Olen ollut onnekas. Koko elämäni olen saanut tehdä merkityksellistä työtä merkityksellisten ihmisten kanssa. Työni hienoin puoli on se kun vanhempi kokee antamani tuen ja avun arvokkaaksi. Työni loppumetreillä uskon, että olen jättänyt puheterapeuttina omanlaiseni, persoonallisen ja omien arvojeni mukaisen jäljen. Siinä on keskiössä vuorovaikutus, elämän tarkoitus.
Olen juuri jäänyt lomalle tämän erikoisen kevään jälkeen. Mieleeni on piirtynyt 13.3. Sillalla -seminaari. Omien kanssa kokoontuminen ja viimeisimmän läsnäluennon pitäminen. Ihana ja syvällisten keskustelujen viini-ilta. Kunnes kaikki muuttui. Miten minä kaipaankaan halaamista ja inhimillistä läsnäoloa. Työssäni verkkokokoukset eivät ole todellakaan uusi asia. Kaikki kuulumis- ja aikataulutustyyppiset kokouksethan sujuvat loistavasti verkossa. Mutta kehittäminen, johon tarvitaan keskustelua, rönsyilyä, heittäytymistä, reflektointia ja toisten innostuksesta ammentamista on kyllä minulle ihan mahdotonta ilman toisten fyysistä läsnäoloa..
Toki on tullut pidettyä webinaareja - jopa usean päivän koulutuksia. Mielenkiintoista on se, että erityisesti omat kollegat kaipasivat käytäväkeskusteluja, kahvi- ja lounasseuraa. Eipä mikään olekaan hienompaa kuin yhteisten kokemusten jakaminen ja keskustelu. Itse olen yrittänyt seurata joitakin webinaareja. Tarkkaavaisuuteni on sitä luokkaa, että se on ollut todella ylivoimaista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Saatan eksyä sähköposteihin ja someen. Enkä oikein ole podcastienkaan kuuntelija. Ajatukset harhailevat. Kirja toimii aina. Ehkä minä kerta kaikkiaan kuulun siihen joukkoon, joka parhaiten ammentaa ihan perinteisistä koulutuksista ja luennoista. Olen paikan päällä ja läsnä. Ja vaikka tietotekniikka on vuodesta 1987 ollut intohimoni enkä usko lasten ruutuaikaan, niin saattaisin itse hyötyä rajoitetusta ruutuajasta.
Niin teknologia on ollut korona-aikana korvaamatonta. Työn kannalta ja muunkin elämän kannalta. Yhteydenpito, sosiaalinen kanssakäyminen, ostostenteko on mahdollistunut teknologian avulla. Mutta mitä koronan jälkeen?
Aivoliiton Esteetön viestintä -kurssi Turun Suvituulessa heinäkuussa oli minulle työntekijänä erittäin voimauttava. Miten hyvältä ja niin oikealta tuntui aito kohtaaminen perheiden kanssa. Miten meillä kaikilla oli ollut ikävä ihmisiä! Vertaiskohtaaminen on kyllä niin ylivertaista. Yhteinen tekeminen ja toiminta tuo keinoja arjen hyvään kuntoutukseen. Koronan aikaan chateissa ja sähköposteissa on selkeästi tullut esille, että perheet ovat jääneet kovin yksin. Osalla ei ole tarvittavaa teknologiaa, kaikki etäopetus ei ole ollut kielihäiriöisille oppilaille laadullista, vanhemmat eivät välttämättä ole ole osanneet tukea etäopetusta. Sama koskee etäterapioita. Monen lapsen kohdalla diagnosointi ja kuntoutuksen suunnittelu viivästyy. Puoli vuotta tai vuosi on lapsen kehityksessä todella pitkä aika. Me tiedämme, että varhainen puuttuminen vähentää tuen tarvetta myöhemmässä vaiheessa.
Järjestöjen rooli on kaiken kaikkiaan yhteiskunnassamme perinteisesti erityisen tärkeä ja vakiintunut. Lomalle jäädessäni pohdituttaa järjestöjen tulevaisuus. Kaikkea sitä mitä järjestöissä tehdään on mahdoton korvata terveydenhuollossa tai sosiaalipalveluissa. Yksityinen sektorikaan ei tule kyseeseen, kun sen tarkoitus on tuottaa voittoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti