Saanko esitellä: Katja Kosken kirja "Selvitä lapsiperheen takkutilanteet"

Kerrassaan historiallinen hetki: ensimmäinen vierasblogini. Eli tällainenkin on mahdollista. Lupasin kolleegalleni puheterapeutti Katja Koskelle, että julkaisisin hänen kirjoituksensa kirjastaan "Selvitä lapsiperheen ongelmatilanteet". Kirja on eräänlainen "niksipirkka", ratkaisukeskeinen ja arkipäiväntilanteita kuvaava kirja.

Sanoin Katjalle, että kirjoitan alustuksen hänen kirjoittamaansa tekstiin. Näin vanhana, kun asioita katselee aina sellainen iso "MUTTA" pään päällä. Niinhän se vaan on, että yksi teoria vastaan kerrallaan yhteen kysymykseen, jos siihenkään. Yhdet kasvatusneuvot ja tavat toimia, eivät vastaa kaikkiin kasvatuksellisiin pulmiin. Kun kyseessä on perusturvallinen ja tyypillisesti kehittyvä lapsi, niin hyvät käytännön neuvot kuten kirjassa esitetään ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsen kehitys on eri syistä ongelmallista, niin ei varmasti voi liikaa painottaa: ammattiapua on hyvä hakea, kun lapsen kehitys pohdituttaa. Elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa ja perusterveydenhuollossa vanhemmuuden tukipalvelut ovat osittain jopa lakisääteisiä.

Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta on se, että se on varsinainen taiteenlaji. Kun tuntee oman lapsensa, tietää mikä pistää lapsen tikittämään niin hyvässä kuin pahassa on jatkuva seikkailu ja löytää välillä yllättäviä ja kummallisiakin ilmiöitä. Yksinnauttijaäitinä 20v ja puheterapeuttina sekä sitä ennen erityisopettajan sijaisena muutaman vuoden - ammatlllista elämää takana miltei 30v.- minulla on edelleen kasvatuksesta hyvin armollinen kuva. Sitä kun tekee parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, mikä sillä hetkellä on, se riitttää. Vaikeaa on kuitenkin olla näin jälkeen pohtimatta "entä jos".  Ja ihan jokaiselle, lapsellekin on ominaista se, että olemme kaikki hyvin kovasti erilaisia! Ja oma tarinani lapsen kasvatuksesta voisi olla enemminkin "kootut virheet" -teos. Siitä huolimatta minulla on kaksi upeaa ja täydellistä aikuista poikaa.

Kirjaan liittyen on perustettu oma ryhmä, jossa voi asioista keskustella. Tämä on minusta kovasti jännittävää ja koska kyseessä on niksit, niin olisi todella hienoa jos niiden onnistumisista ja toimivuudesta syntyisi hedelmällistä keskustelua.

Katjan teksti:

"Vuorovaikutus = elämän tarkoitus

Kysyin tuossa viikko sitten haluaisiko Hannele tulla mukaan kirjani Selvitä lapsiperheen takkutilanteet lanseeraukseen mukaan. Hannele oli heti mukana ja pyysi minua kirjoittamaan jutun tänne Hannelen blogiin vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.

Kirjoitin eka jotain liibalaabaa ja vaikka mitä tosi hyviä korulauseita.

Sitten tajusin, ettei tällä ole mitään tekemistä arjen kanssa.

Tällä on:

Meille tulee lasten kanssa väärinymmärryksiä ja olemme eri mieltä asioista.

MInä ymmärrän väärin lapsiani, joskus tahattomasti ja joskus tahallaan. Näin käy myös mukuloille.

Olemme eri mieltä asioista.

Tässä arjen tapahtuma:

Laitappa vaatteet päälle niin mennään tarhaan, eka huppari, sitten haalarit. 

En laita.

”Alkaa tunkea vaatetta väkisin”

Whäääää.

Nyt laitat sen hupparin, mikä tässä nyt voi olla, sä tarvit lämpimät vaatteet.

En laitaaaa….

Mikset voi…laita nyt…Sä saat ottaa sen hupparin pois sitten tarhassa ja näyttää sen mekon.

”Nikottelua”

”Vaatteet päälle ja menoks.”

Mä tunnen mun lapset. Yleensä jos ne ei halua laittaa hupparia, on siksi että heidän mielestään huppari on ruma ja peittää kauniin mekon.

Minun mielestä huppari pitää laittaa, koska ulkona oli kylmää.

Minulla oli kolme mahdollisuutta toimia:

1) Mitä jos olisin jättänyt hupparin laittamatta ja ollut mieliksi lapselle. —> Olis tullut flunssa. Huppari on pakko laittaa.

2) Mitä jos olisin pakottanut hupparin päälle. —> Fyysinen taistelu olis saanut meidät kumpikin ihan raivon partaalle.

3) Ymmärsin lapsen näkökulman. Huppari on ruma (vaikka oikeesti se on pinkki ja siinä on glitteriä ja on ihan hirveän vaikea ymmärtää et miten se mekko jossa on pinkkiä ja glitteriä on nätti mutta se huppari ei oo?), lapsen mielestä. Hän ei halua laittaa sitä peittämään kaunista mekkoaan, jonka hän haluaa esitellä päiväkodin aikuisille. Tällä kertaa riitti toteamus: sä saat ottaa sen pois.

Ja tässä meillä tuli mielestäni väärinymmärrys, ei niinkään erimielisyys. Mukula luuli, että huppari piti laittaa peittämään mekkoa. Minä vaan ajattelin että se laitetaan automatkalle ettei tule flunssa. Kun huomasin sen, mikä mättää, väärinymmärrys selveni.

Olen oppinut meidän mukuloista yhden asian. Aika harvoin se vastaan vänkääminen on ihan periaatteellista. Siellä on yleensä aina joku asia takana. Ja jos sen lapsen näkökulman yrittää miettiä, niin ollaan jo voiton puolella.

Luin kerran, että käskeminen ja määräily sytyttää lapsessa vain ja ainoastaan kapinaa. Jos lapsi ”tahallaan” laitetaan alistettuun asemaan ja hänen näkökulmansa jätetään täysin huomioimatta, nousee myös kapina. Myös meillä aikuisilla nousee sama kapina, jos joku pyrkii päsmäröimään ja määräilemään meitä. 

Siksi pyrin miettimään lapsen näkökulman aina, kun meillä tulee jotain skismaa. Aina en onnistu siinä, niinkuin en varmaan mieheni kanssa vuorovaikuttaessanikaan. Mutta usein bongaan sen jutun, mikä mättää. Jos sen huomioi, yleensä tilanteet laukeaa.

Vuorovaikutukseen on olemassa hyviä teorioita, joista kaikki voi poimia sen omansa. Tästä netissä olevasta Papunetin Vuorotellen oppaasta olen tykännyt, kun se ei ole saarnaava ja se kiteyttää aika paljon niitä toimintatapoja, joita itsekin käytän. http://papunet.net/fileadmin/muut/Esitteet/Vuorotellen.pdf

Sitten ihan lopuksi haluan antaa teille meidän perheen parhaan yhdessäolo/hassutteluvuorovaikutusleikin:

Minä: ”Kuka on maailman ihanin”

Lapsi: ”Minä”

Minä: ”Ketä äiti rakastaa maailman eniten”

Lapsi: ”Minua”

Minä: ”Kellä on maailman ihanimmat varpaat”

Lapsi: ”Minulla”

Minä: ”Näytä, en usko!”

Lapsi näyttää ja sitten kutitellaan ja pussaillaan varpaita.

Tällä tulee aina takuuvarma hyvä mieli.

Kirja löytyy täältä!

Keskustelutilaisuus erityista tukea tarvitsevien lasten tilanteesta

Juuri tällaiset tilaisuudet, joissa keskustellaan asioista hyvässä hengessä, positiivinen ajattelu edellä, on työn parhaita puolia. Tänään olin siis keskustelutilaisuudessa, jossa tavoitteena oli pohtia erityistä tukea tarvitsevien lasten ja vammaisten lasten tilannetta. No otsikko on hiukan toistava, sillä eiköhän vammaiset lapset tarvitse myös erityistä tukea.

Tilaisuuden avasi Juhani Eskola, ylijohtaja THL. Oli ilahduttavaa todeta, että yli 30v sitten esikoistani hoitanut lääkäri oli edelleen charmantti ja sydän paikallaan oleva mies. Muistan kun hän kohtasi pienen potilaan ilman, että alkuun yhtään huomio äitiä. Kipuileva lapsi rauhoittui ja oli hyvässä yhteistyössä lääkärin kanssa. Eskolan puheenvuorosta erityisesti tarttui korvaan ja ehkä vähän sieluunkin: "vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus vaan ympäristössä olevien esteiden poistamista. Ei vain yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä".

No niin todellakin mannaa korville, kun kaikki nämä vuodet olen hakannut enemmän tai vähemmän päätä seinään. Surullisen kuuluisa Kilon yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa. Nousu ja tuho! Ja jos kiinnostaa, niin aiheesta kyllä löytyy aiemmin blogissani vuodatuksia . Tässä keskustelutilaisuudessa oli edustettuna myös Hyvinkääläisiä ja aina jaksan mainita, että Hyvinkää on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on yhteisöllisen toiminnan puheterapeutin toimi. Jotain upeaa syntyi Kilon yhteisöllisen toiminnan ansiosta.

Eskola puhuu myös siitä kuinka vammaisen lapsen tulee saada nauttia kaikista lapsen oikeuksista toisten lasten kanssa. Elää mahdollisimman normaalia elämää lähiyhteisössä. Jos tuki on riittävää voidaan palvelut järjestää kotiin jopa ympärivuorokautisesti. Huom myös vammaisella lapsella on oikeus lastensuojelunpalveluihin! Pallottelun aika on ohi. Tarvitaan yhteistyötä. Jos kuuluu lastensuojelun piiriin se ei poista vammaispalvelun velvotteita. Lasten kuuleminen, osallistaminen ja miten pienen ääni saadaan sellaiseksi että iso palvelujärjestelmä sen kuulee!

Eskolan puheen edetessä huomasin nyökytteleväni päätäni ja hyvä, ettei tullut pari aamentakin tokaistua. Nyt kun työelämää on todella enemmän takana kuin edessä. Tosi vähän muuten jäljellä! Niin yhä enemmän tulee varmuutta siitä, että suuremminkin voisi pitää älämölöä, puhua, paasata, mennä ja tehdä, jotta muutos tulisi. Niinpä, vain  olemalla itse muutos, sen voi mahdollistaa.

Ja todellakin siellä ja täällä toki tehdään hyvää työtä. On valtavasti projekteja ja hankkeita. Itsekin ollut pelkissä projekteissa vuodesta 1996. Tehdään projekti. Päätetään projekti. Elääkö projekti, leviääkö se? Toisinaan tietysti ja onneksi!

Kun on monessa ja paljossa mukana, on myös se hienous, että voi katsoa asioita monesta kulmasta, nähdä myöskin esteitä, mitkä estävät suuren kokonaisuuden hyvin toimimisen. Esteet ovat erityisesti jäykät rakenteet, eri kukkarot ja ennen kaikkea asenteet sekä muutosvastarinta. Vanhat rutiinit ja työskentelymallit, kun ovat tuttuja ja tuttuhan on helpompaa kun vierauden ja uuden kohtaaminen. Toisaalta eipä se juuri innostakaan! Todellakin pitäisi tappaa rutiinit ennen kuin ne tappaa työntekijän.

Vanhan haikailu pitäisi ehkä lailla kieltää. Toisaalta sieltä saisi tähän moderniin aikaan hyviä ja toimivia malleja. Ehkä ammatillinen aivovuoto yksityiselle puolelle saataisiin vähenemään, jos julkisella sektorilla tehtäisiin kehitystyötä ja pyrittäisiin oikeasti erityisosaamiseen. Ja jos kolmas sektori ei kipuilisi rahoituksen epävarmuudesta, jolloin mahdollistuisi työntekijöiden sitoutuminen ja sitouttaminen pitkäjänteiseen kehitystyöhön. 

Yhä enemmän lääkinnällisen kuntoutuksen ammattilaiset siirtyvät yksityiseksi. Sellaiset instanssit, jotka ovat ennen olleet edelläkävijöitä menettävät moninaisista syistä kokeneita ja äärimmäisen ammattitaitoisia työntekijöitä. Yksityisellä puolella KELA on merkittävin palveluntilaaja. Kilpailutuksessa on paljon hyviä puolia, mutta se, että hinnat painottuvat koulutuksiin on johtanut hurjaan koulutusvimmaan. Hyvä näin tietysti, mutta on siinäkin puolensa. On tärkeää, että ihmiset kouluttautuvat ja syntyy erityisosaamista. Mutta saattaa siinä olla sekin puoli, että mennään enemmän ja enemmän diagnoosi- ja vammaiskeskeisyyteen. 

Seuraava puheenvuoro oli juristi Susanna Lehdellä. Aiheenaan uusi Sosiaalihuoltolaki. Hän puhui erityisesti lapsen oikeudesta osallisuuteen. Ja niinhän jo 1991 voimaan tulleessa Lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että se on lapsen ).  Erityisesti puhevammaisten lasten ja nuorten kannalta on ensi arvoisen tärkeää löytää keinot ja mallit, joiden avulla kaveriy ottavat esteettömän viestinnän keinot käyttöön. Ei voi olla osallinen jos vain joku aikuisista hallitsee keinojen käytön. 

Aamupäivän puheenvuorot saivat aikaan varsinaisen ajatusmyrskyn päässäni. Loppupäivän olimme työryhmissä ja minulla oli ilo olla Susanna Lhden johtamassa ryhmässä. Selkeä ja käsittämättömän tehokas ryhmänvetäjä. Olen todella imponeerattu. Ja pakko mainita myös THL kehittämispäällikkö Päivi Nurmi-Koikkalainen, jolla oli aidosti aistittava tahtotila kehittää toimintaa niin, että arvioidaan todelliset tarpeet.  Keskustelu johti käytännön sopimukseen seuraavasta askeleesta kohti unelmien toteutumisesta - Innopaja alkuvuodesta Hyvinkäällä.

Niin,  saimme unelmoida. Minkälainen olisi hyvä palvelumalli. Ajellessani autolla kotiin mietin, että koko ammattiurani olen saanut elää unelmaani! Yhteisöllisen toiminnan puheterapiaa. Vaikka paljon on rakentamaani sortunut, uskon edelleen vahvasti kehittämääni malliin eli Kolmen OOO:n ohjelmaan. Oikea-aikaisuus (mahdollisimman varhain ja ennaltaehkäisevästi), oikealaatuisuus (kaiken ei tarvitse olla terapiaa) ja oikeamääräisyys (kerrat sinällään ei kuntouta ketään).

. 

Järjestetään erityisesti lasten ja nuorten peruspalvelut niin, että ne mahdollistavat osallisuuden!

Oikeus teknologiaan - onko meillä velvollisuus?

Kaikki eivät voi olla innostuneita samoista asioista. Saati sitten, että tuntisimme intohimoja samoista asioista. Itse olen ollut jo opiskeluajoilta hurahtanut teknologiaan. Tietoteekkia perustaessani 80-luvun lopussa alkaen pidin erilaisia luentoja tietokoneavusteisesta kuntoutuksessa ja tietotekniikan roolista apuvälineteknologiassa. Yksi itsepiirretty  kalvokin oli sellainen, jossa oli poika tietokoneen sisällä ja ojensi ruusua ulkopuolelle. Otsikkona: Joka Jussille mikro! Tällä tiellä siis olen vieläkin ja koko ajan innostuneempi siitä, miten suuri mahdollistaja tietotekniikka on vammaisille ihmisille. Ja edelleen olen sitä mieltä, että tietotekniikka on huono isäntä, mutta hyvä renki. Välillä karkaa käsistä pahastikin - itsellä. Myönnetään.

Olin pitämässä Lastentarhanopettajaliiton päivillä Turussa esitystä aiheenani iPad ja kosketuksen taika varhaiskasvatuksessa. Ennen esitystä korviini kantautui kahden osallistujan keskustelu kahviossa,  jossa he tuumasivat, etteivät he ole menossa sitä iPad juttua kuuntelemaan, sillä heidän ryhmään ei teknologiaa tule, sillä he eivät ole pätkääkään kiinnostuneita. Kyllä on hyvä tehdä käsillä jne. 

Tämä on jäänyt vaivaamaan. Ja vaivaa edelleenkin. Onko se jotenkin hyveellistä, eettisesti hienompaa olla kiinnostumatta, oppimatta, ottamatta käyttöön teknologiaa, jota voidaan todellakin  käyttää viisaasti, sen mahdollisuudet ovat nykyisellään sellaiset, että meidän on vaikea hahmottaa edes kaikkia mahdollisuuksia. 

Puhutaan vammaisten ihmisten oikeudesta teknologiaan, perusopetuslakia ollaan muokkaamassa niin, että lapsilla on oikeus teknologiaan eri oppiaineissa. Erilaisia verkkosivuja ja ohjelmia pyritään tekemään selkokäyttöisiksi ja helposti saavutettaviksi. Kirjastoissa on omia opetusryhmiä ikäihmisille.  Selkeästi yleisesti ottaen ymmärretään teknisten laitteiden hallinnan merkitys, mutta kun puhutaan oikeuksista, pitäisikö myös puhua velvollisuuksista.

Onko asiantuntijoilla opettajilla ja kuntoutuksen alan ammattilaisilla oikeutta sanoa, etteivät ole kiinnostuneita, etteivät osaa, etteivät halua. Tanskan perusopetuslaissa opettajille taataan oikeus teknologiaopetukseen, mikäli eivät osaa ja siihen liittyvää täydennyskoulutusta. Siellä ei enää kysytä haluatko, teknologia on yksi tähän päivään kuuluva oppimisen väline. 

Toisaalta aloin miettimään puheterapeuttina ja varhaiskasvatuksenkin kannalta, onko kenelläkään oikeutta sanoa, en osaa, en halua. Onko lapsella oikeus teknologiaan, jos sillä voidaan tukea hänen kehitystään. Onko meillä aikuisilla ja erityisesti ammattilaisilla velvollisuus perehtyä ja ottaa selvää. Edes niin, että näemme mahdollisen hyödyn. Omalla alallani on paljon erityisosaamista. Tällä puheterapian saralla kun ei todellakaan voi hallita kaikkea. Mutta tiedän mitä erityisosaamista tarvitaan ja mistä sitä on löydettävissä.

Tämä kirjoitus kumpusi Somesta. Peukut reksille, jolla se on hallussa!

"Armahtakaa vanhemmat" yhdistys - syyllistämisen sijaan tukea

Taidan perustaa oikeasti "Armahtakaa vanhemmat" -yhdistyksen. Ei varmasti ole päivää, jolloin vanhemmat miettivät tukevatko he lapsensa kasvatusta riittävästi tai oikein. Omat virheeni kasvattajana on varsinainen kirjakokoelma. Vieläkin aikuisten miesten äitinä mietin, että olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin. Olla ehdottomasti enemmän läsnä, näkemässä ja kokemassa lasteni kasvua. Mutta yksinnauttijaäitinä kahden työn tekeminen, rajoitti lasten kanssa vietettävää aikaa. Olen edelleen kiitollinen hienosta lähiyhteisöstä, jotka takasivat lapsilleni turvaisan ja hyvä hoidon. Niin ja sitä isää ei ollut kuvioissa. Yksi Suuri Syyllistäjä aikoinaan oli sitä mieltä, että vaikea on ilman isää kasvaa aikuiseksi. Oli siitäkin aiheesta lööpeissä juttuja. Ja niistä pirun käpylehmistä, steinernukeista ja kehittävistä puuleluista. Ja tuli sitten DVD:t, pleikkarit, tietokoneet. Viimeistään näillä sitten menee kaikki pieleen. Omaa lapsuuttani varjosti televisio. Sen syyksi pistettiin ihan kaikki kasvatuksessa pieleen menneet asiat. Huolimatta omista vajavaisista kyvyistäni ja resursseista onnistuivat lapseni kasvamaan hienoiksi miehiksi. Elämä on useimiten vanhemmille hyvinkinn armollista. Toisin kuin koirankasvatuksessa: yksi virhe ja se on sitten siinä. Tulee sänkyyn, menee soffalle ja kerjää!

Niin mihin nämä lapset nykymaailmassa päätyvät. Yksi asia on aivan varmaan ja ihan mututiedolla ilman tutkimusta, kun se tuntuu olevan trendi ja sillä saa huomiota: lähtökohtaisesti vanhemmat rakastavat lapsiaan. Ja vauvan saaminen on nykyisin jopa suunnitellumpi, isompi ja odotetumpi asia kuin ennen. Lapsen päiväkoti- ja koulupolut suunnitellaan tarkasti. Vastasyntyneenä pitää jo olla kerhokelpoinen. Pitää olla altistusta kaikenlaiseen taiteeseen. Tässä me olemme samanlaisia aina. Haluamme tarjota mahdollisuuksia. Itsekin vein alle kaksivuotiaan yksityiseen muskariin, jossa soitettiin melodicaa! (itse kun ei asioista ymmärrä). Lapsi päätti ensimmäisen kerran jälkeen, että tämä ei ollut hänen juttunsa. Päiväkodin viisas, ihana ammattilainen tuumasi minulle, että eiköhän me täällä päiväkodissa lauleta ja soiteta ihan tarpeeksi. Syyslukukausi oli maksettu. Se harmitti, mutta luottavaisesti uskoin ammattilaista ja olihan hän todellakin oikeassa. Ja juuri ehkä tämän takia poikani edelleen nauttii soittamisesta! 

Vanhempia revitään siis joka suuntaan. Kilpaillaan siitä, miten lapsen harrastuksia tuetaan. Miten aikaisin ollaan kerhoissa. Kuinka paljon kenelläkin on omaa aikaa. Kuinka nopeasti keho palautuu entisiin mittoihin ellei parempiin. Äitiblogeja on netti täynnä. Niitä lukemalla pahimmillaan syyllistyy. Tulee tunne, että olen huono äiti. No äidithän kuitenkin enemmän bloggaavat. Olen seurannut joskus ahdistuneena 24 -keskusteluryhmää. Uskomattomia kommentteja puheterapiasta. Lopetin, kun tuntui, että ei todellakaan voi voittaa. Siellä oli mm. Valmistuva Puheterapeutti, joka tarjosi aivan pöyristyttäviä kommentteja. Ihan varma olen, että haaveissa oli lähinnä puheterapeutin koulutus. Toivottavasti aikanaan pääsi opiskelemaan. Tarvetta oli.

Herkkää, kovin herkkää on vanhemmuus. Jälleen kerran koen, että meidän asiantuntijoiden tehtävä on tuoda esille sitä, mitä on hyvä vuorovaikutus. Miten se arjen tuoksinnoissa toteutetaan. Pian kolmekymmentä vuotta puheterapeuttina on opettanut minua. Ehkä vanhemmat ovat jopa kasvattaneet MINUA! Se miten olen toiminut vanhempien kanssa on myös kokoelma virheistä, joka on suuren opuksen kokoinen. Annan itselleni anteeksi, koska olen toiminut niin sen tiedon ja osaamisen valossa, mikä minulla on kulloinkin ollut. Varmoilla vesillä olen ollut, kun olen ymmärtänyt, että toisen vanhemmuuden kyseenalaiseksi asettaminen, on aina loukkaavaa. Omassa työssäni luottamus puolin ja toisin on ensiarvoisen tärkeää. Olen kiitollinen erityisesti kaikista vuosista, jotka olen saanut olla sopeutumisvalmennuskursseilla asiantuntijana sekä Kehitysvammaisten tukiliitossa ja Aivoliitossa. 

Miten tämä liittyy nyt tämän hetken keskusteluun vanhempien somettelusta ja lasten puhumattomuudesta. No kuten aina, lööppi on raflaava ja itse tekstissä tuodaan esille, että syyt ovat moninaiset. Erityisesti monen äidin jaksaminen pienokaisensa kanssa kotona voi helpottua, kun asioista voi keskustella toisten äitien kanssa. Ja tietenkin on myös haittaa jos mennään syvemmälle ja syvemmälle turhautumiseen ja suorastaan vihaan. Somessa on vaaransa, mutta tosiaan myös niin paljon hyvää. Ehkä voisi tutkia, missä siellä somessa mennään, minkälaisissa keskusteluissa. 

Mikä lääkkeeksi. Neuvolatoimintaa pitää ehdottomasti tiivistää. Hieno uutinen oli, kun Helsinki hoitaa neuvolakäyntejä vaihtoehtoisesti päiväkodeissa. Mutta varhaisen vuorovaikutuksen haasteet alkavat heti syntymästä tai paremminkin jo ennen sitä. Riskiperheille on monissa kunnissa omaa perhevalmennusta. Oma unelmani olisi, että kuten ennen vanhaan, kun omat lapset olivat pieniä, oli se sama terveydenhoitaja, joka tarvittaessa pystyi lukemaan niin tilannetta, että halusi jopa normaalia tiiviimmän seurannan. Olipa niin upeaa, kun sekä kuopuksella että esikoisella oli sama terveydenhoitaja. Varhainen puuttuminen. Sitä tarvitaan. Kaikessa ollaan menossa siihen suuntaan kuin ennen 80-lukua,  jolloin mm kapealaisia, oppimiseen kuitenkin vahvasti vaikuttavia diagnooseja alettiin tekemään kolmannella luokalla. Tällöin ongelmat olivat liitännäisineen kasvaneet niin suuriksi, että erityisopetus oli ainoa vaihtoehto.

Suunta on tämä. Hyvä, että näistä asioista nousee keskustelua. Kyllä olisi niin äärettömän viisasta satsata neuvolaan. Puheterapeutit joukolla perhevalmennukseen (jo ennen vauvan syntymää) pitämään kerhoja siitä, mitä on hyvä vuorovaikutus ja miten se tukee lapsen kielenkehitystä. Ja lopuksi ihan pakko sanoa: puhe sinällään on yliavostettua. Ymmärtäminen ja sosiaalisuus on kielenkehityksen kannalta oleellista! Näin puhevammaisten viikon kunniaksi itse kukin voisi miettiä: miten sanoisin, jos en osaisi puhua!

Suuret Syyllistäjät käpylehmien varjoista

Vanhemmuus ja lastenkasvatus (tai kasvun tukeminen paremminkin) ja opettaminen sekä kuntouttaminen vaativat huikeaa osaamista ja taitamista. Lapsen maailman ymmärtäminen ja sen valossa päätyminen ratkaisuihin, jotka ihan oikeasti ovat lapsen parhaaksi, on hyvin haasteellista. Maailman sivu on ollut erilaisia guruja. Suuria Syyllistäjiä, jotka saattavat ihan hyvää tarkoittaen tuomita asioita, joista eivät mitään tiedä. Tuntematonta on vaarallista tuomita.

Kun omat lapseni olivat pieniä syyllistyin milloin mistäkin. Yksi esimerkki oli lelut. Lehdissä , lastenkasvatusopuksissa ja televisiossa paasattiin siitä, että kyllä lelut ovat pahasta. Ihan pitäisi olla vaan palikoita tai korkeintaan puuleluja. Meillä oli pyykkikopat täynnä duploja ja legoja. Vähitellen tuli uskomaton vimma kerätä Masters of The Universe -ukkoja. Kummitätikin tiesi, mitkä Masterit olivat jo hallussa Ja leluhulluin olin tietysti minä. Pikkuiset pojat repivät minua ulos Stor och Litenistä ja halusivat takaisin laivaan ja hyttiin leikkimään laivaa pyöreän ikkunan luo. Hämmennyksen vallassa luin usein yleisönosaston keskusteluja, missä yksi ja toinen valistunut kansalainen ja asiantuntijakin  avautui huolesta, kuinka lapset ei enää ymmärrä mitään käpylehmien päälle.

Onneksi minulla on viisaita ystäviä. Kerran mökillä eräs toimintaterapeuttiystäväni, joka oli erityisen vihkiytynyt leikkiin ja sen tutkimiseen valaisi minua ja antoi synninpäästön leluhullulle äidille. Hän oli pitkin aamua seurannut poikien Masters leikkiä ja analysoinnut sitä. Liikuttuneena hän kertoi kuinka ihanaa oli seurata miten lapset rakensivat leikkinsä. Miten hyvä ja paha taistelivat ja kuinka hyvä sitten voitti. Samaisen toimintaterapeutin kanssa teimme myös sen viikonlopun aikana käpylehmiä. Viimein minäkin sain tuntuman siihen Suurten Syyllistäjien käpylehmäelämään. Ja olihan se hauskaa ja kyllä me kaikki tykkäsimme käpylehmistä. Myös Masters of the Universe -hahmot, jotka kummasti liitettiin leikkiin! "Tää ois niin kun tän kotieläin!"

Kun asiantuntijat yksioikoisesti lausuvat, että digielämä on pahasta lapselle ja lapsen kasvulle, syyllistetään vanhempia vahvasti. Asiantuntijoilla on useimiten hyvin kapealainen kuva pelaamisesta, mutta ei kaikesta siitä muusta, mitä teknologia mahdollistaa. Oma osaaminen rajoittuu ehkä puhelimeen, sähköpostiin ja yksinkertaisten voimapisteiden tekemiseen sekä googlettamiseen. Kasvatuksen ja yleensä lasten elämään vaikuttavien asiantuntijoiden velvollisuus on tutustua ja opetella digimaailmaa. Ei voi sano, että minä en noista tietokoneista perusta. Ja jos ei oikeasti ole perehtynyt eikä aio perehtyä, niin  on kyllä väärin asiantuntijaviitta hartioilla antaa tuomioita. Tietotekniikan mahdollisuudet ovat rajattomat niin pahassa kuin hyvässä. Aikuisten tehtävä on viitoittaa sellainen tie, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen ja luovuuden tietotekniikan avulla. Me mahdollistamme myös tietotekniikan turvallisen hyödyntämisen, jos me kehitämme itseämme osaaviksi aikuisiksi.

Jos tietotekniikan hyödyntämistä, sen mahdollisuuksia vuorovaikutuksen lisäämiseen, porukassa tekemiseen, upeaan luovuuteen ja ennen kaikkea ilon ja ihmeen jakamiseen, ei nähdä tämän ajan mahdollisuudeksi, on se kovasti surullista. Viikonloppuna oli Turussa valatakunnalliset lastentarhanopettajaliiton päivät. Oma aiheeni oli "iPad ja kosketuksen ihme varhaiskasvatuksessa". Aihe innoitti 300 kuulijaa saliin. Toivon, että tavoitteeni siitä, että tietotekniikka on tämän päivän lapsille arkipäivää, mutta sisällöllisesti esimerkiksi varhaiskasvatuksen asiantuntijat ovat suuren ja uuden äärellä. Toivon, että kipinä tablettiin tarttumiseen on sytytetty. Ja että se nähtäisiin eräänlaisena värikynänä. Kyllähän värit tuo mustavalkoiseen elämään ihan toisen tunnelman. Ja oikeasti mikä sen hienompaa kuin saada vaikka käpylehmät puhumaan ja liikkumaan ihan omassa elokuvassa! Ja todellakin jos joku sanoo, että pelaamisesta on haittaa, kuvastaa vaan sanojan omaa kapea-alaista ja rajallista näkemystä tämän päivän teknologiasta ja epäuskoa siihen, että aikuisella olisi mahdollisuutta vaikuttaa lapsen digielämään!

Vapaaehtoistyö Kiinassa - ipu ipu eli askel askeleelta

Taustaa

Tänä vuonna tulee yhdeksän vuotta täyteen siitä, kun ensi kertaa suuntasimme erikoispsykologi Anna-Elina Leskelä-Rannan kanssa Kiinan Guangzhouhun tekemään vapaaehtoistyötä Huilingissa. Ensi askeleista olen kertonut aiemmin blogissani. Joka vuosi olemme suunnanneet tekemään pitkäjänteistä työtämme työntekijöiden vuorovaikutustaitojen kehittämiseksi Kiinassa. Vaatimaton missio, jossa askeleet eteenpäin ovat todella pieniä. Ja harppaukset taaksepäin joskus jopa valtavia. Itselläni on ollut mahdollisuus viettää enemmän aikaa - "lomaa" - Kiinassa. Tämän vuoden matkan aikana ja sen jälkeen olen huomannut pysähtyväni ja katsovani peruutuspeiliin: mitä on tapahtunut, mitkä ovat aikaansaannokset ja ennen kaikkea yritän ottaa opikseni ja miettiä mihin ollaan menossa ja onko suunta oikea.

Vuonna 1990 perustettu Huiling on Kiinan suurin vammaispalveluja tuottava kansalaisjärjestö. Se toimii 18 kaupungissa 14 maakunnassa ympäri Kiinaa. Huiling tuottaa yhteisöpohjaisia tukipalveluja koko ihmisen elämänkaaren ajalle, alkaen integroidusta päiväkodista jatkuen perus- ja ammattillisen koulutuksen kautta työ- ja asumispalveluihin.

Huiling toimii aktiivisesti Kiinalaisessa yhteiskunnassa. Huilingin toimintaan osallistuu tuhansia vapaaehtoisia, ja sen järjestämiin yleisötapahtumiin osallistuu vuosittain kymmeniätuhansia ihmisiä. Huiling toimii tiiviissä yhteistyössä Kiinan viranomaisten sekä paikallisen yritysten kanssa. Kansainvälisistä yrityksistä Huilingin toimintaa tukevat mm. Pepsico, Starbucks, HSBC, P&G, UPS ja AIA.

Suomella on ollut erityinen osuus Huilingin kehityksessä. Suomen Ulkoasianministeriö tuki Huilingin kehitystoimintaa vuosina 2006-2013, jona aikana syntynyt osaaminen on johtanut Huilingin johtavaan rooliin Kiinan vammaiskentässä. Nykyisin Huilingin kehitysjohtajana toimii suomalainen Jani Jalavisto.

Matkan alku

Kaikin puolin tämä oli erilainen reissu. Ajallisesti pisin ja varsinkin oli outoa olla ihan uusissa ja vieraissa paikoissa ilman tuttuja ihmisiä. Lähdin sinisin siivin kohti Pekingiä. Heti koneessa muistin kiinalaisten käsittämättömän tunkeilun ja ryysäämiseen. Odottelin kaikessa rauhassa. Ilmeisesti olin ainoa, jolla oli paikkalippu! No aikani odoteltuani yksi kiinalaispari hyvin kohteliaasti antoi minulle tilaa mennä. Sanoin tietyst Xie xie ja he olivat hyvin otettuja valtavasta kiinankielen taidostani. Olen havainnut, että joku aina pysähtyy, kun kummallinen länsimaalainen nainen vaan on, katselee ja antaa kiireisempien mennä. Lennolla jotenkin tuntui kotoisalta, kun aikuisten ihmisten vöitä pyydettiin useaan kertaa laittamaan kiinni, penkkejä pyydettiin nostamaan ja heti nousun jälkeen alkoi kansainvaellus hakemaan termareihin kuumaa vettä. Pääasiassa hyvät unenlahjat omaavana nukahdin jo kesken ensimmäistä elokuvaa.  Pekingin kentällä olikin sitten aikaa, kun lento Xianiin oli kokonaan peruutettu. Selvittelin erikoista wi-fi systeemiä ja sain sen toimimaan. Jonottelin uudet liput. Jonottelin check-inniin, jonottelin turvatarkastukseen. Vihdoin iltapäivän kone lähti ja ihan ajallaan.

Xianissa vastaanottajat oli helppo löytää. Isolla kirjoitettu Hannele. Lähdimme bussilla kohti kaupunkia. Tehokas Phoebe (Guangzhoun Huilingista) vei hotellille. Kiinalainen hotelli ja tulee jälleen mieleen, että totta,  kiinankielessä ei todella ole sanaa kunnossapito. Käytävät olivat tunkkaiset. Tuhkakuppipysteissä hirmumäärä vedessä kelluvia tupakantumppeja. Savuverho ympäröi soffalla polttelevaa kiinalaismiestä. Kokolattiamatot käytävillä täydensivät käytävän raikasta ilmaa! Huoneessa oli se hyvä puoli, että sänky oli erinomainen. Kylppärissä oli viemärin epämiellyttävä tuoksu. Iskin oven tiukasti kiinni. Hetken tutkailin ympäristöä ja lähdin vastaanottokomitean kanssa illalliselle. Läheiseen pikanuudelipaikkaan. Hyvin uupuneena palasin hotellille ja pyöriskelin pitkään sängyssä viereisen torin hervottoman metelin vuoksi. No tuli uni ja aamulla oli virkistynyt olo. Hieman latisti ensimmäistä kiina-aamua aamupala toisessa pikanuudelipaikassa.

Kehitysvammaisten nuorten itsenäistymisleiri

Seuraavat kolme päivää viettäisin nuorten kehitysvammaisten leirillä. Omalla vastuulla oli yksi päivä. Tarkoitus oli, että toisen järjestön vetäjien kanssa suunnittelisimme yhdessä, miten kurssi toteutetaan ja mitä kukin tekee. No suunnittelu kävi näpsäkästi, sillä kiinalaiset ohjaajat (sosiaalityöntekijä ja itseoppinut ohjaaja) ilmoittavat tekevänsä, sitä mitä olivat suunnitelleet jo itse. Selkeästi olisivat halunneet, että en olisi tullut maanantaina paikalle. Mutta jääräpäinen suomalaisnainen ilmoitti tulevansa.

Iltapäivän käytimme Xianin kaupungin muuriin tutustumiseen kahden tulkkini kanssa. Suurin anti oli tietysti keskustelu näiden upeiden nuorten naisten kanssa. Vapaaehtoistyö on Kiinassa todella hyvin järjestäytynyttä. Tytöt kertoivat, että heidän englanninkielen opintoihinsa yliopistossa kuuluu määrätty määrä vapaaehtoistyötä ja Huilingista he saavat sitten todistuksen. Kaikkina näinä vuosina tulkit ovat olleet enimmäkseen opiskelijoita. Tulkkauksen taso enemmän kuin usein on mietityttänyt. Tälläkin kertaa jossain oleellisessa kohtaa päätulkki (pidempään opiskellut) käänsi heizö (musta)  valkoiseksi. Nuorempi korjasi ja vanhemman auktoriteetilla jyräsi nuorempaa siihen malliin, että valkoisesta meinasi oikeasti tulla mustaa. Täysi tekeminen oli, että saimme päätulkin myöntämään asian oikean laidan. Vuosien varrella olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että jotain kiinaa on tarttunut vaatteisiin. Muutamat sanat ja ilmaukset kummasti tehostavat "huutongia" eli vuorovaikutusta.

Söimme kauppakadula pikkukuppilassa nuudelilammaskeittoa. Ihan maukasta. Illalla en halunnut syömään vaan hotelille. Ostin hedelmiä ja valmistelin omaa päivääni. Nukuin hyvin pitkät yöunet. Aamulla lähdin omatoimisesti Huilingin toimistoon, entiseen hotelliin, jossa leiriä pidettiin. Xianin liikenne on hektistä ja vain moottoriajoneuvoilla on oikeudet. Tosin ei läheskään niin mahdotonta kuin Ho Chi Minhissä. Oma ratkaisuni on reippaasti kävellä paikallisen vieressä. Onnittelin itseäni suorituksesta. Hyvin vähän on ollut mahdollisuuksia kuljeskella itsekseen. Kaupungit ovart käsittämättömän isoja. Paitsi, että kukaan ei tietenkään osaa englantia, moni ei osaa lukea eikä todellakaan ymmärrä karttaa. Tietysti keskustoissa kansainvälisten hotellien ja turistialueiden lähellä voi olla itsenäisempi, mutta Xianin Jakomäessä ei kannata olla liian omatoiminen.

Xianin leiri

Kiinanmatkani osuu kuumimpaan aikaan kesää. Hiki valui ja juomavettä meni. Leiri on Huilingin Xianin toimistolla, joka on itse asiassa vanha hotelli. Valtion lahjoittama tila Huilingille. Kurssilaiset ovat jo kokoontuneet luentosaliin. Ilmastointi tuo tilaan kaivatun viileyden. Seison hetken koneen edessä. Katselin nuoria. Ennen matkaa huoli siitä, mitä olen tekemässä helpottaa. Ihania välittömiä nuoria ihmisiä. Iloista sorinaa ja porinaa. Avustajia oli miltei yksi yhteen. Toisen järjestön miehet aloittavat päivän. Lähinnä itseoppinut ohjaaja vetää ensimmäiset ryhmät. Omena "pinguo" (joka käsittääkseni merkitsee myös mielenrauhaa, en ole varma) lähtee kiertämään ryhmää ja kurssilaiset ja ohjaajat esittelevät itsensä. Tällä kertaa tulkki on oikei näpsäkän oloinen ja tulkkaus tuntuu sujuvan jouheasti. Nuoret ovat eri puolilta Kiinaa. Olen pyytänyt, että kaikki päivät videoidaan mahdollista myöhempää käyttöä varten. Päivän toiminnot ovat toiminnallisia ja osallistavia. Jonkun verran häiritsee, kun ei ihan saa tarkkaa kuvaa alkuun kuka on avustettava ja kuka avustaja. Kaikki osallistuvat samalla innolla. Selkeästi arkojen kohdalla lisätään painetta ilmaisusta ja esilläolosta. Suurimmaksi osaksi kaikki on puhetta. Toiminnanohjauksessa ei käytetä mitään visualisointia ja yhdenkin tehtävän suhteen, tuntuu, että edes ohjaajat eivät ymmärtäneet ohjeistusta.

Päivä alkaa olla lopuillaan. Lähden hieman aiemmin iltapäivästä nuoren tulkkini kanssa katsomaan terrakottasotilaita. Hän on ihanasti kirjoittanut minulle englanniksi taustatietoja paikasta ja sen historiasta. Hatunnosto kiinalaisille. Arvokas alue on hyvin suojeltu ja ylläpidetty. Kaikki on kaunista ja modernitkin rakennukset kunniottavat vanhaa tyyliä. Ensimmäisten sotilaiden jälkeen meni pitkään ennen kuin lisää kaivettiin esille. Sotilaat ym esineet menettivät hapen vuoksi värejään. Kaivauksia jatkettiin vasta kun ongelma saatiin ratkaistua. Erityisen vaikutuksen minuun tekin jalometalleista tehdyt hevosten vetämät vaunut. Mahtava kokemus kaiken kaikkiaan. Heti kakkosena Avatar -vuorten jälkeen (Kiinan muuri vasta kolmas). Ja vaikutuksen teki sekin, että nuori tulkki sitten eksyi meistä (huippuhyvä, englanninkielinen opas opasti meitä). Käsittämätön määrä ihmisiä - tuhansia - sillä oli kiinalaisten kesäloma-aika. Minulla ei ollut numeroa, eikä oppaalla. Luotimme kuitenkin siihen, että tyttö tajuaa mennä infoon ja soittaa sieltä. No näin kävi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Illalla painelin hotellista itsekseni kauppaan. En taaskaan halunnut illallista, kun olimme päivällä syöneet aivan loistavaa ruokaa ja ihan liikaa. Hunanilaista. Aivan lempiruokaa. Eli hotellille valmistelemaan omaa päivää.

Oma leiripäivä

Koska uskon vahvasti toiminnalliseen puheterapiaan, olin suunnitellut päivän niin, että siihen sisältyy erilaista tekemistä. Teemana oli samanlaisuus, erilaisuus ja toiveet. Lähdimme ensin miettimään parityöskentelynä samanlaisuutta. Yritin saada ohjaajat ohjaamaan pareja keskusteluissa, mutta hehän osallistuvat tietysti itse. Tajusin, että tähän on nyt turha puuttua, kun ovat hekin niin innoissaan. Keräsimme asioita valkotaululle, joita keskusteluissa oli ilmennyt. Fyysisiä samankaltaisuuksia ja myös luonteenominaisuuksia. Erilaisuutta käsittelimme samalla tavalla. Kävimme keskustelua siitä, mitä on hyvä vuorovaikutus. Kaikki kirjattiin taululle. Harjoittelimme myös piirtämistä eri tavoin. Ehdottamasti hauskinta oli iPadilla Notability -sovelluksen avulla piirrä ja arvaa -peli. Jopa aremmat viimein rohkaistuivat ja tulivat piirtämään. Iltapäivällä teimme aarrekartan omista unelmista. Hienosti oli pyynnöstäni kerätty aikausilehtiä ja askarteluvälineet olivat kaikki hienosti käytössä. Jokainen sai esittää oman aarrekarttansa ja sai siitä itselleen valokuvan.

Puheterapeutin paras tila on mielestäni keittiö. Siellä on käsitteistöä ja toiminnassa on runsaasti mahdollisuuksia mallittaa kieltä. Kuvitetut dumpling -ojeet on jo tehty vuosia sitten lasten leireillä. Vaikka ohjaajien työssä on kehittämisen varaa monessa suhteessa, niin vahvuutena on järjestäytyminen ja jokaiselle oman sopivan toiminnan löytäminen. Ja huippua on se, että nuoret hienosti auttavat ja huomioivat toisiaan. Tässä kohtaa aina mietin, että mitä kiinalaisille tapahtuu lentokoneessa! Leiriläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja kuin itsestään alkaa kokkisota: kumpi ryhmä tekee paremmat. Yhdessä tekeminen on siis vahvaa. Ja kuinka nuoret nauttivat, kun he saavat opettaa minua dumplingien rypyttämisessä. Alan jo vähitellen osaamaan.

Xianista kohti Xininiä

Aamupäivä ollaan vielä kurssikeskuksessa, mutta sitten lähdetään kohti lentokenttää bussilla. Phoebe on minua saattamassa ja on jo moneen kertaan kysynyt, että kuka on vastassa Xininissä. Vakuuttelen, että kyllähän siellä on. Kaikki sujuu mallikkaasti ja konekin lähtee ajallaan. Kiinan sisäinen lentoliikenne on hieman haasteellista. Joku tuumasi, että eivät lähde, ellei kone ole täynnä. No täynnähän ne ovat.

Lennämme vuoriston yllä. Saavun Xininiin, joka sijaitsee yli 2000 metrin korkeudella. Saan matkalaukkuni ja katson ihmismuuria, joilla on kakilla lappuja, joissa on pelkkää kiinaa. Pysähdyn aulaan odottelemaan. Muuri alkaa vähitellen harveta. Sitten kaksi nuorta tyttöä tulee luokseni ja toinen kysyy varovasti "Are you Hannele?". No vastasin asianmukaisesti, mutta mieli olisi ollut sanoa "Guess!". Koko koneesta kun tuli ulos vain yksi länsimaalainen. No niin avustajani veivät minut ns pimeään taksiin (heizö - musta). Huomasin, että Xininissä käytetään näitä, kun taksitilanne on aivan kestämätön. Taksissa oli joku paikallinen, jota viedään aika tovi pois päin Xininistä. Ärsyttää. Googlekääntäjän avulla käymme keskustelua. Toinen tytöistä on Huilingin nuoren työntekijän lapsuudenystävä, joka oli tullut tueksi ja turvaksi. Hän ei osannut sanaakaan englantia. No odotan vaan, että pääsemme viimein hotellille. Taksi jää vilkkaasti liikkennöidylle kadulle. Olemme jossain Xininin laitakaupungilla. Menemme suuren kerrostalokompleksin sisäpihalle. Kaikki on likaista ja nuhjuista, mutta piha on täynnä, mitä hienompia ja kallimpia autoja. Suuri osa huolellisesti peiteltynä kuin rakkaat lapset. Mummot istuskelevat pihalla ja pienokaiset leikkivät. Hotellini on vanha Huilingin office. Tilat on remontoitu ts. huoneet. Huone on pikkuiruinen ja siihen on ahdettu kaksi sänkyä. Ylhäällä kellarikerrokselle tyypilliset pienet ikkunat, joissa kalterit. Saattajani ojentaa minulle kaksi vatia ja pikkuiruisen käsipyyhkeen. Ovat kuulemma uudet. No hyvä. Olen aivan hölmistynyt tilanteesta. Avaan ensimmäisen Sisu -askin. Pian saapuu Huilingin johtaja ja johtokunnan edustaja. Katselevat huonetta ja ihastelevat, että onpa hieno. No mikä siinä sitten. Lähdemme syömään hot pottia ja porukkaa on enemmänkin. Ja hot pothan ei voi olla huonoa!

Vieraillemme illalla yhdessä Huilingin monesta vammaisten lasten perhekodista. Kymmenisen lasta ikähaarukalla 7-17. Menemme ankeaan pimeään betoninharmaaseen porraskäytävään ja pelkään pahinta. Yllätys on kuitenkin valtava, kun astumme sisään avaraan ja kauniiseen kotiin. Kaikki on puhdasta, lapset ja nuoret ovat innoissaan vieraista. Yksi pojista alkaa leikata vesimeloonia ja yksi tarjoaa kuumaa vettä. Pikkutyttö esittää tanssia. Niin lämminhenkistä ja koko kodin sielu on äiti, jolla on vuosikymmenien kokemus lapsista.  Porukalla viitotaan ja lauletaan "Pikkuiset kultakalat lammessa ui" niin ikivihreä ja kaikki tykkää! Vierailusta jää kaikinpuolin hyvä mieli. Ihmiset ovat niin sydämellisiä ja ihania.

No niin ja takaisin hotelliin. Selviää sitten se pesutila ja vessahomma. Onneksi on aina reissussa isoja huiveja ja rantatossut. Saastaisemmassa suihkussa en ole koskaan ollut. Hiustuppoja ja likaa. Ja oikeasti en todellakaan ole herkkähipiäinen. Samaan aikaan kun olen suihkussa kuulen, kun joku asukkaista on samaan aikaan isolla asialla suihkun viereisessä vessassa. Aah! Säntään oman huoneeseeni ja saan kuin saankin viimein FB:n toimimaan. Helpottaa. Ei kannattaisi juoda liikaa vihreää teetä. Koko yön sitten juoksin siellä vessassa. Toisaalta ei nukkumisesta olisi tullutkaan mitään, kun naapurihuoneen pariskunta kävivät keskustelua ilmeisesti koko yön. Aamuyöstä nukuin pari tuntia ja heräsin viimein siihen, että oli aivan hiljaista. Ilmeisesti jutut oli viimein loppuneet.

Xininin opastajani saapui ja vei minut viereiseen epämääräiseen koppiin aamupalalle. Punaista papusoppaa. Ja täytyy sanoa, että ensi kertaa Kiinassa ei pystynyt. Kohteliaisuudesta vedin muutaman lusikallisen ja totesin, että ei ole nälkä ja että maku on "interesting". Kerrottiinkohan Google kääntäjässä, mitä se oikeasti tarkoittaa. Lähdimme Huilingin lastenkeskukseen. Olimme liian aikaisessa, joten kävelimme hetken aivan järkyttävän kauniissa puistossa. Porukoita käveli myös takaperin. Joka puolella oli ryhmiä tai yksittäisiä ihmisiä harjoittamassa jos mitäkin liikunnan muotoa. Lisäksi oli lapiomiehiä, haravamiehiä, puutarhureita joukottain. Yhtään konetta ei ollut missään. Ilmeisesti jonkin kunnossapitosana on olemassa kuitenkin koskien puistoja, sillä ne on aina kauniita ja hyvin hoidettuja.

Menimme sitten lastenkeskukseen. Minulle esiteltiin kuntoutustoimintaa. Yksilöllistä ja ryhmätoimintaa. Hienointa oli se, että minulla oli kautta aikojen paras tulkki. Englanninkielen opettaja yliopistolta, joka oli asunut Bostonissa. Olen edelleen aika järkyttynyt lastenkeskuksen toiminnasta. Toisaalta on hyvä, että on nähnyt jo 70-luvun lopulla esimerkiksi Rinnekodissa kehitysvammaisten hoitoa. Auttaa pohtimaan asiaa niin, että ei vallan jähmety. Monista syistä Kiinaan on helppo viedä yksinkertaisia ja selkeitä malleja kuten ABA tai "hienolta" kuulostavia opetusmalleja kuten Montessori. Tällä reissulla näin kyllä konkreettisesti sen, että kun niihin lisätään vielä kiinalainen tapa tuunata asioita, niin jälki on kerrassaan mielenkiintoista!

Fyysiset tilat ja välineet olivat upeat. Montessorivälineitä, juuri uusia saapuneita esiteltiin ylpeinä jos oikein ymmärsin ne oli lahjoituksena saatu). Mm avaruusaiheinen palapeli, joka oli kyllä asiakaskunnasta yhtä kaukana kuin kauimmainen planeetta. Yksilötilanteissa oltiin isossa huoneessa, johon oli tehty pikkukarsinoita. Siellä sitten oli lapsia, joiden tehtävänä oli esimerkiksi ottaa kuva ohjaajan kattoa kohden ojennetusta kädestä. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä lasten kanssa tehdään, kunhan se on mielekästä ja lapsi nauttii tilanteesta. Omat peilisolut kävi varmasti ylikierroksilla, kun katsoin tätä omituista meininkiä. Yksi pikkuinen oli laitettu seinään vasten istumaan muovipöydän ääreen, jossa on sellainen kaarre lapsen vyötärön kohdalla.  Aikuinen  pöydän toisella puolella lajittelee kortteja ja hyvin käskevästi pyytää ojentelmaan niitä. Yksilöterapia saa tällaisessa muodossa minut ihan häkeltymään. Seuraavaksi seuraan ryhmätilannetta. Liikunnallisia leikkejä ja lauluja. Lapsia viedään, vedetään, kannatellaan. Meteli on huumaava. Ihmisiä ihan liikaa. Kyllä on lasten herkkä sensoriikka sellaisella siedätyksellä, että! 

Tunti pari vierähtää vanhempien kanssa. Keskustellaan yleisesti ottaen lapsen vammaisuudesta. Vanhemmat ovat Kiinassa todella hankalassa tilanteessa. Huoli lapsen pärjäämisestä on suuri. Keskusteluryhmässä on myös kiinalaiseen tapaan mukana isovanhempia. Isovanhemmuuden huoli on kaksinkertainen. Huoli lapsesta ja lapsenlapsesta. Ne joilla on rahaa turvautuvat vaikka mihin, jossa luvataan paranemista. Hyvin monella tämä on tavoitteena. Erilaisia aivo/hermoleikkauksia, lääkehoitoja, botox -kokeiluja. Siihen että lapsi tekee harjoitteita koko hereilläoloajan ja paranee on vahva usko - sekä vanhemmilla että myös osalla työntekijöistä. Ja yleisesti ottaen työntekijöiden osaaminen lasten kanssa tehtävään työhön todella hataraa.

Vierailun jälkeen pää on pyörällä. Hämmennyksen tila on suuri. Ihana oppaani eksyy ja kävelemme väärään suuntaan. Ihmettelin hiukan, mutta en tarpeeksi. Minulla on aika hyvä suuntavaisto. Pääsimme viimein bussiin ja ostin evästä huoneeseen. Lounas lastenkeskuksessa lasten kanssa ei ollut kovin ylentävä ja opaskin huomasi, että vaikutan äärimmäisen väsyneeltä. Korkkasin huoneessa toisen Sisu -askin. Kyllä auttoi. Ja yö meni valvoessa jälleen, kun pariskunnan jutut eivät olleetkaan loppu.

Seuraavana päivänä vierailimme aikuiskeskuksessa. Ilahduttavaa oli, että vessassa oli viestintäkuvia! Tilat olivat jälleen hienot. Valtion lahjoittamat. Valtio sitten saneelekin suurelta osin toimintaa. Keskustelua käytiin keskuksen johtajan ja johtokunnan jäsenten kanssa kunotutuksellisen työtoiminnan sisällöistä. Keskustelin opettajien kanssa. Mietittiin kokonaisvaltaista kuntoutustoimintaa. Osalla todella upeita ideoita. Mitään esteettömän viestinnän keinoja ei ollut käytössä, vaikka oli aivan puhumattomia nuoria. Jostain syystä sitten yksi isä sai minulta audienssin, joka kesti tolkuttoman kauan. Isä oli tyytyväinen toki, mutta minä mietin asiantuntijuuteni järkevää käyttöä. Kaikesta huomaa, että Huilingin keskukset taitavat poiketa toisistaan kuin yö ja päivä.

Lähdimme johtajan ja upean tulkkini kanssa vierailemaan Dalai Lama -temppelissä. Huikea kokemus. Paikka sinällään nyt ei aiheuttanut suurta ihmetystä, mutta se, että siellä oli massoittain ihmisiä ja että logistiikka ei pettänyt missään. Kiinalaisittain todella kallis pääsymaksu. Tuhansia ihmisiä vierailemassa. Lamoja saapuu isoissa citymaastureissa ja hulppeissa Audeissa. Pistää koko juttu miettimään, että mitäköhän tämänkin homman takana on. On selvää, että sanaa Dalai ei saa sanoa. Kaksi kertaa vahingossa, kun sanoin, niin heti elehdittiin, että ei saa.

Illalla oli sitten hulppeat hot pot bileet. Ihania ihmisiä. Perhekotien äitejä, Huilingin henkilökuntaa ja johtokunnan jäseniä. Se täytyy sanoa, että yksi on varmaa. Sydämellä täällä tehdään työtä. Alkaa varmentua, että meidän tehtävä on auttaa myös silmiä näkemään! Yksi äideistä laulaa minulle Kiinan sydän -laulun "Zunkuo Chin" . Niin kaunista!

Johtaja saattaa minut hotelliin. Olin sanonut, että ei oikein pysty nukkumaan, kun naapurit höpöttelevät yöt läpeensä. Koputti oveen ja ilmoitti, että olkaa ensi yönä hiljaa. Ihanaa. Sovimme opaan kanssa, että tulee aamulla hakemaan. Olin sitä mieltä, että aikaisemmin olisi paremmin, mutta kyllä kuulemma riittää aika mainiosti. Opas nukkui pommiin, oli kaverinsa kanssa ollut iltaa viettämässä. Tuli reilusti myöhässä. Sillä seurauksella, että olimme lentokentällä vain 45 minuuttia ennen koneen lähtöä. No jonot olivat valtaisia. Jonotin check-inniin oppaan poikakaverin kanssa. Juuri kun on tulossa minun vuoroni, opas säntää ja repii minua ja söpöttää, että "this way" ja vie minut turvatarkastusjonoon. Pikkaisen alkoi siinä kohtaa keittämään. Säntäsin First Class luukulle ja pistin tytön selittämään tilanteen. Sain tsekattua itseni sisään ja boarding passin ja vielä turvatarkastuksen jonossa tyttö säntäsi tuomaan minulle muovikassillisen hedelmiä. Voi kulta! Luulen, että vierailuni aiheuttama stressi oli kyllä ihan hirveä kokemus! Koneessa huokaisin helpotuksesta. Avasin suklaakarkkipussin, jonka olin saanut oppaan poikaystävältä. Haukkasin komeaa suklaista pallukkaa ja voi taivas mitä hirveetä suolaista, kalanomaista mössöä siinä oli! Sylkäisin homman nenäliinaan ja odottelin kuumavesitarjoilua kuin kuuta nousevaa.

Guangzhou - Huanghou zöölii eli kuningatar (HM) on täällä

Viimein pääsin Guangzhouhun. Ihan kuin kotiin olisi tullut. Ihanat Jani ja Ivy olivat kentällä vastassa. Haimme rakkaan Anna-Elinan Guangzhoun kentältä, joka oli juuri tullut Suomesta. Voi sitä onnen tunnetta. Menimme Janin ja Ivyn kotiin. Iloista puheensorinaa. Lisää ihania ystäviä ja nautimme upean illan Janin tekemän pizzan merkeissä. Uneton yö kuitenkin, vaikka oli maailman hienoin ja kuninkaallisin sänky. No siihen oli omat syynsä.

Vuoristoleiri
Sunnuntai piti olla vapaapäivä, mutta niin siinä kävi, että jouduin pakkaamaan kamat (paljon savetteja ja nessuja) ja lähdin vuoristoon toiselle nuorten leirille. Samat opettajat ja leirinvetäjänä jälleen Phoebe. Kurssilaisia jälleen eri puolilta Kiinaa. Muutama tunti ajeltiin mukavasti bussilla maaseudulle ja vuorille. Siellä täällä pilkahteli turkoosinvärisiä jokia ja järviä. Aloin jo pohtia, että olisiko pitänyt ottaa uimapuku mukaan. Perille päästyämme katselin paikkaa epäuskoisena. Kautta aikojen kyllä mestojen mesta. Kanoja, koiria ihan jokapuolella. Pihan perällä lattiavessat (sinällään olen niihin kyllä tottunut). Ihme kivitönöjä ja pikkuisia pimeitä käytäviä, suihkut pistivät onnittelemman itseäni savettien pakkaamisesta. Rakennusjätettä, kaljapulloröykkiöitä... Kaiken huipennuksena huone, jossa sängyssa ei ollut ollenkaan patjaa. No puitteista ei sen enempää. Olen selvitynyt! Sitä mieltä ole, että olemme vetäneet kurssia Huilingin omalla farmilla ja se on ihan eri sfääreistä ja soveltuu paremmin leiripaikaksi. Ehdottomasti. Jo pelkästään se, että "resortissa" ei ollut minkäännäköisiä järkeviä yhteistiloja, oli suuri ongelma. Lisäksi yli 40° helteet ilman tilaa, jossa taivas ei olisi kattona oli äärimmäisen hankalaa. No huolimatta kaikesta kurssi saatiin läpivietyä, mutta tuntui, että kurssilaiset alkoivat parin päivän jälkeen kovastikin olla jo väsyneitä. Minä olin jo huomattavasti lähempänä totaalista uupumista.

Yhden oman ammatillisen urani kohokohdan koin tällä leirillä, kun yksi kurssiliasista, 22v nuori mies, jolla oli CP, sai äänen. Hänellä oli käytössään iPad Mini ja hän sillä kirjoitteli. Näytti aina kirjoittamansa. Osa porukkaahan ei ole lukitaitoista, (varsinkaan minä!) joten hän ei aina tullut ymmärretyksi. Näytin kerran miten hän saa kaiken kirjoittamansa puheeksi. Aamulla hän toivotti hyvää huomenta ja ryhmässä kertoi jo tarinaa. Voi sitä onnea. Puolin ja toisin. Kaverit olivat ihmeissään ja aploodit olivat paikallaan. Vaikka kaikki muu Kiinassa osoittautuisi turhaksi, jo tämän vuoksi kaikki on ollut sen arvoista!

Paluu Guangzhouhun

Lähdimme tulkkini kanssa takaisin Guangzhouhun. Mukana yksi kurssilaisista. Kehtitysvammainen tyttö, jonka astma oli äitynyt siinä määrin pahaksi, että piti päästä kotiin. Äiti ei ollut pakannut astmalääkkeitä mukaan. Kyytiä ei oltu saatukaan järjestettyä, joten menimme ensin jonkun paikallisen kyydissä jonnekin ja pari vaihtoa jossain paikoissa ja viimein tulimme Guangzhouhun. Tytön äiti löytyi viimein ja tulkki oli jo aivan nääntynyt. Sanoin, että osaan officelle itse. Suuren epäluulon valtaamana hän antoi minun mennä. Osasin perille. Huilingin officella oli lounastauko. Ei ollut yhtään nälkä ja sainkin hetimiten avaimen ja minut pistettiin taksiin. Pääsin kämpille ja ah! pitkä nautinnollínen suihku ja kaikki vaatteet pesukoneeseen. Kävin omatoimisesti hiukan tutustumassa metroaseman kauppoihin. 

Vietimme yhteistä iltaa kalaravintolassa ja aloitimme ikuisesti jatkuvan keskustelun siitä, miten työtä Kiinassa tulee jatkaa. On niin hirvittävästi kehitettävää joka puolella. On vain yksi Hannele ja yksi Anna-Elina. Selvääkin selvempää on, että ipu ipu kirkastamme omaa strategiaamme.

Huiling Kindergarten - se rakkaus Kiinaan alkoi

Matkan huipennus on käynti päiväkodilla. Siellä, missä aloitin 9 vuotta sitten. Silloin muodissa oli TEACCH. Pelkäsin jo että minua odottaa uudelleen samanlaiset karsinat ja seinää vasten työskentelyt kuin silloin, kun aloitin. Päiväkoti oli kiinni, kesätauolla. Katse vaelsi paikoissa. Ei ollut karsinoita! Ei ollut kyllä kuviakaan. Ei Ikean tuunattuja telineitä. Aloin tuntea suurta ahdistusta ja epätoivoa. Uusi nuori opettaja, joka innoissaan esitteli luokkiin asennettuja SmartBoardeja ja kyseli voisinko antaa vinkkejä, miten niitä käytetään. Opetusmenetelmänä oli Montessori, joka rehtori oli tuonut päiväkotiin. Keskustelimme opettajan kanssa ja siinä kohtaa kun hän oli useampaan maininnut "huutong" (vuorovaikutus) ja "moobiau" tavoite koin jonkunnäköisen toivonpilkahduksen sielussani. Haasteena oli erityislapset, varsinkin puhumattomat ja hän haluaisi oppia mahdollisimman paljon AAC:sta (esteetön viestäntä ja erilaiset keinot). Hän ihmetteli, missä kaikki välineistö on ja kun kysyin, eikä prosessissa ollut opettaja ollut ohjannut heitä, vastaus oli ei.

Anna-Elinan viimeistä iltaa vietettiin australialaisessa ravintolassa ihanien ystävien kanssa. Ihana ilta  ja paljon yhteisiä suunnitelmia!

Ilo oli suuri kun, viimein tapasin Lisan, joka kesken lomiensa tuli käymään päiväkodissa. Keskusteluissa selvisi, että hän oli erinomaisesti sisäistänyt vuorovaikutuksen tukemisen ja erityisesti sen, miten lapset toiminnallisesti ja miellekkäästi omaksuvan asioita. Lisa oli vastuussa erityislasten ryhmästä ja tuntui, että integraatiosta opetuksessa oli aika pitkälle luovuttu, sillä Montessori, vaikka hyvä menetelmä onkin, ei sellaisenaan tue erityislasten tarpeita. Lisa aittoi keräämään mareriaalia Shenzhenin päivän leiriä varten. Löysimme sopivia kuvitettuja lauluja ja pelejä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli lounas jonkun korkean valtion virkamiehen kutsumana. Hyvin kohtelias mies, joka kaikin tavoin huomioi vieressään istuvan leidin (minut). Kertoi, että oli käynyt Suomessakin. Ja syönyt kiinalaista ruokaa. Siinäpä sitten olivat suomikokemukset.  Lounas oli kyllä todella hyvää!

Schenzhen - vanhempia ja lapsia

Schenzhenissä tutustuin myös koko Kiinan Vanhempainliiton toimintaan sekä Kiinan Autismisäätiöön. Säätiö esimerkiksi saa valtion tukea. Olen havainnut, että kun kyseessä om valtion tuki, niin tärkeintä ja oleellista on luvut eikä sisällöt tai laatu. Siksi esimerkiksi selkeät behavioristiset mallit ovat kovasti suosittua. Toisaalta vanhemmat haluavat lapsensa parantuvan ja vahva usko toistoon ja harjoitteisiin on vallalla. Ollaan kaukana vaikkapa hyvän kuntouttavan arjen merkityksen ymmärtämisestä (ollaan Suomessakin vielä!). Upeaa oli se, että järjestöjen edustajat näkivät vuorovaikutuksen kehittämisen ja esim AAC -osaamisen tarpeen.

Leiripäivä äitien ja lasten kanssa sujui hienosti. Nuoret ohjaajat olivat yllättävän napakoita ja osaavia. Kiinnostus ammatissa oppimiseen oli valtava. Selkeästi tuli esille se , että visuaalisen tuen avulla vuorovaikutus kurssin lasten kanssa onnistuu paremmin. Äideillä on suuri tarpeita käsitellä asioita. Vertaistukea ja - toimintaa tarvitaan. Se on vahvasti kehittymässä Kiinan vanhempainliitossa. Perehdytin vanhempainliiton johtajaa Suomen Jaatisen toimintaan. Taustatietoja olin saanut Jaatisen toiminnanjohtajalta käyttööni.

Kotia kohti ja tulevaisuuden muistelua

Viimeisenä iltana kävimme Janin ja Ivyn kanssa pitkät keskustelut jälleen siitä, miten edetään. Olen miettinyt asioita ja näkemys siitä, että sillä, mitä oikeasti teemme on merkitystä. Päämäärä on se, että vammaisten lasten ja heidän vanhempiensa hyvinvointia tuetaan. Miten se tapahtuu. Keskiössä on kaikessa hyvä vuorovaikutus.

Millaisena nään siis tilanteen vaikka viiden vuoden päästä: Olemme pystyneet kehittämään Huiling päiväkodin toiminnan sellaiseksi, että se on koko Kiinan erityispäivähoidon osaamiskeskus. Henkilökunta osaa analysoida omaa tapaansa olla vuorovaikutuksessa ja pystyy vähitellen myös tukemaan muita. Esteettömän viestinnän keinot on käytössä arjessa. Päiväkoti järjestää AAC-leirejä vanhemmille (näitähän olemme jo järjestäneet, malli on Kuvat ja Viittomat käyttöön -Aivoliiton kursseista). Henkilökunta pystyy kouluttamaan muita Huiling -keskuksia perusasioissa. 

Shenzenin suhteen näkisin, että erityisesti sopeutumisvalmennusta tulisi kehittää. Johtajien selkeä näkemys oli myös se, että vuorovaikutus puuttuu nykyisistä kuntoutusmalleista. Vertaistukitoiminta on tietysti pääasia. Yhteistyössä on voimaa ja vammaisten lasten vanhempien tulee saada hyvää ja oikeaa tietoa lapsensa tilasta.

Minä nään itseni edelleen Kiinassa. Ehkä tämän vuoden hurjahko kokemusmatkailu antoi vielä selkeämmän kuvan siitä, mitä kaikkea voi vielä kehittää. Myös ensimmäistä kertaa pohdin sitä, että miten minua kannattaa hyödyntää. Nyt on arkea nähty, tietoa siitä mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu, on huimasti enemmän. Tämä kaikki oli tarpeen, jotta nään kirkkaana mihin matkaan:

En ole antamassa valmista mallia vuorovaikutukseen. Sitä ei ole! Tarvitaan silmät, jotka näkee, korvat, jotka kuulee ja sydän, joka vastaanottaa sen pienimmänkin ja vaikeastikin aistittavan viestin.... Tässä sitä on meille kaikille koko elämänpituinen haaste! Ja haasteita niitä Kiinassa riittää, mutta niistä enemmän joskus toiste. Ja kuviakin olisi, mutta nekin saavat odottaa.

" Olisin vielä kanssasi jutellut" hajatelmia vanhojen ihmisten hoidosta

Sydneyn oopperatalon idea on lähtenyt appelsiinin kuorimisesta. Alkuviikosta MOT:ssa näytettiin todellisuutta vanhojen ihmisten kotihoidosta. Kotdinhoitajien työtaakka on valtaisa. Appelsiinin kerkeää juuri ja juuri vauhdissa syömään ennen kuin taas hyppää ratin taakse ja seuraavaan paikkaan. Juuri tuo appelsiinin kuoriminen avasi taas silmät siitä, miksi laitoshoitoa ei kuulu ajaa alas vaan kehittää - niin kuin me olemme Esteettömän viestinnän hankkeessa Avainsäätiössä tehneetkin.

Näin eduskuntavaalien kanssa on niin herttaista ja söpöä puhua siitä kuinka vanhalla ihmisellä on oikeus kuolla kotonaan kodinomaisissa oloissa. MOT näytti meille, että se ei voi tapahtua hinnalla millä hyvänsä. Kyllä jokaisella ihmisellä erityisesti hyvinvointisuomessa on oikeus turvalliseen elämään! Liian moni kotona hoidettavista ihmisistä on vaikeasti muistisairaita, liikuntavammaisia, päihdeongelmaisia, psyykeongelmaisia  masentuneita ja ennen kaikkea yksinäisiä. MOT toi esille myös sen, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on joku puolestapuhuja. Joku, joka pitää huolta siitä, että ihminen voi elää hyvää elämää niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Niin monella ei ole. On aika, että puhutaan siitä milloin kotihoito on hyvä ratkaisu ja milloin ei - erityisesti yksilön oman turvallisuuden kannalta.

Laitoshoito on siis kallista. Se on mitä ilmeisimmin suurin ongelma ja se, että kansan mielikuvissa se on aivan karmea ratkaisu, laitokseen - sinne kuolee ja siellä on jos minkäkinlaista kaltoin  kohtelua. Yleinen asenne laitoksia kohtaan on erityisen negatiivinen ja vanhat ihmiset itse pelkäävät laitokseen joutumista suuresti. Vaivaiskoti ajattelu elää vieläkin.

Olen Esteettömän viestinnän hankkeessa ollut mukana kehittämässä tehostetun palveluasumisen toimintaa Päijät-Hämeen seudulla. Itselleni aloittaessani laitoshoito oli samanlainen karmea asia kuin valtaväestölle. Tai oikeastaan karmeaksi kokevat jopa ammatti-ihmiset. Kirjoitin taannoin blogissani vantaalaismummosta, joka yritettiin kotouttaa Peijaksesta tosi jouheasti. Kun asia kyseenalaisestiin, hoitaja osastolla tuumasi moneen kertaan, että jos ei kotona pärjää joutuu Katriinan sairaalaan. En ole koskaan käynyt, mutta äänen tummasta sävystä päätellen, ihan järkyttävä vaihtoehto!

Ei ole, ei ole karmeita paikkoja. Ainakaan Päijät-Hämeen alueella. En minä nyt joka paikkaa tietenkään ole kolunut ja kokemuksellisestikin aika on lyhyt, mutta sen vaan sanon, että alilyöntien mahdollisuus on joukossa pienempi. Suomalaisten hoitajien koulutustaso on korkea. Siksi kehittämistyökin on ollut mahdollista. Tavoitteena ei ole ollut järjestää pelejä ja leikkejä tai monenmoisia virikesessioita tai hyvänolonpalveluja. Tavoitteena on ollut paneutua perustyöhön. Huippukoulutetun henkilökunnan oman työn tarkastelu videoanalyysin avulla on ollut äärimmäisen tehokas väline oman työn tarkasteluun. Työnohjauksillisin keinoin voidaan muuttaa perustyötä sellaiseksi, että se tukee joskus erittäin vähäistäkin omaa mahdollisuutta osallisuuteen. Ja kaikki tämä kuuluu ihan tavalliseen arkeen. Tämän päivän tehostetun hoitolaitosten toiminnoissa on paljon hyvää ja toki paljon kehitettävää. 

Kun ihminen valtaosan vuorokautta kotona  vain odottaa, että joku tulee - pieneksi hetkeksi - ja antaa minimaalisen tuen ja hoidon kiireisen aikataulun vuoksi, se vaan ei riitä takaamaan oikeutta turvlliseen elämään! Lisäksi upean lahtelaisen kodinhoitajan työtä seuratessani, mietin kuinka kukaan jaksaa tuollaista tahtia. Hoitajat väsyvät, eivät kerta kaikkiaan inhimillisesti katsoen voi jalsaa, kun näkevät potilaidensa tarpeet! Ja todellakin, tietenkin monille kotiasumisen tukeminen on loistava ja toimiva asia. Pitää arvioida tarkkaan kenelle sopii ja ennen kaikkea aika ajoin arvioida uudelleen!

"Niin, olisin minä vielä kanssasi jutellut" Ovi meni kiinni ja jälleen kello lyö hitaasti kunnes joku piipahtaa. Laitoksessa ei varmasti hoitajillla ole mahdollisuuksia jutella niin paljon kuin tarve olisi, mutta voidaan sitä salissa, olohuoneessa, yhteisessä tilassa jakaa edes hiljaisuus. Tieto siitä, että lähellä on ihmisiä ja voi olla turvassa.