tiistai 24. marraskuuta 2015

Reissuvihkojen ja wilmojen luvattu maa

Vieläkin vuosikymmenien jälkeen ensimmäisenä mieleen tulee muutamankin kerran kuulemani lause vanhempainillassa: "Täällä puuttuu ne vanhemmat, joiden lapsilla on ongelmia!"

Vanhempien, varhaiskasvatuksen ja opettajien yhteistyö on sekin oma taitolajinsa. Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Wilmasta. Koulun ja kodin välisestä viestintäkanavasta. Loistava mahdollisuus, mutta taitamattomasti käytettynä todellinen uhka puolin ja toisin! Toisen vanhemmuuden asettaminen kyseenalaiseksi on kaikin tavoin vältettävä asia. Vain luottamuksen kautta voidaan tukea vanhemmuutta ja lapsen kasvua.

Kun poikani oli ala-asteella hän  tuli kotiin kotimuikkarilapun kanssa. Kotimuistutus oli yliviivattu ja lapussa kehuttiin ja  kiitettiin, kuinka oppilas oli auttanut pienempiä luokkatovereitaan tietokoneen käytössä. Vieläkin parin vuosikymmenen jälkeen lappu on tallella sekä paperilla että äidin sydämessä. 

Mikään ei varmastikaan ole järkyttävämpää kuin jatkuva virta kielteistä palautetta lapsen koulunkäynnistä. Koko ammatilisen urani olen paasannut, että kuulun "Reissuvihkovastustusyhdistykseen". Tämä aiheuttaa reissuvihkojen ja Wilmojen luvatussa maassa suuria tunteita ja intohimoisia reaktioita. Mitä! Miten voi vastustaa sitä, että tietoa välitetään. 

Olen seurannut  päiväkotien ja koulujen  sekä vanhempien viestien sisältöjä varsinkin erityislasten osalta. Päivittäin saatetaan listata, mikä oli tänään vaikeaa. Kuinka vaatteet ei menneet päälle eikä ruokailusta tullut mitään ja kuinka aamupiirissä ei pystynyt olemaan vaan piti mennä taas ulkopuolelle. Ja Ville löy taas Kallea lapiolla päähän! Vanhemmat kyllä oikeasti tietävät mitkä asiat ovat vaikeita omalle lapselleen. Ei ammatti-ihmisten tarvitse joka päivä kirjata, missä he ovat taas epäonnistuneet! Voitaisiinko kirjata, missä on onnistuttu, mikä asia, pienikin on mennyt hyvin. Voidaanko oikeasti tukea ihmisten joskus kovinkin haurasta vanhemmuutta.

Vanhemmat ovat myös järkyttyneitä, kun sanon että vastustan reissuvihkoja. Miksi ihmeessä! No siksi, että ensinnäkään lapsen viestintä ei kulje samoissa kansissa kuin aikuisten välinen informaatio. Kyllä voi olla vihko, ihan jokaiselle lapselle, missä kerrotaan, että joulujuhlat alkavat klo 9.00 tai tuokaa vaihtovaatteet tai retkirahaa. Se, että siellä on kuvitettuna, mitä lapsi on tehnyt useastikaan ei todellakaan edes tue lapsen vuorovaikutustaitoja. Ai jaa olet ollut sirkuksessa, kappas vaan sinulla oli kivaa. Ketään, ei lastakaan kiinnosta vanhan informaation välittäminen. Lapsi siinä sitten nyökyttelee, jos on enää edes paikalla, kun niitä kuvia vihkossa ihmetellään. No miten tämä pitäisi hoitaa, siihen saa koulutusta vaikkapa minulta:) Voiko yksityiskohtaisen kirjaamisen sijasta tehdä lapselle vaikka omat viestintäkuvat, jotta hän voi itse kertoa omat asiansa? Käytetään liikenevä aika lapsen viestinnän onnistumisen varmistamiseen.

Myös vanhemmat tarvitsevat ohjausta, miten reissuvihkoa käytetään. Ei sen tarkoitus ole antaa yksityiskohtaisia ohjeita miten oman kullannupun arki pitäisi hoitaa päiväkodissa tai koulussa. On pukeutumisohjeita, valituksia kuinka nyt ei taaskaan saatu lasta nukkumaan illalla. Onko lapsi varmasti herätetty ajoissa rääkyvänä sieltä päiväunilta. Aah kuulun niin "Kannatan nukkaria yhdistykseen". Sekin oma pitkä juttunsa, mutta sanottakoon, että idolini on unitutkija Timo Partonen. 

Vuorovaikutus on elämän tärkein asia! Tätä olen hokenut ja hoen edelleen. Eipä ne keinot, hienot Wilmat sun muut mitään auta, jos niitä ei osata käyttää!

Ei kommentteja: