Kunnallisvaalityön ollessa vilkkaimmillaan, katselen täällä Jyväskylässä hotellihuoneen ikkunasta kaunista kuun valaisemaa järvimaisemaa. Olen osallistumassa täällä AVH-päiville, jotka Aivohalvaus- ja Afasialiitto järjestää. Itselläni on tämän päivän osuudessa ollut oma osuuteni paneelin puheenjohtajana. Aiheena oli: Mitä tehdä jos puheterapiapalveluja ei ole?
Ongelmana puheterapiakuntoutuksessa on se, että kuntoutettavien määrä on lisääntymässä sekä lasten että aikuisten kohdalla. Perinteisellä vammaiskeskeisellä kuntoutuksella ei enää vastata tarpeeseen ja ainakaan se ei toteudu tasa-arvoisesti. Palveluja tulee voida kehittää, niin että apua tarvitsevat, sitä saavat ja usein välillinen kuntoutus - yhteisön ohjaaminen ja kouluttaminen saattaa olla vähemmän resursseja vievää, mutta jopa tehokkaampaa. Joka tapauksessa kysymys on paljolti siitä miten voimme muuttaa työnkuvaamme radikaalisti vamma/ongelmakeskeisyydestä yhteisöllisempään suuntaan. Toki yksilökuntoutusta tarvitaan - samoin ryhmäterapioita, jotka usen nähdään jostain syystä yhteisöllisenä.
Espoolaisena minua huolestuttaa terveydenhuollon yksityistämispyrkimykset. Tanskalainen oma lääkäri -malli, jossa kansalainen saa valita oman lääkärinsä ja kunta maksaa ko. yksityislääkärin käynnit, kuulostaa sinällään hyvältä ja voi olla etta ei-terveyskeskuksille mallissa voi olla muutakin, mistä ottaa mallia.
Oli malli mikä tahansa, on kunnan tehtävä huolehtia kaikkien kuntalaisten terveydestä ja tasa-arvoisesti. Ei periaatteella kuka huutaa koviten - se eniten saa.
Mitä jos jonakin päivänä et puhu tai kävele? Näin luki aikoinaan julisteissa Vancouverissa. Tämä on niin totta. Se voi kohdata kenet tahansa täysin odottamatta. Erityisesti mahdollisuus laadukkaaseen erikoissairaanhoitoon tulee olla kuntalaisella oikeus. Kalliissa erikoissairaanhoidossa on varmasti järkeistämistä, siinäkin. On mm potilasryhmiä, jotka voitasiin hoitaa hyvin toimivassa perusterveydenhuollossa erikoissairaanhoidon sijaan.
Näistä kysymyksistä olisi mukava saada kommentteja. Koulutustilaisuuksissa kilpaa kehutaan omia projekteja - minä mukaanlukien. Mutta miten asiat oikeasti ovat?
Ongelmana puheterapiakuntoutuksessa on se, että kuntoutettavien määrä on lisääntymässä sekä lasten että aikuisten kohdalla. Perinteisellä vammaiskeskeisellä kuntoutuksella ei enää vastata tarpeeseen ja ainakaan se ei toteudu tasa-arvoisesti. Palveluja tulee voida kehittää, niin että apua tarvitsevat, sitä saavat ja usein välillinen kuntoutus - yhteisön ohjaaminen ja kouluttaminen saattaa olla vähemmän resursseja vievää, mutta jopa tehokkaampaa. Joka tapauksessa kysymys on paljolti siitä miten voimme muuttaa työnkuvaamme radikaalisti vamma/ongelmakeskeisyydestä yhteisöllisempään suuntaan. Toki yksilökuntoutusta tarvitaan - samoin ryhmäterapioita, jotka usen nähdään jostain syystä yhteisöllisenä.
Espoolaisena minua huolestuttaa terveydenhuollon yksityistämispyrkimykset. Tanskalainen oma lääkäri -malli, jossa kansalainen saa valita oman lääkärinsä ja kunta maksaa ko. yksityislääkärin käynnit, kuulostaa sinällään hyvältä ja voi olla etta ei-terveyskeskuksille mallissa voi olla muutakin, mistä ottaa mallia.
Oli malli mikä tahansa, on kunnan tehtävä huolehtia kaikkien kuntalaisten terveydestä ja tasa-arvoisesti. Ei periaatteella kuka huutaa koviten - se eniten saa.
Mitä jos jonakin päivänä et puhu tai kävele? Näin luki aikoinaan julisteissa Vancouverissa. Tämä on niin totta. Se voi kohdata kenet tahansa täysin odottamatta. Erityisesti mahdollisuus laadukkaaseen erikoissairaanhoitoon tulee olla kuntalaisella oikeus. Kalliissa erikoissairaanhoidossa on varmasti järkeistämistä, siinäkin. On mm potilasryhmiä, jotka voitasiin hoitaa hyvin toimivassa perusterveydenhuollossa erikoissairaanhoidon sijaan.
Näistä kysymyksistä olisi mukava saada kommentteja. Koulutustilaisuuksissa kilpaa kehutaan omia projekteja - minä mukaanlukien. Mutta miten asiat oikeasti ovat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti