perjantai 23. syyskuuta 2022

Kyllä lopettaminen pistää hiljaiseksi

 Olen kasvanut perheessä, jossa työnteko on vahvasti määritellyt ihmistä. Isän ensimmäinen kysymys ystävistä ja poikaystävistä oli aina ”Mitä sen isä tekee?”. Koska se oli tärkeää siskoni teininä vastasi kysymykseen ”Opettaa veistoa yliopistossa!” Ystävän isä oli kirvesmies.


Työ on ollut minulle aina tärkeää ja merkityksellistä. Jo ennen yliopistoon pääsyä olin välivuoden töissä. Sihteerikirjeenvaihtajana Finnboardissa. Vaatimuksena kielitaito ja konekirjoituskurssi. Todella ihana kokemus. Upeita työkavereita ja työntekemisen arvostus suurta. Sen sen ansiosta oli otettava ruotsin puhuminenkin haltuun.


Vuonna 1977 aloitin puheterapiaopinnot Helsingin Yliopistossa. Ensimmäinen syyslukukausi kokopäiväisenä

Opiskelija. Sen jälkeen aina kokopäivätyössä lyhyitä äitiyslomia lukuunottamatta. Valmistumiseen pakotti viimein 1987 Kun minusta tuli kahden pienen pojan yksinnauttijaäiti.


Siihen aikaan puheteraåeuttikoulutuksen kuului vuoden kestävä kliininen kurssi. Haaveena oli päästä Lastenlinnaan, mutta laitokselta ilmoitettiin, että sinne pääsee vain gradun tekijät (uusi tutkintovaatimus). Vahvuuteni on ollut aina periksiantamattomuus. Psnelin Linnaan ja löysin johtavan puheterapeutin Liisa Pirkkalaisen ruokasalista. Esitin asiani ja hän kysyi koska pääsen aloittamaan. Seuraavana päivänä. Siitä alkoi ihan paras ensimmäinen lähes kymmenen vuoden työrupeama  nupulle (nuori puheterapeutti). Talo täynnä Suomen huoppuja, guruja, jotka kaikki auliisti jakoivat osaamistaan ja opastivat väsymättä. Tänä päivänäkin tuosta porukasta osa on rakkaita ystäviä, hyviä ihmisiä!


Kokemusta kerttyi lastenneurologiasta eri osastoilla. Jonkun verran tuli konsultoitua myös lastenpsykiatrian puolella. Lasteöinnsn aikaan oli runsaasti opintokäyntejä Ruotsissa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Konferensseja ympäri maailmaa. Kehittämistyötä tehtiin paljon. 1989 perustin Tietoteekin. Idea kumpusi Bräcke Östergårdissa käymästäni Lekotek kurssista (Mary Triechman, USA). Lidäksi verkoistoituminen kuului talon tapaan. Mielellään tuettiin henkiläkunnan osallisuutta esim alan yhdistyksiin. Itselle tärkeitä olivat Bliss-yhdistys. Sittemon ISAAC. Ja edelleen vielä vuoteen 2024 asti Laneku. 


Lastenlinnan ajasta voisi kirjoittaa kootut teokset. Erityisen rakkaaksi ja suorastaan intohimoisesti (tilassa!) aloin uskoa yhteisölliseen puheterapiaan. Mahdollisuus lähteä kehittämään tätä espoolaiseen Kilon päiväkotiin oli sellainen, että sitä ei voinut ohittaa. Erityisesti kun esimieheni, lastenneurologian professori Lennart von Wendt siihen kannusti. Hän oli

lämpimästi  yhteisöllisen kutoutuksen puolestapuhuja. Hän osallistui hankkeen seurantaryhmään asiantuntijana.


Kilon toiminta laajeni ja saimme RAY-rahoituksen Valtakunnalliselle erityispäivähoidon keskukselle. Nimeksi tuli pian Valtakunnallinen Kahvakeskusverkosto. Aluksi toiminta oli Kilom päiväkodin tuki ry:n hallinnoimaa ja sittemmin siirtyi Avainsäätiölle. Kahvatoiminnassa ja esteettömän viestinnän hankkeessa olin 14v. Erilaisia heittäytymisiä varhaiskasvatukseen, kouluihin, vastaanottokeskuksiin sekä tehostetun palvelun yksiköihin. Ihan mieletyömän monialaista ja kiinnostavaa työtä.


Jos nyt joku kipeä asia on työelämässä on ollut, niin se oli minulle puskista tulleet potkut työstä 24v jälkeen. Nyt ajattelen lähinnä, että tässäkin olen yhtä kokemusta rikkaampi. 


Loppu-ura on ollut Aivoliitossa. Tuttu liitto minulle 40 vuoden ajan! Terttu Elon silloisen toiminnanjohtajan kanssa kohdattiin muistaakseni -89 Harrogatessa konferenssissa. Vaikka suurimman osan työelämästä olen tehnyt vaikeasti moniaisten lasten ja heidän perheidensä kanssa on kehityksellisellä kielihäiriöllä aina ollut oma paikkansa sydämessä. On ollut etuoikeus saada olla yhteistyössä Aivoliiton kanssa kielhäiriötyössä ja nyttemmin liitossa töissä.


Varsinaisen työn lisäksi olen kiitollinen mahdollisuudestani aktiivisesti olla mukana kehittämässä vammaistyötä vapaaehtoisena Kiinassa vuodesta 2006. Vuosittain muutamia viikkoja on saanut siellä kouluttaa ja mm vetää Aivoliiton mallia mukaillen Esteetön viestintä -kursseja.


Työn ohella olen myös vuosia  sivutoimisesti tehnyt kelaterapioita kunnes kilpailutus kävi liian raskaaksi.


Niin lupasin somessa, että ei tartte kysellä, koska jään eläkkeelle. Ilmoitan sitten. Viimeinen työpäivä on 31.11 ja eläkepäivät alkaa 1.12. 2022. Ei ollut vielä aikeissa, mutta indeksiteknisistä syistä tämä oli järkevää. 


Koska ratkaisu nyt itsellekin tuli yhtäkäkkiä niin on kummallisen tyhjä olo. Vuosikymmenien työn jälki tuntuu piirtyvän kovin pieneksi. 


No kokonaan en työtä lopeta. Työkykyä on siis vielä jäljellä. Keikkoja, koulutuksia ja työnohjauksia toki teen. 


Ihania asioita eläkevuosiin: Mummin muru! Tärkein, ihanin ja upein. Miten upeaa saada keskittyä häneen. Kohtaamisia ja matkustelua. Ja ehkä ne kuuluisat valokuvat ja videot järjestykseen - ne kymmenet tuhannet. 


1 kommentti:

Ritva Kannisto, Forssa kirjoitti...

Kiitoksia työnohjauksesta vuosia sitten. Ja kaikki mitä alan kehityksen hyväksi olet tehnyt. Nyt sama tyhjä olo itselläkin. Lukuiset koulutukset ja kertynyt kliininen kokemus - mihin häipyy tieto ja osaaminen kun lähtee työelämästä... Ehkä murunen jää ohjauksessa olleiden harjoittelijoiden yms. matkaan. Ja jälki myös asiakasperheiden elämään, toivottavasti. Valokuvien järjestäminen - mahtaneeko itsellä toteutua. Mutta mukavia hetkiä uudessa elämäntilanteessa kuitenkin!
Ritva Kannisto, Forssa