torstai 14. lokakuuta 2010

Tuula Pulli: Totta ja Unta


Ymmärrys on sekä prosessi että sen prosessin lopputulos, johon käsittäminen johtaa, kun ihminen käsittää käsittämänsä merkityksen.

Tuula Pulli kirjoittaa omistuskirjoituksen minulle: "Sanomatta selvää, jotta ota tästä selvää – tunnissa!

Tämän keväisen – onneksi ei jokavuotisen – KELA urakan keskellä Tuula Pullin väitöstilaisuus oli suuren myötäonnen sävyttämä tilaisuus. Kun sain raportin käsiini Lahdessa paria viikkoa aiemmin, silittelin sykähdyttävän puhuttelevaa kantta autossa matkalla kotiin. Viikonloppuna avasin kannet varovasti ja aloin tutustua teokseen. Huomiokynä kädessäni luin kirjaa. Kirjan sivuilla keltainen väri kertoo samaa mieltä olemisesta ja tuosta ensimmäisestä lauseesta. Luen ne vielä moneen kertaa uudelleen ja uudelleen, enkä ehkä vieläkään käsitä. Ei kaikkea tarvitsekaan, ei kaiken tarvitse avautua. Jäähän näin jäljelle paljon merkityksiä, jotka ehkä joskus käsittää.

Niin Tuula Pullin väitöksen aihe: Totta ja unta. Draama puhe- ja kehitysvammaisten ihmisten yhteisöllisenä kuntoutuksena ja kokemuksena. Tämä teos on nyt mietteitteni aiheena, mutta tämä ei ole referaatti tutkimuksesta.

Elämän työ. Sitähän väitöskirjan tekeminen on. Se lohkaisee myös suuren palan ihmisen arjesta, ajasta oman arjen ihmisisten kanssa. Tuula kirjoittaa niin puhuttelevasti saatteessaan lapsenlapsestaan Jaakosta: "Omistan kirjan Juha Jaakko Oskarille, kahdeksan vuotiaalle Ritarille. Hän klikkasi Pause, kun mummin piti välillä väijyä metsässä salaisia Linnoja. Niitä oikeita, kivisiä". Tämähän on oiva määritelmä todelliselle laatuajalle. Mummi, joka on Ritarilinnan valtiatar.

Draaman kuvauksissa päällimmäisenä nousee mieleeni: heittäytyminen, kokemisen riemu, pelkistäminen, kieltä ei tarvita, kun keho puhuu: rakasta minua. Innostavaa on myös se, että Pullin mukaan draamassa ei voi tehdä väärin. Kirjan innoittamana uskalsin seuraavana arkipäivänä kokeilemaan pikku päiväkotiryhmässäni kevään kokemista "draaman" avulla. Niin ihan varmuuden vuoksi laitan nuo mukapilkut, sillä minussa elää niin suuri epävarmuus, oman osaamattomuuden tunne draaman suhteen. Yhdessä pienten lapsukaisten kanssa työnsimme paksua valkoista peitettä päältämme ja kurkistelimme herätessämme kevääseen mitä näemme, mitä kuulemme ja mitä haistamme. Lasten eläytyminen, heittäytyminen ja tilanteesta nauttiminen, saa minut uskaltamaan uudelleen.

Yhtenä tutkimuksen haasteellisista tehtävistä oli arvioida draamatyypin ominaisuuksia yhteisöllisenä kuntoutuksena. Erityisesti tämä oman kuntoutusnäkemykseni vuoksi kiinnosti minua. Ei niin, että tutkimuksessa on mitään ei-kiinnostavaa! Tuttua omiin kokemuksiini nähden oli se, että hoitohenkilökunta ei kokenut tehneensä kuntoutustyötä. Draamassa kokemuksia kuvattiin virkistäväksi. Pulli kuitenkin näkee virkistyksen ja kuntoutuksen asettamisen vastakkain hedelmättömäksi, koska virkistyneenä ja onnellisena olo kuntouttaa – ja kuntoutuva virkistyy. Pullin mukaan yhteisöllisen kuntoutuksen tavoite saavutetaan, kun draama

• tukee osallistujien kasvua ja oppimista
• tuottaa osallistujille iloa ja virkistystä
• kiinteyttää ryhmää
• lisää työntekjän ammattitaitoa (vuorovaikutus, arviointi)
• tukee työntekijän työssä jaksamista (virkistys, luovuus)
• tarjoaa osallistujille taidekokemuksia ja elämyksiä, joihin ei liitetä välineellisiä saavuttamisen päämääriä

Elävästi muistan tähän liittyen Kilon päiväkodissa erään opettajan kommentin kokkikerhon jälkeen: "Hanne, tää on kaikki tosi kivaa, mutta koska sä teet sitä oikeeta puheterapiaa" tai kun lastenhoitaja tuumaa ihanan piirtämistilanteen jälkeen kehuessani häntä "Onks tää se mistä sä oot vaahdonnu – ei oo kovin kummostakaan".

Olen kiitollinen tästä tutkimuksesta, olen niin onnellinen että on olemassa Tuula Pulli – idolini, innoittajani. Tämä on ollut virkistävä kokemus. Antaa voimia ja uskoa tehdä sitä työtä tavalla johon uskon.

"Olen kehitellyt tutkimaani draamatyöskentelyä yli kymenen vuotta ja ollut puhevammaisuuden äärellä vuosikymmeniä, ja olin osallisena tuokioissa, joita tutkin. Arvioin tulleeni puhutelluksi. Hain tutkimukseeni samaa virittäytyneisyyttä ja draamatuokioiden aineiston tulkintaa, johon tutkimuksen yhteisöjen jokapäiväinen viestintä ankkuroituu: avoimuutta toisella ja itselle". Näin Tuula Pulli.

Karonkassa sukulaiset viestivät kutomalla piirissä kultalangasta seittiä. Etiketin mukaan, kun ei saa puhua. Ihasti kulta jäi kimaltelemaan arkeenkin ja Tarinateatterin tulkinta väittelijän juhlapuheista teki juhlasta ainutlaatuisen kokemuksen – erilaisen, kuten odottaa sopikin.

Minusta tämä oli Suuri Kertomus. Toivottavasti innostin teitä löytämään tienne sen äärelle. Lopuksi haluan jakaa vielä Pullin elämyksen kokemisen Tuula Pullin kuvaamana:
• Kohdistuneisuus draamaan
• Aistien ja kehon vastaanottavuus
• Hetkessä läsnäolo
• Vapautuminen menneestä ja tulevasta
• Affektin virta
KAHVA
Draamassa näkee itsensä toisin ja sitten toisen itsensä ja jotain uutta itsestä.

1 kommentti:

teromakotero kirjoitti...

Opettamisen perimmäinen tarkoitus on mielestäni tehdä itsensä tarpeettomaksi. Saada oppilas itse tekemään asiat. Ei opettajan hienoa soolosuoritusta, joka jättää katsojat haukkomaan henkeään. Oppimisympäristö on avainasemassa monesti oppimistilanteessa. Kun oppilaalla on hyvä olla, hänellä on hauskaa, hän myös oppii kaikista tehokkaimmin. Tarkkailijan silmiin saattaa vaikuttaa kuin mitään ei tehtäisikään, vaikka oppilas käy läpi erinomaista itseohjautuvaa oppimiskokemusta.