sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Yhteisöllisen kuntoutuksen nousu ja tuho Espoossa

Jokaisella on tapansa tehdä surutyötä. Kilon päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen lopetuspäätös on ollut raskas isku myös minulle henkilökohtaisesti. Se on minun elämäntyötäni, unelmaa siitä, että yhteisöt muuttuisivat niin, että kuntoutuminen voi toteutua ihan tavallisessa arjessa. Haluan siis kirjoittaa nyt eräänlaisen muistokirjoituksen. Rakkaasta ja raskaasta hankkeesta.

Oli vuosi 1996. Asiakkaani äiti kertoi, että Kilon päiväkodin puheterapeutin virka on Espoossa sisäisessä haussa. Olin ollut miltein 10v Lastenlinnassa. Olin työskennellyt useilla lastenneurologilla osastoilla (sijaisen rooli) ja perustanut Tietoteekin. Työni oli mitä monipuolisinta ja kiinnostavinta. Toisaalta olimme edesmenneen neuropsykologin Kati Appelqvistin kanssa unelmoineet yhteisöpohjaisesta kuntoutuksesta ja järjestimmekin pari leiriä epilepsiaosaston puitteissa. Vaikeasti liikuntavammaisten tietokone- ja sähköpyörätuolikursseja Apuvälinekeskus ja Tietoteekki oli järjestänyt jo useita vuosia. Keskustelin esimieheni lastenneurologian professorin Lennart von Wendtin kanssa olisiko mahdollista saada virkavapaata jos lähden kehittämään yhteisöllistä mallia Kiloon. Hänestä idea oli mitä loistavin! Soitin Leppävaaraan ylilääkäri Tuula Arvoselle ja kerroin ajatuksistani. Hän lupasi palata asiaan ja palasikin. Erityisesti päivähoitopalvelujen johtaja  innostui uudesta toimintamallista. Koska olin tottunut Lastenlinnassa siihen, että erityisesti vaikeavammaisten lasten kuntoutuksessa tiivis yhteistyö eri terapeuttien kanssa on hyvin olennaista, ehdotin että päiväkotiin palkattaisi myös toimintaterapeutti Ja Anneli Lönnqvist innostui tulemaan Kiloon. Fysioterapeutti oli jo sisäisessä haussa nimitetty FT Riitta Klöf, jonka osaaminen oli huippuluokkaa ja myös hän oli uuden toimintamallin kehittämisen kannalla.   Leppävaaran alueen terveys- ja sosiaalivirasto lähti huikealle uudelle tielle!

Aloitin työt kesällä 1996. Espoon kaupunki hankki erityisesti liikuntavammaisille lapsille soveltuvat laitteistot ja välineet mm. ensimmäisen suureen näyttöön sisäänrakennetun kosketusnäytön. Alkoi tutustuminen päivähoitoon, lapsiin ja aikuisiin. Hyvin nopeasti ymmärsin, että päivähoidolla toden totta on satavuotiset perinteet. Ehkä, että joku tulee täysin ulkopuolelta ihmettelemään ja kääntelemään asioita. Muistan kun yksi erityisopettajista tuli kysymään: "Koska meillä on se viikottainen erityistyöntekijöiden ja erityisopettajien kokous". Koska tulin sairaalamaailmasta olin hieman allerginen kokouksille, joilla ei ole selkeää konkreettista tavoitetta. Aluksi tietysti tutustuminen ryhmien toimintaan ja ulkoleikkeihin ym oli oleellista, jotta toimintaa voidaan alkaa suunnitella. Oli totuttu, että puheterapeutti tulee ja ottaa lapsen ja vie HUONEESEEN. Nyt puheterapeutti ja muut terapeutit tulivat ryhmiin. Puolin ja toisin hakattiin päätä seinään. Aika monta eheytysristeilyä tehtiin koulutuksellisin sisällöin. Alettiin ymmärtää, että kuntoutus ei ole mikään toinen, erillinen vuori, jota terapeutit yrittävät tunkea päiväkodin työntekijöiden tehtäväksi. Meillä oli jos minkälaisia toimintamalleja: puheterapiaa saunassa, kokkikerhoa (keittiö on muuten paras työhuonen puheterapeutille, käsitteissä löytyy ja toiminnan kautta ne omaksuukin), oli retkiä, satuja, tarinoita...kaikkea sitä mitä päivähoito on parhaimmillaan kuntoutus "twistillä"!

Ongelmana oli, että selkeää marssijärjestystä yhteisöllisen kuntoutuksen toteuttamiseksi ei ollut olemassa. Aluksi keskiössä oli erityisesti henkilökunnan ja vanhempien kouluttaminen. Koulutukset olivat iltaisin ja viikonloppuisin. Aiheet olivat viittominen, suunmotoriikan harjoittaminen (vähitellen kehitettiin Suujumppa), syöttämiskoukulutua (tärkeä osa liikuntavammaisten lasten suunmotoriikan kehittämisessä) kävelykoulu liikuntavammaisten lasten kävelyttämiseksi, AAC- kurssi, jossa kahden päivän aikana käytiin läpi kielenkehitystä ja vuorovaikutuksen tukemista erilaisin keinoin.  Koulutuksiin osallistuivat päiväkodin vanhempien ja henkilökunnan lisäksi myös laajaati espoolaisia ja sittemmin myös ulkopuolisia. Perustettiin Kilon päiväkodin Tuki ry. Saimme RAY-rahoitusta valtakunnallisen erityispäivähoidon kehittämiskeskukseen Kilo -projektiin. Lisäksi saimme pienempiä rahoituksia. Pystyimme hankkimaan ulkopuolista koulutusta mm syömisterapiassa henkilökunnalle ja perheille. Lisäksi saimme rahoituksen ryhmämatkalle Lontooseen opiskelemaan Petö-Conductive Educationia. Tästä tuli sitten kuuluisa tsempparimalli, jonka tulokset lasten omatoimisuuden lisääntymisessä ovat erinomaisia.

Yhteisöllisen kuntoutuksen kehittämisen osalta olimme koonneet seurantaryhmän, jossa oli lastenneurologian professori Lennart von Wendt (HUS), professori Kaisa Launonen (Helsingin yliopisto), Sirkku Sjöblom (päiväkodin johtaja), Päivi Stubbe (erityislastentarhanopettaja), Soili Maja va (vanhempi) , ylilääkäri Tuula Arvonen (Leppävaara) ja kuntoutussuunnittelija Elina Sormunen (Espoo) .  Toivottavasti en unohtanut ketään! Aika ajoin Sormunen toi esille, että terapeutit hoitavat vääriä lapsia (KELA). Ihan koko historian tämä kortti pelotteena on olkut mahdotonta saada selkeää työrauhaa!

Kehittämistyö lähti eteenpäin kuin raketti. Se herätti myös kansainvälistä kiinnostusta. 1998 mallia esiteltiin ISAAC:in kansainvälisessä puhevamma-alan tieteellisessä konferenssissa ja EACD-konferenssissa (European Academy of Childhood Disabilty). Eiryisesti EACD oli merkittävä kun se oli 45 minuutin suullinen esitys koko konferenssiväelle. Lennart von Wendt kommentoi kirjallisesti: Kansainvälisesti merkittävää toimintaa.  Pohjoismaisessa kokoontumisessa Islannissa käsiteltiin Kilon toimintaideaa ja 2000 toimintaa esiteltiin Washingtonissa ISAAC:n konferenssissa. Psykologian professori Stephen von Tetzhner Oslosta oli vaikuttunut ja alkuvuosien epäily oli vaihtunut myöntämiseksi: päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat voivat omaksua kuntoutuksellisen työotteen. Elettiin hyvin aktiivisia toiminnan levittämisen vuosia. Koulutuspyyntöjä sateli ja koska Kahvakeskus oli synnytetty päiväkodin yhteisöllisen kuntoutuksen rinnalle, voitiin levittää mallia valtakunnallisesti. Lastenneurologien pohjoismaisessa kokouksessa sain esittää Kilo-mallia kuten niin monessa muussa tilaisuudessa. Jossain isossa kunta-alan tilaisuudessa esittelin toimintaa ja yksi kuulijoista kommentoi "Ei tuollaisia päiväkoteja ole". Yksi äideistämme nousi ylös ja sanoi: "on, minun lapseni on siellä!" 

Kukaan muu kuin kuntoutuksen ammattilainen ei ymmärrä mikä on prosessi on ollut, että henkilökunta ja vanhemmat omaksuvat kuntoutuksellisen työotteen. Miten avustaa vaikeasti vammaista lasta niin, että ei tee puolesta! Miten hidasta kaikki on. Miten monimutkaista on lapsen syöttäminen, niin että tuetaan lapsen suunmotoriikkaa. Kuinka paljon vaatii sitoutumista viittoa arjessa tai käyttää kuvia, piirtää tai käyttää teknisiä viestintälaitteita. Kun henkilökunta sitoutuu kaikki lapset omaksuvat erilaisia keinoja viestiä. Kielikylpyä parhaimmillaan. Ja kaikkea tätä tulee tehdä ihan koko ajan. Esim Suujumppaa on hyödytöntä tehdä kerran viikossa. Sitä pitää tehdä läpi viikon erilaisissa tilanteissa.

Olen tietysti ollut kovin ylpeä Kilosta ja erityisesti henkilökunnasta ja vanhemmista. Vuosia jo poissaolleena se on kuitenkin osa työhistoriaani, sitä omaa elämäntyötä. Yhteisöllisen kuntoutuksen vaikein osa on vuorovaikutus. Usein se jää vessa-pissa-kakka -tasolle, eikä se lähde lentoon. Erilaisten viestintäkeinojen käyttöönotto on siis vaikea ja monimutkainen prosessi. Muistan, kun ymmärsin, että Kilossa toteutuu inkluusio myös viestinnän osalta: olin Dysfasiaseminaarissa puheenjohtajana. Erityislastentarhanopettaja Päivi Stubbe kertoi pienestä liikuntavammaisesta tytöstä, jolta kaveri tuli kysymään "leikitkö mun kaa" ja tyttö nyökkäsi. Kaveri lähti kiireesti hakemaan kuvakarttoja. Kuvien avulla neuvoteltiin mitä leikitään. Valinta oli kampaamoleikki. Kaveri työnsi liikuntavammaisen tytön kampaamoleikkihuoneeseen ja laiittoi taas kuvat keskustelua varten pöydälle ja leikki alkoi. Tässä kohtaa minä itkin! Miten upeaa. miten ison työn ovat ryhmän aikuiset tehneet kun lapset käyttävät kuvaviestintää arjessa ihan luonnollisesti! Ihan ilman opettajaa:)

Pitkä matka, suuri vaiva, kuten Muumi sanoo. Ei kuitenkaan turha, sillä moni perhe on saanut nauttia upeasta kuntouttavasta päivähoidosta ja joka tapauksessa osaaminen jää talossa oleville työntekijöille. Kilo voi ylpeillä,myös suunnan näyttämisestä. Konkreettisesti Kilosta intoutuneina Hyvinkään kaupungin päivähoito on kouluttanut koko päivähoidon henkilökunnan ja yhteisöllisen kuntoutuksen hankkeen hedelmänä siellä on ollut vuodesta 2006 Suomen ensimmäisen yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi.

Espoon virkamiehet ja luottamusmiehet voivat katsoa vierestä, kun yhteisöllisen kuntoutuksen mallia aletaan kehittää lisääntyvästi muuallakin. Riihimäellä on jo tätä myös tehty useamman vuoden. Myös KELA ja suomalaiset lastenneurologit selvittelevät uudenlaisia tapoja järjestää kuntoutusta. Nyt tämä loistava Espoon Kilo-malli jää tarinaksi, josta voi kertoa!


torstai 25. syyskuuta 2014

R-vikaiset ja vaikeasti vammaiset - Espoo haluaa tasa-arvoa kuntoutukseen

Tämän päivän Helsingin Sanomissa perhe- ja sosiaalipalvelujen johtaja Marja-Leena Remes perää tasa-arvoa espoolaiseen lasten kuntoutukseen. Tämähän on ollut hänelle sydämen asia viimeksikin kun Kilon kuntoutusmallia lähdettiin purkamaan. Tasa-arvo on kaunis asia, mutta tässä kohtaa siitä on tulossa rumaa jälkeä!

Kilon päiväkodin mallia alettiin kehittämään 1996. Perusajatuksena oli minun ja edesmenneen neuropsykologi Kati Appelqvistin unelma yhteisöpohjaisesta kuntoutuksesta, joksi sitä tuolloin nimitettiin. Alkoi prosessi, joka oli hyvin haasteellinen ja todella uudenlainen tapa yhdistää varhaiskasvatusta ja lääkinnällistä kuntoutusta. Yhteisöllisen kuntoutuksen kehittymistä Kilon päiväkodissa on esitelty heti alkuajoista kansainvälisissä konferensseissa ja sen vaiheista on kirjoitettu lehtiin ja kirjoihinkin. Loistavalla mallilla oli epäilijänsä, jotka sittemmin ovat todenneet olleensa väärässä.

Remes virheellisesti sanoi, että päiväkoti olisi suunniteltu vaikeimmin vammaisille. Tämä ei pidä paikkaansa. Kilon yhteisöllinen kuntoutus ei sovi jokaisella vaikeasti vammaiselle pienelle lapselle. Lapsen ja perheen tilanne arvioidaan ja esimerkiksi suosituksia tulee erikoissairaanhoidosta, jossa tunnetaan Ns. Kilon malli. Malli on suunniteltu erityisesti liikuntavammaisille ja/tai lapsille, joilla on tarve erilaisiin viestintäkeinoihin.  Malli on vahvasti lasta osallistava ja kaiken perustana on koulutettu, kuntoutuksellisen työotteen omaava henkilökunta.

Lähes 20 vuotta kehitetty malli ei ole syntynyt helposti ja halvalla. Toimintamalliin on saatu rahoitusta Kilon päiväkodin tuki ry.:n toimesta. On ollut useamman vuoden RAY rahoitus ja yksittäisiä lahjoittajia. Lisäksi Espoon kaupunki on panostanut toimintaan erityisesti alkuvuosina hyvin paljon. On koulutettu henkilökunnan lisäksi myös vanhempia. Lasten kuntoutus on yhteinen asia ja kun se toimii näin loistavasti pitää miettiä tarkkaan todelliset kustannukset erityisesti inhimillisestä näkökulmasta.

Remes toteaa, että lapset tulevat saamaan häiriöttä terapiapalvelut päiväkotiin. Tiedän, että tällaisia ulkoistettuja palveluja varten ei Kilossa ole tiloja. Tiedän myös, että erikoissairaanhoito kovin nihkeästi määrää terapioita, ainakaan useampia kerralla. Olisi hyvä idea, että jos KELA:n kustantamana kävisi vai yksi puheterapeutti, fysioterapeutti ja toimintaterapeutti kuntouttamassa kaikki lapset. Mutta se ei ilmeisesti ole mahdollista, kun tällöin KELA kiertäisi työnantajamaksuja. Tästä minulla tosin ei ole varmaa tietoa.

Itse olen toiminut sivutoimisena ammatinharjoittajana 90-luvun alusta. Yhä enemmän olen sitä mieltä, että kuntoutusta pitää kehittää vahvasti yhteisölliseen suuntaan. Erityisesti kun kyseessä on lapset, joilla on moninaiset haasteet kehityksessä. Koppiterapia on esimerkiksi huonoin vaihtoehto, kun lapsen ongelmat ovat vuorovaikutuksessa!  Lisäksi lopullisessa kukkarossa tämä on kallein mahdollinen ratkaisueikä edes hyvä! Ja jos päiväkodissa kopeissa kuntouttaa moni eri terapeutti lapsia alkaa henkilökunta saada hyvinkin monenlaisia erillisä ohjeita. Kilon terapeuttien vahvuus on se, että yhteistyössä myös varhaiskasvatuksen tavoitteiden tiedostaminen on lisääntynyt.

Hyvinkää, Riihimäki, pienet kasvukunnat, joissa esimerksi puheterapiatarve on huutava, on onnistuttu kehittämään loistavia yhteisöllisen puheterapian malleja. Espoon Kilon päiväkodilla on tulevaisuuden avaimet ollut käsissä jo lähes 20v. Nyt ne laskimet käteen ja oikeasti lopetetaan tämä hölmöläisten homma ja mietitään mieluumminkin, miten. Kilon päiväkodin resurssikeskuksen osaamista levitetään, vaikka myydään konsultointia Kelalle.

Ja tasa-arvosta. Ihan tiedoksi: elämä ei ole! Toiset on SYK:ssä, toiset syrjääntyy.... Se, että nyt 10 vaikeasti vammaista saa kahden pienipalkkaisen terapeutin palvelut. Huom! Terapeutit toimivat koko päiväkodin hyväksi ja voin kertoa, että moni ns. tyypillinen lapsi hyötyy yhteisöllisestä kuntoutuksesta myös! Jopa ne R-vikaiset, kun porukassa tehdään Suujumppaa.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Jälleen kerran se väärä kukkaro ja Kilo yhteisöllisen kuntoutuksen päiväkoti

Pikkulinnut lauloivat, mutta tällä kertaa laulu ei ole kaunista. Suomessa on ainoa yhteisöllisen kuntoutuksen päivähoitoinstituutio, jossa on toteutunut vaikeasti vammaisten lasten inkluusio sanan varsinaisessa merkityksessä ja yhteisöllinen kuntoutus. Aika ajoin Espoon kaupunki on lakkauttamassa järjestelmää kun kuntoutus ei kuulu kunnalle ja jälleen kerran on tämä väärän kukkaron elämä. (Olen kirjoittanut tällä otsikolla edellisellä lopettamiskerralla) Viimeksi tästä asiasta väännettiin eduskuntavaalien aikaan. Samalla tavalla salamyhkäisesti kaivettiin kuoppaa! Vanhemmat lähtivät ajamaan lapsiensa etuja ja voittivat.

Jälleen tämä asia toimitetaan niin, että se kerrotaan vanhemmille kokoontumisessa ilmoitusluonteisena asiana ja ilmeisesti jälleen kerran asia hoidetaan virkamiespäätöksenä niin, että luottamushenkilöt sosiaali- ja terveyslautakunnassa eivät saa asiaa edes käsiteltäväksi.

Asiahan on niin, että taloudellisesti yhteisöllinen kuntoutus erityisesti Kilon päiväkodissa on laadukasta ja taloudellisesti järkevää. Koulutukseen on satsattu kunnan ja muidenkin kuten RAY:n rahoja!  Toiminta on kansainvälisestikin arvostettua. Toimintaa voidaan vielä kehittää kaupungin sisällä ja ulkopuolellakin muiden päiväkotien ohjaamiseen ja kouluttamiseen, mutta se ei nyt edes ole ydinkysymys. Lapsen paras on ja viime kädessä kunta on vastuussa kuntalaisistaan!

Tällä hetkellä lastenneurologit keskustelevat uudenlaisista tavoista toteuttaa kunotutusta, koska yksilöllinen kuntoutus on kallista. Toki se on aina tarpeen, mutta jopa KELA alkaa nähdä arjen hyvän kuntoutuksellisen otteen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että lääkinnällinen kuntoutus on  uuden edessä ja koska Suomessa on kansainvälisesti katsoen loistavaa lastenneurologista osaamista,  niin ohjaajia ja kouluttajia on kyllä olemassa, mutta rakenteet suosivat miltei pelkästään "koppi"kuntoutusta.

Kun kuntoutus etsii uusia keinoja, olisi  järkevää keinolla millä hyvänsä säilyttää se ainoa nykyisin toimiva yhteisöllisen kuntoutuksen päiväkoti. Laadukkaan varhaiskasvatuksen ja erityislasten moninaisten tarpeiden huomioiminen on jotain suurempaa kuin suhteessa kunnan budjetissa marginaalinen säästö.

Jatkossa siis päiväkodissa juoksisi parinkymmenen lapsen terapeutit ns. kotikäynnillä. Jokainen ohjailisi henkilökuntaa hieman eri sanoin ja tavoin. Mistä löytyy tilat. Hienointa on, että   ne rahat menee KELA:n pussista!

Nythän on  vaalit taas tulossa! Espoon luottamushenkilöt, valtuutetut pohtikaa onko tässä päätöksenteossa jotain kummallista, kun aina kuulee jostain huhut - erityisesti tietysti vanhemmilta. Tietysti voi olla, että olen kuulut väärien lintujen lauluja tai itse olen niin epämusikaalinen että kuulen vaan kauniin laulun rumana. Ehkä päätöksenteko onkin läpinäkyvää ja sosiaali- ja terveyslautakunnassa on todella pohdittu ja kuultu kaikki näkökulmat!

Espoolaisena haluan, että hieno ja ainutlaatuinen kuntoutusmalli säilyy, ihan mallina muillekin kunnille. Viimekädessä säästetään isossa kukkarossa joka tapauksessa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Hajatelmia: Medi-ilta Helsingissä 2.9. 2014 aiheena Aivosairaudet

Olipa mielenkiintoinen ilta. Hyviä puheenvuoroja aivosairauksiin (ja yleensä terveydenhuoltoon) liittyvästä hoidosta, kuntoutuksesta, tutkimuksesta, lainsäädännöstä, palveluiden järjestämisestä sekä  erityisen hyvä kokemuspuheenvuoro MS-tautia sairastavalta Roosa Mattilalta.

Omat ajatukseni alkoivat pyöriä erityisesti professori Jyrki Korkelan (Satakunnan sairaanhoitopiiri) esimerkistä kaikille sopivista numero 43 kengistä. Paperilla näyttää hienolta, mutta todellisuudessa 43 numeron kenkä on jollekin sopiva, toisella hinkkaa ja joku ei pääse ensinkään eteenpäin Vammais- ja diagnoosikeskeisessä ajatusmallissa on mielestäni aina ollut se ongelma, että jotenkin diagnoosi määrittäisi tarpeet. Kerrat ja minuutit sekä hoitopäivät  ovat mitta. Menetelmät ja keinot määritellään diagnoosin mukaan. Erilaisia hienoja käypähoitosuosituksia on. Niitä ovat asiantuntijat pieteetillä hieroneet. 

Toisaalta diagnoosikohtaista lääketieteellistä tutkimusta tarvitaan. Professori Perttu Lindsberg toi esille, että valtion tulisi rahoittaa lääketieteellistä tutkimusta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on selkeästi osoitettu, että laadukkailla tutkimuksilla säästetään selkästi rahaa. Haasteet paitsi aivosairauksien hoidossa niin myös muistisairauksien suhteen ovat suuret ja väestön vanhetessa vain suurenevat. Viimeiset neljä vuotta olen työskennellyt Esteettömän viestinnän hankkeemme puitteissa myös muistisairaiden ihmisten parissa. Kuntoutuksen suhteen olen vahvasti yhteisöllisen kuntoutuksen kannalla. Paljon voidaan toimia ennaltaehkäisevästi ja arkeen voidaan sisällyttää toimia, jotka myös tukevat kuntoutumista tai ylläpitävät toimintakykyä mahdollisimman pitkään. Me tarvitsemme hyvän lääketieteellisen hoidon lisäksi uusia työskentelymalleja - pois diagnoosikeskeisestä kuntouttamisajattelusta.

Esityksiä kuunnellesani tuli mieleen, että KolmenOOO:n kuntoutusmallini on todella tulevaisuuden malli. Oikea-aikaisuus, oikealaatuisuus ja oikeamääräisyys. Tämä tuli mieleen erityisesti kun kuulimme Roosa Mattilan kokemuspuheenvuoroa. Hän oli itse pääasiassa tyytyväinen saamiinsa. palveluihin ja toi esille hyödyn  sopeutumisvalmennuskurssista. Tähän ylilääkäri Hanna Kuusisto kommentoi, että sopeutumisvalmennuskurssien jälkeen tullaan sitten listan kanssa vaatimaan. Lastenneurologian vt. Professori Tuula Lönnqvist totesi, että lisäksi kurssit eivät monestikaan vastaa vanhempien tarpeisiin. 

Kommentoin sopeutumisvalmennuskurssien puolesta sen, että kun viikko ollaan yhdessä perheiden ja lasten kanssa syntyy kokonaisnäkemys viestinnän tarpeista kunkin lapsen kohdalla ja yllätys yllätys, ne ovat kovin erilaisia. Lisäksi monikin on saanut kuntoutusta ja vaikkapa sosiaalitoimen kustantamaa viittomaopetusta, mutta ajoitus ei ole toiminut. Monesti kurssilla vanhemmat alkavat ymmärtää, miksi on tärkeää tukee lapsen vuorovaikutusta eri tavoin. 

Olemme keränneet Aivoliiton kursseista palautetta ja pääasiassa ne ovat olleet erinomaisia. Myös KELA vaatii palautteet. Tavoitteet asetetaan GAS:in mukaisesti ja niiden saavuttaminen arvioidaan vamhempien kanssa kurssin loputtua. Käsittääkseni marraskuussa on tulossa kooste KELA-kurssien palautteista. Jotenkin en vaan jaksa uskoa, että vanhemmat eivät olisi kokeneet sopeutumisvalmennusta hyödylliseksi. Olen itse ollut mukana neljä vuotta toiminnallisella Kuvat- ja viittomat käyttöön KELA-kurssilla ja olen kokenut sen erittäin onnistuneeksi tavaksi motivoida ja ohjata vanhempia erilaisten viestintäkeinojen käytössä. Pitää kyllä mainita, että Hanna Kuusisto lisäsi paneelikeskustelussa, että hän pitää sopeutumisvalmennusta tarpeellisena ja hyödylllisenä.

Ja vielä siitä listasta. Se syntyy kun joka kunnassa perheet saavat tai ovat kokonaan saamatta palvelua. Vertaistuen idea on se, että vanhemmat keskustelevat keskenään. Jossain kunnassa joku saa vaikka mitä palveluja ja toisessa ei. Niin sitä tasavertaisuuttahan haettiin käypähoitosuosituksilla!? On jopa sääntöjä, että ei voi saada kuin niin ja niin paljon terapiaa ja vain yhtä terapiaa kerrallaan riippuen diagnoosista. Mutta jos oikein kovaa huutaa saa enemmän.

Tarvekartoituksen lisäksi pitäisi tehdä jonkun sortin hyötykartoitus. Puheterapeuttina on ollut tilanteissa, että terapialla yritetään ratkaista hyvinkin erilaisia asioita kuten toimimatonta vanhemmuutta. Lapsella saattaa olla hyvinkin ongelmallinen perhe tai päiväkotiryhmä tai koululuokka. Esimerkiksi yhteisönohjaajia käytetään monissa kunnissa ihan liian vähän. Yhteisönohjaaja voi käydä päiväkodissa tai kodissa mallittamassa erilaisten keinojen käyttöä ja tehdä tarvittaessa yhteistyötä puheterapeutin kanssa. Puheterapeuttien rooli tulee jatkossa olemaan enemmän ohjaava ja kouluttava. Toki yksilöllistä terapiaa tarvitaan aina.

Niin hyödystä vielä. Entä lievemmin vammaiset. Lapset joilla on kielihäiriö, ADHD tai oppimisvaikeuksia. Monet heistä hyötyisivät yksilöllisestä ja intensiivisestä kuntoutuksesta.  Mikäli lapsi kuuluu KELA:n kuntoutuksen  piiriin hänellä on hyvät mahdollisuudet saada kuntoutusta. Jollei, niin kuntoutuksen saaminen saattaa hyvinkin ongelmallista.

Tässä nyt näitä päällimmäisiä. Kaiken kaikkiaan mukava ja piristävä tapahtuma. Ja ehkä kaikilla oli yhteistä asiakkaan etu.


Lämpimät kiitokset Mediuutisille


tiistai 13. toukokuuta 2014

Maa, jossa kansalainen päättää itse!



Viime viikon iPad seminaari ja preseminaari huipentui lomamatkaan  IlonaIT:n ja Applen järjestämään tutustumiseen Tanskan digitaalisen koulumalliin tututustumiseen. Minulla on tapana silloin tällöin palkita itseäni mielenkiintoisella koulutusmatkalla. Viimeisin oli Praha , jossa Accessibility Summitista syntyi ideoita vuoden 2014 iPad seminaariin lasten kunotutuksessa ja opetuksessa. Nyt hain sitten inspiraatiota Tanskasta.

Tanskan Applen edustaja oli suunnitellut paikat, mihin kannattaa tutustua. Porukkaa oli lähes 40. Mutkattomia mukavia ja työstään innostuneita opetusalan ihmisiä. Erityisesti Suomessa ns. Kaarinan mallin luojia ja kehittäjiä oli matkassa ja on kyllä ihan huikeaa mitä Kaarinassa on saatu aikaiseksi ajatellen digitaalista koulua.

Ohjelma oli kaksipäiväinen. Ja hyvin tiukka aamusta iltaan. Varsinkin kun lähdimme varhaisella aamukoneella. Välimatkat bussilla olivat pitkiä,  pari kolmen tunnin bussimatkaa jopa. Toisaalta linja-autossa on tunnelmaa, kun on hyvää seuraa. Maailmaa on paranneltu todella joka kantilta.

Ensimmäisen vierailimme paikallisessa, hienossa upouudessa aikuiskoulutuskeskuksessa. Rakennus oli vaikuttavalla paikalla veden ääressä. Rakenteilla oli juuri Euroopam suurin skeittialue ja halli viereen ja Tanskan korkein kiipeilyseinämä oli rakennettu vanhaan siiloon. Rakennuksessa ei ollut luokkahuoneita. Kaikki tila oli suunniteltu oppimiseen. Joka kerroksessa oli pehmoigluja, dialogitiloja, joihin mahtui 25 oppilasta. Keskellä oli iPad nuotio. Kuution muotoinen sellainen, jonka jokainen seinämä oli isohko iPad. Koulu on päätynyt valitsemaan laitteistoksi iPadin ja Applen tietokoneet. Siksi, että joku päätös oli tehtävä, jotta digitaalista oppimisympäristöä saadaan kehitettyä. Jokainen oppilas saa iPadin. Sen voi myöhemmin lunastaa itselleen keräämällä opintopisteitä. Oppilaat maksavat laitteille vakuutuksen n. 100-200 DKR.

Rakennus oli jaettu erilaisiin alueisiin. Oli hiljaisia alueita. Erilaisia toiminnallisia ympäristöjä. Osto terassit ja opettajien lounge oli viihtyisä alue. Opettajilla oli lisäksi omat hiljaiset työpisteet ja työpisteet, joissa voi keskustella ja suunnitella. Yleisesti ottaen isossa koulussa oli hyvin rauhaliista ja oppilaita kulki ylös ja alas loputtomia portaita. Upeaa taidetta oli joka puolella eri muodoissa. Nykyisin, kun Rakennetaan erilaisia laitoksia, budjetista tulee käyttää vähintään noin prosentti taiteeseen.

Tiloissa oli AppleTV: mikä mahdollisti dynaamisen iPadien käytön ryhmässä. Esimerkiksi huoneessa, jossa oli useampia näyttöjä, oppilaat pystyivät esittelemään omia tuotoksia. Kuitenkin niin, että opettaja hallitsi näyttöjen näkyvyyttä.

Erilaisen kulttuurin tuominen kouluun oli yksi tärkeä tavoite. Lisäksi tuettiin yhteisöllisyyttä mm. kahvio/ravintolatoiminnalla. Ruoka oli kerrassaan upeaa ja erittäin terveellistä. Ruuan hinta määräytyi sen painon mukaan.

Maisemat olivat todellakin hienot ja lämpimällä kelillä talossa oli runsaasti terassitilaa, mikä tarjosi upeat oppimispuitteet myös!

Saavuimme kuuden kieppeillä vaatimattomaan, mutta siistiin hotelliin ihan Legolandin kulmilla. Iloksemme menimme illastamaan Legolandin ravintolaan, joka oli mielyttävä päätös antoisalle päivälle.

Seuraavana aamuna lähdimme taas kukonlaulun aikaan yhtenäiskoululle Odderiin. Lasten tekemät Suomenliput liehuivat, ja meidät otettiin niin lämpimästi vastaan. Vierailimme eri luokissa. Oppilailla oli iPadit ja opettajat antoi tehtävät tehtäväkorttien avulla. Erityisen paljon tuntui, että oppilaat olivat viehättyneet kivan, videon ja äänen käyttöön projekteissaan. Koulu oli hyvin kodikas. Opettajat hyvin innostuneita ja ylpeitä työstään. Koululla oli jokunen Learning Facilitator, jonka tehtävänä oli auttaa ja ohjata muita opettajia Tietotekniikassa. Kävimme luokissa ryhmittäin ja jokaista ryhmää kuljetti pari koulun oppilasta. Erityisesti olin viehättynyt pikkukoululaisten kouluelämästä. Leikkiä ja iloa. Piha oli aivan käsittämättömän kutsuva. Lapsilla oli rullalaudat ja vaikka mitkä. Kypärät päässä ja vauhtia riitti. Sisällä oli käytävillä ja luokissa LELUJA! Pyöreät matot sitä varten, että vlidaan luokassa asettua myös lattialle. IPadin käyttäjinä pikkuoset olivat aivan virtuooseja. Se mikä oli hienoa, että joka luokka-asteella iPadien kanssa tekeminen oli yhteinen ja innostava asia. Ehkä vaikuttavin kokemus Tanskan matkalla. Opettajien asenne oli kyllä niin kohdillaan. Koko kunta on niin sanotusti iPad kunta. Kun valintoja on tehtävä ja koulut saavat itse päättää, niin tällainen päätös tässä kylässä. Tiesittekö muuten, että tänä vuonna Tanskassa tulee voimaan uusia lakeja koskien esim opettajien työaikaa. Työpäivät ovat 8-16 ja kotisuunnittelua ei enää ole. Kesälomaa lyhennetään. Oppilaille muutos merkitsee myös pidennettyä koulupäivää ja sitä, että kaikki tehtävät tulee tehdä koulupäivän aikana. Ja kaiken huipuksi jokaisen opettajan tulee ottaa tietotekniikkaa jollain tasolla haltuun opetuksessa. Sitä varten alueille koulutetaan lisää Learning Facilitatoreja.

Viimeinen käynti oli Kööpenhaminassa lukio, jossa myös jokainen oppilas saa iPadin tai voi ostaa kannettavan tietokoneen. Myös muunkin kuin Applen (10% muita). Kaikki oppimismateriaali on Tanskan koululaitoksissa oppilaille maksutonta! Talo oli hieno ja tilat hulppeat. Täälläkään ei erillisiä luokkia vaan oppimiseen suunniteltuja erilaisia tiloja. Oli myös upeita taukotiloja, joissa mukavasti pystyi lähöilemään kirkkaan värisillä isoilla säkkituoleilla. Ja niit portaita oli taivaaseen asti.AppleTV jälleen kerran joka tilassa edesauttoi yhteistä jakamista ja tekemistä. Ylioppilaskirjoitukset on tulossa myös Tanskassa sähköisiksi. Sillä erolla, että maassa jossa perusajatus on, että kansalainen päättää itse, saa valita mitä sähköistä laitetta käyttää! Huimaa. Muutoinkin tuntuu, että suhtautuminen laitevalintoihin ei ole ollenkaan niin tunnepitoinen asia kun Suomessa. Me nyt valitsimme tämän, kun tämä sopii meidän tarkoituksiimme ja tavoitteisiimme.

Ainoa asia, missä sekä Suomi, että Tanska ovat vielä monia maita jäljessä on inkluusio. Integraatiota tehdään jonkin verran. Toivoisi, että innovatiivisten oppimisryhmien myötä, voitasiin myös kehittää kaikille yhteistä koulua. Hyvää yritystä löytyy esimerkiksi Haapavedellä, mutta kyllä se usein edelleen on esimerkiksi yhteiset musiikkitunnit.


Innostava Tanska. Viimeksi olin hyvin tilassa vanhustenhuollosta Tanskassa, joka on aivan esimerkillistä. Jotenkin kaikkea leimaa sellainen rento innostunut ote työhön. Kuitenkin kehittäminen on hyvin järjestelmällistä ja suunnitelmallista. Ennen kaikkea esimerkiksi digitaalisen ympäristön luomisessa on vahvasti tuotu mukaan ohjaus ja opetus opetushenkilökunnalle!

Minä kiitän koko porukkaa loistavasta matkaseurasta. Hienoa, että kehitettävää riittää!

torstai 27. helmikuuta 2014

Enemmän hommailua - vähemmän huilailua!


Tässä olen, enkä muuta voi!
Kun kolmisen vuotta sitten astuin ensi kertaa nastolalaiseen vanhuudenkotiin, Mannaan, se oli paitsi ammattillisesti myös henkilökohtaisesti vaikuttava kokemus. Paikka oli kaunis, kirjaimellisesti luonnon helmassa. Pellolla oli lampaita, puutarha oli hyvin hoidettu. Hevosiakin oli pihapiirissä. Paikkaa asustivat kahdessa eri osastossa ihmiset, joilla oli diagnoosina enimmäkseen muistisairaus, sen eri muodoissa. Nuorimmat olivat juuri keski-iän ylittäneitä. Toinen osasto oli avoin ja toinen suljettu. Ensimmäisenä vierailin avoimessa osastossa. Käytävällä kohtasin ensimmäisenä miehen, joka katseli seinää hievahtamatta. TV oli niin korkealla, että hän ei pystynyt taivuttamaan päätään nähdäkseen sitä. Kahvihetki oi juuri alkamassa. Kupit oli kauniisti katettu. Jokaisen asukkaan kahvi oli valmiina juuri niin kuin he haluavat: sokerilla, maidolla tai ilman. Kahvin jälkeen saapui odotettu henkilö: kampaaja. Hänen vastaanotolleen asukkaille varataan aika toiveen mukaan. Huone oli pieni. Siellä oli hyllykköjä. Kun kysyin hyllyissä olevista esineistä  ilmeni, että suuri osa niistä oli jo edesmenneiden asukkaiden. Kun puhutaan hoivakeskuksesta, tulee mieleen hellyys, toisen puolesta tekeminen, auttaminen. Lopulta kysymys on kuitenkin aikuisen ja ikääntyneen ihmisen passiiviseksi saattaminen. Yksikin nuori hoitaja paijaili herkeämättä pyörätuolissa istuvan vanhan rouvan päätä. Itselleni heräsi vahvasti ajatus, että hoiva tarkoittaa myös sitä, että tehokkaasti hoidamme toisen elämään liittyvät asiat hänen puolestaan. Outoa ajatella, että hyvän hoivan tuloksena on jotain ei-toivottavaa. Eräältä asukkaalta kysyttiin, ajetaanko parta myös. Hän vastasi, että kyllä - ainahan te teette kaiken puolestani. Ja parta sitten ajettiin - sängyssä maaten. Mieheltä, joka pystyi itsenäisesti kävelemään rollaattorilla.  Monta kertaa olen ollut kiitollinen siitä, että olen toimnut vuosikymmeniä puheterapeuttina vaikeasti vammaisten lasten kanssa. Siellä tavoitteena on aina toimia niin, että autetaan vain kun se on todella tarpeen. Myös lasten ollessa kysessä on liiallinen passaaminen ja varjelu huono asia!

Kokoonnuimme henkilökunnan ja esimiesten kanssa keskustelemaan Avainsäätiön Esteettömän viestinnän -hankkeesta. Tarjosimme koulutusta, mallinnusta ja työnohjauksellista yksilöllistä videoanalyysia. Valtaosin tiimi oli avoin ja halukas sitoutumaan hankkeeseen. Hoitotyönjohtaja tuumasi kun kysyin, mitä he toivoivat: iloa arkeen.

Siitä se sitten lähti. Yhteinen työ, joka tänä päivänä on yhteinen ilo. Elämää suurempi asia myös vanhojen ihmisten arjessa on toimiva viestintä, joka mahdollistaa osallisuuden omaan elämään. Puheterapeuttina olen kokenut työn haasteelliseksi, mutta myös äärimmäisen rikkaaksi!

Liike on paras lääke
Toimintojen kannalta on hyvä jos fyysinen ympäristö on niitä edistävä ja mahdollistava. Kaikki muutokset tehtiin yhteistyössä henkilökunnan kanssa ja esimiesten siunauksella. Ensimmäisenä muuttui kampaamotila hyvänolon huoneeksi. Ylimääräiset tavarat vietiin pois. Saatiin jopa kampaamotuoli ja muutoinkin huoneesta tehtiin seesteinen ja valoisa. Ikkunasti avautui ihana maisema järvelle. Paitsi järveä ei näkynyt. Pieni vihje johtajalle ja viikon päästä oli vesakko siivottu ja ihanainen järvenselkä kimmelsi sekä hyvänolon huoneesta että  oleskelutilasta. Huoneen toimintoja suunnitellessa kampaajan ja jalkojenhoitajan käyntien  lisäksi huoneessa tapahtui mukavia asioita. Koska yksi hankkeeseen liittyvistä perusajatuksista on kunkin yksilöllisten vahvuuksien löytäminen saattoi joku asukas laittaa toiselle papiljotit tai lakata toisen kynnet. Ajatuksenamme on erityisesti, että niin paljon kuin mahdollista ja niin monessa arjen toiminnassa kuin mahdollista asukkaiden pienen pienikin osallistuminen maksimoidaan.

Halusimme yhdessä aktivoida erilaista liikkumista. Toiselta osastolta löytyi sopiva pieni huone kuntohuoneeksi. Seinässä oli valmiina tanko ja esimerkikiksi kattoon kiinnitettiin nyrkkeilyä varten ilmapallo.  Kaikki toiminnot kuvitettiin seinille. Kokeilimme joillekin asukkaille omia kuntokortteja. Tarra korttiin, kun on tuolilta noustu tangosta kiinni pitäen kymmenen kertaa. Toiminta laajeni tuolisählyyn, jossa lopulta asukkaat olivat aloitteentekijöitä. Intoa oli siinä määrin, että keksivät ryhmälle oman nimenkin. Mannastars. Henkilökunnan kanssa yhteistyössä porukalle hommattiin pelipaidatkin!

Yhtenä päivänä olin seuraamassa kuntohoitaja Susanna Mikkolan vetämää tuolijumppaa. Hän käytti vahvasti mielikuvia saadakseen ryhmän liikkeelle. Tällä kertaa menossa oli saunomisreissu. Kankeimmat ja kömpelöimmätkinlähtivät innokkaina vihtomaan. Kaikkee  kuntoiluun ja liikkumiseen on lisätty kuvia ja esineitä. On syntynyt tuote "Keijon kuntokortit".

Suurimpana muutoksena on henkilökunnan taito omassa työssään arvioida asukkaiden fyysisiä ja henkisiä kykyjä. Kuinka paljon kukin asukas pystyy tekemään itse. Yksi leipoo pullat. Joku tekee vihdat. Joku rakentaa ongen. Ja joku saa juuri ja juuri pyörätuolista käsin suoristettua päiväpeiton. Yksilöllinen toimintakyvyn ylläpitäminen vaatii jatkuvaa tilanteiden arviointia henkilökunnalta, jossa apuna on ollut videoanalyysi.

Käymme yhdessä ain
Porukassa tekeminen ei aina ole itsestään selvää. Toiminnasta innostuminen ei myöskään. Kerhohuoneen perustaminen lähti liikkeelle amerikkalaisen puheterapeutin Sarah Blackstonen mutaprojektiesityksestä eräässä kansainvälisessä konfrerenssissa. Kehitysvammaisten ihmisten päiväkeskuksessa haluttiin muutosta työskentelymalleihin. Sarah kumppaineen havaitsi ensimmäisellä käyntikerralla, että paikan piha oli aivan mutainen. Porukat laitettiin hommiin. Joku lapioi. Toinen laski välineiden ja tarvikkeiden kustannuksia ja huolehti rahoista. Joku toimi työnjohtajana. Joku suunnitteli jne.

Aloimme Mannassa soveltamaan tätä puutarha-alueen siistimisessä ja kerhohuoneen tuunaamisessa. Lopputuloksena oli kaunis valoisa kerhotila kellarikerroksessa (jonne pääsi myös hissillä). Huoneessa oli johtajan silittämät kauniit valkoiset verhot ja kukat ikkunalaudoilla. Asukkaalle, joka harrasti taidemaalausta oli varattu oma tila sekä maalaamiselle että tarvikkeille.

Uusi kerhotila innosti jos jonkilaiseen toimintaan. Ja kaikessa pyrittiin lähtemään asukkaiden mieltymyksistä. Eräs asukas tuumasi, että ei nyt jaksa ja halua millään lähteä Levyraatiin. Selkää ja lonkkaa kolottaa. Ei pysty. Olen muuten havainnut, että erityisesti alkuaikoina asukkaiden ensimmäinen kommentti oli "Ei". Eli kielteinen asenne vähän kaikkeen. Sitkeä ja jääräpäinen hoitaja sai kuin saikin rouvan levyraatiin ja kyllä lähti lanteet keikkumaan kun ABBA räjähti soimaan. Musiikki ja laulu ovat hyvinkin voimaannuttavia. Jokaisella oman näköisensä hetkestä ja tunnelmasta riippuen. Ja usein kuultua: olipa hyvä että lähdetiin tai olipa mukavaa!


Ja mummo kutoo sukkaa hämärässä
Osallisuuden tukeminen edellyttää, että tutustumme ihmisiin. Toisessa hankkeeseen liittyvässä paikassa askarteluohjaaja kertoo, että hän lähtee uusien asukkaiden kanssa kokeilemaan ja tarjoamaan kaikenlaista. Nyttemmin hänellä on kuvakansio käytössä. Vähitellen sitten löytyy se jokaisen oma juttu. Asukkaat ovat pääosin hyvinkin heikkokuntoisia, joten hänellä on jos jonkinmoista vippaskonstia, jotta mieleinen tekeminen onnistuu. Hänellä on myös taito auttaa ja puuttua vain kun se on oikeasti tarpeen.

Ihminen tekee elämänsä aikana paljon asioita. Monilla on useita harraatuksia. Olen todistanut toimintamme aikana tilanteita, joissa hyvinkin passiiviset ihmiset yhtäkkiä leipovat liukuhihnalla kauneimmat karjalanpiirakat tai pullat. Jotka neulovat uskomattoman kauniita pitsipuseroita tai sukkia. Syntyy runoja ja laulua. Syntyy piirroksia ja maalauksia. Käsityöt etenkin tuntuvat olevan jossain selkäytimessä. Sitä varten perustimme jälleen huoneen (vanhassa ja isoissa rakennuksissa on se hyvä puoli, että siellä on tilaa!). Huoneessa on lankoja, ompelukone, kankaita jne.

Harrastusten ja mieltymysten avulla olemme myös pyrkineet järjestämään sellaisia toimintoja, jossa voidaan toimia yhdessä. Palapelien rakentaminen, yksinkertaiset arvauspelit. Pyrimme luomaan arkea sellaiseksi, että asukkaat tekevät ja toimivat yhdessä. Vaikkei muuta niin edes parettain. Niin, että jokaiseen toimintaan ei tarvittaisi henkilökuntaa.

Onko pakko jos ei halua
Ensimmäinen asia, joka kiinnitti huomioni oli, että hoivakeskuksessa ei tarvitse tehdä mitään itse. Ei voileipiä, ei pestä tai viikata pyykkiä. Varsinkin jos ei halua. Sitä paitsi omaiset kuulemma ei pidä ajatuksesta, kun palvelusta kuitenkin maksetaan. Ihmiset istuskelevat, tuijottelevat tyhjään. On päivälepoa, iltalepoa. Vireystilaa ei nosteta. Ei välttämättä edes yritetä. Toimintaa leimaa rauhaisuus. Jotenkin sellaista syvässä itseessään olemista. Tavoitteena oli tuosta tilasta yhteiseen jaettuun tilaan pääseminen.

Hoivakeskuksen siistijä oli kuitenkin omaksunut tavan siivota yhdessä asiakkaan kanssa. Tätä toimintaa alettiin laajentaa. Siivoamiseen otettiin mukaan myös kuvat. Ja kukin asukas osallistuu ihan kaikkeen kykyjensä mukaan. Vaikkei muuta niin oikoilee peittoa ja pyyhkii yöpöytää. Tai viikkaa omat vaatteensa ja asettelee ne kaappiin. Myös suihkuun mennessä asukas valitsee itse mukaansa koriin tarvittavat vaatteet ja välineet! Arjessa on suunnattomasti tapahtumia, joihin voidaan soallistua. Ja omaiset ovat pitäneet ja jopa nähneet hyvin positiivisena muutoksen, joka Mannan toiminnassa nähdään.

En muista kuka oot tai mikä sun nimi on, mutta hauskaa meillä oli!
Vanhan herran kommentti ilahdutti minua valtavasti. Ymmärrettävästi muistisairaan vanhuksen omaisille on turhauttavaa kokea, että ei läheinen muista mitään lähitapahtumista.  Kun on juuri ollut viikonlopun kotona ja on ollut vierailuja ja vaikka mitä, niin kommentti on: "kukkaan ei oo käyny, mittään ei olla tehty". Esteettömän viestinnän keinot käyttöön! Kyllä valokuvin ja  piirroksin on hyvä antaa muistisairaalle ihmiselle keinot kertoa kun ei kerrassaan muista asioita kun kauempaa elämänhistoriasta. Myös teknologia käyttöön. Taannoin lääkärikeskuksen aulassa vanhempi rouva esitteli vielä vanhemmalle rouvalle innoissaan iPadilla lomakuviaan. Oli kierretty museoita, oltu viinijuhlissa ja vaikka mitä. Modernin teknologian hyödyntämisessä on valtavasti tehtävää. Pienimuotoiset kokeilumme kuten skypettäminen toiselle puolelle maapalloa lähiomaisten kanssa ja taidenäyttelyreissun kuvaaminen ovat olleet omiaan näkemään loputtomat mahdollisuudet erityisesti viestinnän kannalta.

Hyötyhoiva? Voitaisiin ottaa käyttöön uusi käsite. Kun asukkaat otetaan mukaan kaikkeen arjen toimintaan. Siivoukseen. Ruuanlaittoon. Voihan ne kalatkin käydä soppaan onkimassa järvestä. Hankkeen aikana järjestämämme asia eivät ole olleet kalliita järjestää. Tietysti onkiretken järjestämine. Kätevästi onnistuu vain kun on järven rannalla. Mutta mielikuvituksen käyttö yhdistettynä "mutaprojekti" -ajatteluun tuo jopa hyötyä. Voidaan yhdessä vaihtaa kukkien mullat tai istuttaa kesäkukat parvekkeille. Voidaan tehdä pistokkaita pelargoneista ja lahjoittaa niitä vaikka omaisille. Sukkia voidaan neuloa porukassa ja myydä niitä vierailijoille. Korttien tekoa. Tuokaa tarvikkeita, tekijöitä löytyy -ajatuksella.No lista on aivan loputon. Ja kun osataan pilkkoa tekoprosesseja jokaisella on tehtävänsä.

Ja lopussa Oscareiden jako
Kerta toisensa jälkeen minulla on ollut onni eläytyä  Niskavuoren ihmeelliseen maailmaan, kun Mannan loistavat supertähdet esiintyvät. Miten muistisairaat ihmiset voivat niin sujuvasti esiintyä. Ei jännitystä, täydellinen eläytyminen ja tarina, koettu elämä kantaa. Loistavasti ja vähäeleisesti näytelmää ohjaa Susanna Mikkola. Projektityöntekijämme Kirsi Nykopp ohjaa omalta osaltaan kuvin tapahtumia. Nämä samat vanhat ihmiset olen kohdannut ensi kertaa täällä käydessäni. Heissä on tapahtunut muutos. On pilkettä silmissä, on hymyä, on innostusta. Ja kun ensi-iltaa taannoin vietettiin, ilmassa oli suuren juhlan tuntua ja odotusta hyvin pitkään ennen tapahtumaa. Näytelmää on esitetty useasti tämän jälkeen. Jopa Finlandiatalolla videolla. Vastaanotto on ollut kerrassaan huikea!

Ja kenelle se Oscar sitten pitäisi jakaa? Uskomattomalle henkilökunnalle. Porukalle, joka on asenteellaan uskaltanut kokeilla, välillä kummallisiakin asioita. Hienointa oli kun ihan ikioman Oscarinsa ansaitseva projektityöntekijämme Kirsi Nykopp kysyi työntekijöiltä, mitä hänen pitää tehdä uudessa Kalevala -performanssissa. "No jos sä kuvaat". Hienoa oli erityisesti nähdä se, että hän oli roolistaan erityisen ylpeä! Olemme mielestäni onnistuneet hankkeessa ja sen tavoittessa loistavasti. Muutosta työotteessa on tapahtunut joka saralla. Uutta syntyy henkilökunnan omasta aloitteesta. Kevyillä tukitoimilla ja viimeistelyllä mennään hankkeen loppua kohden. Ilolla. Tulemme siis tarpeettomiksi.

Iso urakka on ollut hankkeeseen kuuluvan DVD:n valmistus. Tavoitteena on ollut tehdä erilaisesta tavallista. Asiat ja muutokset eivät vaikuta kovin kummosiltakaan, mutta jos on silmät nähdä ja uskallus katsoa pintaa syvemmälle, niin muutokset pienin ehkä itsestäänselvinkin keinoin ovat suuria. Vanhustyön seminaarissa hoitohenkilökunta tuli kommentoimaan perushoitotilannevideosta: tuollastahan sen pitäisi aina olla. Osaan kuvitella, että asiaa ymmärtämätön ei näe asiaa samalla tavalla.

Omalta osaltani voin sanoa, että olen hyvin onnellinen ja kiitollinen tästä kokemuksesta ja toivon, että saan jatkaa tätä ihmeellistä matkaa ikäihmisten arjessa. Paljon olen oppinut siitä miten voidaan  tukea vuorovaikutusta ja sitä kautta ikäihmisten osallisuutta kotona ja laitoksessa esteettömästi viestimällä.

Susanna Mikkola sanoi "Ei ole häpeä, jos töissä on kivaa". No ei ole!


torstai 21. marraskuuta 2013

Accessibility = Ability to Access

Ability to Access - Dreams Come True

Apple Accessiblity Summit Prague 2013

On ollut joitakin asioita ja uudistuksia, jotka ovat suuresti ärsyttäneet ja pistänyt pohtimaan, että mahtaa Steve Jobs kääntyillä haudassaan ja kuten eräs sanoi "Joo on varmaan kyljet ihan kipeinä!". Konferenssin yhden ADE:n (Apple Distinguished Educator) Daniela Rubion (Espanja) puheenvuoron  johdosta ei tarvinnut kääntyillä. Esitys piti sisällään niin konkreettisesti sen, mitä Apple on parhaimmillaan aina ollut.  Mahdollisimman esteetön käyttöliittymä ja kaikkien laitteiden perusominaisuus.

Huomasin juuri, että olin niin vaikuttunut esityksestä, että en kirjannut mitään ylös. Ehkä olin koko esityksen ajan myös kirjaimellisesti suu auki!

Daniela istui eturivillä opaskoira vierellään. Hän astui estraadille ja opaskoira valvoi valppaana paikallaan esitystä. Ensimmäisenä Daniela kommentoi "Where is my ipad". Daniela kertoi lapsuudestaan. Ihana kuva pikkuisesta, rakastetusta tyttösestä valkokankaalla. Minusta oli erikoista, että aika varhain Danielalle oli viehtymys visuaaliseen maailmaan. Outo kummitäti osti hänelle lahjaksi kameran. Ympäristö kummeksui. Mitä sokea pikkutyttö teki kameralla. Mutta Daniela otti kuvia ja hänellä oli unelma, että hän joskus pystyisi tekemään filmin. Esityksen aikana Daniela käytti VoiceOveria sekä puheentunnistusta sovellusten avaamiseksi. Hän käytti myös TapTapSeeta  ja demonstroi kuvien ja videon ottamista. Hän teki elokuvan iMoviella käyttämällä juuri otettuja ja vanhoja kuvia.  Kaikki tämä oli mahdollista, sillä toden totta: Daniela now has the ability to access.

Vieläkin olen esityksestä leijuvassa tilassa. Vaikeaa on jälleen välittää sitä hämmästystä ja epäuskoa. Oli kun olisi ollut taikuria katsomassa. Sillä erotuksella, että näytettiin miten temput onnistuu. Ja että välineet on olemassa, ne on otettava käyttöön. Juuri leiki TapTapSeen kanssa: musta ruuanlaitto potin indukstioliesi (=on pata induktioliedelläni). Ihme sovellus. Kiva leikkiä ajatuksella, miten sitä voisi soveltaa, mitä kaikkea sillä voisi tehdä!

Huomaan, että minä tarvitsin tuon konferenssin, jotta inspiroidun. Jotta löydän unelmia uudelleeen. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka ovat innostuneita omasta työstään ja elämästään työn äärellä!