torstai 27. helmikuuta 2014

Enemmän hommailua - vähemmän huilailua!


Tässä olen, enkä muuta voi!
Kun kolmisen vuotta sitten astuin ensi kertaa nastolalaiseen vanhuudenkotiin, Mannaan, se oli paitsi ammattillisesti myös henkilökohtaisesti vaikuttava kokemus. Paikka oli kaunis, kirjaimellisesti luonnon helmassa. Pellolla oli lampaita, puutarha oli hyvin hoidettu. Hevosiakin oli pihapiirissä. Paikkaa asustivat kahdessa eri osastossa ihmiset, joilla oli diagnoosina enimmäkseen muistisairaus, sen eri muodoissa. Nuorimmat olivat juuri keski-iän ylittäneitä. Toinen osasto oli avoin ja toinen suljettu. Ensimmäisenä vierailin avoimessa osastossa. Käytävällä kohtasin ensimmäisenä miehen, joka katseli seinää hievahtamatta. TV oli niin korkealla, että hän ei pystynyt taivuttamaan päätään nähdäkseen sitä. Kahvihetki oi juuri alkamassa. Kupit oli kauniisti katettu. Jokaisen asukkaan kahvi oli valmiina juuri niin kuin he haluavat: sokerilla, maidolla tai ilman. Kahvin jälkeen saapui odotettu henkilö: kampaaja. Hänen vastaanotolleen asukkaille varataan aika toiveen mukaan. Huone oli pieni. Siellä oli hyllykköjä. Kun kysyin hyllyissä olevista esineistä  ilmeni, että suuri osa niistä oli jo edesmenneiden asukkaiden. Kun puhutaan hoivakeskuksesta, tulee mieleen hellyys, toisen puolesta tekeminen, auttaminen. Lopulta kysymys on kuitenkin aikuisen ja ikääntyneen ihmisen passiiviseksi saattaminen. Yksikin nuori hoitaja paijaili herkeämättä pyörätuolissa istuvan vanhan rouvan päätä. Itselleni heräsi vahvasti ajatus, että hoiva tarkoittaa myös sitä, että tehokkaasti hoidamme toisen elämään liittyvät asiat hänen puolestaan. Outoa ajatella, että hyvän hoivan tuloksena on jotain ei-toivottavaa. Eräältä asukkaalta kysyttiin, ajetaanko parta myös. Hän vastasi, että kyllä - ainahan te teette kaiken puolestani. Ja parta sitten ajettiin - sängyssä maaten. Mieheltä, joka pystyi itsenäisesti kävelemään rollaattorilla.  Monta kertaa olen ollut kiitollinen siitä, että olen toimnut vuosikymmeniä puheterapeuttina vaikeasti vammaisten lasten kanssa. Siellä tavoitteena on aina toimia niin, että autetaan vain kun se on todella tarpeen. Myös lasten ollessa kysessä on liiallinen passaaminen ja varjelu huono asia!

Kokoonnuimme henkilökunnan ja esimiesten kanssa keskustelemaan Avainsäätiön Esteettömän viestinnän -hankkeesta. Tarjosimme koulutusta, mallinnusta ja työnohjauksellista yksilöllistä videoanalyysia. Valtaosin tiimi oli avoin ja halukas sitoutumaan hankkeeseen. Hoitotyönjohtaja tuumasi kun kysyin, mitä he toivoivat: iloa arkeen.

Siitä se sitten lähti. Yhteinen työ, joka tänä päivänä on yhteinen ilo. Elämää suurempi asia myös vanhojen ihmisten arjessa on toimiva viestintä, joka mahdollistaa osallisuuden omaan elämään. Puheterapeuttina olen kokenut työn haasteelliseksi, mutta myös äärimmäisen rikkaaksi!

Liike on paras lääke
Toimintojen kannalta on hyvä jos fyysinen ympäristö on niitä edistävä ja mahdollistava. Kaikki muutokset tehtiin yhteistyössä henkilökunnan kanssa ja esimiesten siunauksella. Ensimmäisenä muuttui kampaamotila hyvänolon huoneeksi. Ylimääräiset tavarat vietiin pois. Saatiin jopa kampaamotuoli ja muutoinkin huoneesta tehtiin seesteinen ja valoisa. Ikkunasti avautui ihana maisema järvelle. Paitsi järveä ei näkynyt. Pieni vihje johtajalle ja viikon päästä oli vesakko siivottu ja ihanainen järvenselkä kimmelsi sekä hyvänolon huoneesta että  oleskelutilasta. Huoneen toimintoja suunnitellessa kampaajan ja jalkojenhoitajan käyntien  lisäksi huoneessa tapahtui mukavia asioita. Koska yksi hankkeeseen liittyvistä perusajatuksista on kunkin yksilöllisten vahvuuksien löytäminen saattoi joku asukas laittaa toiselle papiljotit tai lakata toisen kynnet. Ajatuksenamme on erityisesti, että niin paljon kuin mahdollista ja niin monessa arjen toiminnassa kuin mahdollista asukkaiden pienen pienikin osallistuminen maksimoidaan.

Halusimme yhdessä aktivoida erilaista liikkumista. Toiselta osastolta löytyi sopiva pieni huone kuntohuoneeksi. Seinässä oli valmiina tanko ja esimerkikiksi kattoon kiinnitettiin nyrkkeilyä varten ilmapallo.  Kaikki toiminnot kuvitettiin seinille. Kokeilimme joillekin asukkaille omia kuntokortteja. Tarra korttiin, kun on tuolilta noustu tangosta kiinni pitäen kymmenen kertaa. Toiminta laajeni tuolisählyyn, jossa lopulta asukkaat olivat aloitteentekijöitä. Intoa oli siinä määrin, että keksivät ryhmälle oman nimenkin. Mannastars. Henkilökunnan kanssa yhteistyössä porukalle hommattiin pelipaidatkin!

Yhtenä päivänä olin seuraamassa kuntohoitaja Susanna Mikkolan vetämää tuolijumppaa. Hän käytti vahvasti mielikuvia saadakseen ryhmän liikkeelle. Tällä kertaa menossa oli saunomisreissu. Kankeimmat ja kömpelöimmätkinlähtivät innokkaina vihtomaan. Kaikkee  kuntoiluun ja liikkumiseen on lisätty kuvia ja esineitä. On syntynyt tuote "Keijon kuntokortit".

Suurimpana muutoksena on henkilökunnan taito omassa työssään arvioida asukkaiden fyysisiä ja henkisiä kykyjä. Kuinka paljon kukin asukas pystyy tekemään itse. Yksi leipoo pullat. Joku tekee vihdat. Joku rakentaa ongen. Ja joku saa juuri ja juuri pyörätuolista käsin suoristettua päiväpeiton. Yksilöllinen toimintakyvyn ylläpitäminen vaatii jatkuvaa tilanteiden arviointia henkilökunnalta, jossa apuna on ollut videoanalyysi.

Käymme yhdessä ain
Porukassa tekeminen ei aina ole itsestään selvää. Toiminnasta innostuminen ei myöskään. Kerhohuoneen perustaminen lähti liikkeelle amerikkalaisen puheterapeutin Sarah Blackstonen mutaprojektiesityksestä eräässä kansainvälisessä konfrerenssissa. Kehitysvammaisten ihmisten päiväkeskuksessa haluttiin muutosta työskentelymalleihin. Sarah kumppaineen havaitsi ensimmäisellä käyntikerralla, että paikan piha oli aivan mutainen. Porukat laitettiin hommiin. Joku lapioi. Toinen laski välineiden ja tarvikkeiden kustannuksia ja huolehti rahoista. Joku toimi työnjohtajana. Joku suunnitteli jne.

Aloimme Mannassa soveltamaan tätä puutarha-alueen siistimisessä ja kerhohuoneen tuunaamisessa. Lopputuloksena oli kaunis valoisa kerhotila kellarikerroksessa (jonne pääsi myös hissillä). Huoneessa oli johtajan silittämät kauniit valkoiset verhot ja kukat ikkunalaudoilla. Asukkaalle, joka harrasti taidemaalausta oli varattu oma tila sekä maalaamiselle että tarvikkeille.

Uusi kerhotila innosti jos jonkilaiseen toimintaan. Ja kaikessa pyrittiin lähtemään asukkaiden mieltymyksistä. Eräs asukas tuumasi, että ei nyt jaksa ja halua millään lähteä Levyraatiin. Selkää ja lonkkaa kolottaa. Ei pysty. Olen muuten havainnut, että erityisesti alkuaikoina asukkaiden ensimmäinen kommentti oli "Ei". Eli kielteinen asenne vähän kaikkeen. Sitkeä ja jääräpäinen hoitaja sai kuin saikin rouvan levyraatiin ja kyllä lähti lanteet keikkumaan kun ABBA räjähti soimaan. Musiikki ja laulu ovat hyvinkin voimaannuttavia. Jokaisella oman näköisensä hetkestä ja tunnelmasta riippuen. Ja usein kuultua: olipa hyvä että lähdetiin tai olipa mukavaa!


Ja mummo kutoo sukkaa hämärässä
Osallisuuden tukeminen edellyttää, että tutustumme ihmisiin. Toisessa hankkeeseen liittyvässä paikassa askarteluohjaaja kertoo, että hän lähtee uusien asukkaiden kanssa kokeilemaan ja tarjoamaan kaikenlaista. Nyttemmin hänellä on kuvakansio käytössä. Vähitellen sitten löytyy se jokaisen oma juttu. Asukkaat ovat pääosin hyvinkin heikkokuntoisia, joten hänellä on jos jonkinmoista vippaskonstia, jotta mieleinen tekeminen onnistuu. Hänellä on myös taito auttaa ja puuttua vain kun se on oikeasti tarpeen.

Ihminen tekee elämänsä aikana paljon asioita. Monilla on useita harraatuksia. Olen todistanut toimintamme aikana tilanteita, joissa hyvinkin passiiviset ihmiset yhtäkkiä leipovat liukuhihnalla kauneimmat karjalanpiirakat tai pullat. Jotka neulovat uskomattoman kauniita pitsipuseroita tai sukkia. Syntyy runoja ja laulua. Syntyy piirroksia ja maalauksia. Käsityöt etenkin tuntuvat olevan jossain selkäytimessä. Sitä varten perustimme jälleen huoneen (vanhassa ja isoissa rakennuksissa on se hyvä puoli, että siellä on tilaa!). Huoneessa on lankoja, ompelukone, kankaita jne.

Harrastusten ja mieltymysten avulla olemme myös pyrkineet järjestämään sellaisia toimintoja, jossa voidaan toimia yhdessä. Palapelien rakentaminen, yksinkertaiset arvauspelit. Pyrimme luomaan arkea sellaiseksi, että asukkaat tekevät ja toimivat yhdessä. Vaikkei muuta niin edes parettain. Niin, että jokaiseen toimintaan ei tarvittaisi henkilökuntaa.

Onko pakko jos ei halua
Ensimmäinen asia, joka kiinnitti huomioni oli, että hoivakeskuksessa ei tarvitse tehdä mitään itse. Ei voileipiä, ei pestä tai viikata pyykkiä. Varsinkin jos ei halua. Sitä paitsi omaiset kuulemma ei pidä ajatuksesta, kun palvelusta kuitenkin maksetaan. Ihmiset istuskelevat, tuijottelevat tyhjään. On päivälepoa, iltalepoa. Vireystilaa ei nosteta. Ei välttämättä edes yritetä. Toimintaa leimaa rauhaisuus. Jotenkin sellaista syvässä itseessään olemista. Tavoitteena oli tuosta tilasta yhteiseen jaettuun tilaan pääseminen.

Hoivakeskuksen siistijä oli kuitenkin omaksunut tavan siivota yhdessä asiakkaan kanssa. Tätä toimintaa alettiin laajentaa. Siivoamiseen otettiin mukaan myös kuvat. Ja kukin asukas osallistuu ihan kaikkeen kykyjensä mukaan. Vaikkei muuta niin oikoilee peittoa ja pyyhkii yöpöytää. Tai viikkaa omat vaatteensa ja asettelee ne kaappiin. Myös suihkuun mennessä asukas valitsee itse mukaansa koriin tarvittavat vaatteet ja välineet! Arjessa on suunnattomasti tapahtumia, joihin voidaan soallistua. Ja omaiset ovat pitäneet ja jopa nähneet hyvin positiivisena muutoksen, joka Mannan toiminnassa nähdään.

En muista kuka oot tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!
Vanhan herran kommentti ilahdutti minua valtavasti. Ymmärrettävästi muistisairaan vanhuksen omaisille on turhauttavaa kokea, että ei läheinen muista mitään lähitapahtumista.  Kun on juuri ollut viikonlopun kotona ja on ollut vierailuja ja vaikka mitä, niin kommentti on: "kukkaan ei oo käyny, mittään ei olla tehty". Esteettömän viestinnän keinot käyttöön! Kyllä valokuvin ja  piirroksin on hyvä antaa muistisairaalle ihmiselle keinot kertoa kun ei kerrassaan muista asioita kun kauempaa elämänhistoriasta. Myös teknologia käyttöön. Taannoin lääkärikeskuksen aulassa vanhempi rouva esitteli vielä vanhemmalle rouvalle innoissaan iPadilla lomakuviaan. Oli kierretty museoita, oltu viinijuhlissa ja vaikka mitä. Modernin teknologian hyödyntämisessä on valtavasti tehtävää. Pienimuotoiset kokeilumme kuten skypettäminen toiselle puolelle maapalloa lähiomaisten kanssa ja taidenäyttelyreissun kuvaaminen ovat olleet omiaan näkemään loputtomat mahdollisuudet erityisesti viestinnän kannalta.

Hyötyhoiva? Voitaisiin ottaa käyttöön uusi käsite. Kun asukkaat otetaan mukaan kaikkeen arjen toimintaan. Siivoukseen. Ruuanlaittoon. Voihan ne kalatkin käydä soppaan onkimassa järvestä. Hankkeen aikana järjestämämme asia eivät ole olleet kalliita järjestää. Tietysti onkiretken järjestämine. Kätevästi onnistuu vain kun on järven rannalla. Mutta mielikuvituksen käyttö yhdistettynä "mutaprojekti" -ajatteluun tuo jopa hyötyä. Voidaan yhdessä vaihtaa kukkien mullat tai istuttaa kesäkukat parvekkeille. Voidaan tehdä pistokkaita pelargoneista ja lahjoittaa niitä vaikka omaisille. Sukkia voidaan neuloa porukassa ja myydä niitä vierailijoille. Korttien tekoa. Tuokaa tarvikkeita, tekijöitä löytyy -ajatuksella.No lista on aivan loputon. Ja kun osataan pilkkoa tekoprosesseja jokaisella on tehtävänsä.

Ja lopussa Oscareiden jako
Kerta toisensa jälkeen minulla on ollut onni eläytyä  Niskavuoren ihmeelliseen maailmaan, kun Mannan loistavat supertähdet esiintyvät. Miten muistisairaat ihmiset voivat niin sujuvasti esiintyä. Ei jännitystä, täydellinen eläytyminen ja tarina, koettu elämä kantaa. Loistavasti ja vähäeleisesti näytelmää ohjaa Susanna Mikkola. Projektityöntekijämme Kirsi Nykopp ohjaa omalta osaltaan kuvin tapahtumia. Nämä samat vanhat ihmiset olen kohdannut ensi kertaa täällä käydessäni. Heissä on tapahtunut muutos. On pilkettä silmissä, on hymyä, on innostusta. Ja kun ensi-iltaa taannoin vietettiin, ilmassa oli suuren juhlan tuntua ja odotusta hyvin pitkään ennen tapahtumaa. Näytelmää on esitetty useasti tämän jälkeen. Jopa Finlandiatalolla videolla. Vastaanotto on ollut kerrassaan huikea!

Ja kenelle se Oscar sitten pitäisi jakaa? Uskomattomalle henkilökunnalle. Porukalle, joka on asenteellaan uskaltanut kokeilla, välillä kummallisiakin asioita. Hienointa oli kun ihan ikioman Oscarinsa ansaitseva projektityöntekijämme Kirsi Nykopp kysyi työntekijöiltä, mitä hänen pitää tehdä uudessa Kalevala -performanssissa. "No jos sä kuvaat". Hienoa oli erityisesti nähdä se, että hän oli roolistaan erityisen ylpeä! Olemme mielestäni onnistuneet hankkeessa ja sen tavoittessa loistavasti. Muutosta työotteessa on tapahtunut joka saralla. Uutta syntyy henkilökunnan omasta aloitteesta. Kevyillä tukitoimilla ja viimeistelyllä mennään hankkeen loppua kohden. Ilolla. Tulemme siis tarpeettomiksi.

Iso urakka on ollut hankkeeseen kuuluvan DVD:n valmistus. Tavoitteena on ollut tehdä erilaisesta tavallista. Asiat ja muutokset eivät vaikuta kovin kummosiltakaan, mutta jos on silmät nähdä ja uskallus katsoa pintaa syvemmälle, niin muutokset pienin ehkä itsestäänselvinkin keinoin ovat suuria. Vanhustyön seminaarissa hoitohenkilökunta tuli kommentoimaan perushoitotilannevideosta: tuollastahan sen pitäisi aina olla. Osaan kuvitella, että asiaa ymmärtämätön ei näe asiaa samalla tavalla.

Omalta osaltani voin sanoa, että olen hyvin onnellinen ja kiitollinen tästä kokemuksesta ja toivon, että saan jatkaa tätä ihmeellistä matkaa ikäihmisten arjessa. Paljon olen oppinut siitä miten voidaan  tukea vuorovaikutusta ja sitä kautta ikäihmisten osallisuutta kotona ja laitoksessa esteettömästi viestimällä.

Susanna Mikkola sanoi "Ei ole häpeä, jos töissä on kivaa". No ei ole!


torstai 21. marraskuuta 2013

Accessibility = Ability to Access

Ability to Access - Dreams Come True

Apple Accessiblity Summit Prague 2013

On ollut joitakin asioita ja uudistuksia, jotka ovat suuresti ärsyttäneet ja pistänyt pohtimaan, että mahtaa Steve Jobs kääntyillä haudassaan ja kuten eräs sanoi "Joo on varmaan kyljet ihan kipeinä!". Konferenssin yhden ADE:n (Apple Distinguished Educator) Daniela Rubion (Espanja) puheenvuoron  johdosta ei tarvinnut kääntyillä. Esitys piti sisällään niin konkreettisesti sen, mitä Apple on parhaimmillaan aina ollut.  Mahdollisimman esteetön käyttöliittymä ja kaikkien laitteiden perusominaisuus.

Huomasin juuri, että olin niin vaikuttunut esityksestä, että en kirjannut mitään ylös. Ehkä olin koko esityksen ajan myös kirjaimellisesti suu auki!

Daniela istui eturivillä opaskoira vierellään. Hän astui estraadille ja opaskoira valvoi valppaana paikallaan esitystä. Ensimmäisenä Daniela kommentoi "Where is my ipad". Daniela kertoi lapsuudestaan. Ihana kuva pikkuisesta, rakastetusta tyttösestä valkokankaalla. Minusta oli erikoista, että aika varhain Danielalle oli viehtymys visuaaliseen maailmaan. Outo kummitäti osti hänelle lahjaksi kameran. Ympäristö kummeksui. Mitä sokea pikkutyttö teki kameralla. Mutta Daniela otti kuvia ja hänellä oli unelma, että hän joskus pystyisi tekemään filmin. Esityksen aikana Daniela käytti VoiceOveria sekä puheentunnistusta sovellusten avaamiseksi. Hän käytti myös TapTapSeeta  ja demonstroi kuvien ja videon ottamista. Hän teki elokuvan iMoviella käyttämällä juuri otettuja ja vanhoja kuvia.  Kaikki tämä oli mahdollista, sillä toden totta: Daniela now has the ability to access.

Vieläkin olen esityksestä leijuvassa tilassa. Vaikeaa on jälleen välittää sitä hämmästystä ja epäuskoa. Oli kun olisi ollut taikuria katsomassa. Sillä erotuksella, että näytettiin miten temput onnistuu. Ja että välineet on olemassa, ne on otettava käyttöön. Juuri leiki TapTapSeen kanssa: musta ruuanlaitto potin indukstioliesi (=on pata induktioliedelläni). Ihme sovellus. Kiva leikkiä ajatuksella, miten sitä voisi soveltaa, mitä kaikkea sillä voisi tehdä!

Huomaan, että minä tarvitsin tuon konferenssin, jotta inspiroidun. Jotta löydän unelmia uudelleeen. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka ovat innostuneita omasta työstään ja elämästään työn äärellä!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Magic, Joy and Dreams

Magic, Joy and Dreams 

Apple Accessiblity Summit Prague 2013

Minulla oli ilo osallistua rakkaan harrastukseni Ipadin puitteissa Prahassa Applen järjestämään konferenssiin, jossa aiheena oli ipadin käyttö lasten kanssa, joilla on erilaisia haasteita kehityksessään. Tarkoitukseni on kertoa enemmänkin tapahtumasta, mutta ajattelin käyttää tämän lentomatkan jakamalla teidän kanssanne yhden ihmisen tarinan, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Srini Swaminathan, intialainen mies, joka on syntynyt Mumbain köyhälistökorttelissa. Srini aloitti esityksensä ilmakuvalla, joka oli otettu hänen kotikaupungistaan. Siinä oli kaksi aluetta. Täyteen tupattu hökkelikylä ja hyvin väljästi asutettu hienostoalue. Näiden alueiden poikki kulki leveä rautatie. Srini leikki ajatuksella, että jos enkelit pudottavat taivaasta lapsen maan päälle, niin on kaksi mahdollisuutta, mihin tuulet kuljettavat lapsen. Hän kulki tuulen mukana köyhälle puolelle.

Srinin isä kuoli  ja äiti hoiti yksinään kahta poikaansa. Illalla kun Srini kertoi historiaansa,  olin hyvin liikuttunut tavasta, jolla hän puhui äidistään. Niin äidit ja poikalapset. Ja yksinnauttijuus. Niin tuttu maailma minulle. Ja tarinan edetessä, totean vain kyllä minun osani on ollut niin helppo!

Äidille oli tärkeintä elämässä että pojat saisivat koulutuksen. Hän ei ollut itse päässyt koulutukseen, koska oli niin köyhistä oloista. Äiti kamppaili, jotta sai unelmansa toteuttettua ja Srini valmistui insinööriksi ja tekikin sitä työtä jonkun aikaa. Hän alkoi kuitenkin miettiä, miten voisi korvata rakkaalle äidilleen kaiken, minkä tämä oli poikansa vuoksi tehnyt ja uhrannut. Hän mietti, että äiti ei halua rikkauksia vaan paras tapa on auttaa muita samassa asemassa olevia köyhiä lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta koulutukseen.

Hän meni mukaan projektiin, jossa kuukauden koulutuksen jälkeen hän sai itselleen oman luokan, neljäkymmentä pientä ala-asteen oppilasta. Koulu sijaitsi köyhällä alueella, monsuunisateen aikana Srini aloitti työnsä. Koulua oli vaikea löytää sokkeleoisesta hökkelikylästä, lapset kahlasivat syvässä vedessä, jotta pääsivät kouluun.

Srini edustaa varsinaista heittäytyjää. Uskaltaa luottaa intuitioonsa ja on kekseliäs ja lannistumaton. Lapset eivät ylettäneet liitutaululle. Srini teki lattiasta liitutaulun. Lapsilla ei ollut pulpetteja tai tuoleja. Srini istui lasten kanssa lattialla. Hyvässä asennossa, joka on Srinille tärkeää. Välillä Srini puki tiikerivaatteet päälle, välillä apinan. Hänen tärkein mottonsa ovat että täytyy olla iloa ja unelmia! Hän auttoi lapsia luomaan unelmia esimerkiksi pääsystä SUUREEN yliopistoon, sillä se on kova juttu. Hän askartelee vaikka minkälaisia virityksiä matikasta tai lukemisesta, lattialle ja mihin tahansa. Valkokankaan hän on saanut kierrätyksestä. Päälleen hän pukee esiliinana ja siihen muovitetun paperin johon lapset saavat vuorollaan piirtää tai kirjoittaa vastauksen. Ujompia ja arempia oppilaita kannustetaan eri tavoin, vaikkapa meikkausvuorolla. Kuukauden opettajakoulutuksella hän saa 40 lasta, osalla erilaisia haasteita oppimisessaan, oppimaan ja jopa kirimään oppimista oitteensa kiinni sitä missä ovat jääneet jälkeen. 

Srinillä on suuri sydän. Hän kertoi, että erityiskouluissa on lapsilla erityisen huono tilanne. Hän opetti lapsille intian kansallislaulun viittomin. Videosta näki miten taitavia lapset olivat ja kuinka intoa täynnä, jokainen pikku viittoja oli. He kiersivät esiintymässä eri paikoissa ja saivat kerättyä läheiseen erityiskouluin 400 dollaria koulutarvikkeisiin.

Koko mies pursuaa iloa, rakkautta, välittämistä ja ennen kaikkea intoa. Minkä hän koulutuksessa häviää maailmalla kolleegoileen, hän kyllä tahdossa voittaa. Tietotekniikan nuori insinööri toi tietysti luokkaansa. 300 dollaria kuussa on hänen palkkansa ja sillä pitää saada myös tarvittavat välineet, päivittäiset kulut yms lapsille koulussa. Läppäri ja tykki sekä itsekursittu valkokangas toivat uuden ulottuvuuden opetukseen. Loi ihmetyksen kuten Srini kuvaa lasten reaktioita. Srini tutustui iPadiin. Ymmärsi, että se on lasten tulevaisuuden ja opetuksenkin kannalta huikea harppaus modernin teknologian ihmeelliseen maailmaan.
iPadin hankkimiseen ei ollut varoja. Intiassa voi kerätä varoja esimerkiksi juoksemalla maratonin. Srini ei ollut mitenkään erityisen urheilullinen, mutta sisukkaana miehenä juoksi sitten useampiakin maratoneja ja sai hankituksi luokkaan iPadin. Sen käyttöä hän soveltaa laaja-alaisesti.  

Sanotaan, että me olemme kaikkien kohtaamistemme summa. Olen erityisen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Jos lapsella ei ole unelmia, meidän tehtävämme on auttaa häntä se löytämään. Yksi pikkuinen tuumasi viedeolla, kun Srini kysyi, mistä tämä unelmoi: "Löön to liid and lite". Ja unelmaa kohti matkalla!

maanantai 20. toukokuuta 2013

Lastenneurologisen kuntoutuksen yhdistyksen Teema - pääkirjoitus

Suomalainen lastenneurologinen kuntoutus ja tutkimus on kansainvälisesti katsoen huippuluokkaa. Viimeaikaiset kuntoutukseen liittyvät rajaukset kuten "ota tai jätä setelit" ja hintaekvivalenssikäytäntö ovat kuitenkin ristiriidassa tutkimuksissa hyviksi nähdyissä kehitystarpeissa. Teema-lehdessä julkaisimme taannoin artikkelin Salla Siparin väitöskirjasta, jossa painotettiin lapsen kuntouttavaa arkea. Tässä lehdessä julkaisemme artikkelin Ira Jeglinskyn väitöskirjasta perhekeskeisestä kuntoutusmallista. Toivotaan, että näiden tutkimusten myötä, myös kuntoutuksen sisältöjä voidaan uudelleen arvioida ja muodostaa uusia käytäntöjä. 

Kun aloitimme yhteisöllisen toiminnan kehittämishanketta 1996 Espoossa Kilon päiväkodissa, soitin silloiselle lastenneurologian professorille Matti Iivanaiselle. Kysyin hänen näkemystään kuntoutuksellisesta työotteesta päivähoidossa. Hän näki, että tulevaisuudessa tällaisen kuntoutuksellisen työotteen merkitys vain kasvaa. 

Olen itse kehitellyt ajatusta KolmenOoon-ohjelmasta kuntoutuksessa: oikea-aikaisuus, oikealaatuisuus ja oikeamääräisyys. Oikea-aikaisuus on sitä, että kuntoutuksellinen toimenpide tehdään mahdollisimman aikaisin. Jopa ennaltaehkäisevästi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voidaan varhain ohjata lapsen lähiyhteisöä. Se tarkoittaa myös sitä, että lapsi pääsee mahdollisimman varhain arvioon ja tutkimuksiin. Aiemmin itselläni on ollut mahdollisuus saada erikoissairaanhoidon maksusitoumus vaikkapa 10 kerran käynnistä kotona lapsen vuorovaikutuksen tukemisesta puhetta tukevin ja korvaavin viestintä keinoin. Nuorin asiakkaani vuorovaikutuksen arvioinnissa on ollut 3kk ikäinen vauva, joka tuli fysioterapeuttinsa aloitteesta. Fysioterapeutti näki, että lapsi saattaisi hyötyä esimerkiksi viittomien ja puhelaitteen käytöstä. Oikealaatuisuus onkin jo hankalampi asia yhteiskunnassa vallitsevien kuntoutuskäytäntöjen kannalta. Kuntoutus on valtaosin vammaiskeskeistä yksilöterapiaa. Monen asiakkaan kanssa tekee ensin pääasiassa kuntoutusta fysioterapeutti. Välttämättä puheterapiaa ei tarvittaisi yksilöterapiana, mutta tarpeen voisi olla vaikkapa fysioterapeutin ohjaaminen erilaisissa viestintäkeinoissa ja niiden toiminnallisessa käytössä. Kun yhteistyö sujuu, voi puheterapeutti toimia pitkään konsultoiden fysioterapeuttia. Videoita voi hyödyntää mainiosti ohjauksessa. Tavoitteena ei ole, että puheterapeutti on ainoa, joka osaa viestiä asiakkaan kanssa, vaan että lapsen lähiyhteisö omaksuu erilaisten keinojen käytön. Päijät-Hämeessä ja Hämeenlinnan seudulla on ilolla vastaanotettu puhevammaisten tulkkien yhteisönohjaus. Ohjaajat voivat mennä kotiin, päiväkotiin tai kouluun ohjaamaan lähiyhteisöä puhetta tukevien ja korvaavien viestintäkeinojen käytössä. Tämä tietysti edellyttää, että heillä on erityisosaamista yhteisöjen ohjaamisesta. Liikuntavaamisen lapsen ollessa kyseessä on tarpeen, että lapsen lähiyhteisöä ohjataan lapsen liikuntaan, liikkumiseen, käisttelyyn ja päivittäisiin toimii. Liittyvissä asioissa. Samoin voi olla tarpeen monen lapsen kannalta toimintaterapeutin ohjaus. Onpa niinkin, että lähiyhteisö arvioi lapsen haasteellisen käyttätymisen johtuvan kielellisestä erityisvaikeudesta, kun kyseessä onkin sensoriikkaan liittyvät asiat. Kuntoutus on moniammatillista. Kun yritän kävelyttää lasta mahdollisimman hyvin fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti, ei tarkoita, että tekisin fysioterapiaa. En pysty arvioimaan kuinka hyvin onnistuin, enkä osaa asettaa uusia tavoitteita. Eli kaikki eivät tee kaikkea, mutta kaikki tukevat toisiaan. Kahden terapeutin yhteisterapia on aina ollut hedelmällistä. Kun tehdään lapsen kanssa aika ajoin terapiaa yhdessä, saa upeita oivalluksia ja arvokasta tietoa. 

Oikeamääräisyys on myös haasteellinen asia. Kuka määrittelee kuinka paljon kuntoutusta pitää määrätä. Se, joka tutkii (joka ei itse olemahdollisesti tehnyt kuntoutusta) vai se joka tekee sitä (ja saa siitä elantonsa). Kysymys ei niinkään ole siitä kuinka paljon vaan miten. Joskus tuntuu, että yhteisön tarve ohjaukseen on suurempi kuin saatetaan ymmärtääkään. "Voitko taas opettaa meille ne viittomat, kun ne on päässy unohtumaan". No unohtuuhan ne jos ei niitä käytetä. Yhteisön ohjaus on haasteellista ja pitkäjänteistä työtä. Se ei parilla kerralla hoidu. Eikä se hoidu kokouksissa. Pitää mallittaa, näyttää ja aina uudelleen! Hyvin suunnitellulla ja perinpohjaisesti läpiviedyllä ohjauksella on se hyvä puoli, että mitä enemmän esimerkiksi päivähoidon henkilökunta kartuttaa näin erityisosaamistaan, sitä vähemmän pitkällä juoksulla tarvitaan ohjausta. 

Moniammatillinen työ sinällään ei ole uusi asia lastenneurologisessa kuntoutuksessa. Erityisesti päivähoidon kanssa on perinteisesti tehty yhteistyötä. Se on luontaista, sillä usein kuntoutus tapahtuu päivähoidossa. Tavallista on kuitenkin yhä edelleen, että kuntouttaja tulee ja vie lapsen erilliseen tilaan. Yhteistyön uusi haaste on tehdä yhdessä töitä lapsen kuntoutumisen eteen. Kuntouttajilla sinällään on valmiuksia ja haluakin, mutta rakenteet koetaan edelleen esteeksi. Ja sitten on niitäkin, joilla ei ole kokemusta tai osaamista ohjaukseen. Esteenä ovat myös odotukset. Kuntoutus nähdään tehokkaaksi vain jos se on yksilökuntoutusta. 

Taannoin eräässä päiväkodissa todettiin, että eivät halua ohjausta, kun ei ole resursseja. Keskustelin asiasta kiertävän erityislastentarhanopettajan kanssa, kun omat perustelut eivät johtaneet mihinkään. Hän otti yhteyttä päiväkotiin ja keskusteli aiheesta, jonka jälkeen yhteistyö alkoi toimia. Kun lapsi on erityispäivähoidossa, tulee kuntoutusta tekevien kanssa tehdä yhteistyötä. Puolin ja toisin, tämä vaatii opettelua ja asenteiden muokkaamista. Kuntoutus saatetaan kokea irralliseksi, ei lähiyhteisöä koskevaksi asiaksi. Asiantuntijoiden tulee myös olla herkkiä sille, kuinka paljon voi olettaa, että arjessa voidaan huomioida lapsen erityistarpeita. Yhteistä kaikelle ohjaukselle on se, että kuntouttaja on toisen viulun, tai viidennen, soittaja. Meidän tehtävämme on tehdä työmme niin, että onnistuneen kokemuksen saa ensin vanhempi tai vaikkapa lastentarhanopettaja. Muistan elävästi, kun Patricia Grittenden sanoi koulutuksessaan, että pahinta, mitä terapeutti voi tehdä on se, että terapeutti osaa olla vauvan kanssa, eikä äiti. Toivon, että kuntoutuskäytännöt kehittyvät niin, että kun epäillään kielellistä erityisvaikeutta tai kun lapsella on selkeä riski siihen, että hänen vuorovaikutuksensa ei kehity tyypillisesti, neuvolasta voidaan määrätä ohjausta perheelle tai päiväkodille. 

Puheterapian suhteen toivoisin, että yhteisölliset puheterapiamallit Riihimäen ja Hyvinkään tapaan leviäisivät. Kun meillä on vahvaa lastenneurologista osaamista, sitä pitää hyödyntää. Hyvä laadukas kuntoutus on aivan varmasti kannattavaa. Eikä pelkästään yksilön kannalta, vaikka sekin riittäisi. 80-luvun lopulla Lastenlinnassa osastolle tuli kouluikäinen poika, jolla oli vaikea CP. Poikaa oli "piiloteltu" ja hän oli saanut ainoastaan jotain epämääräistä hierontaa. Hän oli kuin korkkiruuvilla ja jalat olivat ihan vääntyneet. Fysioterapeuttimme tuumasi meille nuorille erityistyöntekijöille, että tässä näette miltä näyttää lapsi, jota ei ole kuntoutettu! 

Olen kiitollinen, että saan asua maassa, jossa koulutetaan osaavia asiantuntijoita. Vielä kiitollisempi olen kun asiantuntijuutta osataan hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman monipuolisesti.  

Lämpöisiä , aurinkoisia päiviä ja leppoisaa tuulta Toivottaen hannele, pj

Kylmä ja joustamaton Espoon vanhusten terveydenhuolto

Taannoin kirjoitin Vantaan Peijaksen toiminnasta ja sen jouheasta tavasta yrittää kotouttaa kotona pärjäämätön vanhus hyvinkin jouheasti. No Vantaalla ei todellakaan kaikki ole edelleenkään hyvin. Kirjoituksessani mainitsin, että onpa hienoa olla espoolainen ja että täällä tuntuu asiat olevan paljon paremmin. Mutta onpa sitä epäkohtia täälläkin.

Minulla on ihana, upea ja sangen persoonallinen äiti. Pienen sukumme Mamma. Juuri 80 vuotta täyttänyt äitini erikoisuuksiin kuuluu poikkeava elämän rytmi. Hän on herännyt jo vuosikymmeniä joka aamu kello 12.00. Heräilee. Hitaasti. Sitten käy pariinkin kertaan kävellen kaupassa, jotta ei tarvitse kannella raskaita kasseja. Jutustelua raitilla tuttujen kanssa. Tekee huushollihommat ja ruuat. Ruokailussa usein joku ruokavieras. Ruokailun jälkeen 19.00 tienoilla päiväunet ja herätys puoli yhdeksän maissa. Sitten TV:tä ja lueskelua ja yöunet alkavat sitten todella yömyöhään. Äitini hoitaa terveyttään tarkalla ruokavaliolla, liikunnalla ja on täysin absolutisti ja ylipainoa ei ole.  Edelleen autoilee ja vuosittain alkukesästä siirtyy kesäksi mökillemme keski-Suomeen.

Terveydellisiä ongelmia on kakkostyypin Diabetes ja muut metaboliset ongelmat. Lisäksi haasteena on erilaisten huolien aiheuttama stressi ja paniikkioireet. Yleensä paniikki iskee kun minä olen lähdössä matkalle tai tulen pitkältä matkalta. Olen nimittäin äitini lääkärikäyntiavustaja. Tämä alkoi jo vuosia sitten, kun äitini pitkään jatkunut kuumeilu ja sairaus ei oikein lähtenyt hoitumaan. Painelin äitini kanssa Espoonlahden terveyskeskukseen ja vaadin kunnon hoitoa. Komea nuori mieslääkäri oli kyllä varsinainen tapaus, mutta pääsimme sitten Jorviin, jossa hoito oli erinomaista. Pari viikkoa taisi silloin Jorvissa vierähtää.

Espoonlahdessa äitini on käynyt pääasiassa ilman minua. Aikoinaan Ritola, joka oli minunkin Diabeteshoitajani, hoiti mallikkaasti ja ymmärryksellä äitäni ja säännöllisenä ja pedanttisena, äitini terveydentila on ollut hyvien hoito-ohjeiden ansiosta erinomainen. Lääkärielämä on ollut viime vuosina Espoonlahdessa aivan ala-arvoista. Viime syksynä, kun olin matkalla, äitini oli oma-aloitteisesti poikani saattamana mennyt ensin Jorviin, jossa ei otettu vastaan. Henkilökunta ei edes pyydettäessä antanut äidilleni vettä. Hänet ohjattiin Espoonlahteen, jossa erittäin korkeaa verenpainetta ja paniikkioireita hoidettiin: jos tilanne jatkuu, niin tulkaa kahden viikon päästä uudelleen ja lisättiin verenpainelääkettä. Onneksi äitini ei oikein luottanut tuohon valtavaan sitoutuneeseen hoitoon vaan odotti seuraavaan päivään, jolloin menimme Dextraan päivystykseen ja verenpainelääkkeet puolitettiin ja todettiin, että äitini oli kovasti laihtunut ja selkeästi joi liian vähän nesteitä.

Äitini kuitenkin jatkoi vielä Espoonlahdessa käyntejä. Hoitajat ja varsinkin Hus-lab toimi  hienosti. Nyt sitten meni sukset ristiin uuden diabeteshoitajan kanssa. Oikein ylilääkäriltä on saanut ohjeet, että jos käy yksityisellä ei voi käyttää Espoon palveluja. Mitä hittoa! Äidillä oli sokeriarvot nousseet ja pitäisi hotiajan mukaan varata aika lääkärille. Seuraava mahdollinen aika on 17.6 klo. 15.45 ja se on ihan ainoa. Muuta ei ole. Kaikki muut ajat ovat aamuaikoja kertoi hoitaja, joka soitti äidin ollessa häneen vastaanotollaan. No niin. Tiesin, jo soiton päätyttyä, että nyt alkoi paineet nousta ja ahdistus ja kaikki muukin. Hemmetin hoitaja! Niin, että kuukauden päästä. Sanoin, että äitini lähtee mökille ja että muutoinkaan aika ei sovi. Nykyisin äitini vaatii ehdottomasti, että olen lääkärillä mukana, kun se vaan on niin jännittävää ja pelottavaa ja kun on huonokuuloinen (toinen korva kokonaan pois pelistä ja toisessa kuulokoje, johon ei vielä oikein ole mukautunut). Tuumasin, että voisinko nyt saada ne labratulokset, jotta voimme mennä Dextraan. Jos nyt menette sinne, niin sitten ei ole Espoon palveluja käyttäminen. Niin, että otatko nyt tuon ajan, kun jos minä en nyt sitä varaa niin sitten sitä ei ole. En ota! Sanoi, että soitan ylilääkärille, että voiko olla niin, että jos espoolainen käy yksityisellä, niin ei saa enää Espoon palveluja. No tiedän että näin ei ole.

En soita kuin Dextraan ja varaan ajan. Espoolainen veronmaksaja kiittää - ei mistään!

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ilon pisaroita


Ilon pisaroita

Esteettömän viestinnän hankekumppaneiden kanssa on kuljettu yhdessä vaihtelevaa matkaa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, niistähän on kehittämistyössä kysymys. Näin kevään juhlan kunniaksi haluan jakaa teidän kanssanne ilon ja riemun jota olen kokenut vanhuudenkodin Mannan toiminnassa hankkeemme aikana. Kiitos Mannan henkilökunnalle, esimiehillä ja ennen kaikkea energisille ja innoittaville Kirsille ja Susannalle!

Manna oli ensimmäinen Esteettömän viestinnän hankekumppanimme. Itse koin ensimmäisen käyntimme ajatuksia herättävänä ja hieman ahdistavanakin. Kun en ollut koskaan ollut samanlaisessa paikassa. Hoitotyön johtaja tuumasi, kun kysyin, että mitkä heidän odotukset hankkeelle ovat: ilon tuominen yhteisöön. Niin kun viestintä toimii, kun tulemme kuulluksi ja pystymme ilmaisemaan itseämme, se on toden totta iloinen asia.

Hankkeen sisältö on ollut koulutuksen tarjoamista, videoanalyysiä henkilökunnan työskentelystä, arjen toiminnallisuuden rikastuttamista mallittamalla. Monenmoista tapahtumaa ja erilaista ohjausta ja kokeilua. Perusajatuksena on ollut liikkeelle, osallistumaan ja iloitsemaan kaikesta siitä mihin sunkin kykenee ja ennen kaikkea omaan arkeen osallistumista. Myös muiden auttamista ja esimerkiksi kohteliaisuutta vaikkapa ruokapöydässä tarjoamalla toiselle. Kaikki muu on mahdollista paitsi pyöröovesta hiihtäminen.

Yks herroistamme tuumasi minulle joululaulutuokion aluksi: "Mä en yhtään muista kuka sä oot, tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!". Tässä reissussa olen omaksunut ainakin yhden asian: tunnekieli ovat muistisairaiden ihmisten kanssa toimiessa niin tärkeä asia! Kyseisen herran ja muidenkin asukkaiden kanssa olimme olleet kesällä onkireissulla. Nastolan ihana, hurmaava nuoriso otti meidätavosylin vastaan kunnan laiturilla. Aitoa ja mahtavaa vuorovaikutusta! Kun meillä oli huono kala-onni, niin nuoret miehet antoivat meille jopa saaliinsa.

Muutokset ovat olleet pieniä ja niistä on tullut iso joki, jonka virrassa on rentouttavaa ja mukavaa lasketella. Kuntosali, jossa tehdään helposti toteutettavia fyysisen kunnon kannalta oleellisia liikkeitä kuten kuntonyrkkeilyä ilmapallon kanssa, tuolista nousua kaiteesta kiinni pitäen, pyykin ripustamista jne. Huipennuksena hieno uusi tuote Keijon kuntokortit, joiden avulla voi konkreettisesti tehdä oman ohjelman. Niin ja hyvänolon huone on nyt valosa ja selkeä. Tavarat ja kalusteet on minimoitu. Siellä voivat asukkaat lakata toistensa kynsiä ja laittaa vaikkapa papiljotit kaverille. Siellä käy myös kampaaja ja jalkojenhoitaja. Käsityötarvikkeet löytyvät harrastajille ja sukkaa on syntynyt myyntiin asti! Rentoutukset ja jumpat vedetään mielikuvia käyttäen. Saunomisen maailma on tuttu. Kuvitteellinen vihta ylettää mukavasti selkään ja varpaita yritetään pestä ja käsi kurottaa lähemmäs ja lähemmäs. Tanssi! Yhtä tanssia. Monet aiheet on tanssiin ollut. Viimeisimpänä ratkiriemukkaat vapputanssit. Koska jonkin verran vanhassa talossa on liikkumisen esteitä tai hidasteita, niin yksi asukas hieman valitteli, että ei jaksa Levyraatiin lähteä. Pitkän suostuttelen jälkeen lähti kuitenkin ja kun Abba läksi soimaan, niin johan lähti Mummokin rokkaamaan ja rollaatori työnnettiin sivuun.

Eräs hoitaja (ei hankekumppani) taannoin koulutuksessa tuumasi: "Kuule, ei kaikki haluu olla sosiaalisii!". Sepä se kun pitäisi oikeasti selvittää toisen mieltymyksiäja haluja. Prustyötä sanoisin. Kuinka usein sitten kuulenkaan: "Olipa niin kiva kun lähdettiin". Se vaan käy niin nopeasti ja salakavalasti se osallistujasta sivustakatsojaksi muuttuminen.

Miltei itken ilosta kun käyn nykyisin Mannassa. Ilo on jokaipäiväinen vieras ja paljon tapahtuu pieniä ihmeitä ihan koko ajan. Meillä oli suuret juhlat. Taiteita hyödyntävää toimintaa. Juhlassa esitettiin koko hieno useiden kertojen prosessi. Tämän kuvauksen teemme vielä tuonempana yksityiskohtaisesti. Juhlassa siirryimme aitoon Niskavuoren maailmaan. Muistisairaiden asukkaiden upea näytelmä. Ei ollut kirjoitettua käsikirjoitusta, näyttelijät eläytyivät maailmaan täydellisesti.

Toivotan teille kaikille oikein ihanaan kevään juhlaa: iloa ja esteetöntä viestintää

perjantai 19. lokakuuta 2012

Esteetön viestintä - iästä viis!



Pohdintojani ikääntymisen tuomista viestinnän haasteista:

Kun vanha ihminen astuu hoivakeskuksen ovesta sisään: siinä se sitten oli elämän viimeiset voileivät ja ruuat tehty, pyykit pesty, lakanat mankeloitu. Astutaan sisään maailmaan, jossa pahimmillaan sokeritkin on valmiiksi kuppiin laitettu. Kun ihminen oppii passiiviseksi, kun toimintakyky heikkenee ja omaan elämään osallistuminen ja vaikuttaminen kutistuu äärimmäiseksi pienuudeksi – sitä luonnostaan vaan passivoituu, tyytyy osaansa ja tyytyy olemaan kohde ja sivusta katsoja. Esteetön viestintä hanke pyrkii vaikuttamaan hoivakeskushankekumppanuudella siihen, että ihminen mahdollisimman pitkään, vaikkapa hyvinkin pienessä määrin voisi olla keskeinen osallistuja omassa elämässään. Ja pyrimme yhdessä hoivakeskuksien kanssa kehittämään työtä sellaiseen suuntaa, että perustyö, perushoitotilanteet nousevat ilon ja ylpeyden aiheeksi.

Osallisuus ja toimiva viestintä kulkevat käsikädessä. Aktiivinen ihminen osallistuu oman arkensa toimintoihin, on osallisena enemmän tai vähemmän sosiaalisessa kanssakäymisessä.

• Iän myötä tätä oman elämän hallintaa saattaa vaikeuttaa monet asiat ja kun viestintä  vaikeutuu, se vaikeuttaa ja jopa tekee osallistumisen mahdottomaksi

• Motoriikka hidastuu, ihmisen reagointikyky hidastuu – nopeassa viestinnässä vanha ihminen ei pysy mukana. Vuorovaikutuksen perustana on rytmi. Keskustelukumppanin on aina hyvä tarkkailla, miten hänet on ymmärretty ja kuultu

• Kuuloaisti voi heiketä ja erityisesti hälyisät ympäristöt tuottavat ongelmia. Vanha ihminen saattaa kahden kesken keskusteltaessa kuulla hyvinkin tai esim puhelin keskustelut ovat hänelle helppoja. Pienikin häly ympäristössä vaikeuttaa kuullun ymmärtämistä ja se että ei nää kumppanin kasvoja. Ihmiset saattavat puhua liian nopeasti ja mumista. Kun ihmisen kuulo ja kuulon hahmotus on haasteellista hän tiedostaa tilanteet, joissa kuulee. Tietää, että häntä helpottaa kasvojen, erityisesti huulion näkeminen. Ilmeet ja eleet tukevat keskutelua huomattavasti ja tietysti tarpeeksi varhain kuulokojeen mahdollinen soveltuvuus täytyy yksilöllisesti arvioida.

• Tuntoaisti saattaa olla poikkeavaa esim. erilaisista sairauksista johtuen. Samoin ihmisellä voi olla paljon erilaista kipua. Näiden asioiden huomioiminen on erityisen tärkeää, kun autetaan pukeutumisessa, peseytymisessä ja muissa perushoitotilanteissa. Tärkeää on huolehtia kiireettömyydestä ja siitä että omaa toimintaa tuetaan niin paljon kuin mahdollista. Pidetään huolta, että ihminen voi ilmaista itseään: vesi on liian kuumaa, mene pois, haluan olla yksin, voisitko auttaa, pärjään itsekin, saisinko kupillisen teetä saunan jälkeen…. Esim tällaista kuvaviestintää pitää olla tarjolla jos ei pysty syystä tai toisesta ilmaisemaan itseään puheella.

• Myös näköaisti pitää huomioida viestintää miettiessä. Näkemisen apuvälineitä on tarjolla ja niitä tulee käyttää. Viriketoiminnassa voidaan hyödyntää kosketusta, tuoksuja ja musiikkia.

• Erityisen tärkeää on saada mahdollisimman paljon tietoa kunkin yksilöllisestä historiasta, mieltymyksistä, harrastuksista, omaisista, työstä ja kaikesta, mikä voisi innostaa vanhaa ihmistä osallistumaan ja viestimään ympäristönsä kanssa.

• Hoitohenkilökunnan työ arjessa on rankkaa. Esteettömän viestinnän hankkeen tavoitteena on helpottaa henkilökunnan työtä kehittämällä toiminnallista viestintää. Kahvatuotteen Viiden portaan videoanalyysin avulla henkilökunta omaksuu itse taidon arvioida omaa työtään. Videot on kuvattu erilaisista perushoitotilanteista arjessa. On niin monta tapaa esimerkiksi olla mukana peseytymistilanteessa. Paras niistä on se, jossa vanha ihminen osallistuu itse niin paljon kuin suinkin mahdollista tilanteeseen. Huonoin niistä on se, jossa kaikki tehdään puolesta nopeasti ja tehokkaasti.

• Olemme hankkeen puitteissa mukana nyt kahdessa hoivakeskuksessa. Henkilökunnan sitoutuminen tuo toimivuutta työryhmään ja myös iloa sekä ylpeyttä perustyöstä. Yritämme mallittaa viestintää tukevaa osallistavaa toimintaa sen mukaan mistä asukkaat ovat kiinnostuneita ja myös mistä henkilökunta innostuu. Valoa ja iloa hoivakeskusten arkeen. Viemme arkeen puhetta tukevaa ja korvaavaa viestintää – kehon kieltä, viittomia, kuvaviestintää ja piirtämistä.

Tärkeitä asioita mietittäväksi ihan jokaiselle hyvästä viestinnästä: kunnioitus ja oikearytmisyys. Eräs rouva sanoi hoitajalle aamutoimien jälkeen: "olisin minä kyllä sinun kanssasi pitempäänkin jutellu". Niin arvokasta on ajan antaminen!