Matkakertomus - BETT 2015 - the British Educational Training and Technology Show - Lontoo

BETT on maailman suurin opetusteknologian tapahtuma. Paitsi näyttelyt ja tapahtumat EXCEL -messukeskuksessa sen ympärille on muodostunut paljon erilaisia koulutuksia ja seminaareja. Kiinnostus tapahtumaan alkoi, kun vihjeestä aloin seuraamaan edellisten vuosien BETT -tapahtuman ympärillä käytyjä suomalaisten somekeskusteluja ja raportteja. Avainsäätiön Esteettömän viestinnän hankkeessa esteetön teknologia, viestintälaitteet ja viestintäohjelmat ovat merikittävässä asemassa. Työhöni on kuulunut mm. esteettömän teknologian koulutus ja olen ollut mukana kehittämässä erilaista koulutusta, tapahtumia ja seminaareja iPadiin liittyen. Perustamani someryhmä iPad kuntoutuksessa ja opetuksessa on foorumi yli 3500 iPadin käytöstä innostuneelle ihmiselle. Ryhmään kuuluu ammattihenkilöitä, vanhempia ja muita asiasta kiinnostuneita. Teknologia on koko ammatillisen uran kiinnostanut minua, ensimmäisestä Commodore64 lähtien. Kehitys alalla on nopeaa ja siksi on tärkeää pysyä ajan tasalla. Työnantajani Avainsäätiö olis suopea koulutusanomukselleni ja pääsin osallistumaan.

Ennen matkaa

Bett 2015 -tapahtumasovellus oli hyvissä ajoin saatavissa. Sieltä löytyi luennoitsijat, messualueen kartat ja firmojen esittelystandit. Myös erilaista yleistietoa. Sovelluksessa oli tietoa esittelyistä ja luennoista. Ilmoittautuminen oli sovelluksella todella helppoa ja oman nimilapun pystyi printtaamaan valmiiksi. Applen ja ilonaIT:n kautta tuli tietoa muista tapahtumista messujen ympärillä kuten perjantain Apple Summitista. Valintojen teko massiivisesta määrästä kaikkea mielenkiintoista oli tietysti hankalaa. Varsinkin kun luennotsijoista kukaan ollut ennestään tuttu. Jossain vaiheessa mietin, että onkohan koko tapahtuma oman työni kannalta ollenkaan niin antoisaa kuin olin kuvitellut. Matkaan lähdin hieman ristiriitaisin tuntein.

Matka alkaa ja saavutaan Lontooseen

Oli todella mukava lähteä "pakettimatkalle". Kaikki hienosti valmiiksi suunniteltu. Kentällä oli kiva nähdä joitakin tuttuja, varsinkin edellisellä Tanskan opintomatkailla olleita kumppaneita. Lento meni hurauksessa innokkaiden vierustovereiden kanssa keskustellessa, samoin bussimatka hotelliin. Hotellissa odotti varsinainen huonekaaos, mutta koska olen tunnetusti syntynyt onnellisten tähtien alla, sain omani ensimmäisten joukossa. Pikaisesti pudottamaan matkatavarat huoneeseen ja alkoi iltaseminaari. Kuulimme Kaarinan kaupungin TVT ratkaisuista opetuksessa. Kaarinahan on ollut edelläkävijönä iPadien käytössä kouluissa. Itse olen käynyt luennoimassa Kaarinan varhaiskasvatuksen henkilökunnalle jokusen vuosi sitten ja jo silloin Kaarinan lastentalolla älyteknologia opetuksessa ihastutti. Myös Turun norssi esittely toimintaansa ja luonnollisesti myös illan järjestäjä IlonaIT esitteli mm Smartfeed pelialusta ja julisti kilpailun alkaneeksi. Pelin voittajille oli luvassa hyvät palkinnot. Loppuillan täytti puheensorina ja viimein väsyneet matkaajat suunnistivat yöpuulle, sillä aamulla oli hyvin aikainen nousu.

Vierailu the Flitch Green Academyssa - ala-aste

Aamuvarhain lähdimme ajamaan bussilla Essexiin. Kävin ostamassa kahviosta mukaan kahvin, ja nuori mies tuumasi: "It's on the house". Ei voi tulla kuin hyvä päivä!  Matka kesti parisen tuntia. Vastassamme oli vierailusta vastaavat opettajat. Rakennus oli matala ja moderni. Aloitimme salissa ja opettajat kertoivat koulun toiminnasta. Tietotekniikka oli aluksi kannettavien varassa. Sitten tulivat iPadit ja niiden myötä ensin sovellushullaannus, joka sitten laantui ja alkoi kokonaisvaltainen ja suunnitelmallinen älyteknologian käyttö opetuksessa. Koska uskon vahvasti toiminnallisuuteen minkä tahansa asian oppimisessa, koulun toiminta-ajatus oli todella innostava! Käytössä oli kourallinen sovelluksia (mm. I can animate, Legoqnimaatio, BookCreator, QR -skanneri) , joiden käyttö oli mietitty perustaidoista vaativaan käyttöön. Pienimmästä isoimpaan videoitiin ja kuvattiin. QR-  koodit olivat kaikkialla ja kaikessa. Tehtävissä, lukujärjestyksissä, kerhoissa ja monissa blogeissa. Selkeästi ideana oli "less is more". Hyvin valitut sovellukset yhdistettynä iPadin perusohjelmistoon läpi koko yläasteen oli suorastaan nerokasta. Koulun ilmapiiriä kuvasi myös mukava epäjärjestys. Hiukan olivat vaatteet läjässä eteisessä. Elämä luokissa huiskin haiskin. Meteliä ja hälinää yllin kyllin. Mutta käytävillä ja yleisillä alueilla musiikkivälineitä, luuranko tutkimista varten sekä muovisia kehonpaloja ja vaikka sun mitä. Ihan vain sitä varten, että niitä saa tutkia ja niillä saa leikkiä. Ja ne olivat järjestyksessä!

Vierailu oli upeasti järjestetty. Jokainen yksityiskohta oli mietitty ja vierailun onnistuminen oli yhtä paljon oppilaiden kuin opettajienkin vastuulla. Upeaa oli nähdä kuin kaikki olivat hyvin ylpeitä koulustaan. Ilmeisesti vierailijoita käy paljonkin ja samaan aikaan meitä oli useita kymmeniä. Vierailijat oli jaettu pienempiin ryhmiin ja kutakin ryhmää opasti kaksi oppilasta. Meidän opaamme oli ihastuttavat Alfie ja Isaac. Isaac tuumasi heti alussa "Alfie, we have to take care that the group stays together all the time". Vierailun aikana näimme joka luokka-asteen erilaisia ryhmätyöskentelyjä. Tehtävät oli kuvitettuna ja selostettuna pöydällä. Monien tehtävien yksityiskohtia ja vastauksia löytyi myös QR-koodin takaa. Yhteistä kaikelle oli vahva tekemisen meininki.

Tutuistuimmi hyvin monenlaisiin ryhmiin.  Muutamia jäi todella hauskoina ja  ajatuksia herättävinä mieleen. Yhdessä ryhmässä lapset tekivät narusiltaa orankeille jäätelötikuista ja narusta. Pöytä oli käännetty väärinpäin ja jalkoihin viriteltiin siltaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta, alkoivat tikut pysymään paikallaan. Silta sitten kuvattiin ja siirryttiin seuraavaan pisteeseen. Lapset tekivät töitä 4-6 lapsen ryhmissä. Musiikiopettajan tekemä tehtävän asettule oli niin monimutkainen, että putosi. Heti alkuunsa. Tehtävän asettelu QR koodilla. Sitten piti avata soittamalla ksylofoonilla nuottien takana olevat kirjaimet ja lopulta sitten päästiin katsomaan QR-koodilla oliko vastaus oikein. No ihan en varmastikaan ymmärtänyt koko juttua, mutta tuumasin opettajalle, että onpa hän viisas. Kaksi tyttöä yritti neuvoa minua ja lopulta vaan sanoin, että on tämä kyllä vaikeeta. "No, it's very easy!". Niin varmasti, kun osaa. Low Tech - No Tech - High Tech. Siitä oli kyse läpi koko vierailun. Pienille oli jäädytettyjä pikku dinosauruksia. Pöydällä oli kippo lämmintä vettä ja siveltimiä. Tehtävän asettelu kuvalla pöydässä ja ideana oli saada dinosaurukset "vapautumaan" jäästä. Ylivoimaisesti pikkuiset pojat ja työtöt ratkaisivat sen hakkaamalla jäät irti innokkaasti! Vähän sivelyä vedelläkin, mutta mitä ilmeisemmin se ei ollut niin hauskaa!

Yhteen pöytään oli tehty vesiliukoiselle pöydälle vihreällä vesiliukoisella tussilla viivat. Pari teki kuviojonon - mahdollisimman hankalan - ja kaveri teki sitten samanlaisen viereen. Vähitellen siirryttiin kuviotornin tekemiseen. Opettaja kävi välillä vahvistamassa viivoja? Yksi tyttö porukka harjoitteli innoissaan kolmea erilaista tanssia. Isommat tytöt oli niitä jumppatunnilla videoineet (käyttävät valmennus -sovellusta). Pikkuiset sitten opettelevat isojen tyttöjen videoilta mooveja.

Jostain kumman syystä yksi luokka oli kokonaisuudessaan Ruotsi -luokka. Siellä opetetltiin Tuotsin vientiä ja tuontia (kuten yksi tyttö sanoi: "what Sweden gives us like Volvos and stuff). Tytöt opettelivat juuri numeroita ruotsiksi ja minä opetin ne tasa-arvon vuoksi myös suomeksi. Lisäksi kävin läpi lyhyen oppimäärän Cockneyn rhyming slangia ja tytöt sanoivat kysyvänsä kotona vanhemmiltaan ymmärtävätkö he. 

Green Academissa oli paljon erilaisia tyylejä -  mm. Montessoria, Steinerismia, Reggio Emiliaa yhdistetty loistavasti. Oli puutarhanhoidosta oppilaskunnan parlamenttiin myös kerhotoimintaa. Maailmassa toisaalta ei ole mitään uutta, on vain uusia järjestyksiä. Lapset osallistuivat vaikka mihin, myös juhlatilaisuuden järjestämiseen. Isommille oppilaille oli annettu budjetti (Numbers sovellus). Jokaiselle oli annettu eri teema ja heidän piti tehdä esitys tavoitteena voittaa tapahtuman järjestäminen. Oppilaat olivat yhtä innostuneita kuin minä ollessani tilassa. Ihailin erityisesti puheterapeuttina sitä, miten vahvasti kaikessa tuetaan oppilaiden vuorovaikutustaitoja. Ei tarvinnut paljon kysellä. Pienimmästä suurimpaan kertoivat ja olivat uteliaita. Luontaisesti kokivat jotenkin mahdollisuudeksi se, että voivat oppia vierasmaalaisilta asioita. Kaiken kaikkiaan olin vaikuttunut. Varmaankin suomalaisessa opetuksessa on onnellista ja iloista sekä vuorovaikutustaitoja tukevaa oppimista ja asioiden omaksumista. Parikin kommenttia kuului BETT-matkan aikana, että onhan meilläkin. Aivan varmasti! Se, että koulun kirstuun kilahtaa rahaakin hienosta konseptista, ei ole huono juttu. Ihan kaikkien kouluun kuuluvien hyödyksi!

Huikean suuri BETT

Mitäpä sitä muutakaan illalla tekisi kuin lähtisi vielä messukeskukseen. Kätevästi bussi vei meidät Lontoon Excel -keskukseen ja aloitimme urakan. Tavoitteena tutustua pääasiassa erityisopetukseen liittyviin osastoihin. Skoogin - musiikkikuutioon juutuimme pitkäksi aikaa. Olin jo vempaimesta kuullut, mutta olipa hienoa kokeilla sitä käytännössä. Kätevästi laite toimi myös GargeBandin kanssa. Pienelläkin hipaisulla voi tehdä musiikkia. Osastot olivat täynnänsä erilaisia oppimispelejä. Useimmat jättivät kylmäksi. Ehkä se johtui siitä, että päivän koukuvierailu oli vienyt minut toisenlaisiin teknologiakuvioihin. Enemmän kiinnosti esim. laite, joka aisti liikkeen ja jolla pystyi tekemään   musiikkia. Ja koska istuminen on nyt julistettu pannaan, syystäkin, viehätti erilaiset liikunnalliset ratkaisut. Löysimmekin monenlaisia lattianäyttöratkaisuja, joista vielä aiomme ottaa selvää. Niin tässä kohtaa on hyvä kertoa ketkä me: jo tulomatkalla hitsauduin yhteen hienojen kuopiolaisten opettajien kanssa, Tarja Tolonen ja Suvi Orasuo. Kyllä matkan aikana tuli suunniteltua ja kehitettyä. Ja hyvinkin voidaan saada toteutettua osa. Mahtavaa jakaa ajatuksia samanhenkisten innostuneiden ihmisten kanssa. Väsyneinä, mutta onnellisina lähdimme kohti majapaikkaa. Iltaruuan söimme hyvin autenttisessa intilaisessa ravintolassa mukavassa porukassa maailmaa parantaen.

Apple -työpajat

Torstai aamuna suunnistimme Apple työpajoihin. Paikka oli Oxford Streetin tuntumassa.  Aamupäivällä olin kuulemassa Nigel Barlowta. Olin valinnut pajan n

Otsikon mukaan: Creative Approaches To Learning. Olin ajatellut, että siitä saisi loistavia välineitä yleensä opettamiseen. Tosiassa Nigelin tapa esittää asioita, saada ihmiset keskustelemaan ja pohtimaan asioita oli hyvin pitkästä aikaan äärimmäisen innostavaa. Hän kyseenalaisti ja provosoi. Mieleenpainuvia asioita oli miten asioiden näkemine uudella tapaa voi aluksi on hankalaa. Kuinka vaikeaa on hahmottaa valkoiset kirjaimet mustalla taustalla kun on tottunut lukemaan mustia kirjaimia. Se, että hyvät ideat ei juurikaan koskaan tule työpöydän vieressä eikä töissä vaan kylpyammeessa tai lenkillä. Hanke-elämässä mukana olleena jo pari vuosikymmentä ja työnohjaajana olen kovasti pohtinut, mitensaada eri yksiköiden henkilökuntaa mukaan uusiin hankkeisiin ja muutokseen. Meiningillä "tapa rutiinit ennen kuin ne tappavat sinut!". Nigelin tausta on erikoinen. Lakimies, joka hyvin nopeasti ajatui kehittämään Mindmappingia ja sittemmin on ollut itsenäinen yrittäjä Oxfordista, joka austaa ja elelee Montrealissa perheineen, koska kokeaaa englatilaiset ahdistavan vakavaksi.  Nigel analysoi työyhteisöä nelikentällä. Osa porukkaa on sivustakatsojia. Vaarallisia muutoksen kannalta, sillä he lähinnä kyttäävät ja ovat onnesta sekaisin, kun uutta yrittävät epäonnistuvat. No minähän tiesin, ettei siitä mitään tule tai onhan tuota ennen kin yritetty, mutta! Sitten ovat ns. elävätkuolleet. He lähinnä odottelevat, että työaika loppuu tai pääsevät eläkkeelle. Kunhan saa tehdä rutiininomaisesti rauhassa työt, niin kaikki on hyvin. Nämä ovat kuitenkin herätettävissä, vaikka saattaa vaatia suuria ponnistuksia. Pahimmat ovat kyynikot, joilla on tiedossa ihan kaikki syyt, miksei muutosta voi eikä kannata tehdä! Nämä yleensä eivät muutu eikä niihin kannata satsata. Ja sitten on pelaajat! Jo silmien pilkkeestä ja asenteesta työhön nämä on ne, jotka lähtevät innostuneina mukaan. Toki innostuksen laineiden lyödessä korkeimmillaan on hyv, että löytyy niitä, jotka kyseenalaistvat ja kritisoivat (eri asia kuin kyynisyys tietysti). Kysyin Nigelilta, että onko kyynikot "ankeuttajia". Siihen hätään en tiennyt, mitä ne ovat englanniksi. No niin Wikipediasta Harry Potter ja sieltähän Mentorit löytyivät kuvauksineen. Tässä kohtaa porukassa ilmeni Harry Potter osaamista huomattavasti enemmän kuin minulla. Sivuhuomautuksena: seuraavan päivän koulutuksessa Nigel oli käyttänyt esimerkkiä ja sain kiitosviestin aiheesta. Näin pienestä sitä on äärimmäisen otettu!

Nigel esitteli But-boxin. Työyhteisöissä tulisi päästä eroon mutta-kielestä. "Tuo on hyvä ideä, mutta... Kunnioitan ajatuksiasi, mutta.... Voitaisi tehdä, mutta! Eli jokainen, joka käyttää mutta-verukkeita esimerkiksi suunnittelukokouksessa laittaa sovitun rahamäärän kolikkokuutioon. Kysyin mistä tollaisen saisi. Nigel heitti sen minulle heti! Eli meidän pitäisi viljellä enemmän kommentteja kuten Entä jos? Miksei? Mikäpä ettei?

Itselleni hyvin tuttua ilmiötä "viimetippaa" käsiteltiin myös. Miten siitä pääsisi eroon. Ensin pitäisi analysoida tehtävä ja heitellä ihan mitä päähän pälkähtää ranskalaisin viivoin. Sitten tulisi jättää koko asia. Ja idea, Heureka voi syntyä ihan missä vaan (Sydneyn oopperatalon idea on syntynyt appelsiinia kuoriessa). Lopuksi kootaan ja idea joka sitten toimii tai ei.

Creating content Apple - työpaja 

Iltapäivän luento oli eri esittäjien demonstraatiota siitä miten teknoligiaa voi hyödyntää opetuksessa. Valopilkkuna ehdottomasti oli viimeisin eli tanskalaisten esitys älyteknoligian hyödyntämisestä ammatillisessa opetuksessa. Toiminta oli tuttua Tanskan vierailultamme. Jos kiinnostaa voi lukea blogistani tästä lisää. Uutuus oli iBooks Author. Hyvin laaja-alainen ja monipuolinen maailmansa, jolla voi luoda vaikka mitä. Rajana korkeintaan mielikuvitus. Ideoita syntyi tuhottomasti. IBooks Authorilla ei tosin voi luoda iPadilla vaikka tuotokset on katsottavissa millä alustalla vaan. 

Täynnä ideoita ja ahaa -elämyksiä kiiruhdimme taas Excel keskekseen. Eli korot kopisten pitkin Oxford Streetiä ja maanalaiseen. Halvin matka koskaan! Exelissä tavoitteena oli tällä kertaa erityisesti keskustella eisttelijöiden kanssa. Katselimme tietysti ihmeissämme myös erilaisia robotteja, 3D tulostusta, ja koodausjuttuja. Selkeästi niitä oli eniten ja niiden luona kävi kova huiske. Ihan henkilökohtaisesti en syttynyt - vielä. Ehkä jotain idean poikasta syntyi kun olimme "kännykkäautoradalla" , jossa kännykät oli kyydissä.  Olen avoin, mutta pakko oli priorisoida. Tutustuimme myös AR (Added Reality) ohjelmistoon, mutta oli kyllä aika alkeellista verrattuna esimerkiksi iPadin Dinosaur AR ratkaisuun. Tästä intoutuneena, päätin, että heti kun ehdin selvitän onko niitä tullut lisää. Ellei joku nyt ole jo selvittänyt?

Viimeiseksi, erittäin väsyneinä ja jalat tohjona pysähdyimme kahden ihastuttavan englantilaismiehen standille. Saimme kunnon kupit kahvia ja istumapaikan. He totesivat, että heillä ei ole meille mitään esiteltävää, kun kaikki oli puhtaasti englanninkielistä materiaalia. Mutta hyvää keskustelua syntyi ja lähdimme naruhissillä kohti kaupunkia. Illallista söimme Jamie Oliverin ravintolassa. Ei ollut Jamieta, eikä ruokakaan mitään sytyttävää, mutta kiva paikka ja hyvin ystävällistä henkilökuntaa.

Apple Summitt

Perjantaina, viimeisenä päivänä aamuvarhain suunnistin kohti King's Placea. Odotukset oli valtavat. Luvassa hienoja luentoja ja upeita työpajoja. Ja odotukset täyttyivät monin kerroin! Puheissa painottettiin teknolgian käyttöönotossa suunnitelmallisuutta, uudenlaista ajattelua ja eritoten sitä miten oppilaat saadaan itse ottamaan haltuun oppimisensa. Ihastutti monessa puheessa se, miten koulut ovat porrastaneet teknologian hyödyntämisen alkeista hyvin syvälliseen käyttöön. Monessa esityksessä kerrottiin "digitutoreista". Osaavammat ohjaavat.  Erityisesti ihastutti selkeät kokonaissuunnitelmat. Teknologian käyttöönotossa on oleellista, että opettajat saavat koulutusta ja ohjausta. Kylmiltään ei laitteita voi viskata kätösiin. On myös huomioitava, että kouluissa ja myös varhaiskasvatuksessa on toimivat verkot. Kuvat, äänet, videot ym on hyvin liikuteltavissa ja jaettavissa. Ennen kaikkea on tehtävä päätöksiä ja valittava. Tuli tiselle taas mieleen, että kun jokaisella on hyvin erilaisia omia agendoja siitä, mikä laiteympäristö ja mikä ei. Väittely saattaa olla hyvinkin kiivasta. Se on ainakin varmaa, että kaikki laitteet myydään katteella ja joku kerää rahat ja henkilökohtaisesti minulle on aivan sama vaikka käytetään mikroaaltouunia, kunhan se on helppoa ja palvelee tarkoitustaan!

Niin järjestelythän olivat mitä hienoimmat. Jokainen sai oman IPadinsä käyttöön päiväksi. Siinä oli luennot, kuvaus luennoitsijoista ja tietysti kaikki päivän aikana tarvittavat sovellukset. Muistiinpanot tulivat hienosti sähköpostissa ja olipa mahdollisuus kirjoittaa mielipiteitä esimerkiksi siitä, mitä oppimisen tulisi olla. Ja jaetulla näytöllä jokaisen kommentti näkyi estraadilla. Kynnys milipiteen eisttämiseen satojen kuulijoiden joukossa on niin paljon matalampi ja toisaalta oma nimi näytti siellä aika hienolta. Kaikki varmaan arvaa mitä kirjoitin "Joy of learnong". Alkoi yhä enemmän kyllästyttää suomalainen PISA hypetys. Miten saisimme onnellisia, iloisia, uteliaita ja taitavasti viestiviä oppilaita. Niin, monet nyt kommentoivat, että onhan meillä. Hyvä niin!

Suurin osaa päivää siis kierreltiin erilaisissa pajoissa. Aloitin Flitch Green Academyn pajassa. Sinne oli tullut meitä oppilaita ohjaamaan koulun digitutorit, ihastuttavat varhaisteinarit. Tehtävän antoi koulun yksi opettaja videolla. (Oppilaat tehneet iMoviella). Leikittiin matkatoimistoa ja hän oli asiakas. Asiakas halusi tietää minne hän matkustaisi kun sademäärä olisi enintään xmäärän ja lämpötila vähintään xmäärän. Ohjaajani ja kohtahan heitä oli kaksi olivay kanssani täysin työllistettyjä. Muilla meni paremmin, koska he olivat enimmäkseen lahjakkaita tilastotieteessä ja matematiikassa. No käytössä oli Numbers, Wikipediaa, tilastoja, karttoja ja vaikka mitä pylväikköjä. No määrätietoiset ohjaajani eivät tehneet mitään puolestani vaan käskyttivät ja näyttivät "Go there, find the maximum value, minimum value...". No huh! Kyllähän se sieltä sitten ratkaistu: Barcelona toukokuussa ja kaksi viikkoa. Olisinkohan minä oppinut koulussa jotain näistä asioista jos olisin syntynyt diginatiiviksi? Joka tapauksessa juttelin ohjaajieni kanssa, tyttö ja poika ja kehuin, että olette niin viisaita ja hienointa oli se, että mitään ei tehty puolesta. Itse piti miettiä otsa kurtussa. Sanoin, että tämä on joskus meille aikuisille vaikeaa. Puolesta tekeminen estää kaiken oppimisen!

Seuraavassa pajassa oli sitten kouluajan seuraavat kauhistukset: kemia ja fysiikka. Minulla oli niissä hyvät numerot. Ulkoa kun opettelin asioita. Koulun jälkeen näiden suhteen on ollut totaalinen muistinmenetys. Ihan perusfysiikan periaatteet on hukassa. Työskentelimme eri pisteissä. Mietettiin etikan happamuutta ja maidon emäksisyyttä. No niin ja arvioin maidon viitoseksi ja se olikin lähellä,nollaa. Anturi aineisiin ja iPadin sovellus mittasi. Seuraavassa arvioimme sydämen lyöntiä. Hienolla sovelluksella katsottiin sydämen toimintaa ja sitten mitattiin sykettä ottamalla iPadilla aikaa. Lihasten kinestesiaa ja painovoimaa filmasimme ja käytimme hidastamiseen käytimme urheilussa käytettävää sovellusta. Olipa kiva filmata nuorta miestä hyppimässä trampoliinilla. Aluksi pelkäsin että itse kukin joudumme hyppimään. Toisaalta olisin ehkä saattanut sisäistää opetettavan asian vieläkin paremmin. Viimeinen oli haiskin. Kolme nallea pistettiin hyppäämään aulassa kymmenestä metristä erilaisin laskuvarjoin. Filmaus käyntiin ja aikaa ottamaan. Ja Nalle, joka leijui maahan hitaammin, oli voittaja ja hienoa oli kuulua voittajaporukkaan. Sanoin opettajalle, että opin enemmän kuin koko lukion aikana. Ja jälleen mietin, että olisipa kiva mennä uudestaan koulunpenkille! Tai oikeammin lattialle.

Viimeisenä vuorossa koko yleisölle oli Nigel Barlow loppupuheenvuorollaan. Päivien anti oli kirkastunut. Olin inspiroitunut. Aloin katsella asioita monista eri näkökulmista. Tuli olo, että oikeasti mikään ei ole mahdotonta. Ei edes pyöröovista hiihtäminen - nykyisin kun nekin ovat niin suuria! Ja loppujen lopuksi on totta kuten Nigel sanoi, inNOVAatiot ovat harvinaisia. Olennaista niille on, että ne edustavat jotain ihan uutta. Hienoa on luoda erilaisia järjestyksiä ja ennen kaikkea sanoa itselleenkin MIkä ettei? Miksipä ei? ja Mitä jos?

Matkan jälkeen

Arki koittaa. Näin oman hankkeemme Esteetön viestintä - yhteinen asia loppumetreillä aikataulutus on saanut sähköisen allakankin voihkimaan. Erityisen onnellinen olen niistä ihanista ihmisistä, joita sain matkalla kohdata. Meitä suomalaisia oli paljon. Käsittääksenin noin 500. Yhteistä kaikille meille ja samanhenkisille ihmiselle kautta pallon oli näkemys siitä, että teknologia kuuluu opetukseen yhtä luonnollisena kuin kynä. Kuten opetuksessa tai kuntoutuksessakin suunnitelmallisuus, tavoitteellisuus ja menetelmien tunteminen on perustusta, jolle rakennetaan. Mutta itse näen myös, että heittäytymistä tarvitaan ja uskallusta. 

Parhaimmillaan teknologia on hyvä renki, pahimmillaan huono isäntä ja sana techne edustaa minulle sitä ihmeellisyyttä, mikä inspiroi!

Yhteisöllinen toiminta ja puheterapia

Yhteisöpohjainen kuntoutus (CBR Community Based Rehabilitation), yhteisöllinen kuntoutus, yhteisöllinen toiminta ja epäsuora puheterapia. Rakkaalla lapsella on monta nimeä sanotaan ja toisaalta myös kieli elää, nimitykset muuttuvat.

Vuonna 1996 aloitimme ensimmäistä kertaa Suomessa (itse asiassa toiminta oli ainutlaatuista koko Euroopassa) Kilon päiväkodissa yhteisöpohjaisen kuntoutuksen kokeilun. Kipinä oli lähtenyt Isaac:ssa(International Society of Augmentative and Alternative Communication) kuulemistani CBR luennoista, joissa esiteltiin Afrikan ja Intian Unesco -projekteja, jotka toeutettiin yhteisöissä niin, että asiantuntijat valitsivat kyläyhteisöistä aktiiveja jäseniä, joita he opettivat ja ohjasivat kädestä pitäen. Oman mausteensa yhteisöllisyyteen toi puheterapeutti Sarah Blackstonen luomat hienot ohjelmat omassa työssään.

Kukaan ei voi päättää, mitä käsitteitä on oikein käyttää. Itse puhun esteettömästä viestinnästä, erilaisista keinoista, esteettömän viestinnän keinoista ja puhun todella viestinnästä. Jokaisella on oikeus käyttää vaikka vaihtoehtoisia keinoja, vaihtoehtoista kommunikaatiota tai vierasperäistä AAC:ta tai vaikkapa puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja. Nimillä ei sinällään ole merkitystä. Itse aloin vaan kyllästymään siihen kun varsinkin asiakkaat saattoivat puhua ACC:stä ja jotkut asiantuntijat puhuessaan AAC:sta eivät edes tiedä mistä lyhenne tulee. Ja kommunikaaaaaaatio. Ah! Jotenkin niin pysähtynyttä. Ihan henkilökohtainen allergia.

Nimiä ja käsitteistöä tärkeämpiä ovat sisällöt. Mitä se yhteisöllinen toiminta on. Mitä se merkitsee ja pitää sisällään erityisesti puheterapiassa. Tätä työtä olen tehnyt Suomessa vuodesta 1996 ja Kiinassa kahdeksatta vuotta. Yhteisöllisen toiminnan sisällöt ja toimintamallit ovat ns. itserakennettuja ja keksittyjä. Paljon on kokeiluja, epäonnistumisia ja ennen kaikkea on syntynyt jo mahdollisuus katsoa mistä on lähdetty ja ehkä vähän visioida mihin ollaan menossa.

Eilen kävin pitkän keskustelun Kelan edustajan kanssa ja olen innoisssani siitä, että Kelalla jälleen kerran totean olevan innostusta kehittää yhteisöllistä toimintaa. Muutama asia sekä keskustelussa, että muutenkin jäi kaihertamaan mieltä. Mikä näkemys Kelalla on siitä, mitä kentällä tapahtuu, vastaako se todellisuutta. Keskustelukumppanini ajatus oli, että erityisesti fysio- ja toimintaterapeuttien ote enemmän yhteisöllistä ja puheterapeutit ovat viimeaikoina alkaneet myös toteuttaa yhteisöllisesti puheterapiaa. Ja vaikka kuntoutusmääräyksessä lukee, että toteutetaan yksilöllisesti päiväkodissa, se tarkoittaa että toki voi olla ryhmässä, kunhan huomioi asiakkaan yksilölliset tarpeet. No minusta on hiukan ihmeellistä miksei siinä voi lukea: voidaan toteuttaa ryhmässä. Oli miten oli tahtotila on mitä ilmeisimmin sama.

Miten sitten asia käytännössä toteutuu. Päiväkotien näkökulmasta - n. kymmenen päiväkodin otos (Espoo, Helsinki, Lahti, Turku) kertoo, että missään ei minkään alan terapeutti ole ollut ryhmässä tekemässä terapiaa. Ehkä minä olen kysynyt juuri niiden päiväkotien edustajien kokemusta, jotka edustavat niitä, missä se ei toteudu. Tiedä häntä! Joka tapauksessa vinkki puhetieteiden laitokselle, että tästä saisi mainion gradun.

Toisaalta miten sitten määritellään yhteisöllisyys. Minusta yksinkertaisesti niin, että tehdään työtä (ohjausta, mallitusta, koulutusta) lapsen lähiyhteisöjen kanssa (perhe, päiväkoti, koulu). Se ei todellakaan ole sitä, että "onpa kiva kun teillä on ovi auki, niin mummikin näkee mitä siellä huoneessa tehdään"! Toiminnat ja sisällöt on myös suunnitelmallisia. Ne käydään läpi ja niihin sitoudutaan.

Aloitin itse juuri pienellä paikkakunnalla sijaitsevassa päiväkodissa (ja tietysti myös lapsen kotona, jossa mukana on myös sisarukset). Opettajien kanssa sovimme, että aloitamme pienen ryhmän. Kolme tyypillistä lasta asiakkaan, jotka henkilökunta valitsee. Tyypillisten lasten vanhempien pitää myös sitoutua, koska myös heitä koskee esimerkiksi keskustelukuvien käyttö. Kotona tehdään ryhmää varten keskustelukuvat. Mahtava ryhmämme tukee kaikkien lasten vuorovaikutustaitoja. Aloitteiden tekoa, rikasta ja monipuolista tapaa ilmaista itseään. Ei hullumpaa tukea myös esiintymistaitoja, toisen huomioon ottamista ja avoimuutta sekä erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Niin ja miksi. Koska asiakkaani toimii hienosti aikuisten kanssa. Kaverielämässä on puhumattomalla, liikuntavammaisella lapsella tuen tarvetta paljon.

Ja mitä ne ryhmän toiminnot ovat. Leikkejä, pelejä, retkiä, kokkailua, askartelua ja taiteita. Puheterapeuttina voin myös vetää jonkun Suujumppatuokion ryhmälle, jossa artikulaatio- ja suujumpan lisäksi opetellaan päättelyä ja rikastetaan kieltä. Ryhmien toiminnoissa on aina mukana joku päiväkodin henkilökunnasta, joka on mukana päiväkodin toiminnan suunnttelussa. Yleensä opettaja tai lastenhoitaja. Poikkeuksellisesti voi olla avustajakin, mikäli hänellä on pysyvämpi pesti. Puheterapeuttina on aivan upeaa työskennellä yhdessä varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Meillä on se yhteinen vuori ja kummallakin hieman erilaiset välineet. Lisäksi fysioterapeutella on omat välineensä. Yhdessä voimme saavuttaa huipun.

Yhteisöllinen toiminta on parhaimmillaan kun saadaan eri alojen toimijat mahdollisimman tiiviisti yhteistyöhön. Varhaiskasvatuksen ammattilaisten saaminen mukaan ei ole itsestään selvää. Joskus se saattaa olla hyvinkin haastavaa. Silloin kannattaa heti keskustella kuntoutuksesta vastaavan tahon tai esimerkiksi alueen Kelton kanssa. Itsestään selvää on se, että meidän kaikkien tavoitteena tulee olla lasten hyvinvointi, ihan kaikkien. Parhaimmillaan yhteisöllinen toiminta rikastuttaa paitsi asiakkaana oleva lapsen niin hänen kaikkien ikätovereidensa arkea. Ja hienoa on myös se, että se rikastuttaa meidän kaikkien työtä!

Tavoitteeni oli tässä tuoda esille miten minä toimin, kun puhun yhteisöllisestä toiminnasta puheterapeuttina. Tähänhän ei ole mitään määritelmää. Tätä ei koulutuksessa edelleenkään ole. Ei ole oppia siitä, miten ohjata, miten mallittaa, mitä tehdä kun hommat ei suju. Työnohjauskoulutuksesta on ehdottomasti apua. Itselleni se on ollut kullanarvoista. Miten ohjaaminen tapahtuu, miten mallittaminen tapahtuu niin, että et loukkaa omassa ammatissaan asiantuntijana olevaa työntekijää. Suuri unelmani on, että puheterapeuttikoulutuksessa jonain päivänä on yhteisöllinen toiminta puheterapiassa -oppiaine. Ensimmäinen ja ainoa yhteisöllisen toiminnan puheterapeuttiha meillä on jo: hyvä Hyvinkää!

Yhteisöllisen toiminnan iloa ihan kaikille!

Yhteisöllisen kuntoutuksen nousu ja tuho Espoossa

Jokaisella on tapansa tehdä surutyötä. Kilon päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen lopetuspäätös on ollut raskas isku myös minulle henkilökohtaisesti. Se on minun elämäntyötäni, unelmaa siitä, että yhteisöt muuttuisivat niin, että kuntoutuminen voi toteutua ihan tavallisessa arjessa. Haluan siis kirjoittaa nyt eräänlaisen muistokirjoituksen. Rakkaasta ja raskaasta hankkeesta.

Oli vuosi 1996. Asiakkaani äiti kertoi, että Kilon päiväkodin puheterapeutin virka on Espoossa sisäisessä haussa. Olin ollut miltein 10v Lastenlinnassa. Olin työskennellyt useilla lastenneurologilla osastoilla (sijaisen rooli) ja perustanut Tietoteekin. Työni oli mitä monipuolisinta ja kiinnostavinta. Toisaalta olimme edesmenneen neuropsykologin Kati Appelqvistin kanssa unelmoineet yhteisöpohjaisesta kuntoutuksesta ja järjestimmekin pari leiriä epilepsiaosaston puitteissa. Vaikeasti liikuntavammaisten tietokone- ja sähköpyörätuolikursseja Apuvälinekeskus ja Tietoteekki oli järjestänyt jo useita vuosia. Keskustelin esimieheni lastenneurologian professorin Lennart von Wendtin kanssa olisiko mahdollista saada virkavapaata jos lähden kehittämään yhteisöllistä mallia Kiloon. Hänestä idea oli mitä loistavin! Soitin Leppävaaraan ylilääkäri Tuula Arvoselle ja kerroin ajatuksistani. Hän lupasi palata asiaan ja palasikin. Erityisesti päivähoitopalvelujen johtaja  innostui uudesta toimintamallista. Koska olin tottunut Lastenlinnassa siihen, että erityisesti vaikeavammaisten lasten kuntoutuksessa tiivis yhteistyö eri terapeuttien kanssa on hyvin olennaista, ehdotin että päiväkotiin palkattaisi myös toimintaterapeutti Ja Anneli Lönnqvist innostui tulemaan Kiloon. Fysioterapeutti oli jo sisäisessä haussa nimitetty FT Riitta Klöf, jonka osaaminen oli huippuluokkaa ja myös hän oli uuden toimintamallin kehittämisen kannalla.   Leppävaaran alueen terveys- ja sosiaalivirasto lähti huikealle uudelle tielle!

Aloitin työt kesällä 1996. Espoon kaupunki hankki erityisesti liikuntavammaisille lapsille soveltuvat laitteistot ja välineet mm. ensimmäisen suureen näyttöön sisäänrakennetun kosketusnäytön. Alkoi tutustuminen päivähoitoon, lapsiin ja aikuisiin. Hyvin nopeasti ymmärsin, että päivähoidolla toden totta on satavuotiset perinteet. Ehkä, että joku tulee täysin ulkopuolelta ihmettelemään ja kääntelemään asioita. Muistan kun yksi erityisopettajista tuli kysymään: "Koska meillä on se viikottainen erityistyöntekijöiden ja erityisopettajien kokous". Koska tulin sairaalamaailmasta olin hieman allerginen kokouksille, joilla ei ole selkeää konkreettista tavoitetta. Aluksi tietysti tutustuminen ryhmien toimintaan ja ulkoleikkeihin ym oli oleellista, jotta toimintaa voidaan alkaa suunnitella. Oli totuttu, että puheterapeutti tulee ja ottaa lapsen ja vie HUONEESEEN. Nyt puheterapeutti ja muut terapeutit tulivat ryhmiin. Puolin ja toisin hakattiin päätä seinään. Aika monta eheytysristeilyä tehtiin koulutuksellisin sisällöin. Alettiin ymmärtää, että kuntoutus ei ole mikään toinen, erillinen vuori, jota terapeutit yrittävät tunkea päiväkodin työntekijöiden tehtäväksi. Meillä oli jos minkälaisia toimintamalleja: puheterapiaa saunassa, kokkikerhoa (keittiö on muuten paras työhuonen puheterapeutille, käsitteissä löytyy ja toiminnan kautta ne omaksuukin), oli retkiä, satuja, tarinoita...kaikkea sitä mitä päivähoito on parhaimmillaan kuntoutus "twistillä"!

Ongelmana oli, että selkeää marssijärjestystä yhteisöllisen kuntoutuksen toteuttamiseksi ei ollut olemassa. Aluksi keskiössä oli erityisesti henkilökunnan ja vanhempien kouluttaminen. Koulutukset olivat iltaisin ja viikonloppuisin. Aiheet olivat viittominen, suunmotoriikan harjoittaminen (vähitellen kehitettiin Suujumppa), syöttämiskoukulutua (tärkeä osa liikuntavammaisten lasten suunmotoriikan kehittämisessä) kävelykoulu liikuntavammaisten lasten kävelyttämiseksi, AAC- kurssi, jossa kahden päivän aikana käytiin läpi kielenkehitystä ja vuorovaikutuksen tukemista erilaisin keinoin.  Koulutuksiin osallistuivat päiväkodin vanhempien ja henkilökunnan lisäksi myös laajaati espoolaisia ja sittemmin myös ulkopuolisia. Perustettiin Kilon päiväkodin Tuki ry. Saimme RAY-rahoitusta valtakunnallisen erityispäivähoidon kehittämiskeskukseen Kilo -projektiin. Lisäksi saimme pienempiä rahoituksia. Pystyimme hankkimaan ulkopuolista koulutusta mm syömisterapiassa henkilökunnalle ja perheille. Lisäksi saimme rahoituksen ryhmämatkalle Lontooseen opiskelemaan Petö-Conductive Educationia. Tästä tuli sitten kuuluisa tsempparimalli, jonka tulokset lasten omatoimisuuden lisääntymisessä ovat erinomaisia.

Yhteisöllisen kuntoutuksen kehittämisen osalta olimme koonneet seurantaryhmän, jossa oli lastenneurologian professori Lennart von Wendt (HUS), professori Kaisa Launonen (Helsingin yliopisto), Sirkku Sjöblom (päiväkodin johtaja), Päivi Stubbe (erityislastentarhanopettaja), Soili Maja va (vanhempi) , ylilääkäri Tuula Arvonen (Leppävaara) ja kuntoutussuunnittelija Elina Sormunen (Espoo) .  Toivottavasti en unohtanut ketään! Aika ajoin Sormunen toi esille, että terapeutit hoitavat vääriä lapsia (KELA). Ihan koko historian tämä kortti pelotteena on olkut mahdotonta saada selkeää työrauhaa!

Kehittämistyö lähti eteenpäin kuin raketti. Se herätti myös kansainvälistä kiinnostusta. 1998 mallia esiteltiin ISAAC:in kansainvälisessä puhevamma-alan tieteellisessä konferenssissa ja EACD-konferenssissa (European Academy of Childhood Disabilty). Eiryisesti EACD oli merkittävä kun se oli 45 minuutin suullinen esitys koko konferenssiväelle. Lennart von Wendt kommentoi kirjallisesti: Kansainvälisesti merkittävää toimintaa.  Pohjoismaisessa kokoontumisessa Islannissa käsiteltiin Kilon toimintaideaa ja 2000 toimintaa esiteltiin Washingtonissa ISAAC:n konferenssissa. Psykologian professori Stephen von Tetzhner Oslosta oli vaikuttunut ja alkuvuosien epäily oli vaihtunut myöntämiseksi: päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat voivat omaksua kuntoutuksellisen työotteen. Elettiin hyvin aktiivisia toiminnan levittämisen vuosia. Koulutuspyyntöjä sateli ja koska Kahvakeskus oli synnytetty päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen rinnalle, voitiin levittää mallia valtakunnallisesti. Lastenneurologien pohjoismaisessa kokouksessa sain esittää Kilo-mallia kuten niin monessa muussa tilaisuudessa. Jossain isossa kunta-alan tilaisuudessa esittelin toimintaa ja yksi kuulijoista kommentoi "Ei tuollaisia päiväkoteja ole". Yksi äideistämme nousi ylös ja sanoi: "on, minun lapseni on siellä!" 

Kukaan muu kuin kuntoutuksen ammattilainen ei ymmärrä mikä on prosessi on ollut, että henkilökunta ja vanhemmat omaksuvat kuntoutuksellisen työotteen. Miten avustaa vaikeasti vammaista lasta niin, että ei tee puolesta! Miten hidasta kaikki on. Miten monimutkaista on lapsen syöttäminen, niin että tuetaan lapsen suunmotoriikkaa. Kuinka paljon vaatii sitoutumista viittoa arjessa tai käyttää kuvia, piirtää tai käyttää teknisiä viestintälaitteita. Kun henkilökunta sitoutuu kaikki lapset omaksuvat erilaisia keinoja viestiä. Kielikylpyä parhaimmillaan. Ja kaikkea tätä tulee tehdä ihan koko ajan. Esim Suujumppaa on hyödytöntä tehdä kerran viikossa. Sitä pitää tehdä läpi viikon erilaisissa tilanteissa.

Olen tietysti ollut kovin ylpeä Kilosta ja erityisesti henkilökunnasta ja vanhemmista. Vuosia jo poissaolleena se on kuitenkin osa työhistoriaani, sitä omaa elämäntyötä. Yhteisöllisen kuntoutuksen vaikein osa on vuorovaikutus. Usein se jää vessa-pissa-kakka -tasolle, eikä se lähde lentoon. Erilaisten viestintäkeinojen käyttöönotto on siis vaikea ja monimutkainen prosessi. Muistan, kun ymmärsin, että Kilossa toteutuu inkluusio myös viestinnän osalta: olin Dysfasiaseminaarissa puheenjohtajana. Erityislastentarhanopettaja Päivi Stubbe kertoi pienestä liikuntavammaisesta tytöstä, jolta kaveri tuli kysymään "leikitkö mun kaa" ja tyttö nyökkäsi. Kaveri lähti kiireesti hakemaan kuvakarttoja. Kuvien avulla neuvoteltiin mitä leikitään. Valinta oli kampaamoleikki. Kaveri työnsi liikuntavammaisen tytön kampaamoleikkihuoneeseen ja laiittoi taas kuvat keskustelua varten pöydälle ja leikki alkoi. Tässä kohtaa minä itkin! Miten upeaa. miten ison työn ovat ryhmän aikuiset tehneet kun lapset käyttävät kuvaviestintää arjessa ihan luonnollisesti! Ihan ilman opettajaa:)

Pitkä matka, suuri vaiva, kuten Muumi sanoo. Ei kuitenkaan turha, sillä moni perhe on saanut nauttia upeasta kuntouttavasta päivähoidosta ja joka tapauksessa osaaminen jää talossa oleville työntekijöille. Kilo voi ylpeillä,myös suunnan näyttämisestä. Konkreettisesti Kilosta intoutuneina Hyvinkään kaupungin päivähoito on kouluttanut koko päivähoidon henkilökunnan ja yhteisöllisen kuntoutuksen hankkeen hedelmänä siellä on ollut vuodesta 2006 Suomen ensimmäisen yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi.

Espoon virkamiehet ja luottamusmiehet voivat katsoa vierestä, kun yhteisöllisen kuntoutuksen mallia aletaan kehittää lisääntyvästi muuallakin. Riihimäellä on jo tätä myös tehty useamman vuoden. Myös KELA ja suomalaiset lastenneurologit selvittelevät uudenlaisia tapoja järjestää kuntoutusta. Nyt tämä loistava Espoon Kilo-malli jää tarinaksi, josta voi kertoa!

R-vikaiset ja vaikeasti vammaiset - Espoo haluaa tasa-arvoa kuntoutukseen

Tämän päivän Helsingin Sanomissa perhe- ja sosiaalipalvelujen johtaja Marja-Leena Remes perää tasa-arvoa espoolaiseen lasten kuntoutukseen. Tämähän on ollut hänelle sydämen asia viimeksikin kun Kilon kuntoutusmallia lähdettiin purkamaan. Tasa-arvo on kaunis asia, mutta tässä kohtaa siitä on tulossa rumaa jälkeä!

Kilon päiväkodin mallia alettiin kehittämään 1996. Perusajatuksena oli minun ja edesmenneen neuropsykologi Kati Appelqvistin unelma yhteisöpohjaisesta kuntoutuksesta, joksi sitä tuolloin nimitettiin. Alkoi prosessi, joka oli hyvin haasteellinen ja todella uudenlainen tapa yhdistää varhaiskasvatusta ja lääkinnällistä kuntoutusta. Yhteisöllisen kuntoutuksen kehittymistä Kilon päiväkodissa on esitelty heti alkuajoista kansainvälisissä konferensseissa ja sen vaiheista on kirjoitettu lehtiin ja kirjoihinkin. Loistavalla mallilla oli epäilijänsä, jotka sittemmin ovat todenneet olleensa väärässä.

Remes virheellisesti sanoi, että päiväkoti olisi suunniteltu vaikeimmin vammaisille. Tämä ei pidä paikkaansa. Kilon yhteisöllinen kuntoutus ei sovi jokaisella vaikeasti vammaiselle pienelle lapselle. Lapsen ja perheen tilanne arvioidaan ja esimerkiksi suosituksia tulee erikoissairaanhoidosta, jossa tunnetaan Ns. Kilon malli. Malli on suunniteltu erityisesti liikuntavammaisille ja/tai lapsille, joilla on tarve erilaisiin viestintäkeinoihin.  Malli on vahvasti lasta osallistava ja kaiken perustana on koulutettu, kuntoutuksellisen työotteen omaava henkilökunta.

Lähes 20 vuotta kehitetty malli ei ole syntynyt helposti ja halvalla. Toimintamalliin on saatu rahoitusta Kilon päiväkodin tuki ry.:n toimesta. On ollut useamman vuoden RAY rahoitus ja yksittäisiä lahjoittajia. Lisäksi Espoon kaupunki on panostanut toimintaan erityisesti alkuvuosina hyvin paljon. On koulutettu henkilökunnan lisäksi myös vanhempia. Lasten kuntoutus on yhteinen asia ja kun se toimii näin loistavasti pitää miettiä tarkkaan todelliset kustannukset erityisesti inhimillisestä näkökulmasta.

Remes toteaa, että lapset tulevat saamaan häiriöttä terapiapalvelut päiväkotiin. Tiedän, että tällaisia ulkoistettuja palveluja varten ei Kilossa ole tiloja. Tiedän myös, että erikoissairaanhoito kovin nihkeästi määrää terapioita, ainakaan useampia kerralla. Olisi hyvä idea, että jos KELA:n kustantamana kävisi vai yksi puheterapeutti, fysioterapeutti ja toimintaterapeutti kuntouttamassa kaikki lapset. Mutta se ei ilmeisesti ole mahdollista, kun tällöin KELA kiertäisi työnantajamaksuja. Tästä minulla tosin ei ole varmaa tietoa.

Itse olen toiminut sivutoimisena ammatinharjoittajana 90-luvun alusta. Yhä enemmän olen sitä mieltä, että kuntoutusta pitää kehittää vahvasti yhteisölliseen suuntaan. Erityisesti kun kyseessä on lapset, joilla on moninaiset haasteet kehityksessä. Koppiterapia on esimerkiksi huonoin vaihtoehto, kun lapsen ongelmat ovat vuorovaikutuksessa!  Lisäksi lopullisessa kukkarossa tämä on kallein mahdollinen ratkaisueikä edes hyvä! Ja jos päiväkodissa kopeissa kuntouttaa moni eri terapeutti lapsia alkaa henkilökunta saada hyvinkin monenlaisia erillisä ohjeita. Kilon terapeuttien vahvuus on se, että yhteistyössä myös varhaiskasvatuksen tavoitteiden tiedostaminen on lisääntynyt.

Hyvinkää, Riihimäki, pienet kasvukunnat, joissa esimerksi puheterapiatarve on huutava, on onnistuttu kehittämään loistavia yhteisöllisen puheterapian malleja. Espoon Kilon päiväkodilla on tulevaisuuden avaimet ollut käsissä jo lähes 20v. Nyt ne laskimet käteen ja oikeasti lopetetaan tämä hölmöläisten homma ja mietitään mieluumminkin, miten. Kilon päiväkodin resurssikeskuksen osaamista levitetään, vaikka myydään konsultointia Kelalle.

Ja tasa-arvosta. Ihan tiedoksi: elämä ei ole! Toiset on SYK:ssä, toiset syrjääntyy.... Se, että nyt 10 vaikeasti vammaista saa kahden pienipalkkaisen terapeutin palvelut. Huom! Terapeutit toimivat koko päiväkodin hyväksi ja voin kertoa, että moni ns. tyypillinen lapsi hyötyy yhteisöllisestä kuntoutuksesta myös! Jopa ne R-vikaiset, kun porukassa tehdään Suujumppaa.

Jälleen kerran se väärä kukkaro ja Kilo yhteisöllisen kuntoutuksen päiväkoti

Pikkulinnut lauloivat, mutta tällä kertaa laulu ei ole kaunista. Suomessa on ainoa yhteisöllisen kuntoutuksen päivähoitoinstituutio, jossa on toteutunut vaikeasti vammaisten lasten inkluusio sanan varsinaisessa merkityksessä ja yhteisöllinen kuntoutus. Aika ajoin Espoon kaupunki on lakkauttamassa järjestelmää kun kuntoutus ei kuulu kunnalle ja jälleen kerran on tämä väärän kukkaron elämä. (Olen kirjoittanut tällä otsikolla edellisellä lopettamiskerralla) Viimeksi tästä asiasta väännettiin eduskuntavaalien aikaan. Samalla tavalla salamyhkäisesti kaivettiin kuoppaa! Vanhemmat lähtivät ajamaan lapsiensa etuja ja voittivat.

Jälleen tämä asia toimitetaan niin, että se kerrotaan vanhemmille kokoontumisessa ilmoitusluonteisena asiana ja ilmeisesti jälleen kerran asia hoidetaan virkamiespäätöksenä niin, että luottamushenkilöt sosiaali- ja terveyslautakunnassa eivät saa asiaa edes käsiteltäväksi.

Asiahan on niin, että taloudellisesti yhteisöllinen kuntoutus erityisesti Kilon päiväkodissa on laadukasta ja taloudellisesti järkevää. Koulutukseen on satsattu kunnan ja muidenkin kuten RAY:n rahoja!  Toiminta on kansainvälisestikin arvostettua. Toimintaa voidaan vielä kehittää kaupungin sisällä ja ulkopuolellakin muiden päiväkotien ohjaamiseen ja kouluttamiseen, mutta se ei nyt edes ole ydinkysymys. Lapsen paras on ja viime kädessä kunta on vastuussa kuntalaisistaan!

Tällä hetkellä lastenneurologit keskustelevat uudenlaisista tavoista toteuttaa kunotutusta, koska yksilöllinen kuntoutus on kallista. Toki se on aina tarpeen, mutta jopa KELA alkaa nähdä arjen hyvän kuntoutuksellisen otteen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että lääkinnällinen kuntoutus on  uuden edessä ja koska Suomessa on kansainvälisesti katsoen loistavaa lastenneurologista osaamista,  niin ohjaajia ja kouluttajia on kyllä olemassa, mutta rakenteet suosivat miltei pelkästään "koppi"kuntoutusta.

Kun kuntoutus etsii uusia keinoja, olisi  järkevää keinolla millä hyvänsä säilyttää se ainoa nykyisin toimiva yhteisöllisen kuntoutuksen päiväkoti. Laadukkaan varhaiskasvatuksen ja erityislasten moninaisten tarpeiden huomioiminen on jotain suurempaa kuin suhteessa kunnan budjetissa marginaalinen säästö.

Jatkossa siis päiväkodissa juoksisi parinkymmenen lapsen terapeutit ns. kotikäynnillä. Jokainen ohjailisi henkilökuntaa hieman eri sanoin ja tavoin. Mistä löytyy tilat. Hienointa on, että   ne rahat menee KELA:n pussista!

Nythän on  vaalit taas tulossa! Espoon luottamushenkilöt, valtuutetut pohtikaa onko tässä päätöksenteossa jotain kummallista, kun aina kuulee jostain huhut - erityisesti tietysti vanhemmilta. Tietysti voi olla, että olen kuulut väärien lintujen lauluja tai itse olen niin epämusikaalinen että kuulen vaan kauniin laulun rumana. Ehkä päätöksenteko onkin läpinäkyvää ja sosiaali- ja terveyslautakunnassa on todella pohdittu ja kuultu kaikki näkökulmat!

Espoolaisena haluan, että hieno ja ainutlaatuinen kuntoutusmalli säilyy, ihan mallina muillekin kunnille. Viimekädessä säästetään isossa kukkarossa joka tapauksessa.

Hajatelmia: Medi-ilta Helsingissä 2.9. 2014 aiheena Aivosairaudet

Olipa mielenkiintoinen ilta. Hyviä puheenvuoroja aivosairauksiin (ja yleensä terveydenhuoltoon) liittyvästä hoidosta, kuntoutuksesta, tutkimuksesta, lainsäädännöstä, palveluiden järjestämisestä sekä  erityisen hyvä kokemuspuheenvuoro MS-tautia sairastavalta Roosa Mattilalta.

Omat ajatukseni alkoivat pyöriä erityisesti professori Jyrki Korkelan (Satakunnan sairaanhoitopiiri) esimerkistä kaikille sopivista numero 43 kengistä. Paperilla näyttää hienolta, mutta todellisuudessa 43 numeron kenkä on jollekin sopiva, toisella hinkkaa ja joku ei pääse ensinkään eteenpäin Vammais- ja diagnoosikeskeisessä ajatusmallissa on mielestäni aina ollut se ongelma, että jotenkin diagnoosi määrittäisi tarpeet. Kerrat ja minuutit sekä hoitopäivät  ovat mitta. Menetelmät ja keinot määritellään diagnoosin mukaan. Erilaisia hienoja käypähoitosuosituksia on. Niitä ovat asiantuntijat pieteetillä hieroneet. 

Toisaalta diagnoosikohtaista lääketieteellistä tutkimusta tarvitaan. Professori Perttu Lindsberg toi esille, että valtion tulisi rahoittaa lääketieteellistä tutkimusta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on selkeästi osoitettu, että laadukkailla tutkimuksilla säästetään selkästi rahaa. Haasteet paitsi aivosairauksien hoidossa niin myös muistisairauksien suhteen ovat suuret ja väestön vanhetessa vain suurenevat. Viimeiset neljä vuotta olen työskennellyt Esteettömän viestinnän hankkeemme puitteissa myös muistisairaiden ihmisten parissa. Kuntoutuksen suhteen olen vahvasti yhteisöllisen kuntoutuksen kannalla. Paljon voidaan toimia ennaltaehkäisevästi ja arkeen voidaan sisällyttää toimia, jotka myös tukevat kuntoutumista tai ylläpitävät toimintakykyä mahdollisimman pitkään. Me tarvitsemme hyvän lääketieteellisen hoidon lisäksi uusia työskentelymalleja - pois diagnoosikeskeisestä kuntouttamisajattelusta.

Esityksiä kuunnellesani tuli mieleen, että KolmenOOO:n kuntoutusmallini on todella tulevaisuuden malli. Oikea-aikaisuus, oikealaatuisuus ja oikeamääräisyys. Tämä tuli mieleen erityisesti kun kuulimme Roosa Mattilan kokemuspuheenvuoroa. Hän oli itse pääasiassa tyytyväinen saamiinsa. palveluihin ja toi esille hyödyn  sopeutumisvalmennuskurssista. Tähän ylilääkäri Hanna Kuusisto kommentoi, että sopeutumisvalmennuskurssien jälkeen tullaan sitten listan kanssa vaatimaan. Lastenneurologian vt. Professori Tuula Lönnqvist totesi, että lisäksi kurssit eivät monestikaan vastaa vanhempien tarpeisiin. 

Kommentoin sopeutumisvalmennuskurssien puolesta sen, että kun viikko ollaan yhdessä perheiden ja lasten kanssa syntyy kokonaisnäkemys viestinnän tarpeista kunkin lapsen kohdalla ja yllätys yllätys, ne ovat kovin erilaisia. Lisäksi monikin on saanut kuntoutusta ja vaikkapa sosiaalitoimen kustantamaa viittomaopetusta, mutta ajoitus ei ole toiminut. Monesti kurssilla vanhemmat alkavat ymmärtää, miksi on tärkeää tukee lapsen vuorovaikutusta eri tavoin. 

Olemme keränneet Aivoliiton kursseista palautetta ja pääasiassa ne ovat olleet erinomaisia. Myös KELA vaatii palautteet. Tavoitteet asetetaan GAS:in mukaisesti ja niiden saavuttaminen arvioidaan vamhempien kanssa kurssin loputtua. Käsittääkseni marraskuussa on tulossa kooste KELA-kurssien palautteista. Jotenkin en vaan jaksa uskoa, että vanhemmat eivät olisi kokeneet sopeutumisvalmennusta hyödylliseksi. Olen itse ollut mukana neljä vuotta toiminnallisella Kuvat- ja viittomat käyttöön KELA-kurssilla ja olen kokenut sen erittäin onnistuneeksi tavaksi motivoida ja ohjata vanhempia erilaisten viestintäkeinojen käytössä. Pitää kyllä mainita, että Hanna Kuusisto lisäsi paneelikeskustelussa, että hän pitää sopeutumisvalmennusta tarpeellisena ja hyödylllisenä.

Ja vielä siitä listasta. Se syntyy kun joka kunnassa perheet saavat tai ovat kokonaan saamatta palvelua. Vertaistuen idea on se, että vanhemmat keskustelevat keskenään. Jossain kunnassa joku saa vaikka mitä palveluja ja toisessa ei. Niin sitä tasavertaisuuttahan haettiin käypähoitosuosituksilla!? On jopa sääntöjä, että ei voi saada kuin niin ja niin paljon terapiaa ja vain yhtä terapiaa kerrallaan riippuen diagnoosista. Mutta jos oikein kovaa huutaa saa enemmän.

Tarvekartoituksen lisäksi pitäisi tehdä jonkun sortin hyötykartoitus. Puheterapeuttina on ollut tilanteissa, että terapialla yritetään ratkaista hyvinkin erilaisia asioita kuten toimimatonta vanhemmuutta. Lapsella saattaa olla hyvinkin ongelmallinen perhe tai päiväkotiryhmä tai koululuokka. Esimerkiksi yhteisönohjaajia käytetään monissa kunnissa ihan liian vähän. Yhteisönohjaaja voi käydä päiväkodissa tai kodissa mallittamassa erilaisten keinojen käyttöä ja tehdä tarvittaessa yhteistyötä puheterapeutin kanssa. Puheterapeuttien rooli tulee jatkossa olemaan enemmän ohjaava ja kouluttava. Toki yksilöllistä terapiaa tarvitaan aina.

Niin hyödystä vielä. Entä lievemmin vammaiset. Lapset joilla on kielihäiriö, ADHD tai oppimisvaikeuksia. Monet heistä hyötyisivät yksilöllisestä ja intensiivisestä kuntoutuksesta.  Mikäli lapsi kuuluu KELA:n kuntoutuksen  piiriin hänellä on hyvät mahdollisuudet saada kuntoutusta. Jollei, niin kuntoutuksen saaminen saattaa hyvinkin ongelmallista.

Tässä nyt näitä päällimmäisiä. Kaiken kaikkiaan mukava ja piristävä tapahtuma. Ja ehkä kaikilla oli yhteistä asiakkaan etu.

Lämpimät kiitokset Mediuutisille

Maa, jossa kansalainen päättää itse!

Viime viikon iPad seminaari ja preseminaari huipentui lomamatkaan  IlonaIT:n ja Applen järjestämään tutustumiseen Tanskan digitaalisen koulumalliin tututustumiseen. Minulla on tapana silloin tällöin palkita itseäni mielenkiintoisella koulutusmatkalla. Viimeisin oli Praha , jossa Accessibility Summitista syntyi ideoita vuoden 2014 iPad seminaariin lasten kunotutuksessa ja opetuksessa. Nyt hain sitten inspiraatiota Tanskasta.

Tanskan Applen edustaja oli suunnitellut paikat, mihin kannattaa tutustua. Porukkaa oli lähes 40. Mutkattomia mukavia ja työstään innostuneita opetusalan ihmisiä. Erityisesti Suomessa ns. Kaarinan mallin luojia ja kehittäjiä oli matkassa ja on kyllä ihan huikeaa mitä Kaarinassa on saatu aikaiseksi ajatellen digitaalista koulua.

Ohjelma oli kaksipäiväinen. Ja hyvin tiukka aamusta iltaan. Varsinkin kun lähdimme varhaisella aamukoneella. Välimatkat bussilla olivat pitkiä,  pari kolmen tunnin bussimatkaa jopa. Toisaalta linja-autossa on tunnelmaa, kun on hyvää seuraa. Maailmaa on paranneltu todella joka kantilta.

Ensimmäisen vierailimme paikallisessa, hienossa upouudessa aikuiskoulutuskeskuksessa. Rakennus oli vaikuttavalla paikalla veden ääressä. Rakenteilla oli juuri Euroopam suurin skeittialue ja halli viereen ja Tanskan korkein kiipeilyseinämä oli rakennettu vanhaan siiloon. Rakennuksessa ei ollut luokkahuoneita. Kaikki tila oli suunniteltu oppimiseen. Joka kerroksessa oli pehmoigluja, dialogitiloja, joihin mahtui 25 oppilasta. Keskellä oli iPad nuotio. Kuution muotoinen sellainen, jonka jokainen seinämä oli isohko iPad. Koulu on päätynyt valitsemaan laitteistoksi iPadin ja Applen tietokoneet. Siksi, että joku päätös oli tehtävä, jotta digitaalista oppimisympäristöä saadaan kehitettyä. Jokainen oppilas saa iPadin. Sen voi myöhemmin lunastaa itselleen keräämällä opintopisteitä. Oppilaat maksavat laitteille vakuutuksen n. 100-200 DKR.

Rakennus oli jaettu erilaisiin alueisiin. Oli hiljaisia alueita. Erilaisia toiminnallisia ympäristöjä. Osto terassit ja opettajien lounge oli viihtyisä alue. Opettajilla oli lisäksi omat hiljaiset työpisteet ja työpisteet, joissa voi keskustella ja suunnitella. Yleisesti ottaen isossa koulussa oli hyvin rauhaliista ja oppilaita kulki ylös ja alas loputtomia portaita. Upeaa taidetta oli joka puolella eri muodoissa. Nykyisin, kun Rakennetaan erilaisia laitoksia, budjetista tulee käyttää vähintään noin prosentti taiteeseen.

Tiloissa oli AppleTV: mikä mahdollisti dynaamisen iPadien käytön ryhmässä. Esimerkiksi huoneessa, jossa oli useampia näyttöjä, oppilaat pystyivät esittelemään omia tuotoksia. Kuitenkin niin, että opettaja hallitsi näyttöjen näkyvyyttä.

Erilaisen kulttuurin tuominen kouluun oli yksi tärkeä tavoite. Lisäksi tuettiin yhteisöllisyyttä mm. kahvio/ravintolatoiminnalla. Ruoka oli kerrassaan upeaa ja erittäin terveellistä. Ruuan hinta määräytyi sen painon mukaan.

Maisemat olivat todellakin hienot ja lämpimällä kelillä talossa oli runsaasti terassitilaa, mikä tarjosi upeat oppimispuitteet myös!

Saavuimme kuuden kieppeillä vaatimattomaan, mutta siistiin hotelliin ihan Legolandin kulmilla. Iloksemme menimme illastamaan Legolandin ravintolaan, joka oli mielyttävä päätös antoisalle päivälle.

Seuraavana aamuna lähdimme taas kukonlaulun aikaan yhtenäiskoululle Odderiin. Lasten tekemät Suomenliput liehuivat, ja meidät otettiin niin lämpimästi vastaan. Vierailimme eri luokissa. Oppilailla oli iPadit ja opettajat antoi tehtävät tehtäväkorttien avulla. Erityisen paljon tuntui, että oppilaat olivat viehättyneet kivan, videon ja äänen käyttöön projekteissaan. Koulu oli hyvin kodikas. Opettajat hyvin innostuneita ja ylpeitä työstään. Koululla oli jokunen Learning Facilitator, jonka tehtävänä oli auttaa ja ohjata muita opettajia Tietotekniikassa. Kävimme luokissa ryhmittäin ja jokaista ryhmää kuljetti pari koulun oppilasta. Erityisesti olin viehättynyt pikkukoululaisten kouluelämästä. Leikkiä ja iloa. Piha oli aivan käsittämättömän kutsuva. Lapsilla oli rullalaudat ja vaikka mitkä. Kypärät päässä ja vauhtia riitti. Sisällä oli käytävillä ja luokissa LELUJA! Pyöreät matot sitä varten, että vlidaan luokassa asettua myös lattialle. IPadin käyttäjinä pikkuoset olivat aivan virtuooseja. Se mikä oli hienoa, että joka luokka-asteella iPadien kanssa tekeminen oli yhteinen ja innostava asia. Ehkä vaikuttavin kokemus Tanskan matkalla. Opettajien asenne oli kyllä niin kohdillaan. Koko kunta on niin sanotusti iPad kunta. Kun valintoja on tehtävä ja koulut saavat itse päättää, niin tällainen päätös tässä kylässä. Tiesittekö muuten, että tänä vuonna Tanskassa tulee voimaan uusia lakeja koskien esim opettajien työaikaa. Työpäivät ovat 8-16 ja kotisuunnittelua ei enää ole. Kesälomaa lyhennetään. Oppilaille muutos merkitsee myös pidennettyä koulupäivää ja sitä, että kaikki tehtävät tulee tehdä koulupäivän aikana. Ja kaiken huipuksi jokaisen opettajan tulee ottaa tietotekniikkaa jollain tasolla haltuun opetuksessa. Sitä varten alueille koulutetaan lisää Learning Facilitatoreja.

Viimeinen käynti oli Kööpenhaminassa lukio, jossa myös jokainen oppilas saa iPadin tai voi ostaa kannettavan tietokoneen. Myös muunkin kuin Applen (10% muita). Kaikki oppimismateriaali on Tanskan koululaitoksissa oppilaille maksutonta! Talo oli hieno ja tilat hulppeat. Täälläkään ei erillisiä luokkia vaan oppimiseen suunniteltuja erilaisia tiloja. Oli myös upeita taukotiloja, joissa mukavasti pystyi lähöilemään kirkkaan värisillä isoilla säkkituoleilla. Ja niit portaita oli taivaaseen asti.AppleTV jälleen kerran joka tilassa edesauttoi yhteistä jakamista ja tekemistä. Ylioppilaskirjoitukset on tulossa myös Tanskassa sähköisiksi. Sillä erolla, että maassa jossa perusajatus on, että kansalainen päättää itse, saa valita mitä sähköistä laitetta käyttää! Huimaa. Muutoinkin tuntuu, että suhtautuminen laitevalintoihin ei ole ollenkaan niin tunnepitoinen asia kun Suomessa. Me nyt valitsimme tämän, kun tämä sopii meidän tarkoituksiimme ja tavoitteisiimme.

Ainoa asia, missä sekä Suomi, että Tanska ovat vielä monia maita jäljessä on inkluusio. Integraatiota tehdään jonkin verran. Toivoisi, että innovatiivisten oppimisryhmien myötä, voitasiin myös kehittää kaikille yhteistä koulua. Hyvää yritystä löytyy esimerkiksi Haapavedellä, mutta kyllä se usein edelleen on esimerkiksi yhteiset musiikkitunnit.


Innostava Tanska. Viimeksi olin hyvin tilassa vanhustenhuollosta Tanskassa, joka on aivan esimerkillistä. Jotenkin kaikkea leimaa sellainen rento innostunut ote työhön. Kuitenkin kehittäminen on hyvin järjestelmällistä ja suunnitelmallista. Ennen kaikkea esimerkiksi digitaalisen ympäristön luomisessa on vahvasti tuotu mukaan ohjaus ja opetus opetushenkilökunnalle!

Minä kiitän koko porukkaa loistavasta matkaseurasta. Hienoa, että kehitettävää riittää!