torstai 11. elokuuta 2016

Jorvin sairaalan PotilasGo käytäntö


Tämä on omakohtainen ja tuore kokemus siitä, millä tolalla vanhojen ihmisten sairaanhoito on Espoossa. Yksi asia on varma. Paras ratkaisu on äkkikuolema. Tämä tarina on siis tosi.  Ja minä kerron sen juuri niin kuin olen asiat kokenut ja todistanut. Kokemusasiantuntija omaisen näkökulmasta.  Olen pahoillani, että se on monen mielenrauhaa häiritsevä. Erityisesti niiden, joilla on äiti tai isä tai joku iäkäs lähiomainen, joka sairastuu. Omaiset toivovat ja odottavat erityisen tärkeille ja rakkaille ihmisilleen mahdollisimman hyvää hoitoa. Elämme kollektiivisen vastuun aikaa terveydenhuollossa. Myös yksityisellä puolella. Ihmistä pallotellaan, tehdään toimenpiteitä, asioita tapahtuu, mutta viestintä ei toimi ja  on hoito sirpaleista, päällekkäistä ja ennen kaikkea tehotonta tai jopa potilaan terveyttä vaarantavaa. Tieto ei kohtaa asiakasta eikä omaisia. Kaiken huipuksi tiimit eivät toimi, koska viestintä ei toimi. Kollektiivisen vastuun huonoja puolia on myös se, että kukaan ei mitenkään ota onkeensa tästäkään kokemuksesta. Kun tästä tokenen yritän tehdä virallisen valituksen Jorvin neurologisen osaston epäininhimillisestä käytännöstä.

Niin siis minun kokemukseeni. Äitini, maailman ihanin, skarpein 83v sairastui. Oli pientä kuumeilua, huonoa oloa. Kävimme Dextrassa pariinkin otteeseen päivystyksessä. Annettiin antibiootteja, vaihdettiin antibioottia. Tehtiin perustutkimuksia: keuhkokuvat ja tulehdusarvot sekä virtsa. Tulehdusarvot koholla. Ensimmäinen Dextran lääkäri soitteli perään kun äiti oli Jorvissa. Harmittelin, että olisi itse pitänyt tajuta vaatia ja taistella sen puolesta, että oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Jälkeen päin olen ollut niin kovasti pettynyt Dextraan. Viimeisen "Mopoautolla töihin tulleen lääkärin" antibioottivaihdos ja seuraillaan ei ollut enää lähimainkaan riittävää tutkimusta ja paneutumista potilaan tilanteeseen. 

No niin tilanne siis paheni ja aamuyöstä lauantaina äiti soitteli yhteyslistojaan läpi, ilman että tajusi laittaa luuria korvalle. Onneksi tukea oli lähellä. Lopulta päädyimme soittamaan ambulanssin, kun äiti oli jo aivan sekava.  Täytyy sanoa, että äidin kohdalla tämä oli itse asiassa kolmas kerta kun ensiapuhenkilöstö osoittautui upeiksi ammattilaisiksi , joilla on varma ote työhönsä. Tieokoneella oli tiedot. Ja huom! Niitä luettiin. Toinen ensiapumies otti sokerit, hapetukset. Tutki raajojen liikkeet. Mittasi kuumeen. Teki sydänfilmin (Dextrassa ei tehty). Haastatteli ja päätyivät lähtemään viemään äitiä Jorvin päivystykseen. Olen tuuminutkin ystäville, että ehkä olisikin huomattavasti tehokkaampaa ja parempaa palvelua jos meillä olisikin ensiaputiimejä enemmän. Voisi mennä sinne arvioon ja esitutkimuksiin! Siinä idea soteuudistukseen.

Jorvin päivystys (suoraan valvontaosastolle) toimi hyvin. Hoitajalta sai tietoa tilanteesta ja lääkäri kertoi, mikä on hoitolinjaus ja mitä epäillään. Kyseessä siis virus meningiitti. Aivokuume. Vakava tauti. Omaan Facebook statukseen kirjoitin: "Jorvissa turvassa". Perheellämme on kertynyt kokemuksia Jorvista. Useimmat hyviä. Erityisesti äidin kohdalla talvella sisätautiosaston toiminta oli upeaa. Äidillä oli A-virus ja siksi olimmekin hyvin luottavaisia Jorviin jäämisen suhteen.

Äiti siirrettiin päivystyksestä neurologiselle osastolle. Ensimmäiset päivät olivat todella vaikeita. Sekavuutta, kanyylit, katetrit, napapiikit jne. Vähitellen äiti alkoi olla kartalla. Ensimmäisenä yönä oli kovasti pelästynyt kun mieshoitaja oli tarkistanut katetria. Äiti itkeskeli aamulla, että oli ollut pelottavaa. Kun menin äitiä katsomaan hän oli saanut sänkynsä ihan kummalliseen asentoon. Hirmuinen pissahätä ja vatsaan sattui. Kukaan ei ollut tullut, vaikka oli nappia painanut. Minä en tiedä mikä on totuus, tietysti aikaan orientoituminen oli muutenkin hukassa. Itkuisia soittoja tuli. Ja yritimme siskon kanssa parhaamme jo olimme äidin luona useita tunteja päivässä. Toki osastolla oli mukavaa henkilökuntaa. Ystävällisiä ainakin meidän aikanamme. Itse kun olen ollut vanhustyössä jo useita vuosia vuorovaikutuskouluttajana, alkoi mietittymään, että tieto ei kulje, eikä asiat suju. AIna joku henkilökunnasta tuli juttelemaan. Sinänsä todella hieno asia. Luvattiin viedä jalkahoitoon. Todellakaan ei mikään tärkeä asia, mutta ehdotin sitä itse kun huomasin, että kynnet ovat pitkät. Olisin tietysi vienyt ja hoitanut asian. No se asia jäi, eikä ole merkityksellinen. Äiti on säännöllisesti tehnyt pulloon puhallusharjoitukset ja tuumasin että voin tuoda pullon äidin luota. Juu ei tartte kyllä me tuodaan, ei tuotu. Mielellään äiti joisi vichyä. Hain kanttiinista. Sanottiin, että ei tarvitse kun heillä on (nestelista). No ei tuotu. Viimeisenä päivänä fysioterapeutti toi. Fysioterapeutti tuntui olevan ainoa ihminen koko osastolla, jolla oli käsitys miten vanhojen ihmisten kanssa toimitaan! Kaiken kaikkiaan vähitellen alkoi tuntua, että iltavuoro oli pihalla aamuvuoron asioista - selkeästi tieto ei kulkenut. Lääkäri oli määrännyt esimerkiksi kihtilääkkeen keskeytyksen. Koskaan en saanut selville miksi. Nivelissä alkoi olla oireita. Äiti itse mietti, onkohan kihtilääkettä annettu ollenkaan. Keskustelua. Varmistus lääkäriltä ja lääkettä jatkettiin taas. Varmasti oli hyvä syy. Niin ja onneksi huomasin heti alkuunsa informoida, että potilaalla on kihtiruokavalio. Ehkä olisi lääkityksestä voinut päätellä. Lääkäri soitti pyynnöstä keskiviikkona. Edelleen ei olllut likvorista vastauksia. Edelleen jatkuivat varmuudeksi herpeslääkkeet ja punkkilääkkeet tiputuksena. Epikriisissä lukee,mettä jostain syystä punkkinäytteenotto oli jostain syystä jäänyt tekemättä! Se tehtiin lähtöpäivänä. aivan käsittämätöntä - antibioottia tiputettiin sitten useita vuorokausi turhaan!

Äidin olo pikkuhiljaa koheni, niin että hän jo torstaina alkoi muistuttamaan entistä itseään ja tilanne näytti valoisalta. Kysyin hoitajilta, että mikä on tilanne. Tiesin, että mahdollisesti voisi kyseeseen tulla Puolarmetsään siirto. Ihan hirveä kauhistus äidille ja minullekin. Kuukauden päivät kun Pappamme oli Puolarissa ja meille kaikille jäi hirveä kammo paikasta. Siksi tiedustelin asiaa, jotta voisimme siskon kanssa valmistaa äitiä asiaan. Hoitaja tuumasi, että lähetettä ei ole (torstai-iltana) tehty, joten viikonloppu menee osastolla. Huone oli jo yhden päivän ollut tyhjä. Muutenkin osastolla oli väljää. Äiti oli hyvillä mielillä ja söikin eikä valittanut enää niin paljon päänsärkyä ja huono oloa. Itse aloin miettiä, että homma on niin hyvässä jamassa, että mikä ettei voisi viikonlopun jälkeen vaikka päästä kotiin.

Perjantai-aamuna hyvin varhain pamahti pommi! Äiti soittaa aivan paniikissa ja itkee. "Ne vie mut tänään Puolariin, tuu hakee mut pois täältä!". Rauhoittelin äitiä. "Tulen, tulen. Selvitän ensin mikä tilanne on". Soitin osastolle. Täytyy sanoa, että ensin kuvittelin, että asia ei voi pitää paikkaansa. Osastolla sanotaan, että kyllä kahdeltatoista. Kun kysyn koska lähete on tehty, niin hetki hän katsoo. Ei löydy tietoa. Ehkä se on tehty aiemmin. Mitä ihmettä! Sanoin, että se nyt tästä vielä puuttuisi, että lähete on tehty eikä siitä kerrota. Joo, meillä oln täällä sellainen käytäntö, että kolme päivää osastolla ja sitten Puolarmetsään. Olin jo suorastaan pöyristynyt. Vai, että sellainen käytäntö. Kuulkaas kun minä en ole teillä töissä. Ehkä ne käytännöt pitäisi olla asiakkaiden tiedossa. Ja kun äitini ei nyt sairaudesta johtuen oikein pysty hahmottamaan ja keskittymään, niin sitä varten teillä on papereissa minun numeroni. Tulee niin mieleen se sketsi, kun mummo on siirretty Malagaan halvempaan hoitoon ja omaiset etsivät mummoa! Näin meillä Espoossa ja on kuulkaa kaikkea muuta kuin naurun paikka. Pyhää raivoa täynnä soitan potilasasiamiehelle. No eipä siitä muuta apua ollut kuin, että sain avautua aiheesta ja että minun pitää ottaa yhteyttä osaston lääkäriin. 

Eikä siitä lääkärin kanssa keskustelusta ollut minkään taivaan valtakunnan hyötyä. Hän vaan harmitteli useaan otteeseen. "voi miten harmillista". Kyllä harmillista! Äiti oli heti aamusta alkaen alkanut tulla huonovointiseksi. Oksensi kolme kertaa. Päätä särki ja ihminen on kuin pelästynyt pupujussi. Laitoin kuulokojeen rasiaan ja tuumasin, että lepää nyt hetki. Lääkäri sanoi, että voidaan siirtää lähtöä, kun potilas on niin huonovointinen, iltapäivään. Ja mitä vielä. Onneton, käsittämätättömän huonosti tilannetta lukeva sairaanhoitajaopiskelija tulee sähläämään. Pistää äidin kaikki kamat muovipussiin ja tiukkaan solmuun. Avaan, otan kuulolaiterasian ja sanon, että ethän sinä tätä voi pakata! Juu, juu muuten ne jää tänne ja se on sitten hankalaa. Totean, että vielä hankalampaa on kun ihminen ei kuule, kun hänelle puhutaan. Hän kyselee äidin vointia (ei siis kuulolaitetta). Äiti ei vastaan ja kerron, että huonosti. Hoitaja ilmoittaa, että kyllä hänen pitää itse kuulla potilaalta. Kerron, että potilas tarvitsee kuulolaitteen. Äiti laittaa kuulolaitteen. Sama kysymys ja äiti vastaa huonosti. Niin, että siinä. Mitä sitten. Ei mitään. Tulee lounas ja äiti on aivan voipunut. Minä olen niin täynnä tätä luokatonta toimintaa, että olen valmis siirtymään vaikka Puolarmetsään! Lounaalle tuodaan äidille maitoa. Menen vaihtamaan sen piimään. Kaadan lasiin ruokailusalissa piimää ja aasialaistaustainen nuori nainen ilmoittaa minulle hyvin kärttyisesti: "teillä ei lupa palvella täällä". Kivahdan: "Kuule mä vien nyt mun äidille tän piimän!" Kuten rakas ystäväni sanoo, että erikoista että suutut, kun sinulla on yleensä lehmän hermot!

Näin me sitten poistumme Jorvista. Äiti onnettomana pyörätuolissa, jokun huonosti suomea puhuvan kuskin kanssa. Minä painelen perässä. Voi hyvät ihmiset käykää todistamassa espoolaisen sairaanhoidon alennustilaa. De ja vu ja viime vuoden vapaaehtoistyön kokemukset Kiinan vuoristossa Zianissa. Olenko oikeasti Suomessa. Kuinka paljon tällä osastolla oikein on potilaita! Vahva ulosteenhaju toivottaa minut tervetulleeksi! Ja se, että äidillä ei ole paikkaa. Soitan Jorviin, että mitä ihmettä. Oli kiire saada äiti pois osastolta ja täällä on täpösen täyttä. Hoitaja tuumaa, ettei osaa sanoa mitään kun ei ollut aamuvuorossa. Ei mitään vanhankaikaista raporttia. On hiljainen raportti. Sepä se. Tuntuu, ettei kukaan kirjaa eikä kukaan lue. Tiedustelee sihteeriltä. Juu on kuulemma vapaa paikka. On ihan Puolarmetsän päässä vika. No olipa hyvä että tulin. Äiti varmaan olisi maannut pitkin käytäviä ties kuinka monta tuntia. Joku mummo sieltä pedattiin ulos ja äiti sai väliaikaisen, ylimääräisen sängyn ja myöhemmin siirrettiin toiseen huoneeseen. Pari tuntia käytävällä makoili yksi vanha erinomaisen sairaan ja hauraan näköinen rouva. Äiti kysyi illalla, miksiköhän hän edelleen siinä makaa. Olikohan äiti vienyt hänen paikkansa. Siinä hän oli edelleen, kun tulimme pois parvekkeelta. 

Huoneessa oli jokin ilmastointikonehässäkkä. Putket jeesusteipillä kiinni. Huoneessa kuitenkin muut palelivat (helteessä!) joten sitä sitten meikäläinen availi ja toiset laittoi kiinni. Ja lopulta se ei edes toiminut. Ulosteen lemu oli karmea. Sanon näin, vaikka minä olen se mökillä joka tyhjentää huussin. Minkäs teet, kun huoneessa on erilaisia potilaita. Mutta äitini oli juuri toipumassa vakavasta sairaudesta ja kiitos Jorvin siitä seurasi todella huono ja oksettava olo. Tämä miljöö nyt oli aivan kauhea. Ihan kuka tahansa voi mennä tutustumaan. En todellakaan liiottele. Kyllä monen kohdalla mietin, että espoolaiselle vanhalle ihmiselle on äkkikuolema ehdottomasti paras ratkaisu. 

Ja se ruoka! No niin eihän se kihtiasia ollut tullut tietoon. Niin että palapaistia (kihtipotilaallehan oikein suositellaan punaista lihaa) mielipahaperunamuussia ja latunpaloja rosmariinissa. Hyi hitto! Maistoin ja tietysti yritin näytellä, että hyvää on. Kuka meistä syö tuollaista ruokaa kun oksettaa. Siskon kanssa kuskasimme eväitä. Huom! Oikeasti kyllä siellä pitää (ja Jorvin neurolla erityisesti) hypätä ja valvoa. Sisko hoiti lauantain joten pääsin Päijänteelle hieman rentoutumaan ja keräämään äidille mustikoita ja löysinpä muutaman kantarellinkin. Sunnuntaiaamuna soi puhelin ja äiti itkee: tule tänne. Minä menin. Saimme taas siskon kanssa tilanteen rauhottumaan. Hoitajat olivat äärimmäisen mukavia. Olemme erityisen kiitollisia virolaiselle Karinille, joka oli kyllä Ihminen isolla Ii:llä. Sovin, että tulen maanantain aamun kierrolle.

Ensimmäinen kerta koko rumban aikana koin, että nyt homma on ammattilaisten hallussa. Lääkäri, fyssari, hoitaja Karin sekä amanuenssi kierrolla. Ja johan selvisi asiat! Edelleen punkkipuoli epäselvä, mutta hän varmistaa. Eikä hän näe mitään syytä, miksei voisi mennä kotiin. Jos tarvitaan vielä tippaa niin kotisairaanhoito hoitaa. Äiti lähti fyssarin arvioon, hyvä että pysyimme perässä. Banaani upposi suikkiin terasilla ja kauppalistasta tuli pitkä. Pojan hälytin entraamaan huushollin. Kyllä tämä tästä. Mutta hyvät vanhat ihmiset älkää sairastuko Espoossa. Kotisairaanhoidon ja Puolarmetsän välinen viestintä ei myöskään toiminut. Viisi tuntia ensimmäisellä kerralla odotettiin. Ja seuraavana aamuna minun piti roudata äiti Tapiolaan HusLabiin kun käyntejä oli mitoitettu vain yksi per päivä. Hoitaja olisi kyllä tiputellut aamulla antibiootin, mutta lääkäriystäväni oli sitä mieltä että ei käy! Antibiootti tiputettiin kerran päivässä. Ja jos se on illalla annettu klo 19.00 niin eipä sitä todellakaan voi aamulla taas tiputtaa.

Tämän ruljanssin aikana on kertynyt niin monia kokemuksia, että kaikkea en tähän saa. En sitä kuinka annoin naapuri petiin silmälasit, kun hälytyslamppu palaa, mutta kukaan ei tule ennen kuin käyn hakemassa. Kuinka etsiskelen sairaalavaatteita kaapeista. Pieniä yksityiskohtia. Ennen kaikkea suosittelen Jorvin sairaalan neurologisen osaston tiimille vuorovaikutukseen perehtymistä. Fyssarin mukaan kuntouttava ote on vahva ja tiimi puhaltaa yhteen hiileen. Uskon. Mutta ihmisellä on yhdet aivot. Myös psyyke pitää huomioida. Erityisesti kun kyse on vanhasta, erinomaisen huonosti kuulevasta ihmisestä. Ei vanhaa ihmistä paiskita yhtäkkisesti paikasta toiseen. Alkaneen hyvän kuntoutumisprosessin luvaton takapakki tuli erinomaisen huonosti masinoidusta siirrosta ja siitä, että osaston sisäinen viestintä oli selkästi puutteellista. Harmittelu ei vaan auta!

Olisi selkeästi esteettömän viestinnän videoanalyysin paikka. Olen käytettävissä. 

Ja niille päättäjille, joita tämä kokemus ei kiinnosta ja eivät edes lukeneet niin terveisiä. Niin, että siitä soteuudistuksesta. Ei ainakaan tämän kokemuksen jälkeen voi mikään uudistus olla huonompi. Se, että Jorvin PotilasGo:ta sovelletaan vain siksi, että rahaa säästyy ja erikoissairaanhoidon tarve minimoituu, johtaa tällaiseen hoitolinjaan, jossa ei tavoitteena itse asiassa kun potilaan huonompaan kuntoon meno, kun ei osata ajatella kokonaisvaltaisesti. 

Äiti pääsi kotiin. Meiltä tyttäriltä tässä rumbassa on vaadittu paljon. Ja edelleen vaaditaan. Henkilökohtaisesti oma jaksaminen on kyllä tällä hetkellä todellakin koetuksella. Ei ole uni tullut kun äidin itkut on mielessä ja kammottavat kokemukset. Tilannetta ei yhtään helpota se, että äiti nyt on äärimmäisen ahdistunut ajaksesta, että joutuu Espoossa sairaalaan! Näin sitä muuttui käsitys "Jorvissa turvassa".

Kiitos todella toimivalle Puolarmetsän tiimille. Olette niin uuden sairaalanne ansainneet. Kammottava suureksi osaksi hyljätty laitos jää taakse. Toivottavasti pääsette uuten sairaalaan pikapuoliin! Vaikka on kuinka hyvä tiimi, niin puitteet ovat todella ala-arvoiset.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Irtisanomisen sietämätön kipeys ja tähtien työntövoima

Elämässä on hetkiä, jotka pitkään jopa loppuelämän aiheuttavat fyysistä kivun ja tuskan tunnetta. Miten selkeästi onkaan mielessä se perjantai, kun sähköpostilla sain esimieheltä tiedon, että Espoon osalta säätiön toiminta lopetetaan ja kaikki työntekijät irtisanotaan. Maanantaille oli jo sovittu tapaaminen johtajien kanssa. Asiaan perehtynyt ystäväni tuumasi, että tuskin silloin ollaan vielä irtisanomissopimuksia allekirjoittamassa. Toisin kävi. Nopean toiminnan miehet tulivat papereiden kanssa. Syyt irtisanomiseen: kannattamaton, hyödytön, tehoton.... Ei tietystikään noilla sanoin, mutta ihmismieli tulkitsee. Kaikki käytännön asiat hoidettiin asiallisesti. Ehkä kuitenkin YT-neuvottelussa voisi olla ideaa ihan kaikkien irtisanottavien kanssa. Onneksi itse selvitin mahdollisuutemme uudelleentyöllistämisvapaaseen, johon meillä oli oikeus. Anomus hyväksyttiin heti. Minulle siis irtisanominen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En voinut edes kuvitella, että minut irtisanotaan ensimmäisten joukossa. Etenkin kun itse toimisto fyysisesti olikin minulle lähes tarpeeton. Mutta hallitus oli näin päättänyt ja se siitä.

Haluan tällä blogilla lähinnä jakaa niitä tuntemuksia, mitä irtisanominen tuo tullessaan. Omalla kohdallani iski hirveä paniikki, arvottomuuden tunne. Eläkkeeseen 3v6kk. Mitä ihmettä minä nyt teen. Olin kuin zombi. Unohdin tapaamisia. Ruoka ei maistunut ja kaiken huipuksi lahjakkaana nukkujana pyörin ja hyörin öisin sängyssä. Yhtään ei auttanut kommentit: kyllähän puheterapeutille riittää töitä, ovi sulkeutuu, uusi avautuu, koulutuksia, työnohjausta ja konsultointia, sullahan on toiminimi ja eihän sinulla ole mitään hätää! ja erityisesti raivostutti muutama työkaveri, jotka tokaisivat, että tämähän oli niin odotettavissa! Ai! Minä en osannut odottaa. Olin tehnyt kaikki 14v säätiöllä työtä suurella sydämellä ja intohimolla. Nyt se todetaan kannattamattomaksi. Vajosin ja tapani mukaan kehitin kunnon teflonit ympärilleni.

Olen tehnyt kokopäivätyötä vuodesta 1978. Koko opiskeluajankin. Mahdollisuutta työttömyyteen tietysti puheterapeutin työssä ei edes ole. Eläkeasioita en halunnut selvittää, sillä ei mitenkään pysty vielä! Uudelleentyöllistymislomallani varasin ajan yritysneuvontaan. Sovin myös tapaamisen viisaan kollegan kanssa. Sielu kärsi koko ajan. Unelmaani esteettömästä viestinnästä yhteiskunnassa olisi tosi vaikea toteuttaa ilman yhteisöä. Lisäksi olen todella onneton kirjanpidossa, laskuttamisessa ja byrokratiassa. Pari yötä meni tuskaillessa ALV:a, kun tein koulutustarjouksia. Suoraan sanoen koko asia ei ollenkaan avautunut minulle. Ja vähän väliä itketti ja harmitti suuresti!

Tietysti ympärilläni on niitä ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, mitä työni ja tavoitteeni ovat olleet vuodesta 1996, kun aloitin Kilon päiväkodissa. Yhden ihmisen kädenjälki tietysti isoissa asioissa piirtyy pieneksi. Mutta kannustuksen ja empatian avulla tulin siihen tulokseen, että työlläni on oikeasti arvoa!

Uskon vahvasti tähtien työntövoimaan. Enpä kerennyt montaa päivää olemaan uudelleentyöllisymisvapaalla, kun onnellisten tähtien alla syntynyneenä tähdet työnsivät minut Aivoliittoon. Ensimmäinen elämäni työhakemus, tiivistetty (!) CV ja työhaastattelu. Sain kuin sainkin työpaikan Aivoliiton Kommunikaatiokeskuksessa ja Vinkkejä vanhemmille -hankkeeseen. Voi miten olenkaan asiasta onnellinen. Kaikella on ilmeisesti tarkoituksensa, kuten naapurini tuumasi. 

Aivoliitto on minulle monella tavalla tuttu. Eikä vähiten siksi, että olen siellä ollut mukana kuvat ja viittomat sopeutumisvalmennuskursseilla. Lisäksi olen ollut erilaisissa ohjausryhmissä vuosien varrella ja uuden toimeni vuoksi joudun jättämään Valtakunnallisen kielihäiriö neuvotelulautakunnan puheenjohtajuuden. Hyvin mieleinen tehtävä useiden vuosien ajan. Niin ja paitsi tuttu niin myös rakas. Sieltä on putkahtanut maailmalle ihania nuoria puheterapeutteja ja erityisopettajia kurssityöntekijöistä. Heidän ammatillista uraa on aina ihastuttavaa seurata.

Huomenna se alkaa! Kohti Turkua aamusta. Ihanaa tämä "into piukassa" -olo kuten turkulainen sanoisi.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Yhteisöllinen toiminta puheterapiassa on kuin lumenluonti!

Tässä päivänä muutamana on kaikennäköinen liikuntaharrastus korvaantunut luomuliikunnalla. Lumenluonnilla. Tuntuu että vuosi vuodelta ihmiset saavat siitä vaikka minkälaisia ongelmia aikaiseksi. Joku lusmuilee ja joku raukka taloyhtiössä tekee sen kaikkien puolesta ja tietysti paasaa siitä suureen ääneen. Jotain häiritsee ihan kauheasti kun naapuri kolaa lumensa ihan väärään paikkaan. Sitä voi sitten ikkunasta katsomalla saada itsensä sellaiseen agression tilaan, että raivoa puhkuen käydään kertomassa naapurille hieman totuuksia. Onneksi asun paritalossa. Meillä homma sujuu niin, että äiden yli 15v aikana olemme aina päässeet pihasta ulos ja takaisin. Mutta lumenluonti on tänä päivänä jopa niin suuri ongelma, että siitä tehdään rikosilmoituksia ja kaupunkien kiinteistövirastot saavat palautetta häiritsevistä lumikasoista siellä sun täällä. Poliisi antaa tiedotteita, että hyvät ihmiset luokaa sitä lunta. Nauttikaa. Kuntoilkaa. Juhannuksena lumi on kuitenkin suht vähissä. Minullekin kävi naapuririvitalon valittajanainen sanomassa, että ei siihen. Joka vuosi käy sanomassa. Ja joka vuosi juuri siihen laitamme. Kaupungin kaistaleelle jalkakäytävän viereen, kun tällainen poikkeuksellinen lumi ei vaan mahdu meidän postimerkin kokoiselle tontille. En jaksanut edes keskustella vaan poistuin paikalta. Tänään nauroin kotiin tullessa ääneen. Rouvan jälkikasvu oli tehnyt komean tunnelin lumivalliin. Lapset näkevät kaikessa mahdollisuuden. Ihanat lapset.

Tuossa tuntitolkulla lunta siirrellessäni mietin yhteisöllistä toimintaa puheterapiassa. Kun menen uuteen päiväkotiin on joskus samanlainen tunne kun eilen myrskyn jälkeen. Ovi ei kunnolla aukea. Onko mun oikeasti pakko mennä. No on. Työnnän sen auki. Tuijottelen hetken pihaa ja mietin: ei, ei tässä ei voi enää voittaa.  Ei tällaista määrää voi yksi ihminen kolata. Ja ei kun ryhdyn työhön. Alussa varsinkin tökkii. Sitten tulee se rouva Valittaja. Näitä on joka yhteisössä. Hyvä vuorovaikutus on aina haaste. Ei vain silloin kun on joku diagnoosi. Haasteena on erityisesti minun ja lähiyhteisön välinen vuorovaikutus. Voidaan haparoida, ymmärtää toisemme väärin. Asenteet voi olla vastaan, kun ei oikein löydy sitä yhteistä säveltä. Sinä et ymmärrä mitään varhaiskasvatuksesta ja toisaalta perusarjessa ei minun mielestäni tueta tarpeeksi vuorovaikutusta.

Yritin täyttä kolaa saada vallin huipulle. Hitto, että painoi, ei onnistunut. Pahasti töksähti ihan alkuunsa. Keksin lähteä sillä tavalla matalalta ja viistosti. Koko ajan sain isompia ja isompia kuormia ylemmäs ja ylemmäs. Niinhän sinne lähiyhteisöön kotiin ja päiväkotiin pitää mennä. Matalalta ja viistosti. Ei henkselit paukkuen suurena osaajana ja kaiken tietäjänä. Kyllä yhteisöllinen toiminta on yhteen hiileen puhaltamista ja moniammatillista. Toinen toistamme kuullen ja ymmärtäen. Ei kenelläkään ole oikeutta asettua toisten yläpuolelle. Käskyttää ja sanella.

Naapurimiehen kanssa käytiin mukavaa keskustelua. Pohdittiin kuinka kivaa tämä lumenluonti on. Luonto tarjoaa parastaan. Turvallisuus ja luottamus on hyvän toimivan vuorovaikutuksen perusta. Siihen, että ollaan vuorovaikutuskumppanin kanssa samalla aaltopituudella ja asenteet ovat kohdillaan.  Uskotaan toiseen ja pidetään häntä arvokkaana. Mietin, että miten kohtaaminen on aina niin ainutlaatuinen, ihan joka kerta. Minulla on tapana pohtia eri yhteisöjä ohjatessani, että mistä huomaan, että minuun luotetaan asiantuntijana ja että niitä tavoitteita, joita olen yhteisölliseen toimintaan puheterapiassa asettanut aletaan yhteistuumin tavoittelemaan. Se saattaa olla niinkin pienen oloinen juttu kun rytistynyt paperi lapsen nyrkissä, jonka hän ojentaa minulle. Siinä on lapselle tärkeä viesti, jonka hän saa aivan itse kertoa, itse tehdä aloitteen sen kertomisesta. Pienen ihmisen ikioma asia. Maailman tärkein ja hellyttävin juttu, kun sen ensi kertaa todistaa. Jotain suuren suurta on tässä tavoitettu ja yhteisö saa kyllä kuulla useaan otteeseen kuinka tilassa olen. Tai se on varhaiskasvatuksen ammattilaiset, joiden kanssa on jo hetki ja toinenkin tovi puurrettu, mutta tuntuu, että ihan ei nyt vielä olla siinä, missä toivoisin olevamme. Ja jostain yllättäen, ihan puun takaa kertovat, että voitais nyt katsoa niitä videoita, joita olemme pienryhmätilanteista tehneet. Jälleen tilassa. Ihminen, joka vereslihalla tuo oman työnsä näytille ja haluaa analysoida yhdessä omaa työtään vuorovaikutuksen kannalta on kyllä oikeasti suuri ihminen. Ja se, kun hän jakaa sen minun kanssani tekee minusta etuoikeutetun!

Eilen illalla, kun viimein sain sen pihan lumivapaaksi alueeksi tunsin hurjaa ylpeyttä. Onnistuihan se. Kola kolalta. Ja olishan siinä vielä viilaamista, kun hieman on tullut tänäön lisää, mutta nautitaan nyt tilanteesta sellaisena kun se juuri nyt, tällä hetkellä näyttäytyy. Olen sitkeä sissi ja nyt olen sitä mieltä, että ihan sama kuinka paljon tahansa sitä lunta tulee, selviän siitä voittajana. Viistosti alhaalta ja toisia arvostaen. Elämä opettajaa ja lumenluonti varsinkin!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Reissuvihkojen ja wilmojen luvattu maa

Vieläkin vuosikymmenien jälkeen ensimmäisenä mieleen tulee muutamankin kerran kuulemani lause vanhempainillassa: "Täällä puuttuu ne vanhemmat, joiden lapsilla on ongelmia!"

Vanhempien, varhaiskasvatuksen ja opettajien yhteistyö on sekin oma taitolajinsa. Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Wilmasta. Koulun ja kodin välisestä viestintäkanavasta. Loistava mahdollisuus, mutta taitamattomasti käytettynä todellinen uhka puolin ja toisin! Toisen vanhemmuuden asettaminen kyseenalaiseksi on kaikin tavoin vältettävä asia. Vain luottamuksen kautta voidaan tukea vanhemmuutta ja lapsen kasvua.

Kun poikani oli ala-asteella hän  tuli kotiin kotimuikkarilapun kanssa. Kotimuistutus oli yliviivattu ja lapussa kehuttiin ja  kiitettiin, kuinka oppilas oli auttanut pienempiä luokkatovereitaan tietokoneen käytössä. Vieläkin parin vuosikymmenen jälkeen lappu on tallella sekä paperilla että äidin sydämessä. 

Mikään ei varmastikaan ole järkyttävämpää kuin jatkuva virta kielteistä palautetta lapsen koulunkäynnistä. Koko ammatilisen urani olen paasannut, että kuulun "Reissuvihkovastustusyhdistykseen". Tämä aiheuttaa reissuvihkojen ja Wilmojen luvatussa maassa suuria tunteita ja intohimoisia reaktioita. Mitä! Miten voi vastustaa sitä, että tietoa välitetään. 

Olen seurannut  päiväkotien ja koulujen  sekä vanhempien viestien sisältöjä varsinkin erityislasten osalta. Päivittäin saatetaan listata, mikä oli tänään vaikeaa. Kuinka vaatteet ei menneet päälle eikä ruokailusta tullut mitään ja kuinka aamupiirissä ei pystynyt olemaan vaan piti mennä taas ulkopuolelle. Ja Ville löy taas Kallea lapiolla päähän! Vanhemmat kyllä oikeasti tietävät mitkä asiat ovat vaikeita omalle lapselleen. Ei ammatti-ihmisten tarvitse joka päivä kirjata, missä he ovat taas epäonnistuneet! Voitaisiinko kirjata, missä on onnistuttu, mikä asia, pienikin on mennyt hyvin. Voidaanko oikeasti tukea ihmisten joskus kovinkin haurasta vanhemmuutta.

Vanhemmat ovat myös järkyttyneitä, kun sanon että vastustan reissuvihkoja. Miksi ihmeessä! No siksi, että ensinnäkään lapsen viestintä ei kulje samoissa kansissa kuin aikuisten välinen informaatio. Kyllä voi olla vihko, ihan jokaiselle lapselle, missä kerrotaan, että joulujuhlat alkavat klo 9.00 tai tuokaa vaihtovaatteet tai retkirahaa. Se, että siellä on kuvitettuna, mitä lapsi on tehnyt useastikaan ei todellakaan edes tue lapsen vuorovaikutustaitoja. Ai jaa olet ollut sirkuksessa, kappas vaan sinulla oli kivaa. Ketään, ei lastakaan kiinnosta vanhan informaation välittäminen. Lapsi siinä sitten nyökyttelee, jos on enää edes paikalla, kun niitä kuvia vihkossa ihmetellään. No miten tämä pitäisi hoitaa, siihen saa koulutusta vaikkapa minulta:) Voiko yksityiskohtaisen kirjaamisen sijasta tehdä lapselle vaikka omat viestintäkuvat, jotta hän voi itse kertoa omat asiansa? Käytetään liikenevä aika lapsen viestinnän onnistumisen varmistamiseen.

Myös vanhemmat tarvitsevat ohjausta, miten reissuvihkoa käytetään. Ei sen tarkoitus ole antaa yksityiskohtaisia ohjeita miten oman kullannupun arki pitäisi hoitaa päiväkodissa tai koulussa. On pukeutumisohjeita, valituksia kuinka nyt ei taaskaan saatu lasta nukkumaan illalla. Onko lapsi varmasti herätetty ajoissa rääkyvänä sieltä päiväunilta. Aah kuulun niin "Kannatan nukkaria yhdistykseen". Sekin oma pitkä juttunsa, mutta sanottakoon, että idolini on unitutkija Timo Partonen. 

Vuorovaikutus on elämän tärkein asia! Tätä olen hokenut ja hoen edelleen. Eipä ne keinot, hienot Wilmat sun muut mitään auta, jos niitä ei osata käyttää!

torstai 19. marraskuuta 2015

Jälleen asiat hyvin Tanskan maalla! - ulkomaalaistaustaisten ihmisten erikoisklinikka



Maahanmuuttajataustainen vammainen lapsi ja hänen perheensä palvelujärjestelmissä 18.11. 2015

Eilinen Vamlasin seminaaripäivä oli mielenkiintoinen kokonaisuus maahanmuuttajataustaisista vammaisista lapsista ja heidän perheistään palvelujärjestelmissä. Enemmän tietoja löytyy vamlas.fi sivuilta mm. tutkimusta. Tässä blogissa pohdiskelen  tanskalaisen prifessorin Morten Sodemannin ajatuksia herättävää esitystä. Morten kertoo erityiskilinikastaan Odensessa ulkomaalaistaustaisille ihmisille, joilla on monimuotoisia ongelmia. Toiminta  on moniammatillista ja  polikliinista. Huomio kiinnittyi siihen, että esteettömän viestinnän asiantuntijuutta ei kuitenkaan tiimissä ollut. Tästä keskustelimmekin mm lounastauolla ja siitä että Esteettömän viestinnän hankkeella olisi osaamista ja kokemusta, josta tanskalaisetkin voisivat hyötyä.

Morten tuo esille, ettö vähemmistöön kuuluminen nykyisin saattaa johtua monista muistakin syistä kuin erilaisesta kulttuuritaustasta: sairaudesta, huolista, ahdistuksesta, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, sosiaalisten taitojen puutteesta, vammaisuudesta, puhumattomuudesta ja yksinäisyydestä.

Morten kertoo klinikan toiminnan perusasioista. Ihimiset pitävät siitä että saavat kertoa elämästään. Ja siitä miten voivat. Esimerkiksi sukupuun piirtäminen - perheestä kertominen on tärkeää. Joskus siitä jättää pois jotain. Sekin on keskustelun aihe. Miksi jätit pois? 

Pyydä tekemään lista kaikista kaikista ongelmista! Onko tässä todella kaikki. Yleensä porukat aloittavat pienistä ongelmista ja ihan viimeinen on yleensä se suurin ja oleellisin ongelma. Kirjoitetaan. Itselle tuli mieleen Linnassa ja pk:ssa - aina viimeisenä vuorovaikutusasiat. Tietysti nykyisin on asiat varmaankin toisin ja aloitetaan elämän tärkeimmästä asiasta, vuorovaikutuksesta.

Mietin listaa ja ajattelin, että voisi toimia hyvin myös kuntoutussuunŋtelmassa. Eli mitä parempi luottamusja tarjotaan aikaa ja mahdollisuuksia, niin ehkä tässäkin suhteessa voisi tärkeimmät, isoimmat, vaikeimmat tulla viimeisenä.

Asiakkaasta kiinni kuinka paljon haluaa avautua. Avoimia kysymyksiä. Asiakas saa päättää vastaako. Haavat (fyysiset ja henkiset) on saatava näkyviin. Luottamus, niin eipä sitä voi missään asiakastyössä liikaa painottaa!


Autetaan ihmisiä astumaan uudelleen omaan elämäänsä! Tulkkien käyttöäkin on kehitetty klinikan toimintamalleihin sopivaksi. Käytetään mm Skypeä. Mikäli tulkkia ei ole käytössä, Ihmiset puhuvat helposti vain asioista,  joista osaavat puhua. Morten kertoo, että tulkit ovat usein tilanteessa mukana ja alkavat tulkkaamaan vasta kun näkevät, että siihen on tarve. Tanskassa (kuten meilläkin) on eritasoisia tulkkeja ja ammattitaitoiset, osaavat tulkit ovat kullanarvoisia - ja kalliimpia. Puheterapeuttina ymmärtää, että tulkki läsnäolollaan vie paineen ilmaisulta, joten se tietysti helpottaa vuorovaikutusta. Ja itse olen kokenut, että erityisesti osaamattomattomat tulkit helposti tulkitsevat. Erityisesti Kiinassa on jatkuvasti ongelma siitä, että en voi olla varma onko minun sanomani todella se jonka tulkki tulkkaa. Erityisesti Morten kehottaa kysymään. Jollei kysy, asiat voivat mennä todella vaikeiksi!

Kun päästään ongelman syntysijoille/juurille tulee apu koko lähiyhteisölle. Milenkiintoista oli erityisesti se, että ei voi mennä kulttuuri edellä. Eri kulttuurien sisälläkin on hyvin erilaisia kulttuureja. Yksilöön ja lähiyhteisöön tutustuminen on oleellista.

Morten kertoo äidistä, joka on selvinnyt jo 10v vaikeasti vammaisen  lapsensa kanssa ja lapsi on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Yhtäkkiä systeemi ottaa ohjakset ja äiti ei ymmärrä mitään ja pelkää, että tekee jotain väärin. Tämä on varmaan asia, jonka monet vaikeasti vammaisten lasten perheet kohtaavat. Asiantuntjiat tietävät  ja suosittelevat rajattoman määrän kuntoutustoimenpiteitä ja antavat suuren määrän ohjeita ja tilannetta seurataan monella eri taholla. Luukkujen viidakko on loputon. Tanskalaisen kirjailija  viisaus pistää miettimään:
Loppujen lopuksi mikä oikeasti on vaarallista. Voi selvitä kirveeniskusta mutta kuolla hyttysen pistoon. Amerikkalainen lastenlääkäri muuten tuumasi vuosikymmeniä sitten:"Se vähäkin, jonka asiantuntijat näkevät tarpeellikseksi kuntoutumisessa, saattaa olla perheelle liikaa!"

Toimintaan kuuluu itsestäänselvänä kotikäynnit. Kyllä nyt tunsin piston sydämessäni. Jostain syystä ulkomaalaistaustaisten lasten terapiat toteutuu päiväkotikäynteinä! Mikä on normaalia esim yksittäisessä somaliperheessä. Vuorovaikutuksen kannalta todellakin tärkeää. Sieltähän pitää aloittaa! Tulee mieleen yksikin perhe, jossa isä kielsi kotikäynnit!

Kun ihmiset ovat yksinäisiä, eristyneitä, niin ongelmat ja ahdistukset kasaantuvat. Sairauksista ja oireista neuvotellaan ystävien ja sukulaisten kanssa! Usein huoli häviää ja jopa jotkut oireetkin!

Jokainen tietää itsestään. Jollei yhtään saa avautua ja jakaa kokemuksia se alkaa huolestuttaa enemmän ja enemmän!

Hyvä myös muistaa, että voit olla ulkomaalaistaustaisen ihmisen ainoa kaveri! Ja luottamus ei synny itsestään - sen eteen on tehtävä töitä. Voi myös miettiä, että täytyy ymmärtää miltä tuntuu kun ei ymmärretä, jotta ymmärtää miltä se tuntuu!

Onneksi on tämä sähköinen maailma, keskustelu ja toivottavasti jonkin sortin yhteistyökin jatkuu! Erityisesti Esteettömän viestinnän osalta! Ja viidn portaan videoanalyysista Morten oli myös kiinnostunut. Sitähän olemme tehneet Lammilla ja Ruovedellä. 

Olisi hienoa, jos Suomeen saataisiin samanmoinen klinikka. Erityisosaamiskeskus saattaa todellakin olla pitkällä tähtäimellä järkevä toimiva ratkaisu. Ei räpiköintiä tuloksetta ja ihmisten pallottelua luukulta luukulle,  jossa jokainen turhakin käynti maksaa. Ja tämähän on totta läpi koko tereydenhuollon. Täsmäosaamista, täsmähoitoa ja erityisesti todellisten tarpeiden kuuntelua ja selvittelyä. Järkevyyttä tähän palveluviidakkoon!





































.





keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Saanko esitellä: Katja Kosken kirja "Selvitä lapsiperheen takkutilanteet"

Kerrassaan historiallinen hetki: ensimmäinen vierasblogini. Eli tällainenkin on mahdollista. Lupasin kolleegalleni puheterapeutti Katja Koskelle, että julkaisisin hänen kirjoituksensa kirjastaan "Selvitä lapsiperheen ongelmatilanteet". Kirja on eräänlainen "niksipirkka", ratkaisukeskeinen ja arkipäiväntilanteita kuvaava kirja.

Sanoin Katjalle, että kirjoitan alustuksen hänen kirjoittamaansa tekstiin. Näin vanhana, kun asioita katselee aina sellainen iso "MUTTA" pään päällä. Niinhän se vaan on, että yksi teoria vastaan kerrallaan yhteen kysymykseen, jos siihenkään. Yhdet kasvatusneuvot ja tavat toimia, eivät vastaa kaikkiin kasvatuksellisiin pulmiin. Kun kyseessä on perusturvallinen ja tyypillisesti kehittyvä lapsi, niin hyvät käytännön neuvot kuten kirjassa esitetään ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsen kehitys on eri syistä ongelmallista, niin ei varmasti voi liikaa painottaa: ammattiapua on hyvä hakea, kun lapsen kehitys pohdituttaa. Elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa ja perusterveydenhuollossa vanhemmuuden tukipalvelut ovat osittain jopa lakisääteisiä.

Oma kokemukseni lasten kasvatuksesta on se, että se on varsinainen taiteenlaji. Kun tuntee oman lapsensa, tietää mikä pistää lapsen tikittämään niin hyvässä kuin pahassa on jatkuva seikkailu ja löytää välillä yllättäviä ja kummallisiakin ilmiöitä. Yksinnauttijaäitinä 20v ja puheterapeuttina sekä sitä ennen erityisopettajan sijaisena muutaman vuoden - ammatlllista elämää takana miltei 30v.- minulla on edelleen kasvatuksesta hyvin armollinen kuva. Sitä kun tekee parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, mikä sillä hetkellä on, se riitttää. Vaikeaa on kuitenkin olla näin jälkeen pohtimatta "entä jos".  Ja ihan jokaiselle, lapsellekin on ominaista se, että olemme kaikki hyvin kovasti erilaisia! Ja oma tarinani lapsen kasvatuksesta voisi olla enemminkin "kootut virheet" -teos. Siitä huolimatta minulla on kaksi upeaa ja täydellistä aikuista poikaa.

Kirjaan liittyen on perustettu oma ryhmä, jossa voi asioista keskustella. Tämä on minusta kovasti jännittävää ja koska kyseessä on niksit, niin olisi todella hienoa jos niiden onnistumisista ja toimivuudesta syntyisi hedelmällistä keskustelua.

Katjan teksti:

"Vuorovaikutus = elämän tarkoitus

Kysyin tuossa viikko sitten haluaisiko Hannele tulla mukaan kirjani Selvitä lapsiperheen takkutilanteet lanseeraukseen mukaan. Hannele oli heti mukana ja pyysi minua kirjoittamaan jutun tänne Hannelen blogiin vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.

Kirjoitin eka jotain liibalaabaa ja vaikka mitä tosi hyviä korulauseita.

Sitten tajusin, ettei tällä ole mitään tekemistä arjen kanssa.

Tällä on:
Meille tulee lasten kanssa väärinymmärryksiä ja olemme eri mieltä asioista.

MInä ymmärrän väärin lapsiani, joskus tahattomasti ja joskus tahallaan. Näin käy myös mukuloille.
Olemme eri mieltä asioista.

Tässä arjen tapahtuma:

Laitappa vaatteet päälle niin mennään tarhaan, eka huppari, sitten haalarit. 
En laita.
”Alkaa tunkea vaatetta väkisin”
Whäääää.
Nyt laitat sen hupparin, mikä tässä nyt voi olla, sä tarvit lämpimät vaatteet.
En laitaaaa….
Mikset voi…laita nyt…Sä saat ottaa sen hupparin pois sitten tarhassa ja näyttää sen mekon.
”Nikottelua”
”Vaatteet päälle ja menoks.”

Mä tunnen mun lapset. Yleensä jos ne ei halua laittaa hupparia, on siksi että heidän mielestään huppari on ruma ja peittää kauniin mekon.

Minun mielestä huppari pitää laittaa, koska ulkona oli kylmää.

Minulla oli kolme mahdollisuutta toimia:

1) Mitä jos olisin jättänyt hupparin laittamatta ja ollut mieliksi lapselle. —> Olis tullut flunssa. Huppari on pakko laittaa.
2) Mitä jos olisin pakottanut hupparin päälle. —> Fyysinen taistelu olis saanut meidät kumpikin ihan raivon partaalle.
3) Ymmärsin lapsen näkökulman. Huppari on ruma (vaikka oikeesti se on pinkki ja siinä on glitteriä ja on ihan hirveän vaikea ymmärtää et miten se mekko jossa on pinkkiä ja glitteriä on nätti mutta se huppari ei oo?), lapsen mielestä. Hän ei halua laittaa sitä peittämään kaunista mekkoaan, jonka hän haluaa esitellä päiväkodin aikuisille. Tällä kertaa riitti toteamus: sä saat ottaa sen pois.

Ja tässä meillä tuli mielestäni väärinymmärrys, ei niinkään erimielisyys. Mukula luuli, että huppari piti laittaa peittämään mekkoa. Minä vaan ajattelin että se laitetaan automatkalle ettei tule flunssa. Kun huomasin sen, mikä mättää, väärinymmärrys selveni.

Olen oppinut meidän mukuloista yhden asian. Aika harvoin se vastaan vänkääminen on ihan periaatteellista. Siellä on yleensä aina joku asia takana. Ja jos sen lapsen näkökulman yrittää miettiä, niin ollaan jo voiton puolella.

Luin kerran, että käskeminen ja määräily sytyttää lapsessa vain ja ainoastaan kapinaa. Jos lapsi ”tahallaan” laitetaan alistettuun asemaan ja hänen näkökulmansa jätetään täysin huomioimatta, nousee myös kapina. Myös meillä aikuisilla nousee sama kapina, jos joku pyrkii päsmäröimään ja määräilemään meitä. 

Siksi pyrin miettimään lapsen näkökulman aina, kun meillä tulee jotain skismaa. Aina en onnistu siinä, niinkuin en varmaan mieheni kanssa vuorovaikuttaessanikaan. Mutta usein bongaan sen jutun, mikä mättää. Jos sen huomioi, yleensä tilanteet laukeaa.

Vuorovaikutukseen on olemassa hyviä teorioita, joista kaikki voi poimia sen omansa. Tästä netissä olevasta Papunetin Vuorotellen oppaasta olen tykännyt, kun se ei ole saarnaava ja se kiteyttää aika paljon niitä toimintatapoja, joita itsekin käytän. http://papunet.net/fileadmin/muut/Esitteet/Vuorotellen.pdf

Sitten ihan lopuksi haluan antaa teille meidän perheen parhaan yhdessäolo/hassutteluvuorovaikutusleikin:

Minä: ”Kuka on maailman ihanin”
Lapsi: ”Minä”
Minä: ”Ketä äiti rakastaa maailman eniten”
Lapsi: ”Minua”
Minä: ”Kellä on maailman ihanimmat varpaat”
Lapsi: ”Minulla”
Minä: ”Näytä, en usko!”
Lapsi näyttää ja sitten kutitellaan ja pussaillaan varpaita.
Tällä tulee aina takuuvarma hyvä mieli.



torstai 5. marraskuuta 2015

Keskustelutilaisuus erityista tukea tarvitsevien lasten tilanteesta

Juuri tällaiset tilaisuudet, joissa keskustellaan asioista hyvässä hengessä, positiivinen ajattelu edellä, on työn parhaita puolia. Tänään olin siis keskustelutilaisuudessa, jossa tavoitteena oli pohtia erityistä tukea tarvitsevien lasten ja vammaisten lasten tilannetta. No otsikko on hiukan toistava, sillä eiköhän vammaiset lapset tarvitse myös erityistä tukea.

Tilaisuuden avasi Juhani Eskola, ylijohtaja THL. Oli ilahduttavaa todeta, että yli 30v sitten esikoistani hoitanut lääkäri oli edelleen charmantti ja sydän paikallaan oleva mies. Muistan kun hän kohtasi pienen potilaan ilman, että alkuun yhtään huomio äitiä. Kipuileva lapsi rauhoittui ja oli hyvässä yhteistyössä lääkärin kanssa. Eskolan puheenvuorosta erityisesti tarttui korvaan ja ehkä vähän sieluunkin: "vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus vaan ympäristössä olevien esteiden poistamista. Ei vain yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä".

No niin todellakin mannaa korville, kun kaikki nämä vuodet olen hakannut enemmän tai vähemmän päätä seinään. Surullisen kuuluisa Kilon yhteisöllinen toiminta kuntoutuksessa. Nousu ja tuho! Ja jos kiinnostaa, niin aiheesta kyllä löytyy aiemmin blogissani vuodatuksia . Tässä keskustelutilaisuudessa oli edustettuna myös Hyvinkääläisiä ja aina jaksan mainita, että Hyvinkää on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on yhteisöllisen toiminnan puheterapeutin toimi. Jotain upeaa syntyi Kilon yhteisöllisen toiminnan ansiosta.

Eskola puhuu myös siitä kuinka vammaisen lapsen tulee saada nauttia kaikista lapsen oikeuksista toisten lasten kanssa. Elää mahdollisimman normaalia elämää lähiyhteisössä. Jos tuki on riittävää voidaan palvelut järjestää kotiin jopa ympärivuorokautisesti. Huom myös vammaisella lapsella on oikeus lastensuojelunpalveluihin! Pallottelun aika on ohi. Tarvitaan yhteistyötä. Jos kuuluu lastensuojelun piiriin se ei poista vammaispalvelun velvotteita. Lasten kuuleminen, osallistaminen ja miten pienen ääni saadaan sellaiseksi että iso palvelujärjestelmä sen kuulee!

Eskolan puheen edetessä huomasin nyökytteleväni päätäni ja hyvä, ettei tullut pari aamentakin tokaistua. Nyt kun työelämää on todella enemmän takana kuin edessä. Tosi vähän muuten jäljellä! Niin yhä enemmän tulee varmuutta siitä, että suuremminkin voisi pitää älämölöä, puhua, paasata, mennä ja tehdä, jotta muutos tulisi. Niinpä, vain  olemalla itse muutos, sen voi mahdollistaa.

Ja todellakin siellä ja täällä toki tehdään hyvää työtä. On valtavasti projekteja ja hankkeita. Itsekin ollut pelkissä projekteissa vuodesta 1996. Tehdään projekti. Päätetään projekti. Elääkö projekti, leviääkö se? Toisinaan tietysti ja onneksi!

Kun on monessa ja paljossa mukana, on myös se hienous, että voi katsoa asioita monesta kulmasta, nähdä myöskin esteitä, mitkä estävät suuren kokonaisuuden hyvin toimimisen. Esteet ovat erityisesti jäykät rakenteet, eri kukkarot ja ennen kaikkea asenteet sekä muutosvastarinta. Vanhat rutiinit ja työskentelymallit, kun ovat tuttuja ja tuttuhan on helpompaa kun vierauden ja uuden kohtaaminen. Toisaalta eipä se juuri innostakaan! Todellakin pitäisi tappaa rutiinit ennen kuin ne tappaa työntekijän.

Vanhan haikailu pitäisi ehkä lailla kieltää. Toisaalta sieltä saisi tähän moderniin aikaan hyviä ja toimivia malleja. Ehkä ammatillinen aivovuoto yksityiselle puolelle saataisiin vähenemään, jos julkisella sektorilla tehtäisiin kehitystyötä ja pyrittäisiin oikeasti erityisosaamiseen. Ja jos kolmas sektori ei kipuilisi rahoituksen epävarmuudesta, jolloin mahdollistuisi työntekijöiden sitoutuminen ja sitouttaminen pitkäjänteiseen kehitystyöhön. 

Yhä enemmän lääkinnällisen kuntoutuksen ammattilaiset siirtyvät yksityiseksi. Sellaiset instanssit, jotka ovat ennen olleet edelläkävijöitä menettävät moninaisista syistä kokeneita ja äärimmäisen ammattitaitoisia työntekijöitä. Yksityisellä puolella KELA on merkittävin palveluntilaaja. Kilpailutuksessa on paljon hyviä puolia, mutta se, että hinnat painottuvat koulutuksiin on johtanut hurjaan koulutusvimmaan. Hyvä näin tietysti, mutta on siinäkin puolensa. On tärkeää, että ihmiset kouluttautuvat ja syntyy erityisosaamista. Mutta saattaa siinä olla sekin puoli, että mennään enemmän ja enemmän diagnoosi- ja vammaiskeskeisyyteen. 

Seuraava puheenvuoro oli juristi Susanna Lehdellä. Aiheenaan uusi Sosiaalihuoltolaki. Hän puhui erityisesti lapsen oikeudesta osallisuuteen. Ja niinhän jo 1991 voimaan tulleessa Lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että se on lapsen ).  Erityisesti puhevammaisten lasten ja nuorten kannalta on ensi arvoisen tärkeää löytää keinot ja mallit, joiden avulla kaveriy ottavat esteettömän viestinnän keinot käyttöön. Ei voi olla osallinen jos vain joku aikuisista hallitsee keinojen käytön. 

Aamupäivän puheenvuorot saivat aikaan varsinaisen ajatusmyrskyn päässäni. Loppupäivän olimme työryhmissä ja minulla oli ilo olla Susanna Lhden johtamassa ryhmässä. Selkeä ja käsittämättömän tehokas ryhmänvetäjä. Olen todella imponeerattu. Ja pakko mainita myös THL kehittämispäällikkö Päivi Nurmi-Koikkalainen, jolla oli aidosti aistittava tahtotila kehittää toimintaa niin, että arvioidaan todelliset tarpeet.  Keskustelu johti käytännön sopimukseen seuraavasta askeleesta kohti unelmien toteutumisesta - Innopaja alkuvuodesta Hyvinkäällä.

Niin,  saimme unelmoida. Minkälainen olisi hyvä palvelumalli. Ajellessani autolla kotiin mietin, että koko ammattiurani olen saanut elää unelmaani! Yhteisöllisen toiminnan puheterapiaa. Vaikka paljon on rakentamaani sortunut, uskon edelleen vahvasti kehittämääni malliin eli Kolmen OOO:n ohjelmaan. Oikea-aikaisuus (mahdollisimman varhain ja ennaltaehkäisevästi), oikealaatuisuus (kaiken ei tarvitse olla terapiaa) ja oikeamääräisyys (kerrat sinällään ei kuntouta ketään).
































Järjestetään erityisesti lasten ja nuorten peruspalvelut niin, että ne mahdollistavat osallisuuden!