistujat asettuivat puoliympyrään ja niin kauniisti viitttoen lauloivat meille kiitokseksi väkisin tuli kyyneleet silmiin. Puhetta tukevat ja korvaavat keinot ovat ihmeellisiä. Vaikka en kiinaa ymmärrä, niin laulun tulkinta viittoen, kehon kieli, ilmeet kertoivat siitä että on haikeaa erota ja toivottavasti kohtaamme uudelleen. Sitä minä todella toivon – opin paljon ja toivottavasti pystyin antamaan jotain, joka ehkä jää elämään arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti