torstai 27. helmikuuta 2014

Enemmän hommailua - vähemmän huilailua!


Tässä olen, enkä muuta voi!
Kun kolmisen vuotta sitten astuin ensi kertaa nastolalaiseen vanhuudenkotiin, Mannaan, se oli paitsi ammattillisesti myös henkilökohtaisesti vaikuttava kokemus. Paikka oli kaunis, kirjaimellisesti luonnon helmassa. Pellolla oli lampaita, puutarha oli hyvin hoidettu. Hevosiakin oli pihapiirissä. Paikkaa asustivat kahdessa eri osastossa ihmiset, joilla oli diagnoosina enimmäkseen muistisairaus, sen eri muodoissa. Nuorimmat olivat juuri keski-iän ylittäneitä. Toinen osasto oli avoin ja toinen suljettu. Ensimmäisenä vierailin avoimessa osastossa. Käytävällä kohtasin ensimmäisenä miehen, joka katseli seinää hievahtamatta. TV oli niin korkealla, että hän ei pystynyt taivuttamaan päätään nähdäkseen sitä. Kahvihetki oi juuri alkamassa. Kupit oli kauniisti katettu. Jokaisen asukkaan kahvi oli valmiina juuri niin kuin he haluavat: sokerilla, maidolla tai ilman. Kahvin jälkeen saapui odotettu henkilö: kampaaja. Hänen vastaanotolleen asukkaille varataan aika toiveen mukaan. Huone oli pieni. Siellä oli hyllykköjä. Kun kysyin hyllyissä olevista esineistä  ilmeni, että suuri osa niistä oli jo edesmenneiden asukkaiden. Kun puhutaan hoivakeskuksesta, tulee mieleen hellyys, toisen puolesta tekeminen, auttaminen. Lopulta kysymys on kuitenkin aikuisen ja ikääntyneen ihmisen passiiviseksi saattaminen. Yksikin nuori hoitaja paijaili herkeämättä pyörätuolissa istuvan vanhan rouvan päätä. Itselleni heräsi vahvasti ajatus, että hoiva tarkoittaa myös sitä, että tehokkaasti hoidamme toisen elämään liittyvät asiat hänen puolestaan. Outoa ajatella, että hyvän hoivan tuloksena on jotain ei-toivottavaa. Eräältä asukkaalta kysyttiin, ajetaanko parta myös. Hän vastasi, että kyllä - ainahan te teette kaiken puolestani. Ja parta sitten ajettiin - sängyssä maaten. Mieheltä, joka pystyi itsenäisesti kävelemään rollaattorilla.  Monta kertaa olen ollut kiitollinen siitä, että olen toimnut vuosikymmeniä puheterapeuttina vaikeasti vammaisten lasten kanssa. Siellä tavoitteena on aina toimia niin, että autetaan vain kun se on todella tarpeen. Myös lasten ollessa kysessä on liiallinen passaaminen ja varjelu huono asia!

Kokoonnuimme henkilökunnan ja esimiesten kanssa keskustelemaan Avainsäätiön Esteettömän viestinnän -hankkeesta. Tarjosimme koulutusta, mallinnusta ja työnohjauksellista yksilöllistä videoanalyysia. Valtaosin tiimi oli avoin ja halukas sitoutumaan hankkeeseen. Hoitotyönjohtaja tuumasi kun kysyin, mitä he toivoivat: iloa arkeen.

Siitä se sitten lähti. Yhteinen työ, joka tänä päivänä on yhteinen ilo. Elämää suurempi asia myös vanhojen ihmisten arjessa on toimiva viestintä, joka mahdollistaa osallisuuden omaan elämään. Puheterapeuttina olen kokenut työn haasteelliseksi, mutta myös äärimmäisen rikkaaksi!

Liike on paras lääke
Toimintojen kannalta on hyvä jos fyysinen ympäristö on niitä edistävä ja mahdollistava. Kaikki muutokset tehtiin yhteistyössä henkilökunnan kanssa ja esimiesten siunauksella. Ensimmäisenä muuttui kampaamotila hyvänolon huoneeksi. Ylimääräiset tavarat vietiin pois. Saatiin jopa kampaamotuoli ja muutoinkin huoneesta tehtiin seesteinen ja valoisa. Ikkunasti avautui ihana maisema järvelle. Paitsi järveä ei näkynyt. Pieni vihje johtajalle ja viikon päästä oli vesakko siivottu ja ihanainen järvenselkä kimmelsi sekä hyvänolon huoneesta että  oleskelutilasta. Huoneen toimintoja suunnitellessa kampaajan ja jalkojenhoitajan käyntien  lisäksi huoneessa tapahtui mukavia asioita. Koska yksi hankkeeseen liittyvistä perusajatuksista on kunkin yksilöllisten vahvuuksien löytäminen saattoi joku asukas laittaa toiselle papiljotit tai lakata toisen kynnet. Ajatuksenamme on erityisesti, että niin paljon kuin mahdollista ja niin monessa arjen toiminnassa kuin mahdollista asukkaiden pienen pienikin osallistuminen maksimoidaan.

Halusimme yhdessä aktivoida erilaista liikkumista. Toiselta osastolta löytyi sopiva pieni huone kuntohuoneeksi. Seinässä oli valmiina tanko ja esimerkikiksi kattoon kiinnitettiin nyrkkeilyä varten ilmapallo.  Kaikki toiminnot kuvitettiin seinille. Kokeilimme joillekin asukkaille omia kuntokortteja. Tarra korttiin, kun on tuolilta noustu tangosta kiinni pitäen kymmenen kertaa. Toiminta laajeni tuolisählyyn, jossa lopulta asukkaat olivat aloitteentekijöitä. Intoa oli siinä määrin, että keksivät ryhmälle oman nimenkin. Mannastars. Henkilökunnan kanssa yhteistyössä porukalle hommattiin pelipaidatkin!

Yhtenä päivänä olin seuraamassa kuntohoitaja Susanna Mikkolan vetämää tuolijumppaa. Hän käytti vahvasti mielikuvia saadakseen ryhmän liikkeelle. Tällä kertaa menossa oli saunomisreissu. Kankeimmat ja kömpelöimmätkinlähtivät innokkaina vihtomaan. Kaikkee  kuntoiluun ja liikkumiseen on lisätty kuvia ja esineitä. On syntynyt tuote "Keijon kuntokortit".

Suurimpana muutoksena on henkilökunnan taito omassa työssään arvioida asukkaiden fyysisiä ja henkisiä kykyjä. Kuinka paljon kukin asukas pystyy tekemään itse. Yksi leipoo pullat. Joku tekee vihdat. Joku rakentaa ongen. Ja joku saa juuri ja juuri pyörätuolista käsin suoristettua päiväpeiton. Yksilöllinen toimintakyvyn ylläpitäminen vaatii jatkuvaa tilanteiden arviointia henkilökunnalta, jossa apuna on ollut videoanalyysi.

Käymme yhdessä ain
Porukassa tekeminen ei aina ole itsestään selvää. Toiminnasta innostuminen ei myöskään. Kerhohuoneen perustaminen lähti liikkeelle amerikkalaisen puheterapeutin Sarah Blackstonen mutaprojektiesityksestä eräässä kansainvälisessä konfrerenssissa. Kehitysvammaisten ihmisten päiväkeskuksessa haluttiin muutosta työskentelymalleihin. Sarah kumppaineen havaitsi ensimmäisellä käyntikerralla, että paikan piha oli aivan mutainen. Porukat laitettiin hommiin. Joku lapioi. Toinen laski välineiden ja tarvikkeiden kustannuksia ja huolehti rahoista. Joku toimi työnjohtajana. Joku suunnitteli jne.

Aloimme Mannassa soveltamaan tätä puutarha-alueen siistimisessä ja kerhohuoneen tuunaamisessa. Lopputuloksena oli kaunis valoisa kerhotila kellarikerroksessa (jonne pääsi myös hissillä). Huoneessa oli johtajan silittämät kauniit valkoiset verhot ja kukat ikkunalaudoilla. Asukkaalle, joka harrasti taidemaalausta oli varattu oma tila sekä maalaamiselle että tarvikkeille.

Uusi kerhotila innosti jos jonkilaiseen toimintaan. Ja kaikessa pyrittiin lähtemään asukkaiden mieltymyksistä. Eräs asukas tuumasi, että ei nyt jaksa ja halua millään lähteä Levyraatiin. Selkää ja lonkkaa kolottaa. Ei pysty. Olen muuten havainnut, että erityisesti alkuaikoina asukkaiden ensimmäinen kommentti oli "Ei". Eli kielteinen asenne vähän kaikkeen. Sitkeä ja jääräpäinen hoitaja sai kuin saikin rouvan levyraatiin ja kyllä lähti lanteet keikkumaan kun ABBA räjähti soimaan. Musiikki ja laulu ovat hyvinkin voimaannuttavia. Jokaisella oman näköisensä hetkestä ja tunnelmasta riippuen. Ja usein kuultua: olipa hyvä että lähdetiin tai olipa mukavaa!


Ja mummo kutoo sukkaa hämärässä
Osallisuuden tukeminen edellyttää, että tutustumme ihmisiin. Toisessa hankkeeseen liittyvässä paikassa askarteluohjaaja kertoo, että hän lähtee uusien asukkaiden kanssa kokeilemaan ja tarjoamaan kaikenlaista. Nyttemmin hänellä on kuvakansio käytössä. Vähitellen sitten löytyy se jokaisen oma juttu. Asukkaat ovat pääosin hyvinkin heikkokuntoisia, joten hänellä on jos jonkinmoista vippaskonstia, jotta mieleinen tekeminen onnistuu. Hänellä on myös taito auttaa ja puuttua vain kun se on oikeasti tarpeen.

Ihminen tekee elämänsä aikana paljon asioita. Monilla on useita harraatuksia. Olen todistanut toimintamme aikana tilanteita, joissa hyvinkin passiiviset ihmiset yhtäkkiä leipovat liukuhihnalla kauneimmat karjalanpiirakat tai pullat. Jotka neulovat uskomattoman kauniita pitsipuseroita tai sukkia. Syntyy runoja ja laulua. Syntyy piirroksia ja maalauksia. Käsityöt etenkin tuntuvat olevan jossain selkäytimessä. Sitä varten perustimme jälleen huoneen (vanhassa ja isoissa rakennuksissa on se hyvä puoli, että siellä on tilaa!). Huoneessa on lankoja, ompelukone, kankaita jne.

Harrastusten ja mieltymysten avulla olemme myös pyrkineet järjestämään sellaisia toimintoja, jossa voidaan toimia yhdessä. Palapelien rakentaminen, yksinkertaiset arvauspelit. Pyrimme luomaan arkea sellaiseksi, että asukkaat tekevät ja toimivat yhdessä. Vaikkei muuta niin edes parettain. Niin, että jokaiseen toimintaan ei tarvittaisi henkilökuntaa.

Onko pakko jos ei halua
Ensimmäinen asia, joka kiinnitti huomioni oli, että hoivakeskuksessa ei tarvitse tehdä mitään itse. Ei voileipiä, ei pestä tai viikata pyykkiä. Varsinkin jos ei halua. Sitä paitsi omaiset kuulemma ei pidä ajatuksesta, kun palvelusta kuitenkin maksetaan. Ihmiset istuskelevat, tuijottelevat tyhjään. On päivälepoa, iltalepoa. Vireystilaa ei nosteta. Ei välttämättä edes yritetä. Toimintaa leimaa rauhaisuus. Jotenkin sellaista syvässä itseessään olemista. Tavoitteena oli tuosta tilasta yhteiseen jaettuun tilaan pääseminen.

Hoivakeskuksen siistijä oli kuitenkin omaksunut tavan siivota yhdessä asiakkaan kanssa. Tätä toimintaa alettiin laajentaa. Siivoamiseen otettiin mukaan myös kuvat. Ja kukin asukas osallistuu ihan kaikkeen kykyjensä mukaan. Vaikkei muuta niin oikoilee peittoa ja pyyhkii yöpöytää. Tai viikkaa omat vaatteensa ja asettelee ne kaappiin. Myös suihkuun mennessä asukas valitsee itse mukaansa koriin tarvittavat vaatteet ja välineet! Arjessa on suunnattomasti tapahtumia, joihin voidaan soallistua. Ja omaiset ovat pitäneet ja jopa nähneet hyvin positiivisena muutoksen, joka Mannan toiminnassa nähdään.

En muista kuka oot tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!
Vanhan herran kommentti ilahdutti minua valtavasti. Ymmärrettävästi muistisairaan vanhuksen omaisille on turhauttavaa kokea, että ei läheinen muista mitään lähitapahtumista.  Kun on juuri ollut viikonlopun kotona ja on ollut vierailuja ja vaikka mitä, niin kommentti on: "kukkaan ei oo käyny, mittään ei olla tehty". Esteettömän viestinnän keinot käyttöön! Kyllä valokuvin ja  piirroksin on hyvä antaa muistisairaalle ihmiselle keinot kertoa kun ei kerrassaan muista asioita kun kauempaa elämänhistoriasta. Myös teknologia käyttöön. Taannoin lääkärikeskuksen aulassa vanhempi rouva esitteli vielä vanhemmalle rouvalle innoissaan iPadilla lomakuviaan. Oli kierretty museoita, oltu viinijuhlissa ja vaikka mitä. Modernin teknologian hyödyntämisessä on valtavasti tehtävää. Pienimuotoiset kokeilumme kuten skypettäminen toiselle puolelle maapalloa lähiomaisten kanssa ja taidenäyttelyreissun kuvaaminen ovat olleet omiaan näkemään loputtomat mahdollisuudet erityisesti viestinnän kannalta.

Hyötyhoiva? Voitaisiin ottaa käyttöön uusi käsite. Kun asukkaat otetaan mukaan kaikkeen arjen toimintaan. Siivoukseen. Ruuanlaittoon. Voihan ne kalatkin käydä soppaan onkimassa järvestä. Hankkeen aikana järjestämämme asia eivät ole olleet kalliita järjestää. Tietysti onkiretken järjestämine. Kätevästi onnistuu vain kun on järven rannalla. Mutta mielikuvituksen käyttö yhdistettynä "mutaprojekti" -ajatteluun tuo jopa hyötyä. Voidaan yhdessä vaihtaa kukkien mullat tai istuttaa kesäkukat parvekkeille. Voidaan tehdä pistokkaita pelargoneista ja lahjoittaa niitä vaikka omaisille. Sukkia voidaan neuloa porukassa ja myydä niitä vierailijoille. Korttien tekoa. Tuokaa tarvikkeita, tekijöitä löytyy -ajatuksella.No lista on aivan loputon. Ja kun osataan pilkkoa tekoprosesseja jokaisella on tehtävänsä.

Ja lopussa Oscareiden jako
Kerta toisensa jälkeen minulla on ollut onni eläytyä  Niskavuoren ihmeelliseen maailmaan, kun Mannan loistavat supertähdet esiintyvät. Miten muistisairaat ihmiset voivat niin sujuvasti esiintyä. Ei jännitystä, täydellinen eläytyminen ja tarina, koettu elämä kantaa. Loistavasti ja vähäeleisesti näytelmää ohjaa Susanna Mikkola. Projektityöntekijämme Kirsi Nykopp ohjaa omalta osaltaan kuvin tapahtumia. Nämä samat vanhat ihmiset olen kohdannut ensi kertaa täällä käydessäni. Heissä on tapahtunut muutos. On pilkettä silmissä, on hymyä, on innostusta. Ja kun ensi-iltaa taannoin vietettiin, ilmassa oli suuren juhlan tuntua ja odotusta hyvin pitkään ennen tapahtumaa. Näytelmää on esitetty useasti tämän jälkeen. Jopa Finlandiatalolla videolla. Vastaanotto on ollut kerrassaan huikea!

Ja kenelle se Oscar sitten pitäisi jakaa? Uskomattomalle henkilökunnalle. Porukalle, joka on asenteellaan uskaltanut kokeilla, välillä kummallisiakin asioita. Hienointa oli kun ihan ikioman Oscarinsa ansaitseva projektityöntekijämme Kirsi Nykopp kysyi työntekijöiltä, mitä hänen pitää tehdä uudessa Kalevala -performanssissa. "No jos sä kuvaat". Hienoa oli erityisesti nähdä se, että hän oli roolistaan erityisen ylpeä! Olemme mielestäni onnistuneet hankkeessa ja sen tavoittessa loistavasti. Muutosta työotteessa on tapahtunut joka saralla. Uutta syntyy henkilökunnan omasta aloitteesta. Kevyillä tukitoimilla ja viimeistelyllä mennään hankkeen loppua kohden. Ilolla. Tulemme siis tarpeettomiksi.

Iso urakka on ollut hankkeeseen kuuluvan DVD:n valmistus. Tavoitteena on ollut tehdä erilaisesta tavallista. Asiat ja muutokset eivät vaikuta kovin kummosiltakaan, mutta jos on silmät nähdä ja uskallus katsoa pintaa syvemmälle, niin muutokset pienin ehkä itsestäänselvinkin keinoin ovat suuria. Vanhustyön seminaarissa hoitohenkilökunta tuli kommentoimaan perushoitotilannevideosta: tuollastahan sen pitäisi aina olla. Osaan kuvitella, että asiaa ymmärtämätön ei näe asiaa samalla tavalla.

Omalta osaltani voin sanoa, että olen hyvin onnellinen ja kiitollinen tästä kokemuksesta ja toivon, että saan jatkaa tätä ihmeellistä matkaa ikäihmisten arjessa. Paljon olen oppinut siitä miten voidaan  tukea vuorovaikutusta ja sitä kautta ikäihmisten osallisuutta kotona ja laitoksessa esteettömästi viestimällä.

Susanna Mikkola sanoi "Ei ole häpeä, jos töissä on kivaa". No ei ole!


2 kommenttia:

Mari Pakkonen kirjoitti...

Ihana teksti ja kerrankin aivan huippua asiaa vanhustenhuollosta. Opettajana minua kiinnostaa, että mistä saan tuon dvd:n ostaa?

Hannele Merikoski kirjoitti...

Voi harmi! nyt vasta luen tän kommentin! Miten on mennytkin ohi. Eli Avainsäätiöltähän DVD:tä saa tilata. Pari kymppiä maksaa. siitä kätevä, että opetuksessa helppokäyttöinen kun toimii ns. moduleittain eli voi ottaa minkä tahansa aiheen ja käsitellä sitä. vaikka aamuherätystä, suihkutusta jne.