Jokaisella on tapansa tehdä surutyötä. Kilon päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen lopetuspäätös on ollut raskas isku myös minulle henkilökohtaisesti. Se on minun elämäntyötäni, unelmaa siitä, että yhteisöt muuttuisivat niin, että kuntoutuminen voi toteutua ihan tavallisessa arjessa. Haluan siis kirjoittaa nyt eräänlaisen muistokirjoituksen. Rakkaasta ja raskaasta hankkeesta.
Oli vuosi 1996. Asiakkaani äiti kertoi, että Kilon päiväkodin puheterapeutin virka on Espoossa sisäisessä haussa. Olin ollut miltein 10v Lastenlinnassa. Olin työskennellyt useilla lastenneurologilla osastoilla (sijaisen rooli) ja perustanut Tietoteekin. Työni oli mitä monipuolisinta ja kiinnostavinta. Toisaalta olimme edesmenneen neuropsykologin Kati Appelqvistin kanssa unelmoineet yhteisöpohjaisesta kuntoutuksesta ja järjestimmekin pari leiriä epilepsiaosaston puitteissa. Vaikeasti liikuntavammaisten tietokone- ja sähköpyörätuolikursseja Apuvälinekeskus ja Tietoteekki oli järjestänyt jo useita vuosia. Keskustelin esimieheni lastenneurologian professorin Lennart von Wendtin kanssa olisiko mahdollista saada virkavapaata jos lähden kehittämään yhteisöllistä mallia Kiloon. Hänestä idea oli mitä loistavin! Soitin Leppävaaraan ylilääkäri Tuula Arvoselle ja kerroin ajatuksistani. Hän lupasi palata asiaan ja palasikin. Erityisesti päivähoitopalvelujen johtaja innostui uudesta toimintamallista. Koska olin tottunut Lastenlinnassa siihen, että erityisesti vaikeavammaisten lasten kuntoutuksessa tiivis yhteistyö eri terapeuttien kanssa on hyvin olennaista, ehdotin että päiväkotiin palkattaisi myös toimintaterapeutti Ja Anneli Lönnqvist innostui tulemaan Kiloon. Fysioterapeutti oli jo sisäisessä haussa nimitetty FT Riitta Klöf, jonka osaaminen oli huippuluokkaa ja myös hän oli uuden toimintamallin kehittämisen kannalla. Leppävaaran alueen terveys- ja sosiaalivirasto lähti huikealle uudelle tielle!
Aloitin työt kesällä 1996. Espoon kaupunki hankki erityisesti liikuntavammaisille lapsille soveltuvat laitteistot ja välineet mm. ensimmäisen suureen näyttöön sisäänrakennetun kosketusnäytön. Alkoi tutustuminen päivähoitoon, lapsiin ja aikuisiin. Hyvin nopeasti ymmärsin, että päivähoidolla toden totta on satavuotiset perinteet. Ehkä, että joku tulee täysin ulkopuolelta ihmettelemään ja kääntelemään asioita. Muistan kun yksi erityisopettajista tuli kysymään: "Koska meillä on se viikottainen erityistyöntekijöiden ja erityisopettajien kokous". Koska tulin sairaalamaailmasta olin hieman allerginen kokouksille, joilla ei ole selkeää konkreettista tavoitetta. Aluksi tietysti tutustuminen ryhmien toimintaan ja ulkoleikkeihin ym oli oleellista, jotta toimintaa voidaan alkaa suunnitella. Oli totuttu, että puheterapeutti tulee ja ottaa lapsen ja vie HUONEESEEN. Nyt puheterapeutti ja muut terapeutit tulivat ryhmiin. Puolin ja toisin hakattiin päätä seinään. Aika monta eheytysristeilyä tehtiin koulutuksellisin sisällöin. Alettiin ymmärtää, että kuntoutus ei ole mikään toinen, erillinen vuori, jota terapeutit yrittävät tunkea päiväkodin työntekijöiden tehtäväksi. Meillä oli jos minkälaisia toimintamalleja: puheterapiaa saunassa, kokkikerhoa (keittiö on muuten paras työhuonen puheterapeutille, käsitteissä löytyy ja toiminnan kautta ne omaksuukin), oli retkiä, satuja, tarinoita...kaikkea sitä mitä päivähoito on parhaimmillaan kuntoutus "twistillä"!
Ongelmana oli, että selkeää marssijärjestystä yhteisöllisen kuntoutuksen toteuttamiseksi ei ollut olemassa. Aluksi keskiössä oli erityisesti henkilökunnan ja vanhempien kouluttaminen. Koulutukset olivat iltaisin ja viikonloppuisin. Aiheet olivat viittominen, suunmotoriikan harjoittaminen (vähitellen kehitettiin Suujumppa), syöttämiskoukulutua (tärkeä osa liikuntavammaisten lasten suunmotoriikan kehittämisessä) kävelykoulu liikuntavammaisten lasten kävelyttämiseksi, AAC- kurssi, jossa kahden päivän aikana käytiin läpi kielenkehitystä ja vuorovaikutuksen tukemista erilaisin keinoin. Koulutuksiin osallistuivat päiväkodin vanhempien ja henkilökunnan lisäksi myös laajaati espoolaisia ja sittemmin myös ulkopuolisia. Perustettiin Kilon päiväkodin Tuki ry. Saimme RAY-rahoitusta valtakunnallisen erityispäivähoidon kehittämiskeskukseen Kilo -projektiin. Lisäksi saimme pienempiä rahoituksia. Pystyimme hankkimaan ulkopuolista koulutusta mm syömisterapiassa henkilökunnalle ja perheille. Lisäksi saimme rahoituksen ryhmämatkalle Lontooseen opiskelemaan Petö-Conductive Educationia. Tästä tuli sitten kuuluisa tsempparimalli, jonka tulokset lasten omatoimisuuden lisääntymisessä ovat erinomaisia.
Yhteisöllisen kuntoutuksen kehittämisen osalta olimme koonneet seurantaryhmän, jossa oli lastenneurologian professori Lennart von Wendt (HUS), professori Kaisa Launonen (Helsingin yliopisto), Sirkku Sjöblom (päiväkodin johtaja), Päivi Stubbe (erityislastentarhanopettaja), Soili Maja va (vanhempi) , ylilääkäri Tuula Arvonen (Leppävaara) ja kuntoutussuunnittelija Elina Sormunen (Espoo) . Toivottavasti en unohtanut ketään! Aika ajoin Sormunen toi esille, että terapeutit hoitavat vääriä lapsia (KELA). Ihan koko historian tämä kortti pelotteena on olkut mahdotonta saada selkeää työrauhaa!
Kehittämistyö lähti eteenpäin kuin raketti. Se herätti myös kansainvälistä kiinnostusta. 1998 mallia esiteltiin ISAAC:in kansainvälisessä puhevamma-alan tieteellisessä konferenssissa ja EACD-konferenssissa (European Academy of Childhood Disabilty). Eiryisesti EACD oli merkittävä kun se oli 45 minuutin suullinen esitys koko konferenssiväelle. Lennart von Wendt kommentoi kirjallisesti: Kansainvälisesti merkittävää toimintaa. Pohjoismaisessa kokoontumisessa Islannissa käsiteltiin Kilon toimintaideaa ja 2000 toimintaa esiteltiin Washingtonissa ISAAC:n konferenssissa. Psykologian professori Stephen von Tetzhner Oslosta oli vaikuttunut ja alkuvuosien epäily oli vaihtunut myöntämiseksi: päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat voivat omaksua kuntoutuksellisen työotteen. Elettiin hyvin aktiivisia toiminnan levittämisen vuosia. Koulutuspyyntöjä sateli ja koska Kahvakeskus oli synnytetty päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen rinnalle, voitiin levittää mallia valtakunnallisesti. Lastenneurologien pohjoismaisessa kokouksessa sain esittää Kilo-mallia kuten niin monessa muussa tilaisuudessa. Jossain isossa kunta-alan tilaisuudessa esittelin toimintaa ja yksi kuulijoista kommentoi "Ei tuollaisia päiväkoteja ole". Yksi äideistämme nousi ylös ja sanoi: "on, minun lapseni on siellä!"
Kukaan muu kuin kuntoutuksen ammattilainen ei ymmärrä mikä on prosessi on ollut, että henkilökunta ja vanhemmat omaksuvat kuntoutuksellisen työotteen. Miten avustaa vaikeasti vammaista lasta niin, että ei tee puolesta! Miten hidasta kaikki on. Miten monimutkaista on lapsen syöttäminen, niin että tuetaan lapsen suunmotoriikkaa. Kuinka paljon vaatii sitoutumista viittoa arjessa tai käyttää kuvia, piirtää tai käyttää teknisiä viestintälaitteita. Kun henkilökunta sitoutuu kaikki lapset omaksuvat erilaisia keinoja viestiä. Kielikylpyä parhaimmillaan. Ja kaikkea tätä tulee tehdä ihan koko ajan. Esim Suujumppaa on hyödytöntä tehdä kerran viikossa. Sitä pitää tehdä läpi viikon erilaisissa tilanteissa.
Olen tietysti ollut kovin ylpeä Kilosta ja erityisesti henkilökunnasta ja vanhemmista. Vuosia jo poissaolleena se on kuitenkin osa työhistoriaani, sitä omaa elämäntyötä. Yhteisöllisen kuntoutuksen vaikein osa on vuorovaikutus. Usein se jää vessa-pissa-kakka -tasolle, eikä se lähde lentoon. Erilaisten viestintäkeinojen käyttöönotto on siis vaikea ja monimutkainen prosessi. Muistan, kun ymmärsin, että Kilossa toteutuu inkluusio myös viestinnän osalta: olin Dysfasiaseminaarissa puheenjohtajana. Erityislastentarhanopettaja Päivi Stubbe kertoi pienestä liikuntavammaisesta tytöstä, jolta kaveri tuli kysymään "leikitkö mun kaa" ja tyttö nyökkäsi. Kaveri lähti kiireesti hakemaan kuvakarttoja. Kuvien avulla neuvoteltiin mitä leikitään. Valinta oli kampaamoleikki. Kaveri työnsi liikuntavammaisen tytön kampaamoleikkihuoneeseen ja laiittoi taas kuvat keskustelua varten pöydälle ja leikki alkoi. Tässä kohtaa minä itkin! Miten upeaa. miten ison työn ovat ryhmän aikuiset tehneet kun lapset käyttävät kuvaviestintää arjessa ihan luonnollisesti! Ihan ilman opettajaa:)
Pitkä matka, suuri vaiva, kuten Muumi sanoo. Ei kuitenkaan turha, sillä moni perhe on saanut nauttia upeasta kuntouttavasta päivähoidosta ja joka tapauksessa osaaminen jää talossa oleville työntekijöille. Kilo voi ylpeillä,myös suunnan näyttämisestä. Konkreettisesti Kilosta intoutuneina Hyvinkään kaupungin päivähoito on kouluttanut koko päivähoidon henkilökunnan ja yhteisöllisen kuntoutuksen hankkeen hedelmänä siellä on ollut vuodesta 2006 Suomen ensimmäisen yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi.
Espoon virkamiehet ja luottamusmiehet voivat katsoa vierestä, kun yhteisöllisen kuntoutuksen mallia aletaan kehittää lisääntyvästi muuallakin. Riihimäellä on jo tätä myös tehty useamman vuoden. Myös KELA ja suomalaiset lastenneurologit selvittelevät uudenlaisia tapoja järjestää kuntoutusta. Nyt tämä loistava Espoon Kilo-malli jää tarinaksi, josta voi kertoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti