Déjà vu ilmiö iski voimalla kun osallistuin Vajaaliikkeisten Kunto Ry:n Lapsen ja Nuoren Hyvä Kuntoutus juhlaseminaariin 11.11. 2011. Ehkä se johtui paljolti myös siitä, että koolla oli niin monia vanhoja ystäviä, työkavereita ja tuttuja. Iloiset kohtaamiset ovat hyvin voimaannuttavia. Hyvä kuntoutusprojektissa on tehty mittava ja hyvä kartoitus yhteistyökumppaneiden kuntoutusjärjestelmistä ja niiden toimivuudesta. Itselleni päivästä jäi päällimmäisenä mieleen se , että on tarve luoda uusi toimivampi kuntoutusjärjestelmä. Totta näin onkin, mutta miten luoda uusia kuntoutuskäytäntöjä. Puhuttiin ekokulttuurisesta mallista. Eräässä toisessa tilaisuudessa puhuttiin arkipedagogiikasta. On yhteisöpohjaista/yhteisöllistä kuntoutusta. Itse käytän mielellään termiä yhteisöllinen kuntoutus. Rakkaalla lapsella on monta termiä.
Niin se déjà vu. Vuosia sitten, annoo dominoo dinosaurusten aikaan 90-luvulla minulla ja edesmenneellä neuropsykologi Kati Appelqvistilla oli useitakin kehittämisvapaita Lastenlinnassa. Punaisena lankana perustamani Tietoteekin ja epilepsiaosaston kehittämisessä oli: miten saada perheet ja lapsen lähityhteisöt tekemään kuntoutusta tukevaa työtä. Tietoteekin toiminnasta teimme toimintamallin ja mm. koulutimme osastojen työntekijöitä tietokoneiden ja puhelaitteiden käytössä. Yhteistyössä Ruusulankadun kuntoutuskeskuksen (MLL silloin) järjestimme vanhempia osallistavan epilepsialasten kuntoutuskurssin. Samoihin aikoihin Nuutti Hiltusen kanssa käynnistimme monivammaisten lasten Sähköpyörätuoli ja tietokoneleirin. Yhteistä kaikelle toiminnalle oli: toiminnallisuus. Suomen CP-terapiayhdistyksessä lähdimme kiertämään kolmikon voimalla Suomea koulutuksella Lapsi Liikkuu, Leikkii ja Kommunikoi. Kolmikkoon kuulu ft Liisa Kallinen ja tt Anna-Maria Seppänen sekä minä. Koulutuksen kohderyhmänä oli lapsen lähiyhteisöjen työntekijät sekä vanhemmat. Jälleen kerran avainsanana toiminnallisuus ja kuntoutusta tukevan toiminnan integroiminen lapsen arkeen.
Siemen oli kylvetty: vahva usko yhteisölliseen toimintaan. Asiantuntijuuden siirtoon lapsen arjessa toimiville. Kaikkien mahdollisuuksien äiti aukeni, kun Kilon päiväkoti Espoossa aloitti toimintansa. Satuin kuulemaan sisäisestä hausta yhdeltä asiakkaani äidiltä, joka oli kaupungilla töissä. Soitin Leppävaaran ylilääkärille ja kerroin ideastani, päiväkodista, jossa luotaisiin yhteisöllinen toimintamalli. Haasteeseen tartuttiin. Fysioterapeutti oli jo valittu kaupungin sisältä ja perustellusti saimme myös toimintaterapeutin toimen tiimiin. Päiväkodissa järjestettiin koulutuksia sekä vanhemmille, että henkilökunnalle. Terapeutit ohjasivat ryhmissä (oli kokkista, satuhetkiä, uintia). Vessakäynnit palasteltiin kuntoutusta tukeviksi. Ja kyllä, myös yksilöllistä kuntoutusta toki oli. Erityisesti fysio ja toimintaterapiassa. Lapsen oman toiminnan ohjaamista tuettiin kuvin. Osallistumista tuettiin, passiivisuutta ehkäistiin. Puolin ja toisin oli into päällä. Välillä, useinkin vajottiin uskonpuutteen tilaan. Hyvää siitä tuli, hieno malli jota on kelvannut esitellä niin kotona kuin ulkomaillakin. Kilon toiminta muotoutui Valtakunnalliseksi erityispäivähoidon kehittämiskeskukseksi. Projektiksi, joka on saanut vuosien varrella uusia ulottuvuuksia ja sen helmoista on syntynyt jos jonkinlaista hedelmää mm. Kahvakeskus ja vuorovaikutusta tukeva Kahvatuotteet, joka on puhetta tukevaa ja korvaavaa viestintämateriaalia. Materiaalia, joka on tarkoitettu kaikkien käyttöön. Materiaalia oleellisempaa on tietysti Kahvakoulutukset ja Viiden Portaan Videoanalyysi.
Takaisin tähän päivään. Juhlaseminaarissa kerrottiin palvelurakenteista. Kunnissa oli selvitetty, miten kuntoutuspalvelut toimivat. Puutteita ja sirpaloitumista pyritään siis ehkäisemään. Tässäkään ei ole mitään uutta. Mikäs maailmassa olisi uutta. - on vain uusia järjestyksiä. Pinomaa hässäkän Matti Koivikko toi jälleen kerran esille. Aina se pysäyttää ja ihan hirveästi ei asiat ole muuttuneet. Koen ongelmaksi sen, että paljon oli puhetta järjestelmästä ja jotenkin tuntui, että järjestelmää yritetään rakentaa vanhojen kuntoutuskäytäntöjen päälle. On asiakas, on ongelma ja tarvitaan terapioita Espoossa ollaan luomassa kuntoutuspalvelurakennetta, jossa perhe on keskiössä. On sähköistä elämää, on yhtenäinen hallinto, on halua. Toisaalla esimerkiksi kaikki puheterapeutit ovat muuttaneet pois päiväkodeista. Nyt ollaan järjestämässä ryhmäkuntoutusta. Päiväkodissahan on ryhmiä. Ja jokaisessa päiväkodissa on tarvitsijoita. Tehdäänkö hommia oikeasti nyt vaikeamman kautta ja keksitäänkö pyörää uudestaan. Lapsen hyvä kuntoutus –hankkeessa puhutaan arkeen menemisestä ja .perheen tarpeista. Espoon tekemän kyselyn mukaan perheet toivovat enemmän terapioita, johon esittelijä lisäsi vielä tietysti. Niin tietysti jos kuntoutuksen näkökulma on selkeästi vammaiskeskeinen.
Vanhemman puheenvuoro oli erinomainen, mutta sekin hyvin vammaiskeskeinen ja terapialähtöinen. Oli toimintaterapiaa, fysioterapiaa ja ratsastusterapiaa. Terapia sinällään oli lapsen ja perheen näköistä ja ihan varmasti heille täydellisesti sopivaa. Olisipa ollut mukava kuulla esimerkiksi puheenvuoro vanhemmalta, jonka lapsi olisi ollut ryhmässä, jossa toimitaan yhteisöllisen toimintamallin mukaisesti. En mitenkään kyseenalaista terapioita. On kuitenkin totuus, että jos haluaa jotain uutta, jostain pitää myös luopua. Ei kokonaan. Tässä todella yrittää asetella sanojaan, jotta ei ihan hirveästi vedettäisi herneitä nenään.
Summa summarum: onnittelut vielä kerran Vajaaliikkeisten Kunto ry:n upealle työlle nyt ja ennenkin. Se on nyt kansissa, se minkälainen järjestelmän tulisi olla, jotta perheiden ikuinen taistelu oikeuksiensa puolesta olisi edes vähemmän tarpeellista. Matti Koivikko, lastenneurologian grand old man sanoi puheenvuorossaan, että tasa-arvon nimissä tehdään säästöjä. Se ei ole oikein eikä sekään, että jos tarpeeksi kovaa huutaa, niin saa. Vanhemmat haluavat terapioita lisää. Mutta kun kunta alkaa luoda käytännön tasolla uusia malleja, tapahtuu ihmeitä. Kahvan myötä Hyvinkäälle on perustettu yhteisöllisen kuntoutuksen puheterapeutin toimi. Puheterapeutti tekee läheisesti yhteistyötä päiväkodin ja vanhempien kanssa. Artikulaatiolapset pääsevät neuvolasta ryhmiin. Kuvaloruja tehdään odotusaikana. Avoimessa päiväkodissa on teemapäivä vuorovaikutukselle. Puheterapeutti mallittaa ryhmiä päiväkodissa jne. Riihimäki on luomassa omaa mallia samansuuntaisesti, mutta oman kuntansa tarpeiden näkökulmasta. Kun muutetaan kuntoutuspalvelujärjestelmää, pitää löytää myös uusia käytännön kuntoutusta tukevia toimenpiteitä. Professori Matti Iivanainen sanoi häntä konsultoidessani jo 90-luvulla: kuntoutusta tukeva toiminta tulee olemaan koko ajan vaan tärkeämmässä roolissa.
Kuten usein koulutuspalautteissa sanotaan: ei mitään uutta, mutta vahvistaa omaa uskoani, joka silloin tällöin hiipuuu. Ja nyt taas roihahti – kohti valoa – kohti esteetöntä viestintää!!
