Laneku - syyskuun pj-mietteet

Puheenjohtajan mietteitä

Kauan sitten, viime vuosituhannella, Laneku järjesti koulutuksen, jonka aiheena oli multidisiplinäärinen tiimikoulutus. Kouluttajana oli USA:ssa vaikuttava toimintaterapeutti Marjut Lohtari-Kuklin. Kuten monesti, olin koulutuksesta aivan tilassa. Painelin Lastenlinnaan ja kerroin, että tämä olisi aivan loistava malli ja että meidän pitäisi ottaa vanhemmat mukaan kiertoille. Vastaanotto oli aivan tyrmistynyt. Ei, ei missään tapauksessa. Meidän kierrothan toimii niin hyvin. No tuo oli siis 80-luvun loppupuolta. Välillä on todella hyvä vilkaista peruutuspeiliin ja oikeasti pohtia muutosta ja uskomatonta kehitystä. Muutokseen ja kehitykseen tarvitaan aina reflektointia ja tietysti sitä suurta visiota.

Muistan koulutuksesta myös yksityiskohdan, joka on vahvasti vaikuttanut omaan työhöni. Lohtari-Kuklin lainasi jotain amerikkalaista lastenneurologian gurua: ”Jo viisi prosenttia, siitä mitä asiantuntija katsoo välttämättömäksi lapsen kannalta kuntoutuksessa, saattaa olla perheelle liikaa!”

Tulee myös mieleen Patricia Grittendenin vaikuttava luento samalta aikakaudelta, jossa hän painottaa, että asiantuntijan tärkein tehtävä on tehdä työnsä niin, että vanhempi kokee onnistumisen eikä todista terapeutin erinomaisuutta ja osaamista.

Olen tänä kesänä ollut jälleen monella  sopeutumisvalmennuskurssilla töissä. Niitä olen tehnyt jo 90-luvulta alkaen. Ensimmäisten kurssien jälkeen olen perustanut eräänlaisen ”armahtakaa vanhemmat” -yhdistyksen. Kursseilla on ainutlaatuisessa tilanteessa kun pääsee kurkkaamaan perheiden elämään viikon (viime vuosina oli käytäntönä kaksi kertaa toteutetut kurssiviikot) ajan samassa kurssikeskuksessa. Erityisesti Turun Suvituulessa, Aivoliiton kursseilla pienessä kurssikeskuskeskuksessa asuminen antoi vielä selkeämpää näkökulmaa perheiden elämään. 

En tiedä onko minusta tullut pehmeämpi vai realistisempi kuin nuorempana. Perheiden arki vaan tuntuu olevan entistä hektisempää. Lisäksi tuntuu, että peruselämänhallinta on yhä useammalle hankalaa. Kun yleinen puheenaihe  on terveys, liikunta, ruokailu, tuntuu, että törmää aika paljon tämän puolen ongelmiin. Enpä ole näiden vuosikymmenien aikana kohannut näin paljon perheitä, joissa liikkumattomuus ja lihavuus on ongelma.  Perheillä saattaa olla myös olla kovat paineet, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja ehtiä. Yhä useampi vanhempi tuntee syyllisyyttä siitä, että ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Niin, kuinka moni vanhempi ajatteleenkaan, teenkö tarpeeksi, tuenko tarpeeksi, olenko tarpeeksi läsnä. Riittämättömyyden pelko on vahvasti tämän päivän vanhemmuutta.

Ammatillisesti oma riittämättömyyden tunne on vuosien mittaan helpottanut. Kun katsoo perhettä kokonaisuutena on itselle helpompaa nykyisin miettiä, mikä perheen kannalta on ensisijaista. Onko asioita, jotka ovat jopa tärkeämpiä kuin puheterapeuttiset tavoitteet. 

Hienous yhteisöllisessä toiminnassa puheterapiassa on se, että se on yhteistyötä. Se on se orkesteri, jossa jokaisella on oma osuutensa ja riippuen tilanteesta jollakin on suurempi osuus ja vastuu. 

Koska perhekurssit ovat vain viikon kestäviä, ei niillä useinkaan pysty vastaamaan kun hyvin yksinkertaisiin ja selkeisiin puherapeuttisiin tavoitteisiin. Vuoropuhelulla yritän omalta osaltani löytää sopivan yksittäisen tavoitteen, jonka voimme kirjata GAS:iin. Välillä onnistumme, välillä pääsemme ehkä sitä kohti.  

Tätä kirjoittaessani syksy tekee tuloaan. Vielä muutama kurssi ja pääsen nauttimaan lomasta. Kesän rutistuksen jälkeen se on todella tarpeen. Kesään kuului myös vapaaehtoistyö Kiinassa. Tällä kertaa koulutusta vanhemmille ja Kiinan Autismiiliiton työntekijöille. Kolmentoista vuoden aikana olen sielläkin omaksunut yhä paremmin, että ihan kaikessa muutoksessa ja kehityksessä on kyse siitä,  että etenemme pienin askelin ”ipu ipu”.  Ehkä pitäisi perustaa ”Armahda itsesi” -yhdistys.

Ihanaa syksyä rakkaat jäsenet

T. Hannele, pj

Ilmiökuntoutuminen - asiantuntijuuden vieminen kuntoutujan arkeen

Olin Educassa kuulemassa futuristi Perttu Pölöstä. Hyvin innostava nuori mies, viisaita pohdintoja ja näkökulmia tulevaisuuden koulusta ja ammateista. Tulevaisuuden lukujärjestyksessä voisi olla seuraavanlaisia lukuaineita: tarinan kerronta, vuorovaikutus, viestintä, intohimoT, uteliaisuus, kokeilu, pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, myötätunto, etiikka, moraaliset kysymykset, tulkinta, mediakriittisyys, luova ilmaisu, improvisaatio, koodauksen ymmärtäminen, yrittäminen, myyminen ja hyvinvointi. Työnkuvat muuttuvat, ammattinimikkeitä katoaa ja tulee uusia. 

Hän toi myös esille, että meidän tulisi muuttaa ajattelutapaamme. Mikä historiassa oli outoa ja mahdotonta, on tänään normaalia. Mikä nyt on outoa kuten esimerkiksi teleportaaminen, saattaa olla tulevaisuudessa ihan tavallista. Me osaamme vielä kääntää puhelimen numerolevyä. Mutta nuorille se on tarpeeton taito. Vanhemman  sukupolven  on vaikea ymmärtää modernia teknologiaa. Muista jo isäni hokeneen, että ota siitä faksista kopio. Tai kuinka hän oli aluksi sitä mieltä, että ei se internet kovin kummallinen ole. Kävin sen eilen läpi (MTV:n verkkosivut) kunnes hullaantui netin loputtomasta maailmasta. Analyyttiset, matemaattiset ja monet tämänsuuntaiset taidot siirtyvät tekoälylle. Koska se osaa ja on nopeampi, väsymätön ja varmempi. 

Olin Heurekassa kouluttamassa esteettömästä viestinnästä innoittajia. Todella kadehdittava ammattinimike. Innoittajan tehtävänä on opastaa, ohjata ja innostaa Heurekan näyttelyssä kävijöitä. Lisäksi he järjestävät erilaisia pajoja. Vuorovaikutustaidot tulee innoittajalla olla vahvat. Tärkein työväline työssä.

Näistä kokemuksista ja kohtaamisista intouduin miettimään tulevaisuuden puheterapeutin tai muunkin kuntoutuksen ammattilaisen tulevaisuuden työnkuvaa. Olen kiitollinen siitä että useat vuosikymmenet tässä työssä ja monenlaisessa työnkuvassa, antavat myös perspektiiviä siihen, miten näitä asioita tulisi järjestää ja ennen kaikkea vanhoja rakenteita pitää ravistella, jopa rajusti!

Juuri julkaisussa uudessa kehityksellisen kielihäiriön (aiemmin dysfasia ja sittemmin kielellinen erityisvaikeus) Käypä hoidossa painotetaan varhaista puuttumista. Mieltä lämmittää, kun sanotaan, että jo 2 vuotiaan lapsen kielenkehityksen ja vuorovaikutuksen huoleen tulee puuttua ja lapsen saada puheterapeutin ohjausta perusterveydenhuollossa. Käypä hoito on suositus. Kaunis ajatus, joka puheterapeuttien riittämättömyyden vuoksi jää toteutumatta kunnes kymmenien vuosien päästä ikäluokat ovat niin pieniä että perinteinen diagnoosikohtainen puuttuminen olisi  mahdollista.

Miten siis rakenteiden, työnkuvan ja  palveluiden monialaistaminen ja kehittäminen voisi vastata näihin todellisiin ja ihmisen tulevaisuuteen vahvasti vaikuttaviin tarpeisiin. Siitä, että varhainen puuttuminen on järkevää ja jopa kustannustehokasta on varmasti kaikki yhtä mieltä.

Tulevaisuuden koulussa Perttu mainitsee kouluaineeksi heti toisena vuorovaikutuksen. Itse laittaisin sen toki ensimmäisenä. Elämän tarkoitus on vuorovaikutus. Sitä ei voi tekoäly hoitaa. Olen 30 vuotta missioinut yhteisöllisestä toiminnasta puheterapiassa. Sen juuret ovat kansainvälisessä kehitysyhteistyössä. Afrikan kylissä Unescon työntekijät kehittivät mallin, jossa kyläyhteisön aktiiveja ohjattiin, opastettiin ja koulutettiin, jotta osaaminen jäisi kyläyhteisöön. Vammaiskeskeisyydestä yhteisöllisyyteen.

Mitä on ilmiökuntoutuminen? Miten asiantuntijuus viedään ihmisen arkeen? Kun haasteet ovat vuorovaikutuksessa ja osallisuudessa ongelma on ensisijaisesti yhteisössä. Tilanne on sama kuin Afrikan kyläyhteisöissä. Kuntoutettavien määrä ylittää kuntouttajien määrä. Täsä on puhetieteiden emeritus professori Matti Lehtihalmes puhunut jo 90-luvulla. Puheterapeutin asiantuntijuutta tarvitaan niin lasten kuin aikuistenkin vuorovaikutukseen liittyvissä asioissa. Mm muistisairaus on kasvava ryhmä, jossa vuorovaikutuksen asiantuntijalla olisi annettavaa.

Puheterapeutti ei ole yksin asiantuntijana. Suomessa on huippuosaamista ja asiantuntijuutta neuvoloissa, varhaiskasvatuksessa, varhaiserityiskasvatuksessa, opetuksessa, erityisopetuksessa kuntoutuksen ammattilaisten lisäksi. Valtava resurssi on kolmas sektori, jota itse edustan. Toimintaa leimaa erityisesti matala kynnys päästä ohjauksen ja neuvonnan piiriin. Eikä voi olla painottamatta koulutettujen kokemusasiantuntijoiden roolia. Se, että joku muukin on samassa tilanteessa auttaa kertomaan omasta arjesta. Siitä mikä siellä toimii ja mikä ei.

Tulevaisuudessa näen kuntoutuksen ammattilaiset yhä enemmän yhteisöllisinä asiantuntijoina. Järjestämässä ja organisoimassa hyvin monialaista koulutusta ja opastusta. Teknologia tuo mahdollisuuksia verkossa tapahtuvaan kouluttamiseen toki enenevästi. Näen myös Pop up -toimintaa, jossa yhteisöjä voi valistaa. Kokemukseni arjen vinkki-tapahtumasta Kuopion Matkuksen Kauppakeskuksessa oli huikea. Äidit, isät ja muutkin läheiset tulivat niin luontevasti keskustelemaan. 

Toki yksi iso kysymys on rakenteet. Perusterveydenhuollosssa kunnissa tämä on joustavampaa. Kunta voi omassa toiminnassaan kehittää palveluja ketterämmin yhteisölliseen suuntaa. Kela on jo kymmenisen vuotta pyrkinyt yhteisölliseen suuntaan ja resurssoinut tutkimukseen kehittämiseen, mutta muutos kentällä on hidasta. Tarvitaan edelleen resurssointia kehittämiseen, tutkimukseen ja erityisesti vuoropuheluun niin Kelan kuin erikoissairaanhoidonkin kanssa.

Uuden kehityksellisen kielihäiriön Käypä hoidon myötä on puheterapia kuntoutuksena tieteellisesti osoitettavissa entistä vaikuttavammiksi. En usko, että tulevaisuudessa yhteisöllisenä toimintana vaikuttavuus heikkenee,  päinvastoin. Arvostan kovasti tutkimusta, mutta hyvä on myös muistaa kuten nuori futuristi sanoo: ”Vuorovaikutuksesta ei kovaa dataa saa”

Ei kovin kummoistakaan, mutta ihmeellistä!

Meillä oli nuorehko kiinalaispari juhannusvierailuilla. Jostain luin, että ihminen ei tule ajatelleeksi kaikkea sitä ihanaa ihmeellisyyttä, mitä omassa maassa on, ennen kuin sen vierasmaalainen osoittaa. Olimme pitkään Kiinassa puhuneet, että he tulevat kokemaan aitoa suomalaista mökkielämää. Olimme pienellä joella mökkeilemässä ja Päijänteellä. Tehtiin kaikenmoista: kalasteltiin, kaadettiin puita moottorisahalla, tehtiin klabeja, poltettiin juhannuskokkoa, kyläiltiin, käytiin Karkkilan torilla, savustettiin omaa saalista, ajeltiin traktorilla ja saunottiin niin en vihdat olivat hetkessä tuusannuuskana. Istuttiin kuumassa paljussa joten kylmähkö luonnonvesi ei tuntunut missään. Ruokaa laitettiin yhdessä. Haettiin tuoreita mansikoita ja uusia perunoita. Pulkkilanharju pisti kauneudellaan miltei kiljumaan. Kuvia, videoita ja ennen kaikkea elämyksellisiä muistoja. Kummatkin olivat niin tilassa kaikesta siitä, mikä ei ole kovin kummoistakaan - meidän mielestä.

Olen nyt kesän ihastellut kerrassaan käsittämättömän upeita mökkeilykuvia perheistä ja lapsista mökeillään. Ihania ja niin idyllisiäkuvia. Ihan kun maailma olisi pysähtynyt eikä mikään olisi muuttunut sitten esi-isiemme. Söpöliinit vahtaavat tiskivesikattilaa. Tiskaavat. Puita kannetaan, saunaa lämmitetään yhdessä. Kävelyllä kerätään kukkia ja tehdään kukkaseppeleitä. Metsämaniskoita laitetaan heinään. Pikkuisille tehdään pikkuvihtoja. Mökeillä ollaan isovanhempien ja vanhempien kanssa. Joillakin on enemmän sukua ja jotkut viettävät kesää perheen kesken. Pikkuiset on apuna ihan kaikessa. Mattopyykillä on kiva olla, soudellaan ja ennen kaikkea uidaan. Kun sade tulee (ei varmaan yllätä) ollaan sisätiloissa. Piirrellään, leivotaan, katsellaan piirrettyjä - kuka mitäkin.

Meillä on ainutlaatuinen kesäkulttuuri. Ja sehän on hyvin monimuotoinen. Omat lapsuuden mökkikokemukset ovat juuri tuollaisia idyllejä. Lomat vietin äitini suvun saarella Lepäisillä. Äitiä ei tosin sinne saaneet mitkään voimat. Vanhempieni kanssa kesä oli erilainen ja kävimme joka kesä autolla kiertelemässä Eurooppaa ja suurimman osan aikaa vietimme ihanassa Monettin perhehotellissa Adrianmeren rannalla. Onneksi kesälomat olivat pitkiä. Sain kokea kummatkin. Muistoihin on piirtyneet maidonhakumatkatkannua kantaen sukulaisten maatilalle, äitini serkun savustetut Mariankalat hesarin päällä, joita söimme uimapatjoilla ulkosaaressa. Taitoja karttui koko ajan. Ensimmäiset klabit tein kuusivuotiaana. Mansikkakiisseliä tein allekouluikäisenä. Kummitätini oli aivan uskomaton ja mahdollisti kaiken tekemisen. Niin, toki oli kurjiakin kokemuksia. Huussissa haisi, ei ollut vessapaperia vaan sanomalehtiä. Hämärä muistikuvajostain virkatuista sidehommista. Kymmenet kyyt loikoilemassa rantakivillä. Ei ollut pelkästään auvoista - ei tietenkään!

Kun olin 17v vanhempani intoutuivat ostamaan mökin Päijänteen rannalta. Siitä asti tämä on ollut minulle rakkain paikka ikinä. Kun geeneihin on kirjoitettu saaristolaisuus, maalaisuus ja mökkeily, niin mikään ei ole vaikeaa tai outoa! Selviän melkein mistä vaan. Huussin tyhjennyksestäkin olen tehnyt kuninkaallisen ohjelmanumeron! Olen niin kiitollinen, että olen omilla lapsillani on ollut mahdollisuus kokea lapsuuden kesät mökillä. Kiitos siitä erityisesti vanhemmille, joiden kanssa pojat paljon viettivät aikaa mökillä tehden juuri noita perushommia. Vieläkin on lasten ja Pappa-Kallen puukot seinällä omilla paikoillaan. Perintömoottorihalla kaatuu puut.

Käsi ylös kuinka moni on lapsena uinut niin pitkään, että huulet sinertää, kuinka moni on iltamyöhään onkinut laiturilla koska silloin se kala syö. Kuinka moni on ihanasti nukahtanu puutarhakeinuun tai tuvan soffalle kun väsy tuli. Kesälomalla nautitaan, rentoillaan ja tehdään niin paljon asioita yhdessä kun voidaan. Eikä haittaa vaikka rutiinit hieman kiepsahtaa.

Olin aikuisen poikani kanssa muutaman päivän mökillä. Selkeästi hän omaa mökkigeenit. Yhtenä päivänä hän tuumasi (kun tuo Päijänne on edelleen hiukan viileähköä), että tänään lämmitetään saunaa koko päivän! Lapsena juuri se, että sauna on koko päivän päällä oli hienointa. Ei yhtään hullumpaa käydä mökkipuuhastelun lomassa löylyssä ja uimassa.

Kesä tekee lapsen kehityksessä taikojaan. Siihen on varmasti moniakin syitä, mutta ehdottomasti yhteinen aika, tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat keskeisiä asioita. Muistetaan nauttia kesästä, niin kuin me suomalaiset osaamme. Ihan säästä huolimatta tai juuri sen takia!

Yhteisöllinen vanhemmuus - yhteisöllinen toiminta puheterapiassa

Nuori isä tulee pikkuisen tytteliinin kansssa bussiin. Isi on pienessä maistissa. Lapsosella ihanasti  suklaajäätelön jäljet ympäri naamaa. Isi nostaa lapsosen viereeni istumaan. Penkki on korkealla ja edessä ei ole edes penkkiä tukena. Siinä hän istuu, ihan reunalla, käsissään tavaroita. Sanon tytölle, että minäpä vähän autan sinua ja otan tyttöä vyötäisistä kiinni ja siiirrän hänet nojaamaan selkänojaan. Isi hymyili kauniisti ja kiitti.

Olen matkalla kotiin ja ajatukseni olivat vielä Jukka Mäkelän 60-vuotis juhlaluennollla. Suosittelen kuuntelemaan luentoa YouTubesta.  Siitä löytyy yhä uudelleen uusia näkökulmia. On niin tervehdyttävää kuunnella asiantuntijaa, joka jakaa viisauttaan ja kokemusta ilman provosointia, ilman syyllistämistä. Koko luennossa on lämmin ja postiivinen ote. Lapsi on itsestään selvästi niin tärkeä. Lisäksi oli hyvin virkistävää, ettei jauheta vuosikymmeniä samoja mantroja. Selkeästi Jukka Mäkelä on asiantuntijana sellainen, että hänellä on ymmärrystä ja taitoa pohtia sitä elämää ja yhteiskuntaa, missä nykypäivän perheet elävät. Onhan kasvatuksen evoluutio juuri aihe mitä hän tutkii. Ei ole myöskään mitään kymmenen kohdan ohjelmaa, millä lasten kasvatuksesta selvitään. Jokainen hetki luentoa piti kiinnostuksen vahvasti yllä. Tämän luennon myötä tähti, idoli on syttynyt, minulle. 

Päällimäisenä mieleen jäi yhteisöllinen vanhemmuus, yhteinen mieli ja erityisesti anteliaisuus. Ihminen on ainoa elollinen, joka on antelias. ”Olen kiinnostunut ja ymmärrän, mikä on toisen tarve”. Sanasta, käsitteestä anteliaisuus, nousi niin paljon asioita mieleen. Miten pieni lapsi on innoissaan jakamassa ja tarjoamassa. Eräs toinen ammattielämäni tähdistä Terttu Arajärvi sanoi aikoinaan: ”Kun lapsi tarjoaa, aikuisen on velvollisuus ottaa”. Lapset ovat myös tekemisen suhteen anteliaita. Halua auttaa aikuista on suuri ja toki meidän aikuisten velvollisuus on huomata ja olla kiitollisia avusta. Kuten Mäkelä sanoo ”Lasta pitää auttaa olemaan kiva, tämä on keino auttaa lapsia kohti hyvää. Koko kylä tarvitaan lapsen lasvattimiseen!”

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa sopii luonnollisesti tähän yhteisöllisen vanhemmuuden ajatusmalliin. Kuten Mäkelä painottaa: kaikki vamhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Jos vanhemmat eivät jaksa tai eivät osaa, he tarvitsevat apua. Ja heidän tulee saada apua. Ihan pienestä jo ihminen ymmärtää, että toinen tarvitsee apua. On paljon asioita, jotka omassa työssä jäävät mieleen juuri tästä aiheesta. Erityisesti sellaiset, joissa lapsi opettaa ja mallittaa: pienten puolella pikkuinen tyttö toi vaikeasti vammaisen lapsen viereen tämän kengät pukeutumistilanteessa. Kukaan ei pyytänyt tai käskenyt. Tai kun pieni ihminen tulee ovelle ja kysyy, saanko tulla kastelemaan sun kukat, kun osaan paremmin. Nyt mietin, että tämä perustuu juurikin Mäkelän pohdintoihin siihen, kuinka lapsi ymmärtää vahvasti toisen tilan ja tarpeen. Ja todellakin haluaa olla iloksi ja avuksi.

Miksi varhaiskasvatus tekee lapsille hyvää. Mäkelä puhuu myös siitä. Onnistunut, hyvin toteutettu varhaiskasvatus toki. Järjestelmämme on hieno ja ainutlaatuinen. Mäkelä näyttää videoita, joita on varhaiskasvatuksen henkilökunnan kanssa analysoitu. Me kaikki teemme asioita, joita emme huomaa. Emme toki, koska emme voi analysoida itseämme, kun olemme vuorovaikutustilanteessa. Kehitämäni ja käyttämäni työnohjauksellinen Viiden portaan videoanalyysi on ollut vuosikausia erinomainen työkalu, jolla voimme katsoa vuorovaikutusta hetki hetkeltä. Olen käyttänyt sitä erilaisissa toimintaympäristöissä niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa. Näitä malleja on toki monia, mutta lähtökohtaisesti video on suositeltava työkalu.

Lopuksi Mäkelä pohtii yhteisöllistä kiintymystä. Niin, mietin, että miten me välittäisimme toisistamme enemmän ja paremmin. Kuinka kuuntelisimme sisäsyntyistä taitoamme huomata toisen hätä ja avun tarve. Miten me huomaisimme hyvän itsessämme ja toisissamme. Kulkisimme kohti hyvää. Kiitos Jukka Mäkelä. 

Ällillä ja ärrillä saattaa olla väliä.

"Pitääkö olla huolissaan" on yksi tavanomainen kysymys, kun vanhemmat miettivät lapsensa kielenkehitystä. Jo kysymys kuvaa, että jonkun asteista huolta on vanhemman mielessä syntynyt. Varhainen vuorovaikutus on herkkää aikaa lapsen kehityksessä. Lapsi aistii ja peilaa vanhempansa tunteita ja olotiloja herkästi. Huolta ei voi useinkaan poistaa ja ehkä ei pidäkään sanomalla "ei se mitään ole", "älä turhaan huolehdi", "meidän suvussa kaikki on olleet niin hitaita", "Eino-enokin oppi vasta viisivuotiaana puhumaan"

Huoli lapsesta on vähän niin kuin kipu. Pahin yöllä ja yksin. Sitä pohtii ja míettii ja googlettaa. Pienestä huolesta saattaa tulla kohtuuttomankin iso. Se tuntuu eräänlaisena möykkynä rinnan alla. Ihan fyysisesti. Pitäisiköhän viedä tutkimuksiin. Vai luotanko  maallikkoasiantuntijoiden lausumiin. Muistan yhdenkin äidin, joka soitti minulle huolesta ihan käppyrässä.  Naapurin rouva, joka kuulemma oli melkein puheterapeutti , mutta toimi opettajana oli sanonut että Maijalla on kauhea ääinihäiriö, että jos ei sitä heti korjata niin sitä,kurkkua sitten leikellään koko lapsen ikä. Onneksi äiti luotti asiantuntijuuteeni ja sain hänet vakuuttumaan että Maijan ääni oli mitä tervein ja kirkkain.

Vuosia sitten kun olin Espooosssa töissä ja toimenkuvaani kuului ns. aluevastuu yksi äti soitti kaksivuotiaan poikansa ärrästä. Kun ei poika vielä osaa.  Olisin voinut todeta, että vielä ei tarvitsekaan. Puhelimessa aistin, että äidin huoli oli ärrää isompi asia. Pyysin vastaanotolle. Lyhyt noin 15 minuuttia käynti helpotti selkeästi huolestunutta äitä ja oli vielä kiitollinen kun kerroin miten lapsen leikeissä ja toiminnassa voi tehdä Suujumppaa. Kyllähän jokainen kuulee, että äänteitä on hukassa tai ne kuulostavat oudoilta. Se, mitä on niiden takana on ammatti-ihmisen arvioitava.

Kun vanhemmalla on huoli lapsen kielenkehityksestä, vaikkapa niistä ikuisista ärristä ja ässistä, on huoli otettava vakavasti. Äännevirheidenkin taustalla saattaa olla muutakin kuin vain nykyisin mielellään käytettävä termi: kosmeettinen haitta. Ja entäs sitten jos onkin vain kosmeettinen haitta? Vaikka se ei ole presidenttiä haitannut, niin olemme jokainen yksilöitä. Tuoee mieleen erilaiset kosmeettiset leikkaukset. Kun itsetunto on kiinni rintojen tai nenän koosta, niin ongelman poistaa leikkaus. Voisihan sitä todeta, että ovat ihan hyvät ja kyllähän noilla pärjää. 

Luin juuri kuinka Vihdissä eskarilaisille tarjotaan uima-opetusta, kun kaikkea ei voi sälyttää vanhempien vastuulle. Kuntaan on palkattu lasten liikuntakoordinaattori. Voin kertoa, että kuulun siihen joukkoon, joka ei mitenkään onnistunut kotiharjoituksissa kotona lapsen ärrän ja ällän kanssa. Minä todellakin tiedän että puheterapeuteista on huutava pula. Ehkäpä tarvittaisiinkin rohkeampaa muutosta. Jospa tuo alati toitotettu Sote toisi sen.  Hyvinkään mallia laajemmin eli yhteisöllisen toiminnan puheterapeutteja. Voisipa kunnilla olla vuorovaikuuskoordinaattoreita. Niitä jotka näkevät myös artikulaation taakse. Jo pienten puolella saisi tukea vuorovaikutustaitoihin, vanhemmat saisivat neuvolassa ohjausta. Tehtäisiin suujumppaa (http://merikoski.blogspot.com/2012/09/suut-suppuun-ja-suujumppaamaan.html), joka on paljon muuta kuin vain motoriikkaa. Sikälikin olisi tehokasta, että poisoppiminen on se kaikkein vaikein asia. Jos on vuosia käyttänyt hienoa ranskalaista ärrää, niin mikäli siihen halutaan muutos on se tietysti isompi urakka, kun pitää oppia jostain tutusta ja omasta pois.

Nykyisin suuri osa puheterapeuteista suuntautuu yksityiselle puolelle. Varmasti moni mielelläänkin ottaisi ns. kevyitä artikulaatioasikkaita. Terapian lisäksihän se on myös kotiharjoituksia. Hauskasti ja innostavasti. Oleellista on lapsen motivaatio. Ei se, että äiti ja mummo haluavat lapsen omaksuvan oikean äänteen. 

Ennen vanhaan lasten vakuutukset kattoivat puheterapian, mikä oli aivan loistavaa. Muistan yhdenkin perheen, jossa kolmannen lapsen kohdalla isä soitti ja tuumasi, että nyt on viimeinenkin tullut siihen ikään, että tarvitaan artikulaatioterapiaa. Monelle lukihäiriöiselle lapselle todella upea asia ajatellen koulunkäyntiä ja oppimista. Puheterapia kokonaan omakustanteisena on kallista. Mutta toki siihenkin on vanhemmalla oikeus. Saahan muitakin terveyspalveluja ostaa ja maksaa ihan itse. Ne kosmeettiset leikkauksetkin!

Kaiken kaikkiaan artikulaatioasiat ovat toki pieniä. Ja tietenkin lapsen itsetunto pitää kummuta ihan muista asioista kuin siitä miten hän puhuu. Kun varhaisessa vaiheessa luodaan hyvä perusta vuorovaikutukselle luodaan hyvä perusta myös elämälle ja osallisuudelle. 

Kaikille aikuisille yhteinen koulu

Viime päivinä on kovasti puhututtanut terapeuttien ja opettajien välinen yhteistyö kouluissa. Jossain on menty niin pitkälle, että terapeuteilta vaaditaan vuokranmaksua käyttämistään tiloista koulussa. Kyseessä on siis jonkun sortin yhteentörmäys, viestintäkatkos, yhteistyön puute tms. Toki varmasti suurimmassa osassa kouluissa terapeuttien ja opettajien yhteistyö ehkä toimii hyvinkin moitteettomasti.

Mietin, mistä tämä kumpuaa. Vähän niin kuin avioerotilanteissa. Ei vain toisessa voi olla vika. Kuinka paljon vaikuttaa terapioiden pull-off käytäntö. Jos luokassa on kahdeksankin erityisoppilasta ja jokaisella on useita terapioita viikossa, niin saattaa olla, että opettaja on ihmeissään, miten tämä logistikoidaan viikkotyöskentelyssä. Toisaalta jos kyseessä on yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa, niin kuinka paljon aikuisia sitten hyppäisi ryhmässä. Eri tahojen olisi syytä istua alas. KELA ei hyväksy juurikaan enää erillisiä ohjauskertoja mutta tukee lähiyhteisössä tapahtuvaa kuntoutusta. Tämähän on tietysti eri asia kuin pull-off -terapia. Mutta oli muoto mikä tahansa tarvitaan myös monien koulussa käyvien terapeuttienkin yhteispuhelua. Miten se organisoitaisiin?

Jos ajatellaan oppilaan tarpeita, niin sehän on meille kaikille yhteinen asia. Se vuori, jota kiivetään ja johon meillä kaikilla on tarjota  erilaista osaamista ja keinoja. Yhteiseen hyvään. Ne tulee saada tietysti yhteiseen käyttöön. Vaatii muuten aika isojakin rakenteellisia muutoksia. Kuten kuntoutus muutoinkin. Opetusmaailmassahan on tällä hetkellä suuri murros päällänsä ja mitä nyt olen ymmärtänyt niin hyvinkin oikeaan suuntaa. Pois oppimisesta omaksumiseen. Viedään opetus oppilaille. Koetaan, tehdään yhdessä.

Ehkä kuntoutuksessa tarvitaan enemmänkin yhteisöllistä loikkaa. Yksilöterapialla on toki edelleen omat  tavoitteensa, mutta kuinka paljon enemmän tarvittaisiin aikuisten yhteistoimintaa. Varsinkin kun pulmat ovat vuorovaikutuksessa, joka edelleen on elämän tarkoitus, lähiyhteisön kanssa tehtävä yhteistyö esimerkiksi puheterapeutilla on pääasiallinen tehtävä.

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa ei ole ihan yksinkertainen juttu. Itse olen tehnyt sitä, ohjannut ja kouluttanut vuodesta 1996. Kantapään kautta ja hakkaamalla välillä päätä kovastikin seinään. Suurin ahaa-elämys on ollut se, että kaikki lähtee kunnioituksesta. Kun me kunnioitamme toisiamme ammatillisesti ja pidämme arvossa toisen osaamista, syntyy hedelmällistä yhteistyötä ennemmin tai myöhemmin. Olemme kukin osaltamme luomassa luottamuksellista suhdetta. 

Itse käytän työntekjöiden ja yhteisöjen työnohjaukseen yksilöllistä Viiden portaan videoanalyysia. Siihen ei ole kenenkään pakko ryhtyä. On ollut upeaa seurata ihmisiä, jotka ovat siihen lähteneet. Useimiten oma käsiala työssä vahvistuu ja syventyy. Oman työn analysointi tuo onnistumisen kokemusta ja uskoa että voi kehittyä työssään.

Jokaisellahan on tavoitteena oppilaan paras! Siinä olemme samanlaisia. Enemmän vuorovaikutusta ja uudenlaisia ideoita miten rakennamme kaikille aikuisille yhteistä koulua. Olkoon tämä teksti yksi avaus!

Jorvin sairaalan PotilasGo käytäntö

Tämä on omakohtainen ja tuore kokemus siitä, millä tolalla vanhojen ihmisten sairaanhoito on Espoossa. Yksi asia on varma. Paras ratkaisu on äkkikuolema. Tämä tarina on siis tosi.  Ja minä kerron sen juuri niin kuin olen asiat kokenut ja todistanut. Kokemusasiantuntija omaisen näkökulmasta.  Olen pahoillani, että se on monen mielenrauhaa häiritsevä. Erityisesti niiden, joilla on äiti tai isä tai joku iäkäs lähiomainen, joka sairastuu. Omaiset toivovat ja odottavat erityisen tärkeille ja rakkaille ihmisilleen mahdollisimman hyvää hoitoa. Elämme kollektiivisen vastuun aikaa terveydenhuollossa. Myös yksityisellä puolella. Ihmistä pallotellaan, tehdään toimenpiteitä, asioita tapahtuu, mutta viestintä ei toimi ja  on hoito sirpaleista, päällekkäistä ja ennen kaikkea tehotonta tai jopa potilaan terveyttä vaarantavaa. Tieto ei kohtaa asiakasta eikä omaisia. Kaiken huipuksi tiimit eivät toimi, koska viestintä ei toimi. Kollektiivisen vastuun huonoja puolia on myös se, että kukaan ei mitenkään ota onkeensa tästäkään kokemuksesta. Kun tästä tokenen yritän tehdä virallisen valituksen Jorvin neurologisen osaston epäininhimillisestä käytännöstä.

Niin siis minun kokemukseeni. Äitini, maailman ihanin, skarpein 83v sairastui. Oli pientä kuumeilua, huonoa oloa. Kävimme Dextrassa pariinkin otteeseen päivystyksessä. Annettiin antibiootteja, vaihdettiin antibioottia. Tehtiin perustutkimuksia: keuhkokuvat ja tulehdusarvot sekä virtsa. Tulehdusarvot koholla. Ensimmäinen Dextran lääkäri soitteli perään kun äiti oli Jorvissa. Harmittelin, että olisi itse pitänyt tajuta vaatia ja taistella sen puolesta, että oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Jälkeen päin olen ollut niin kovasti pettynyt Dextraan. Viimeisen "Mopoautolla töihin tulleen lääkärin" antibioottivaihdos ja seuraillaan ei ollut enää lähimainkaan riittävää tutkimusta ja paneutumista potilaan tilanteeseen. 

No niin tilanne siis paheni ja aamuyöstä lauantaina äiti soitteli yhteyslistojaan läpi, ilman että tajusi laittaa luuria korvalle. Onneksi tukea oli lähellä. Lopulta päädyimme soittamaan ambulanssin, kun äiti oli jo aivan sekava.  Täytyy sanoa, että äidin kohdalla tämä oli itse asiassa kolmas kerta kun ensiapuhenkilöstö osoittautui upeiksi ammattilaisiksi , joilla on varma ote työhönsä. Tieokoneella oli tiedot. Ja huom! Niitä luettiin. Toinen ensiapumies otti sokerit, hapetukset. Tutki raajojen liikkeet. Mittasi kuumeen. Teki sydänfilmin (Dextrassa ei tehty). Haastatteli ja päätyivät lähtemään viemään äitiä Jorvin päivystykseen. Olen tuuminutkin ystäville, että ehkä olisikin huomattavasti tehokkaampaa ja parempaa palvelua jos meillä olisikin ensiaputiimejä enemmän. Voisi mennä sinne arvioon ja esitutkimuksiin! Siinä idea soteuudistukseen.

Jorvin päivystys (suoraan valvontaosastolle) toimi hyvin. Hoitajalta sai tietoa tilanteesta ja lääkäri kertoi, mikä on hoitolinjaus ja mitä epäillään. Kyseessä siis virus meningiitti. Aivokuume. Vakava tauti. Omaan Facebook statukseen kirjoitin: "Jorvissa turvassa". Perheellämme on kertynyt kokemuksia Jorvista. Useimmat hyviä. Erityisesti äidin kohdalla talvella sisätautiosaston toiminta oli upeaa. Äidillä oli A-virus ja siksi olimmekin hyvin luottavaisia Jorviin jäämisen suhteen.

Äiti siirrettiin päivystyksestä neurologiselle osastolle. Ensimmäiset päivät olivat todella vaikeita. Sekavuutta, kanyylit, katetrit, napapiikit jne. Vähitellen äiti alkoi olla kartalla. Ensimmäisenä yönä oli kovasti pelästynyt kun mieshoitaja oli tarkistanut katetria. Äiti itkeskeli aamulla, että oli ollut pelottavaa. Kun menin äitiä katsomaan hän oli saanut sänkynsä ihan kummalliseen asentoon. Hirmuinen pissahätä ja vatsaan sattui. Kukaan ei ollut tullut, vaikka oli nappia painanut. Minä en tiedä mikä on totuus, tietysti aikaan orientoituminen oli muutenkin hukassa. Itkuisia soittoja tuli. Ja yritimme siskon kanssa parhaamme jo olimme äidin luona useita tunteja päivässä. Toki osastolla oli mukavaa henkilökuntaa. Ystävällisiä ainakin meidän aikanamme. Itse kun olen ollut vanhustyössä jo useita vuosia vuorovaikutuskouluttajana, alkoi mietittymään, että tieto ei kulje, eikä asiat suju. AIna joku henkilökunnasta tuli juttelemaan. Sinänsä todella hieno asia. Luvattiin viedä jalkahoitoon. Todellakaan ei mikään tärkeä asia, mutta ehdotin sitä itse kun huomasin, että kynnet ovat pitkät. Olisin tietysi vienyt ja hoitanut asian. No se asia jäi, eikä ole merkityksellinen. Äiti on säännöllisesti tehnyt pulloon puhallusharjoitukset ja tuumasin että voin tuoda pullon äidin luota. Juu ei tartte kyllä me tuodaan, ei tuotu. Mielellään äiti joisi vichyä. Hain kanttiinista. Sanottiin, että ei tarvitse kun heillä on (nestelista). No ei tuotu. Viimeisenä päivänä fysioterapeutti toi. Fysioterapeutti tuntui olevan ainoa ihminen koko osastolla, jolla oli käsitys miten vanhojen ihmisten kanssa toimitaan! Kaiken kaikkiaan vähitellen alkoi tuntua, että iltavuoro oli pihalla aamuvuoron asioista - selkeästi tieto ei kulkenut. Lääkäri oli määrännyt esimerkiksi kihtilääkkeen keskeytyksen. Koskaan en saanut selville miksi. Nivelissä alkoi olla oireita. Äiti itse mietti, onkohan kihtilääkettä annettu ollenkaan. Keskustelua. Varmistus lääkäriltä ja lääkettä jatkettiin taas. Varmasti oli hyvä syy. Niin ja onneksi huomasin heti alkuunsa informoida, että potilaalla on kihtiruokavalio. Ehkä olisi lääkityksestä voinut päätellä. Lääkäri soitti pyynnöstä keskiviikkona. Edelleen ei olllut likvorista vastauksia. Edelleen jatkuivat varmuudeksi herpeslääkkeet ja punkkilääkkeet tiputuksena. Epikriisissä lukee,mettä jostain syystä punkkinäytteenotto oli jostain syystä jäänyt tekemättä! Se tehtiin lähtöpäivänä. aivan käsittämätöntä - antibioottia tiputettiin sitten useita vuorokausi turhaan!

Äidin olo pikkuhiljaa koheni, niin että hän jo torstaina alkoi muistuttamaan entistä itseään ja tilanne näytti valoisalta. Kysyin hoitajilta, että mikä on tilanne. Tiesin, että mahdollisesti voisi kyseeseen tulla Puolarmetsään siirto. Ihan hirveä kauhistus äidille ja minullekin. Kuukauden päivät kun Pappamme oli Puolarissa ja meille kaikille jäi hirveä kammo paikasta. Siksi tiedustelin asiaa, jotta voisimme siskon kanssa valmistaa äitiä asiaan. Hoitaja tuumasi, että lähetettä ei ole (torstai-iltana) tehty, joten viikonloppu menee osastolla. Huone oli jo yhden päivän ollut tyhjä. Muutenkin osastolla oli väljää. Äiti oli hyvillä mielillä ja söikin eikä valittanut enää niin paljon päänsärkyä ja huono oloa. Itse aloin miettiä, että homma on niin hyvässä jamassa, että mikä ettei voisi viikonlopun jälkeen vaikka päästä kotiin.

Perjantai-aamuna hyvin varhain pamahti pommi! Äiti soittaa aivan paniikissa ja itkee. "Ne vie mut tänään Puolariin, tuu hakee mut pois täältä!". Rauhoittelin äitiä. "Tulen, tulen. Selvitän ensin mikä tilanne on". Soitin osastolle. Täytyy sanoa, että ensin kuvittelin, että asia ei voi pitää paikkaansa. Osastolla sanotaan, että kyllä kahdeltatoista. Kun kysyn koska lähete on tehty, niin hetki hän katsoo. Ei löydy tietoa. Ehkä se on tehty aiemmin. Mitä ihmettä! Sanoin, että se nyt tästä vielä puuttuisi, että lähete on tehty eikä siitä kerrota. Joo, meillä oln täällä sellainen käytäntö, että kolme päivää osastolla ja sitten Puolarmetsään. Olin jo suorastaan pöyristynyt. Vai, että sellainen käytäntö. Kuulkaas kun minä en ole teillä töissä. Ehkä ne käytännöt pitäisi olla asiakkaiden tiedossa. Ja kun äitini ei nyt sairaudesta johtuen oikein pysty hahmottamaan ja keskittymään, niin sitä varten teillä on papereissa minun numeroni. Tulee niin mieleen se sketsi, kun mummo on siirretty Malagaan halvempaan hoitoon ja omaiset etsivät mummoa! Näin meillä Espoossa ja on kuulkaa kaikkea muuta kuin naurun paikka. Pyhää raivoa täynnä soitan potilasasiamiehelle. No eipä siitä muuta apua ollut kuin, että sain avautua aiheesta ja että minun pitää ottaa yhteyttä osaston lääkäriin. 

Eikä siitä lääkärin kanssa keskustelusta ollut minkään taivaan valtakunnan hyötyä. Hän vaan harmitteli useaan otteeseen. "voi miten harmillista". Kyllä harmillista! Äiti oli heti aamusta alkaen alkanut tulla huonovointiseksi. Oksensi kolme kertaa. Päätä särki ja ihminen on kuin pelästynyt pupujussi. Laitoin kuulokojeen rasiaan ja tuumasin, että lepää nyt hetki. Lääkäri sanoi, että voidaan siirtää lähtöä, kun potilas on niin huonovointinen, iltapäivään. Ja mitä vielä. Onneton, käsittämätättömän huonosti tilannetta lukeva sairaanhoitajaopiskelija tulee sähläämään. Pistää äidin kaikki kamat muovipussiin ja tiukkaan solmuun. Avaan, otan kuulolaiterasian ja sanon, että ethän sinä tätä voi pakata! Juu, juu muuten ne jää tänne ja se on sitten hankalaa. Totean, että vielä hankalampaa on kun ihminen ei kuule, kun hänelle puhutaan. Hän kyselee äidin vointia (ei siis kuulolaitetta). Äiti ei vastaan ja kerron, että huonosti. Hoitaja ilmoittaa, että kyllä hänen pitää itse kuulla potilaalta. Kerron, että potilas tarvitsee kuulolaitteen. Äiti laittaa kuulolaitteen. Sama kysymys ja äiti vastaa huonosti. Niin, että siinä. Mitä sitten. Ei mitään. Tulee lounas ja äiti on aivan voipunut. Minä olen niin täynnä tätä luokatonta toimintaa, että olen valmis siirtymään vaikka Puolarmetsään! Lounaalle tuodaan äidille maitoa. Menen vaihtamaan sen piimään. Kaadan lasiin ruokailusalissa piimää ja aasialaistaustainen nuori nainen ilmoittaa minulle hyvin kärttyisesti: "teillä ei lupa palvella täällä". Kivahdan: "Kuule mä vien nyt mun äidille tän piimän!" Kuten rakas ystäväni sanoo, että erikoista että suutut, kun sinulla on yleensä lehmän hermot!

Näin me sitten poistumme Jorvista. Äiti onnettomana pyörätuolissa, jokun huonosti suomea puhuvan kuskin kanssa. Minä painelen perässä. Voi hyvät ihmiset käykää todistamassa espoolaisen sairaanhoidon alennustilaa. De ja vu ja viime vuoden vapaaehtoistyön kokemukset Kiinan vuoristossa Zianissa. Olenko oikeasti Suomessa. Kuinka paljon tällä osastolla oikein on potilaita! Vahva ulosteenhaju toivottaa minut tervetulleeksi! Ja se, että äidillä ei ole paikkaa. Soitan Jorviin, että mitä ihmettä. Oli kiire saada äiti pois osastolta ja täällä on täpösen täyttä. Hoitaja tuumaa, ettei osaa sanoa mitään kun ei ollut aamuvuorossa. Ei mitään vanhankaikaista raporttia. On hiljainen raportti. Sepä se. Tuntuu, ettei kukaan kirjaa eikä kukaan lue. Tiedustelee sihteeriltä. Juu on kuulemma vapaa paikka. On ihan Puolarmetsän päässä vika. No olipa hyvä että tulin. Äiti varmaan olisi maannut pitkin käytäviä ties kuinka monta tuntia. Joku mummo sieltä pedattiin ulos ja äiti sai väliaikaisen, ylimääräisen sängyn ja myöhemmin siirrettiin toiseen huoneeseen. Pari tuntia käytävällä makoili yksi vanha erinomaisen sairaan ja hauraan näköinen rouva. Äiti kysyi illalla, miksiköhän hän edelleen siinä makaa. Olikohan äiti vienyt hänen paikkansa. Siinä hän oli edelleen, kun tulimme pois parvekkeelta. 

Huoneessa oli jokin ilmastointikonehässäkkä. Putket jeesusteipillä kiinni. Huoneessa kuitenkin muut palelivat (helteessä!) joten sitä sitten meikäläinen availi ja toiset laittoi kiinni. Ja lopulta se ei edes toiminut. Ulosteen lemu oli karmea. Sanon näin, vaikka minä olen se mökillä joka tyhjentää huussin. Minkäs teet, kun huoneessa on erilaisia potilaita. Mutta äitini oli juuri toipumassa vakavasta sairaudesta ja kiitos Jorvin siitä seurasi todella huono ja oksettava olo. Tämä miljöö nyt oli aivan kauhea. Ihan kuka tahansa voi mennä tutustumaan. En todellakaan liiottele. Kyllä monen kohdalla mietin, että espoolaiselle vanhalle ihmiselle on äkkikuolema ehdottomasti paras ratkaisu. 

Ja se ruoka! No niin eihän se kihtiasia ollut tullut tietoon. Niin että palapaistia (kihtipotilaallehan oikein suositellaan punaista lihaa) mielipahaperunamuussia ja latunpaloja rosmariinissa. Hyi hitto! Maistoin ja tietysti yritin näytellä, että hyvää on. Kuka meistä syö tuollaista ruokaa kun oksettaa. Siskon kanssa kuskasimme eväitä. Huom! Oikeasti kyllä siellä pitää (ja Jorvin neurolla erityisesti) hypätä ja valvoa. Sisko hoiti lauantain joten pääsin Päijänteelle hieman rentoutumaan ja keräämään äidille mustikoita ja löysinpä muutaman kantarellinkin. Sunnuntaiaamuna soi puhelin ja äiti itkee: tule tänne. Minä menin. Saimme taas siskon kanssa tilanteen rauhottumaan. Hoitajat olivat äärimmäisen mukavia. Olemme erityisen kiitollisia virolaiselle Karinille, joka oli kyllä Ihminen isolla Ii:llä. Sovin, että tulen maanantain aamun kierrolle.

Ensimmäinen kerta koko rumban aikana koin, että nyt homma on ammattilaisten hallussa. Lääkäri, fyssari, hoitaja Karin sekä amanuenssi kierrolla. Ja johan selvisi asiat! Edelleen punkkipuoli epäselvä, mutta hän varmistaa. Eikä hän näe mitään syytä, miksei voisi mennä kotiin. Jos tarvitaan vielä tippaa niin kotisairaanhoito hoitaa. Äiti lähti fyssarin arvioon, hyvä että pysyimme perässä. Banaani upposi suikkiin terasilla ja kauppalistasta tuli pitkä. Pojan hälytin entraamaan huushollin. Kyllä tämä tästä. Mutta hyvät vanhat ihmiset älkää sairastuko Espoossa. Kotisairaanhoidon ja Puolarmetsän välinen viestintä ei myöskään toiminut. Viisi tuntia ensimmäisellä kerralla odotettiin. Ja seuraavana aamuna minun piti roudata äiti Tapiolaan HusLabiin kun käyntejä oli mitoitettu vain yksi per päivä. Hoitaja olisi kyllä tiputellut aamulla antibiootin, mutta lääkäriystäväni oli sitä mieltä että ei käy! Antibiootti tiputettiin kerran päivässä. Ja jos se on illalla annettu klo 19.00 niin eipä sitä todellakaan voi aamulla taas tiputtaa.

Tämän ruljanssin aikana on kertynyt niin monia kokemuksia, että kaikkea en tähän saa. En sitä kuinka annoin naapuri petiin silmälasit, kun hälytyslamppu palaa, mutta kukaan ei tule ennen kuin käyn hakemassa. Kuinka etsiskelen sairaalavaatteita kaapeista. Pieniä yksityiskohtia. Ennen kaikkea suosittelen Jorvin sairaalan neurologisen osaston tiimille vuorovaikutukseen perehtymistä. Fyssarin mukaan kuntouttava ote on vahva ja tiimi puhaltaa yhteen hiileen. Uskon. Mutta ihmisellä on yhdet aivot. Myös psyyke pitää huomioida. Erityisesti kun kyse on vanhasta, erinomaisen huonosti kuulevasta ihmisestä. Ei vanhaa ihmistä paiskita yhtäkkisesti paikasta toiseen. Alkaneen hyvän kuntoutumisprosessin luvaton takapakki tuli erinomaisen huonosti masinoidusta siirrosta ja siitä, että osaston sisäinen viestintä oli selkästi puutteellista. Harmittelu ei vaan auta!

Olisi selkeästi esteettömän viestinnän videoanalyysin paikka. Olen käytettävissä. 

Ja niille päättäjille, joita tämä kokemus ei kiinnosta ja eivät edes lukeneet niin terveisiä. Niin, että siitä soteuudistuksesta. Ei ainakaan tämän kokemuksen jälkeen voi mikään uudistus olla huonompi. Se, että Jorvin PotilasGo:ta sovelletaan vain siksi, että rahaa säästyy ja erikoissairaanhoidon tarve minimoituu, johtaa tällaiseen hoitolinjaan, jossa ei tavoitteena itse asiassa kun potilaan huonompaan kuntoon meno, kun ei osata ajatella kokonaisvaltaisesti. 

Äiti pääsi kotiin. Meiltä tyttäriltä tässä rumbassa on vaadittu paljon. Ja edelleen vaaditaan. Henkilökohtaisesti oma jaksaminen on kyllä tällä hetkellä todellakin koetuksella. Ei ole uni tullut kun äidin itkut on mielessä ja kammottavat kokemukset. Tilannetta ei yhtään helpota se, että äiti nyt on äärimmäisen ahdistunut ajaksesta, että joutuu Espoossa sairaalaan! Näin sitä muuttui käsitys "Jorvissa turvassa".

Kiitos todella toimivalle Puolarmetsän tiimille. Olette niin uuden sairaalanne ansainneet. Kammottava suureksi osaksi hyljätty laitos jää taakse. Toivottavasti pääsette uuten sairaalaan pikapuoliin! Vaikka on kuinka hyvä tiimi, niin puitteet ovat todella ala-arvoiset.