Kylmä ja joustamaton Espoon vanhusten terveydenhuolto

Taannoin kirjoitin Vantaan Peijaksen toiminnasta ja sen jouheasta tavasta yrittää kotouttaa kotona pärjäämätön vanhus hyvinkin jouheasti. No Vantaalla ei todellakaan kaikki ole edelleenkään hyvin. Kirjoituksessani mainitsin, että onpa hienoa olla espoolainen ja että täällä tuntuu asiat olevan paljon paremmin. Mutta onpa sitä epäkohtia täälläkin.

Minulla on ihana, upea ja sangen persoonallinen äiti. Pienen sukumme Mamma. Juuri 80 vuotta täyttänyt äitini erikoisuuksiin kuuluu poikkeava elämän rytmi. Hän on herännyt jo vuosikymmeniä joka aamu kello 12.00. Heräilee. Hitaasti. Sitten käy pariinkin kertaan kävellen kaupassa, jotta ei tarvitse kannella raskaita kasseja. Jutustelua raitilla tuttujen kanssa. Tekee huushollihommat ja ruuat. Ruokailussa usein joku ruokavieras. Ruokailun jälkeen 19.00 tienoilla päiväunet ja herätys puoli yhdeksän maissa. Sitten TV:tä ja lueskelua ja yöunet alkavat sitten todella yömyöhään. Äitini hoitaa terveyttään tarkalla ruokavaliolla, liikunnalla ja on täysin absolutisti ja ylipainoa ei ole.  Edelleen autoilee ja vuosittain alkukesästä siirtyy kesäksi mökillemme keski-Suomeen.

Terveydellisiä ongelmia on kakkostyypin Diabetes ja muut metaboliset ongelmat. Lisäksi haasteena on erilaisten huolien aiheuttama stressi ja paniikkioireet. Yleensä paniikki iskee kun minä olen lähdössä matkalle tai tulen pitkältä matkalta. Olen nimittäin äitini lääkärikäyntiavustaja. Tämä alkoi jo vuosia sitten, kun äitini pitkään jatkunut kuumeilu ja sairaus ei oikein lähtenyt hoitumaan. Painelin äitini kanssa Espoonlahden terveyskeskukseen ja vaadin kunnon hoitoa. Komea nuori mieslääkäri oli kyllä varsinainen tapaus, mutta pääsimme sitten Jorviin, jossa hoito oli erinomaista. Pari viikkoa taisi silloin Jorvissa vierähtää.

Espoonlahdessa äitini on käynyt pääasiassa ilman minua. Aikoinaan Ritola, joka oli minunkin Diabeteshoitajani, hoiti mallikkaasti ja ymmärryksellä äitäni ja säännöllisenä ja pedanttisena, äitini terveydentila on ollut hyvien hoito-ohjeiden ansiosta erinomainen. Lääkärielämä on ollut viime vuosina Espoonlahdessa aivan ala-arvoista. Viime syksynä, kun olin matkalla, äitini oli oma-aloitteisesti poikani saattamana mennyt ensin Jorviin, jossa ei otettu vastaan. Henkilökunta ei edes pyydettäessä antanut äidilleni vettä. Hänet ohjattiin Espoonlahteen, jossa erittäin korkeaa verenpainetta ja paniikkioireita hoidettiin: jos tilanne jatkuu, niin tulkaa kahden viikon päästä uudelleen ja lisättiin verenpainelääkettä. Onneksi äitini ei oikein luottanut tuohon valtavaan sitoutuneeseen hoitoon vaan odotti seuraavaan päivään, jolloin menimme Dextraan päivystykseen ja verenpainelääkkeet puolitettiin ja todettiin, että äitini oli kovasti laihtunut ja selkeästi joi liian vähän nesteitä.

Äitini kuitenkin jatkoi vielä Espoonlahdessa käyntejä. Hoitajat ja varsinkin Hus-lab toimi  hienosti. Nyt sitten meni sukset ristiin uuden diabeteshoitajan kanssa. Oikein ylilääkäriltä on saanut ohjeet, että jos käy yksityisellä ei voi käyttää Espoon palveluja. Mitä hittoa! Äidillä oli sokeriarvot nousseet ja pitäisi hotiajan mukaan varata aika lääkärille. Seuraava mahdollinen aika on 17.6 klo. 15.45 ja se on ihan ainoa. Muuta ei ole. Kaikki muut ajat ovat aamuaikoja kertoi hoitaja, joka soitti äidin ollessa häneen vastaanotollaan. No niin. Tiesin, jo soiton päätyttyä, että nyt alkoi paineet nousta ja ahdistus ja kaikki muukin. Hemmetin hoitaja! Niin, että kuukauden päästä. Sanoin, että äitini lähtee mökille ja että muutoinkaan aika ei sovi. Nykyisin äitini vaatii ehdottomasti, että olen lääkärillä mukana, kun se vaan on niin jännittävää ja pelottavaa ja kun on huonokuuloinen (toinen korva kokonaan pois pelistä ja toisessa kuulokoje, johon ei vielä oikein ole mukautunut). Tuumasin, että voisinko nyt saada ne labratulokset, jotta voimme mennä Dextraan. Jos nyt menette sinne, niin sitten ei ole Espoon palveluja käyttäminen. Niin, että otatko nyt tuon ajan, kun jos minä en nyt sitä varaa niin sitten sitä ei ole. En ota! Sanoi, että soitan ylilääkärille, että voiko olla niin, että jos espoolainen käy yksityisellä, niin ei saa enää Espoon palveluja. No tiedän että näin ei ole.

En soita kuin Dextraan ja varaan ajan. Espoolainen veronmaksaja kiittää - ei mistään!

Ilon pisaroita

Ilon pisaroita

Esteettömän viestinnän hankekumppaneiden kanssa on kuljettu yhdessä vaihtelevaa matkaa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, niistähän on kehittämistyössä kysymys. Näin kevään juhlan kunniaksi haluan jakaa teidän kanssanne ilon ja riemun jota olen kokenut vanhuudenkodin Mannan toiminnassa hankkeemme aikana. Kiitos Mannan henkilökunnalle, esimiehillä ja ennen kaikkea energisille ja innoittaville Kirsille ja Susannalle!

Manna oli ensimmäinen Esteettömän viestinnän hankekumppanimme. Itse koin ensimmäisen käyntimme ajatuksia herättävänä ja hieman ahdistavanakin. Kun en ollut koskaan ollut samanlaisessa paikassa. Hoitotyön johtaja tuumasi, kun kysyin, että mitkä heidän odotukset hankkeelle ovat: ilon tuominen yhteisöön. Niin kun viestintä toimii, kun tulemme kuulluksi ja pystymme ilmaisemaan itseämme, se on toden totta iloinen asia.

Hankkeen sisältö on ollut koulutuksen tarjoamista, videoanalyysiä henkilökunnan työskentelystä, arjen toiminnallisuuden rikastuttamista mallittamalla. Monenmoista tapahtumaa ja erilaista ohjausta ja kokeilua. Perusajatuksena on ollut liikkeelle, osallistumaan ja iloitsemaan kaikesta siitä mihin sunkin kykenee ja ennen kaikkea omaan arkeen osallistumista. Myös muiden auttamista ja esimerkiksi kohteliaisuutta vaikkapa ruokapöydässä tarjoamalla toiselle. Kaikki muu on mahdollista paitsi pyöröovesta hiihtäminen.

Yks herroistamme tuumasi minulle joululaulutuokion aluksi: "Mä en yhtään muista kuka sä oot, tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!". Tässä reissussa olen omaksunut ainakin yhden asian: tunnekieli ovat muistisairaiden ihmisten kanssa toimiessa niin tärkeä asia! Kyseisen herran ja muidenkin asukkaiden kanssa olimme olleet kesällä onkireissulla. Nastolan ihana, hurmaava nuoriso otti meidätavosylin vastaan kunnan laiturilla. Aitoa ja mahtavaa vuorovaikutusta! Kun meillä oli huono kala-onni, niin nuoret miehet antoivat meille jopa saaliinsa.

Muutokset ovat olleet pieniä ja niistä on tullut iso joki, jonka virrassa on rentouttavaa ja mukavaa lasketella. Kuntosali, jossa tehdään helposti toteutettavia fyysisen kunnon kannalta oleellisia liikkeitä kuten kuntonyrkkeilyä ilmapallon kanssa, tuolista nousua kaiteesta kiinni pitäen, pyykin ripustamista jne. Huipennuksena hieno uusi tuote Keijon kuntokortit, joiden avulla voi konkreettisesti tehdä oman ohjelman. Niin ja hyvänolon huone on nyt valosa ja selkeä. Tavarat ja kalusteet on minimoitu. Siellä voivat asukkaat lakata toistensa kynsiä ja laittaa vaikkapa papiljotit kaverille. Siellä käy myös kampaaja ja jalkojenhoitaja. Käsityötarvikkeet löytyvät harrastajille ja sukkaa on syntynyt myyntiin asti! Rentoutukset ja jumpat vedetään mielikuvia käyttäen. Saunomisen maailma on tuttu. Kuvitteellinen vihta ylettää mukavasti selkään ja varpaita yritetään pestä ja käsi kurottaa lähemmäs ja lähemmäs. Tanssi! Yhtä tanssia. Monet aiheet on tanssiin ollut. Viimeisimpänä ratkiriemukkaat vapputanssit. Koska jonkin verran vanhassa talossa on liikkumisen esteitä tai hidasteita, niin yksi asukas hieman valitteli, että ei jaksa Levyraatiin lähteä. Pitkän suostuttelen jälkeen lähti kuitenkin ja kun Abba läksi soimaan, niin johan lähti Mummokin rokkaamaan ja rollaatori työnnettiin sivuun.

Eräs hoitaja (ei hankekumppani) taannoin koulutuksessa tuumasi: "Kuule, ei kaikki haluu olla sosiaalisii!". Sepä se kun pitäisi oikeasti selvittää toisen mieltymyksiäja haluja. Prustyötä sanoisin. Kuinka usein sitten kuulenkaan: "Olipa niin kiva kun lähdettiin". Se vaan käy niin nopeasti ja salakavalasti se osallistujasta sivustakatsojaksi muuttuminen.

Miltei itken ilosta kun käyn nykyisin Mannassa. Ilo on jokaipäiväinen vieras ja paljon tapahtuu pieniä ihmeitä ihan koko ajan. Meillä oli suuret juhlat. Taiteita hyödyntävää toimintaa. Juhlassa esitettiin koko hieno useiden kertojen prosessi. Tämän kuvauksen teemme vielä tuonempana yksityiskohtaisesti. Juhlassa siirryimme aitoon Niskavuoren maailmaan. Muistisairaiden asukkaiden upea näytelmä. Ei ollut kirjoitettua käsikirjoitusta, näyttelijät eläytyivät maailmaan täydellisesti.

Toivotan teille kaikille oikein ihanaan kevään juhlaa: iloa ja esteetöntä viestintää

Esteetön viestintä - iästä viis!

Pohdintojani ikääntymisen tuomista viestinnän haasteista:

Kun vanha ihminen astuu hoivakeskuksen ovesta sisään: siinä se sitten oli elämän viimeiset voileivät ja ruuat tehty, pyykit pesty, lakanat mankeloitu. Astutaan sisään maailmaan, jossa pahimmillaan sokeritkin on valmiiksi kuppiin laitettu. Kun ihminen oppii passiiviseksi, kun toimintakyky heikkenee ja omaan elämään osallistuminen ja vaikuttaminen kutistuu äärimmäiseksi pienuudeksi – sitä luonnostaan vaan passivoituu, tyytyy osaansa ja tyytyy olemaan kohde ja sivusta katsoja. Esteetön viestintä hanke pyrkii vaikuttamaan hoivakeskushankekumppanuudella siihen, että ihminen mahdollisimman pitkään, vaikkapa hyvinkin pienessä määrin voisi olla keskeinen osallistuja omassa elämässään. Ja pyrimme yhdessä hoivakeskuksien kanssa kehittämään työtä sellaiseen suuntaa, että perustyö, perushoitotilanteet nousevat ilon ja ylpeyden aiheeksi.

Osallisuus ja toimiva viestintä kulkevat käsikädessä. Aktiivinen ihminen osallistuu oman arkensa toimintoihin, on osallisena enemmän tai vähemmän sosiaalisessa kanssakäymisessä.

• Iän myötä tätä oman elämän hallintaa saattaa vaikeuttaa monet asiat ja kun viestintä  vaikeutuu, se vaikeuttaa ja jopa tekee osallistumisen mahdottomaksi

• Motoriikka hidastuu, ihmisen reagointikyky hidastuu – nopeassa viestinnässä vanha ihminen ei pysy mukana. Vuorovaikutuksen perustana on rytmi. Keskustelukumppanin on aina hyvä tarkkailla, miten hänet on ymmärretty ja kuultu

• Kuuloaisti voi heiketä ja erityisesti hälyisät ympäristöt tuottavat ongelmia. Vanha ihminen saattaa kahden kesken keskusteltaessa kuulla hyvinkin tai esim puhelin keskustelut ovat hänelle helppoja. Pienikin häly ympäristössä vaikeuttaa kuullun ymmärtämistä ja se että ei nää kumppanin kasvoja. Ihmiset saattavat puhua liian nopeasti ja mumista. Kun ihmisen kuulo ja kuulon hahmotus on haasteellista hän tiedostaa tilanteet, joissa kuulee. Tietää, että häntä helpottaa kasvojen, erityisesti huulion näkeminen. Ilmeet ja eleet tukevat keskutelua huomattavasti ja tietysti tarpeeksi varhain kuulokojeen mahdollinen soveltuvuus täytyy yksilöllisesti arvioida.

• Tuntoaisti saattaa olla poikkeavaa esim. erilaisista sairauksista johtuen. Samoin ihmisellä voi olla paljon erilaista kipua. Näiden asioiden huomioiminen on erityisen tärkeää, kun autetaan pukeutumisessa, peseytymisessä ja muissa perushoitotilanteissa. Tärkeää on huolehtia kiireettömyydestä ja siitä että omaa toimintaa tuetaan niin paljon kuin mahdollista. Pidetään huolta, että ihminen voi ilmaista itseään: vesi on liian kuumaa, mene pois, haluan olla yksin, voisitko auttaa, pärjään itsekin, saisinko kupillisen teetä saunan jälkeen…. Esim tällaista kuvaviestintää pitää olla tarjolla jos ei pysty syystä tai toisesta ilmaisemaan itseään puheella.

• Myös näköaisti pitää huomioida viestintää miettiessä. Näkemisen apuvälineitä on tarjolla ja niitä tulee käyttää. Viriketoiminnassa voidaan hyödyntää kosketusta, tuoksuja ja musiikkia.

• Erityisen tärkeää on saada mahdollisimman paljon tietoa kunkin yksilöllisestä historiasta, mieltymyksistä, harrastuksista, omaisista, työstä ja kaikesta, mikä voisi innostaa vanhaa ihmistä osallistumaan ja viestimään ympäristönsä kanssa.

• Hoitohenkilökunnan työ arjessa on rankkaa. Esteettömän viestinnän hankkeen tavoitteena on helpottaa henkilökunnan työtä kehittämällä toiminnallista viestintää. Kahvatuotteen Viiden portaan videoanalyysin avulla henkilökunta omaksuu itse taidon arvioida omaa työtään. Videot on kuvattu erilaisista perushoitotilanteista arjessa. On niin monta tapaa esimerkiksi olla mukana peseytymistilanteessa. Paras niistä on se, jossa vanha ihminen osallistuu itse niin paljon kuin suinkin mahdollista tilanteeseen. Huonoin niistä on se, jossa kaikki tehdään puolesta nopeasti ja tehokkaasti.

• Olemme hankkeen puitteissa mukana nyt kahdessa hoivakeskuksessa. Henkilökunnan sitoutuminen tuo toimivuutta työryhmään ja myös iloa sekä ylpeyttä perustyöstä. Yritämme mallittaa viestintää tukevaa osallistavaa toimintaa sen mukaan mistä asukkaat ovat kiinnostuneita ja myös mistä henkilökunta innostuu. Valoa ja iloa hoivakeskusten arkeen. Viemme arkeen puhetta tukevaa ja korvaavaa viestintää – kehon kieltä, viittomia, kuvaviestintää ja piirtämistä.

Tärkeitä asioita mietittäväksi ihan jokaiselle hyvästä viestinnästä: kunnioitus ja oikearytmisyys. Eräs rouva sanoi hoitajalle aamutoimien jälkeen: "olisin minä kyllä sinun kanssasi pitempäänkin jutellu". Niin arvokasta on ajan antaminen!

Suut suppuun ja Suujumppaamaan®

Viime aikoina puheterapiaan liittyen on paljon puhututtanut artikulaatioterapia ja suujumppa on sanana vilahtanut milloin missäkin yhteydessä. ”Ei ole tutkittua tietoa, onko siitähyötyä” on aika pitkälti ollut asenteena ja olen jopa kuullut puheterapeutin kieltäneen sen käytön. No suujumpan voi mieltää monella eri tapaa, vaikkapa puhtaasti kielen funktioiden harjoitteluna, jos niin haluaa.

Kahvatuotteet on rekisteröity tuotemerkki. Yksi niistä on Suujumppa®. Avainsäätiö ja sitä ennen Kilo –projekti on vuodesta 1998 järjestänyt materiaalin käyttöön liittyvää koulutusta. Suujumppaahan voi sanana käyttää kuka vaan ja se voidaan ymmärtää milloin mitenkin, mutta koen tarpeelliseksi kertoa, mitä me Avainsäätiössä sillä tarkoitetaan. Yhteisönohjauksessammehan sitä usein ohjataan ja kun koulutusta on laaja-alaisesti ja valtakunnallisesti pidetty, koen että tuotteemme kuvaus on paikallaan.

Taustaa

Suujumppa® on kehitetty erityisesti perheiden ja päivähoidon tarpeista lähtöisin. Puheterapeutti Sirkka Lehto-Juopperin innoittamana lähdimme Kilo-projektissa 1996 kehittämään toimintaa, joka voisi tukea puheterapeuttista kuntoutusta, myös artikulaation osalta. Espoolaisena aluevastuupuheterapeuttina pohdin, miten saisin kotiharjoitteluun hauskuutta ja innostusta. Omat kokemukseni äitinä, joka yritti saada viisi vuotiasta tekemään harjoittelua kotona, olivat vähintäänkin tuskastuttavia.

Sirkan koulutuksen jälkeen syntyi idea. Tehdään tästä kokonaisvaltainen menetelmä: toiminnallinen, motivoiva, joustava, ei paikkaan tai ihmisiin sidottu. Kilossa oli mahtava tiimi: fysioterapeutti, toimintaterapeutti, kaksi puheterapeuttia, valtaisa joukko varhaiskasvatuksen ammattilaisia, lasten vanhemmat ja tietysti lapset, jotka toimivat menetelmän testaajina.

Työssäni monivammaisten lasten kanssa olen - kiitos loistavien opettajien Lastenlinnassa - oppinut ymmärtämään asennon ja vireyden sekä tuntoon liittyvien monenlaisten asioiden vaikutuksen lapsen keskittymiseen ja asioiden omaksumiseen. Oli luonnollista, että näitä asioita otettiin vahvasti mukaan Suujumppaan®. Aluevastuupuheterapeuttina kiinnitin usein huomiota siihen, että myös lasten karkeamotorisissa taidoissa tuntui olevan puutteita esim. vartalon jänteydessä, koordinaatiossa jne. En nyt todellakaan väitä, että osaisin näitä testata tai arvioida muuta kuin mutu -tuntumalla. Terapiatyössäni olen saanut fysio- ja toimintaterapeutilta loistavia vinkkejä, miten saada jänteys kohoamaan tai minkälaisia toimintoja voi tehdä koordinaation edistämiseksi. Pystyvibran päällä seistessä esimerkiksi saa vartalon jänteyden kohomaan. Ja kas huulio näyttää heti aivan toiselta. Ja lapsi on innoissaan ”formulalla” ajamisesta. Tai trampoliinilla deekin potkii ihan eri meiningillä!

Suujumppassa® lähdetään perusajatuksesta, että se on yhteisöllistä ja soveltuu kaikille lapsille, iästä riippumatta. Ihan pienten kanssa voi ottaa vaikka iiiiiisoa ääntä tai iiiihan pikkiriikkistä tms. Sitä voi tehdä pienryhmissä, isoissa ryhmissä tai vaikkapa lapsen kanssa kahden. Sitä voi tehdä niin vanhemmat kuin päivähoidon tai koulun henkilökunta.

Suujumppa®. materiaalin kuvaus

Suujumppa®. on jaettu eri osa-alueisiin:

1. puhaltaminen

2. imeminen

3. huulion liikkeet

4. kielen liikkeet

5. D-harjoitukset

6. Suujumpan yhdistäminen leikkiin

Jokaisessa osiossa on listattu erilaisia lapsille hauskoja temppuja, leikkejä ja toimintoja. Korteissa on myös tyhjiä viivoja uusia ideoita varten. Esim Hyvinkään Hakalan lastentalon työntekijät kehittävät Suujumppaan® niin paljon uusia ideoita, että piti tehdä uusi kansio. Harjoiteita ei tehdä ”vain” harjoitteina. Aikuisen tulee tehdä niistä mielekkäitä ja jokainen voi tehdä niistä oman näköisiään. Esim. kun vadissa on saippuavettä ja lapset puhaltavat pilleihinsä niin, että se valuu valtoimenaan alas, siitä voi luoda tulivuorimaailman tai ihan mitä tahansa. Tehtävien voidaan sisällyttää käsitteistöä ja kun käsitteistöä käytetään toiminnallisesti, niiden omaksuminenkin on tehokkaampaa.

Tuokioiden on tarkoitus olla toiminnallisia ja lasta kiinnostavia. Lapset voivat tuunata omat istuinalustansa (esim. pefletti) ja aikuinen voi vaikkapa lorutuksen avulla määritellä, missä kukin istuu inkkariasennossa. Suujumppa tuokio on parhaimmillaan hauskaa ja lapsia innostavaa. Siihen voidaan sisällyttää kielellistä rikastuttamista, vuorovaikutustaitojen kehittämistä, akateemisia taitoja. Lapset voivat vaikka vuorotellen kiivetä neljännelle puolapuulle, käskeä muita sanomaan diddiddid niin kauan kuin höyhen putoaa. Voi miettiä onko tiskirätti pitkä vai lyhyt sana, onko sanassa kaislikko suhinaa.

Yksi aikuinen tuli kerran sanomaan minulle, että suujumppa on tylsää, lapset ovat siihen ihan kyllästyneitä. Voisitko tulla katsomaan mikä on vialla. No heti alkuunsa se selvisi. Aikuinen aloitti: no niin nyt on sitten taas Herra Kielistä ja se sanoo päivää…. Se vaan on niin että Suujumppan® vetämiseen vaaditaan teatteritaiteenomaisia kykyjä. Asenteet tarttuu, innostus tarttuu

Yleistä

Suujumppa®.on moneksi taipuva, hyvinkin ohjaajasta/ohjaajista riippuva menetelmä. Materiaali sinällään on toimiva, mutta koulutus täydentää sitä - tietenkin. Erityisen innostavana itse olen kokenut esim draaman yhdistämisen siihen. Ja olen nähnyt niin veret seisauttavan mahtavia Suujumppa® -tuokioita, että ihokarvat ovat innostuksesta pystyssä ja pitkään!

Muistan yhdenkin kolmivuotiaan pojan, jolla oli vartalon jänteys alentunut ja huulio löysä yhdistettynä toiminnalliseen syljen eritykseen. Parin kuukauden säännöllisen Suujumpan® ansiosta oli niin nätti suppusuu. Avustaja teki ryhmän lisäksi kaikkea niin hauskaa ja mukavaa arjen lomassa päivittäin joko kahden kesken tai muita lapsia leikeissä mukana. Vanhemmat kokivat jutut kotona mielekkäinä. Tosin äidillä oli kovat oltavat kun pikkuisesta hauskinta oli saunassa, kun hän purskutti toooosi kaukaa kylmää vettä äidin päälle.

Ja onko siitä hyötyä. No mistä on? Voidaan saman tien sanoa, että mitään mitä ei ole tieteellisesti mitattu ei voida pitää hyödyllisenä. Ja ainakin me puheterapeutit varmasti ajattelemme, että työstämme on hyötyä, vaikka siitä ei kerrassaan ole paljoakaan tieteellistä kovaa faktaa. Eikö olekin niin, että on olemassa vain yksi vaikuttavuustutkimus Suomessa, Marja Asikaisen väitöskirja eikä se anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa vaikuttavuudesta.

Haittaa on siitä, että toisen työtä vähätellään ja jopa kielletään toimintoja, joista itse asiassa – käsi sydämelle – ei ole tarkkaa sisällöllistä tietoa. Ja mikään ei ole rikollisempaa kuin se, että tappaa toisen innon ja luovuuden.

Toivon mahtavia Suujumppa®. – tuokiota joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja Suupoppi® raikukoon!!!

 

Esteetöntä viestintää

Mielenkiintoista, miten nämä hankkeet aina vievät mennessään. Olen ollut hankkeissa mukana vuodesta -89. Ensimmäisenä oli Tietoteekki -hanke ja epilepsiaosaston kehittämishanke Lastenlinnassa. Kaikille hankkeille on ollut ominaista valtava innostus asiaan ja niiden vuoristoratamaisuus: välillä tuntuu, että hakkaa raivokkaasti päätään seinään, lannistuu kunnes taas joku pienikin onnistuminen tuo mielettömän energian ja uskon asiaan. Ennen kesälomaa on hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään missä mennään. 

Esteetön viestintä -hanke käsittää koko ihmisen elinkaaren. Luonnollista on siis aloittaa lapsista. Sikälikin luonnollista, että lapsista minulla on eniten ja pääasiassa kokemusta ammattiurani aikana ja yhteisöllisen ajattelun mukaisesti vanhemmista ja muista lähiyhteisöistä. Punainen lanka itselleni on päästä irti ajattelumallista: "Meillä ei ole niitä lapsia". Kaikki lapset hyötyvät puhetta tukevista ja korvaavista viestintäkeinoista. Ne tukevat lapsen vuorovaikutustaitoja laaja-alaissti. Rikastuttavat ilmaisua, helpottaa ymmärtämistä ja oman toiminnan ohjaamista. Lisäksi erilaisten keinojen käyttö on luonnollista ja kivaa! Tämän kesän Viittomat ja Kuvat käyttöön -kurssi Turun Suvituulessa (Aivoliitto) oli kaikinpuolin jännittävä. Meillä oli näkymätön filmausryhmä, joka kuvasi kaikkea mahdollista kurssin aikana. Mahtavat perheet ja erityisen ihanat perheet antoivat kaikkensa. Hienoa oli, että saatiin kaikilta kuvausluvat, niin että filmauksia ei tarvinnut mitenkään rajoittaa. Monella vanhemmalla oli aluksi kuva, että erilaisten keinojen käyttö on hankalaa ja vaikeaa. Kun keinot otettiin käyttöön lauluissa, leikeissä ja peleissä kuvista tuli mielenkiintoisia, piirtämisestä erityisen hauskaa ja puhelaitteet ihastuttivat erityisesti. Sisarukset omaksuivat näppärästi uusia malleja keinojen käytöstä, useat heistä olivat kurssin lopulla viittomamestareita. Sadutuslaitetta (puhelaitetta) yksi pienistä toivoi synttärilahjakseen. Itselleni paras kiitos oli kurssin lopulla, kun vanhemmat tuumailivat, että ei ole kovin kummostakaan ja kokivat suunnatonta helpotusta, kun keinojen käyttö oli mutkatonta ja hauskaa. Paljon tuli kuulemma kotiin ideoita. Niin pitikin. Filmiryhmä sai mahtavaa materiaalia Esteetön Viestintä -hankkeen DVD:tä varten. Jäin miettimään puheterapeuttista kuntoutusta yleensä. Miten erilaiset keinot esitellään, ohjataan ja mallitetaan? Yhä enemmän olen vakaasti sitä mieltä, että kuntoutuksessa olisi tärkeää oikeaaikaisuus, oikealaatuisuus ja oikeamääräisyys 3"O":n ohjelma ja erityisesti yhteisöllisen toiminnan järkevyys! Rakas ystäväni, kollegani tuumasi, että Hanne kuntoutuksen rakenteet estävät. Sama kuin politikkassa ja yhteiskunnassa yleensä. Ei niitä pieni ihminen pysty muuttamaan. Pystyy! Sanon minä. Pienin askelin. Lapsista voi hypätäkin sitten näppärästi vanhojen ihmisten viestintää pohtimaan. Meillä on nyttemmin kaksi hankekumppania: Manna ja Teemuntalo hoivakeskukset Nastolassa ja Lahdessa. Ensi vierailulla herätti paljon ajatuksia. Omakohtaisesti aloin miettiä, että entä jos astuisin tuosta ovesta sisään. Viimeiset pyykit pyykätty ja kaappiin viikattu. Ei enää ruuanlaittoa, ei voileivän tekoa vieraille. Vanhan ihmisen All Inclusive! Ei paljon innostanut. Äitini tapaan olen aina ollut puuhastelija, tekijä

. Muistan kun nuorempi poikani tuumasi halutessani auringonottolavitsaa tai riippukeinua pihalle "ihan turhaan, et sinä sillä mitään tekisi". Niinpä. Toisaalta selkäni on koko aikuisikäni ollut sellainen, että menee romuksi jos liikkuu liian vähän! näin tulevaisuuteni hoivakeskuksessa ankeaksi. Varmaan fyysinen kuntoni menisi alamäkeä nopeasti ilman arjen hyötyliikuntaa ja liikunta on hyväksi aivojen toiminnalle. Ensimmäisenä haasteena näin osallistamisen vahvistamisen. Mikä motivoi hoitohenkilökuntaa ja mikä motivoi asukkaita. Aarteenmetsästystä. Hanketyöntekijämme ja heidän kumppaninsa keskuksissa aloittivat kokeilut ja löytöretkeilyn. Oli levyraatia, tuolisählyä, kuntohuonetta, käsityötä, kauneudenhoitoa, draamaa jne alkoi tapahtua, asenteet alkoivat muuttua ja mikä hienointa itse perustyö koettiin mielekkääksi. Suihkuhetkestä voi tehdä spahetken, aamutoimet voi tehdä niin että asukas toimii mahdollisimman itsenäisesti. Mitä enemmän hoivataan, sitä enemmän tukeutuu ja sitä enemmän passivoituu, ei osallistu eikä viesti.. Minä olen niin ylpeä Mannasta. Henkilökunta on ollut mahtavan sitoutunutta ja uskon, että jokainen joka on ollut mukana videoanalyysissä on omaksunut paljon asioita itsestään ja tavasta olla vuorovaikutuksessa asukkaiden kanssa. Huomenna taas katsomaan miten siellä menee. On alamäkeä, on ylämäkeä ja välillä ollaan huipulla. Hankekumppanimme on myös SPR:n vastaanottokeskukset. Ensin Lammilla ja nyttemmin myös Ruovedellä. Olemme panostaneet erityisesti koulun toimintaan ja erilaisiin kerhoihin. Erityisesti itseäni kiinnostaa lasten turvallinen ja mahdollisimman hyvä arki. Äitien ja lapsien kerhossa tuetaan arjen sujumista ja erilaiset keinot ovat tarpeen viestien ymmärtämisessä. On hetkiä jolloin miettii, että yhteinen puhuttu kieli on yliarvostettua. Yhdessäkin videossa näkyy kun kaksi ulkomaalaistaustaista naista elehtii ja "viittoo" hanketyöntekijämme kanssa innokkaasti käsityöstä. SPR kouluttaa myös vapaa-ehtoistyöntekiöitä. Myös tässä näen yhteistyömahdollisuuksia. Koulun opetuksessa puhetta tukevat ja korvaavat viestintäkeinot tukevat oppimista. Traditionaalisesta opetan-opi strategiasta pyritään toiminnalliseen ja kokemukselliseen menetelmään. Draama toimii erityisen vahvasti kielen omaksumisen tukena Paljon on tehty, paljon on saatu aikaan ja mitä ei ole saavutettu, missä ei olla onnistuttu vielä on opiksi ja haasteeksi!

Ihmeellinen päivä 30 vuotta sitten

Tasan 30 vuotta sitten Otaniemessä, Teekkarien perhekylässä, Servinmaijantiellä, olin nostanut ruokapöydälle ompelukoneen. KaksPlussassa oli upean vauvanhoitokassin ohjeet. Oli taskuja, vetskareita, nappeja, nippeleitä ja kanttinauhaa. Kankaaksi olin valinnut vaalean beigen paksun puuvillakankaan. Tarvikkeita oli siellä sun täällä. Leikkasin kangasta soffapöydällä ja lähestyin ompelukonetta, istahdin ja sinä ilmoitit tulostasi 2 viikkoa etuajassa. Isi oli juuri tullut töistä. Ilmoitin rauhallisesti, että nyt taitaa olla parasta lähteä. Rauhallinen mies meni pienimuotoiseen paniikkiin. Käskin ottamaan sairaalaa varten pakatun kassin kirjahyllyn vierestä. "Kirjahyllyn, minkä kirjahyllyn?"... Tuntui, että valtavan 2 huoneen ja keittokomeron huoneistossa, oli huoneetkin hukassa. Hän kävi hakemassa auton rapun eteen. Oli lajitellut uuden Madzda 323 pelkääjän paikan suojamuovin takaisin paikalleen. Olipa hyvä, että oli ennakoinut tilanteen:).

Jorviin pääsin viimeisten joukossa sisään. Synnytysosasto oli aivan täynnä. Jonkun aikaa odottelimme käytävällä ja sitten minut vietiin synnytyssaliin. Oli hämärää ja hiljaista. Aika alkoi käydä pitkäksi. Onneksi sain puhelimen ja suuren osan yöstä juttelin Jörren kanssa, joka oli silloin hotelli Dipolissa yövuorossa. Yö siinä kului ja aamuyöstä sitten järjestit synnytystiimille todellista säpinää. Ilmeisesti sinunkin aikasi oli käynyt pitkäksi ja aloit pyörimään siihen malliin, että napanuora oli kietoutunut kaulan ympärille. Olin kysynyt kälyltäni Hedyltä, miltä se synnytys oikein tuntui ja hän tuumasi: "Kuin hammassärky. Kun hammas vedetty, ei kipua enää muista". Niin se vaan on. Muistan kun lääkäri tuumasi sinusta: Oho, onpas siro! Niinpä. 54 cm ja 3040g. Tuumasin Renjalle, toiselle kälylle, että mulla on hirvee nälkä. Voisin syödä kunnon pihvin. Minulle tuotiin aamuyöstä lihasoppaa. Että oli hyvää.

Kertaheitolla elämä sellaisena, kun sen olin tuntenut muuttui täysin: minusta oli tullut äiti. Eikä se äitiys minusta katoa koskaan mihinkään. Leijonaemo joka viimeiseen henkäykseen puolustaa pentujaan ja auta armias sitä, joka tuon äitiyden pienimmässäkään määrin asettaa kyseenalaiseksi!

Minun lapseni, esikoiseni. Maailman ihmeellisin vauva. Samassa huoneessa Jorvissa usean synnytyksen kokenut äiti tuumasi kehutessani vauvaani: "Kai se kävelee täält

Jorvista ulos". Olimme pari päivää sairaalassa. Ruuhka synnytysosastolla oli hirmuinen. Kotona Servinmaijantiellä odotti varpajaisbileiden sotkut mm. pohjaan palanut popcorn kattila. Mutta sinä olit Ihana vauva. Nukuit hyvin, söit hyvin - kiitos Jorvin tomeran kätilön, joka uskoi vahvasti siihen, että imetys onnistuu - vaikka ronskillakin otteella. Elimme kovasti sosiaalista elämää. Kävimme päivittäin porukalla Tapiolassa Outin ja Sirpan kanssa. Kolme poikavauvaa: sinä, Janne ja Markus.

Isi lähti aika pian synnytyksen jälkeen 3 kk Irakiin työn merkeissä. Me kävimme paljon mökillä. Taisit olla vasta pari kuukautta vanha, kun olit Pappan kanssa esimmäistä kertaa saunassa. Ja Pappa sinut ensimmäistä kertaa kylvettikin, kookosöljyä vedessä. Kesäkuu oli hyvin kylmä, lunta satoi kun kummitäti Eevan kanssa kävelimme kohti Lehtisaarta. Eevan ensimmäinen palkallinen kesäloma. Sitten alkoi kuuma kesä. Otaniemen kodissa oli todella ahdistavan kuuma. Useimiten huristimme Laaksolahteen Mamman ja Pappan luo. Siellä kun oli mahdollisuus lillua uima-altaalla. Isikin sitten viimein palasi sodan jaloista Irakista. Kaverit olivat muuttaneet ensiasuntoon Suvelaan ja me onnistuimme saamaan uuden kodin Kirkkojärveltä. Talossa oli lähinnä lapsiperheitä. Hiekkalaatikolla oli paljon porukkaa. Suuri osa niitä, jotka tänään juhlistavat syntymäpäivääsi. Kirkkojärvellä ei juuri muuta ollut kuin K-kauppa Aslakki, jossa porukalla asioimme. Useimiten pakkasin sinut ja rattaat bussiin ja kyläilimme paljon. Viikonloppuisin oli tietysti isikin mukana. Kaiken kaikkiaan elämä oli kovasti sosiaalista.

Aloitit päiväkodin Kaivomestarissa 1,5v kun minä menin töihin ja jatkoin opiskelua. Sopeuduit päiväkotiin hyvin. Pieni kunnallinen päiväkoti kerrostalon alakerrassa. Parasta mitä voi olla. Anneli keittäjä, jonka tonnikalapasta on käsite edelleen. Viivi, joka oli minulle kaikki ne vuodet mahtava tuki ja maailman paras päiväkodin "täti".

Sinun elämäsi suuri ihana muutos tapahtui kun pikkuveli Riki syntyi. Olit 3,5 vuotias. Olit aivan varma koko odotusajan, että pikku-veli on tulossa. "jos se on tyttö, viedään se roskiin ja annetaan sille maksalaatikkoa". Vahvaa asenteellisuutta. No pikkuveli tuli. Toisaalta aivan varmasti pikkusiskokin olisi ollut ihan kiva. Kun Veera ja Mari oli meillä hoidossa, sinulle tuli hirveä vauvakuume. Olisit niin halunnut vauvaa, että tuumasit: kyllä me voidaan sen verran Heimoo lainata. Yksi suuri vahvuutesi on ollut suurinpiirtein syntymästä asti: sinulla on niin sana hallussa!

Elämä ei ole täydellistä. Niin se vaan on. Isi sanoutui totaalisesti irti isän tehtävästään ja muutti maailman toiselle puolelle. Viisi vuotiaalle se oli vaikeaa, eikä vuodet varmaankaan ole isän ikävää poistaneet. Sydämeni oli mennä riekaleiksi, kun kuuntelit uudestaan ja uudestaan biisiä "Isä kulje hitaammin". Mutta sinä olet ollut onnekas. Sinulla on ollut sellainen Pappa, jonka ikävä on varmasti suurempi. Pappa jonka rakkaus oli täysin absoluuttista. Rakkaus, joka kantaa. Onneksi maailmassasi on ollut sitä hyvää miehen mallia: erityisesti Heimo ja Harri aikanaan ja Mikko niillä monilla ihanilla laskettelureissuilla.

Tuumasit joskus, miksei me olla kokonainen perhe. Minä vastasin, että olenhan. Minä olen ihan kokoNAINEN. Pieni perheemme on mennyt, tehnyt ja kokenut. Kaiken sen, mitä olemme haluneet. Varmasti olen äitinä ollut aivan liian helppo, kun lapsi on jotain halunut. Onneksi lopputulos on kuitenkin hieno! Muistan kun olimme Dominikaanisessa tasavallassa. Olit ehkä 15v. Nojasit veneessä taaksepäin, kasvot kohti aurinkoa ja totesit "eihän me äiti olla näin rikkaita". Jeps, ei ollakaan, mutta jos jotain oikein haluaa, kyllä sen saa.

Niin, minun lapseni, minun esikoiseni, minun ihmeeni: Peter, Pietari, Petsku. Tämä äidin rakkaus on niin suurta. Ei sitä voi mihinkään näpytellä. Se on niin suurta, että se oikeasti sattuu. Siinä on hellyyttä, lämpöä, huolta, onnea.... ennen kaikkea se on toive, että olet ONNELLINEN. Ei äiti voi muuta toivoa!

Paljon Onnea rakas lapseni!

Déjà vu - Vajaaliikkeisten Kunto ry:n juhlaseminaarista heränneitä ajatuksia

Déjà vu ilmiö iski voimalla kun osallistuin Vajaaliikkeisten Kunto Ry:n Lapsen ja Nuoren Hyvä Kuntoutus juhlaseminaariin 11.11. 2011. Ehkä se johtui paljolti myös siitä, että koolla oli niin monia vanhoja ystäviä, työkavereita ja tuttuja. Iloiset kohtaamiset ovat hyvin voimaannuttavia. Hyvä kuntoutusprojektissa on tehty mittava ja hyvä kartoitus yhteistyökumppaneiden kuntoutusjärjestelmistä ja niiden toimivuudesta. Itselleni päivästä jäi päällimmäisenä mieleen se , että on tarve luoda uusi toimivampi kuntoutusjärjestelmä. Totta näin onkin, mutta miten luoda uusia kuntoutuskäytäntöjä. Puhuttiin ekokulttuurisesta mallista. Eräässä toisessa tilaisuudessa puhuttiin arkipedagogiikasta. On yhteisöpohjaista/yhteisöllistä kuntoutusta. Itse käytän mielellään termiä yhteisöllinen kuntoutus. Rakkaalla lapsella on monta termiä.

Niin se déjà vu. Vuosia sitten, annoo dominoo dinosaurusten aikaan 90-luvulla minulla ja edesmenneellä neuropsykologi Kati Appelqvistilla oli useitakin kehittämisvapaita Lastenlinnassa. Punaisena lankana perustamani Tietoteekin ja epilepsiaosaston kehittämisessä oli: miten saada perheet ja lapsen lähityhteisöt tekemään kuntoutusta tukevaa työtä. Tietoteekin toiminnasta teimme toimintamallin ja mm. koulutimme osastojen työntekijöitä tietokoneiden ja puhelaitteiden käytössä. Yhteistyössä Ruusulankadun kuntoutuskeskuksen (MLL silloin) järjestimme vanhempia osallistavan epilepsialasten kuntoutuskurssin. Samoihin aikoihin Nuutti Hiltusen kanssa käynnistimme monivammaisten lasten Sähköpyörätuoli ja tietokoneleirin. Yhteistä kaikelle toiminnalle oli: toiminnallisuus. Suomen CP-terapiayhdistyksessä lähdimme kiertämään kolmikon voimalla Suomea koulutuksella Lapsi Liikkuu, Leikkii ja Kommunikoi. Kolmikkoon kuulu ft Liisa Kallinen ja tt Anna-Maria Seppänen sekä minä. Koulutuksen kohderyhmänä oli lapsen lähiyhteisöjen työntekijät sekä vanhemmat. Jälleen kerran avainsanana toiminnallisuus ja kuntoutusta tukevan toiminnan integroiminen lapsen arkeen.

Siemen oli kylvetty: vahva usko yhteisölliseen toimintaan. Asiantuntijuuden siirtoon lapsen arjessa toimiville. Kaikkien mahdollisuuksien äiti aukeni, kun Kilon päiväkoti Espoossa aloitti toimintansa. Satuin kuulemaan sisäisestä hausta yhdeltä asiakkaani äidiltä, joka oli kaupungilla töissä. Soitin Leppävaaran ylilääkärille ja kerroin ideastani, päiväkodista, jossa luotaisiin yhteisöllinen toimintamalli. Haasteeseen tartuttiin. Fysioterapeutti oli jo valittu kaupungin sisältä ja perustellusti saimme myös toimintaterapeutin toimen tiimiin. Päiväkodissa järjestettiin koulutuksia sekä vanhemmille, että henkilökunnalle. Terapeutit ohjasivat ryhmissä (oli kokkista, satuhetkiä, uintia). Vessakäynnit palasteltiin kuntoutusta tukeviksi. Ja kyllä, myös yksilöllistä kuntoutusta toki oli. Erityisesti fysio ja toimintaterapiassa. Lapsen oman toiminnan ohjaamista tuettiin kuvin. Osallistumista tuettiin, passiivisuutta ehkäistiin. Puolin ja toisin oli into päällä. Välillä, useinkin vajottiin uskonpuutteen tilaan. Hyvää siitä tuli, hieno malli jota on kelvannut esitellä niin kotona kuin ulkomaillakin. Kilon toiminta muotoutui Valtakunnalliseksi erityispäivähoidon kehittämiskeskukseksi. Projektiksi, joka on saanut vuosien varrella uusia ulottuvuuksia ja sen helmoista on syntynyt jos jonkinlaista hedelmää mm. Kahvakeskus ja vuorovaikutusta tukeva Kahvatuotteet, joka on puhetta tukevaa ja korvaavaa viestintämateriaalia. Materiaalia, joka on tarkoitettu kaikkien käyttöön. Materiaalia oleellisempaa on tietysti Kahvakoulutukset ja Viiden Portaan Videoanalyysi.

Takaisin tähän päivään. Juhlaseminaarissa kerrottiin palvelurakenteista. Kunnissa oli selvitetty, miten kuntoutuspalvelut toimivat. Puutteita ja sirpaloitumista pyritään siis ehkäisemään. Tässäkään ei ole mitään uutta. Mikäs maailmassa olisi uutta. - on vain uusia järjestyksiä. Pinomaa hässäkän Matti Koivikko toi jälleen kerran esille. Aina se pysäyttää ja ihan hirveästi ei asiat ole muuttuneet. Koen ongelmaksi sen, että paljon oli puhetta järjestelmästä ja jotenkin tuntui, että järjestelmää yritetään rakentaa vanhojen kuntoutuskäytäntöjen päälle. On asiakas, on ongelma ja tarvitaan terapioita Espoossa ollaan luomassa kuntoutuspalvelurakennetta, jossa perhe on keskiössä. On sähköistä elämää, on yhtenäinen hallinto, on halua. Toisaalla esimerkiksi kaikki puheterapeutit ovat muuttaneet pois päiväkodeista. Nyt ollaan järjestämässä ryhmäkuntoutusta. Päiväkodissahan on ryhmiä. Ja jokaisessa päiväkodissa on tarvitsijoita. Tehdäänkö hommia oikeasti nyt vaikeamman kautta ja keksitäänkö pyörää uudestaan. Lapsen hyvä kuntoutus –hankkeessa puhutaan arkeen menemisestä ja .perheen tarpeista. Espoon tekemän kyselyn mukaan perheet toivovat enemmän terapioita, johon esittelijä lisäsi vielä tietysti. Niin tietysti jos kuntoutuksen näkökulma on selkeästi vammaiskeskeinen.

Vanhemman puheenvuoro oli erinomainen, mutta sekin hyvin vammaiskeskeinen ja terapialähtöinen. Oli toimintaterapiaa, fysioterapiaa ja ratsastusterapiaa. Terapia sinällään oli lapsen ja perheen näköistä ja ihan varmasti heille täydellisesti sopivaa. Olisipa ollut mukava kuulla esimerkiksi puheenvuoro vanhemmalta, jonka lapsi olisi ollut ryhmässä, jossa toimitaan yhteisöllisen toimintamallin mukaisesti. En mitenkään kyseenalaista terapioita. On kuitenkin totuus, että jos haluaa jotain uutta, jostain pitää myös luopua. Ei kokonaan. Tässä todella yrittää asetella sanojaan, jotta ei ihan hirveästi vedettäisi herneitä nenään.

Summa summarum: onnittelut vielä kerran Vajaaliikkeisten Kunto ry:n upealle työlle nyt ja ennenkin. Se on nyt kansissa, se minkälainen järjestelmän tulisi olla, jotta perheiden ikuinen taistelu oikeuksiensa puolesta olisi edes vähemmän tarpeellista. Matti Koivikko, lastenneurologian grand old man sanoi puheenvuorossaan, että tasa-arvon nimissä tehdään säästöjä. Se ei ole oikein eikä sekään, että jos tarpeeksi kovaa huutaa, niin saa. Vanhemmat haluavat terapioita lisää. Mutta kun kunta alkaa luoda käytännön tasolla uusia malleja, tapahtuu ihmeitä. Kahvan myötä Hyvinkäälle on perustettu yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi. Puheterapeutti tekee läheisesti yhteistyötä päiväkodin ja vanhempien kanssa. Artikulaatiolapset pääsevät neuvolasta ryhmiin. Kuvaloruja tehdään odotusaikana. Avoimessa päiväkodissa on teemapäivä vuorovaikutukselle. Puheterapeutti mallittaa ryhmiä päiväkodissa jne. Riihimäki on luomassa omaa mallia samansuuntaisesti, mutta oman kuntansa tarpeiden näkökulmasta. Kun muutetaan kuntoutuspalvelujärjestelmää, pitää löytää myös uusia käytännön kuntoutusta tukevia toimenpiteitä. Professori Matti Iivanainen sanoi häntä konsultoidessani jo 90-luvulla: kuntoutusta tukeva toiminta tulee olemaan koko ajan vaan tärkeämmässä roolissa.

Kuten usein koulutuspalautteissa sanotaan: ei mitään uutta, mutta vahvistaa omaa uskoani, joka silloin tällöin hiipuuu. Ja nyt taas roihahti – kohti valoa – kohti esteetöntä viestintää!!